torstai 27. helmikuuta 2014

Muiden ihmisten valinnat

Ihminen on jännä otus. Se ottaa mallia toisista ihmisistä, hakee hyväksyntää, yrittää miellyttää. Olemme laumaeläimiä, ja samanlaisuudesta on epäilemättä ollut hyötyä henkiinjäämisessä. Samanlaisuus tuo turvallisuuden tunnetta: En ole yksin. Tämä on oikein, koska muutkin niin tekevät.

alone by Hoeg on deviantART

Olen pohtinut äiti-syyllisyyttä samanlaisuuden ja siitä poikkeamisen näkökulmasta. En puhu pelkästään siitä, että syyllistämiseksi koetaan vaikkapa se, kun psykologian professori kertoo lehdessä päiväkotien kehittämistarpeista. Puhun siitä, kun muiden ihmisten valinnat koetaan syyllistämiseksi - tai kertakaikkisen vääriksi. Siitä, miten vähäpätöisiltä vaikuttavista asioista voidaan käydä tulikivenkatkuisia taisteluita netin mammapalstoilla.

Voisiko olla niin, että asioissa, joista on itse epävarma, mutta jotka samaan aikaan ovat itselle tärkeitä, ei oikein haluaisi kohdata toisenlaisia näkemyksiä? Ja silloin olisi herkemmin tulkitsemassa omistaan poikkeavat valinnat syytökseksi?

Toisinaan, tarkastellessani muiden valintoja, minut valtaa tunne, että apua pitäisikö minunkin sitä ja tätä ja tuota. Eikä nyt puhuta mistään suuresta vastavirtaan uimisesta, vaan pikkujutuista kuten siitä, onko käytössä jäähy tai onko 2-vuotiaalla harrastuksia. Tunne tulee, kun jossain pienessäkin asiassa huomaan olevani erilainen. Tekee mieli puolustautua, vaikkei kukaan ole esittänyt mitään syytöstä.

Jokaisella meistä lienee omat kipupisteensä. Esimerkiksi, itse olen molempiin kipulääkittyihin synnytyksiini tyytyväinen ja koen, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. En siis provosoidu näkemyksistä, joiden mukaan paras tapa synnyttää on luomuna. Minulle herkkä asia on kurin ja hellyyden määrä: siinä koen tallustavani liukkaalla jäällä. Mitä lellimiseen tulee, saatan pahoittaa mieleni ihan vähäpätöisistä kommenteista. Kuten siitä, miten kuopusta odottaessani minulle sanottiin, että nyt pitäisi alkaa totuttamaan esikoista siihen, että ei aina pääse syliin kun haluaa.

Oman pään pitäminen on välillä mahdottoman vaikeaa. Se vaatii vankkaa itseluottamusta ja uskoa siihen, että tietää, mitä tekee. Mitä vanhemmuuteen tulee, minä en useimmiten tiedä, mitä teen. Sen sijaan yritän kuunnella vaistojani, etsiä tietoa, ja kokeilla mikä toimii.

Nykyään kaikenlaisille kannoille löytyy kannattajansa ja tutkimukset puolesta ja vastaan. Mielestäni se tekee vanhemmuudesta yksinäistä ja haastavaa puuhaa. Näkemysten ristitulessa pitäisi ihan itse löytää ne, joihin päättää uskoa. Ristiriitaisesti kannatan perheiden yksilöllisiä vapauksia, ja samanaikaisesti haikailen sellaisen perään, että jossain olisi vanhemmuuden oikeat vastaukset. Haluan tehdä itsenäiset päätökset lasten ja oman luonteeni sekä elämäntilanteemme perusteella, mutta toisinaan kaipaan jotain universaalia totuutta, johon nojata. Oikeastaan taidan kaivata vain samanmielisten joukkoa, jotka kertovat minulle, etten ole yksin. Tämä on oikein, koska muutkin niin tekevät.

Oliko tässä pohdinnassani päätä tai häntää? Syyllistyminen ja syyllistäminen ovat herkkiä aiheita, ja koinkin vaikeaksi tämän tekstin kirjoittamisen. Enkä oikeastaan ole edes varma, onko oikein puhua syyllistymisestä, vai pitäisikö puhua epävarmuudesta tai kaipuusta samankaltaisuuteen. Haluaisin kuitenkin jatkaa pohdintaa, joten kerrohan mietteesi!

PS. Kiitos Maikki johdatuksesta aiheeseen!

tiistai 25. helmikuuta 2014

Valo

Lähden kotoa varttia vailla kahdeksan. Ulkona on jo valoisaa, linnut laulavat. Ei haittaa, vaikka taivas on pilvistä harmaa. Valon määrän päivittäisen lisääntymisen pystyy aistimaan, se tuntuu virkeämpänä mielenä ja näkyy hymynkareilla huulilla.

Aurinko ei vielä herättele aamuisin, lapset ehtivät ensin. Kohta on toisinpäin, verhot pitää vetää tiukasti kiinni jos ei halua herätä anivarhain.



Iltapäivällä ehdimme vielä ulos valoisan aikaan. Kuiva asfaltti vie ajatukset kuukausien päähän, oikeaan kevääseen. Tämä helmikuinen sää on ihan ihmeellinen, mutta en minä valita. Ikkunasta katsottaessa lunta ei näy missään, vain hiekoitushiekkaa ja ihmisiä talvitakeissaan. Puut ovat alastomia ja maa ruskeaa, mutta kohta, aivan kohta se on täällä. Kevät.

En ole koskaan ollut talvi-ihminen. Lumi on ihan jees, silloin kun se on kuivaa ja valkoista. Taivaalta tihkuvana loskana ja jäisenä höttönä ei kiitos. Kaikennielevä pohjoinen pimeys on kuitenkin se, mikä talvessa eniten ahdistaa. Valon määrän vähetessä samassa tahdissa hiipuu minun energiani. Ja samassa tahdissa se taas nousee, auringon kanssa, kevään koittaessa.

Tervetuloa valo. Oli jo ikävä.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Lautanen tyhjäksi!

Minulla ei ole varsinaisia lempiruokia, mutta joistain ruuista pidän enemmän kuin toisista. Hyvää ruokaa syön mielelläni, pahaa vain, jos muuta ei ole tarjolla. Varsinaisia inhokkiruokia on vain yksi, pinaattikeitto. En tiedä kuinka nälkäinen minun pitäisi olla, että söisin sitä edes lusikallisen. Ja on minulla sellainen omantunnon rajoite, että en syö eläimiä. Inhoan kohteliaisuudesta syömistä: kahvipullia, jotka pitää syödä vain, koska joku on ne leiponut. Toisinaan kylässä ollessani pohdin, pidetäänkö minua hankalana tai epäkohteliaana, jos en ota tarjottua ruokaa tai syön sitä vain vähän. Harva kuitenkaan kommentoi syömisiäni. Se ei ole aikuisten kesken tapana.

Lapset ovatkin sitten eri juttu. Heidän syömisiinsä puuttuvat ventovieraatkin.

"Syöpäs nyt reippaasti, että jaksat!"
"No nyt söit kyllä tosi vähän, kyllä sun enemmän pitää ottaa!"
"Kaikkea on pakko maistaa!"
"Jos et syö lautasta tyhjäksi, et saa jälkiruokaa!"




Meillä on ruokakasvatuksessa sellainen linja, että ruokaa syödään vain ruoka-aikoina, ja vanhemmat päättävät, mitä on tarjolla. Lapsi päättää, minkä verran hän syö. Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi, eikä kaikkea maistaa. Joskus se tarkoittaa sitä, että lapsi syö vain kaksi lusikallista. Toisinaan sitä, että tarjolla olevista ruoka-aineista lapsi syö vain riisiä.

Esikoisemme ruokahalu näyttää vaihtelevan paljon päivästä ja ateriasta toiseen. Joskus hän vain närppii ruokaansa, toisinaan pyytää aina vain lisää. Hän on ennakkoluuloton maistelija, mutta aina ei vain maistu. Edes asia, joka edellisenä päivänä oli suurinta herkkua. Kylässä hän ei ole se lapsi, jota kehutaan lautasen reippaasta tyhjentämisestä, vaan tahtoo muutaman lusikallisen jälkeen jo jatkaa vieraisiin leluihin tutustumista.



Poimin noudattamamme periaatteen jostain neuvolan lappusesta, ja sittemmin olen saanut sille vahvistusta mm. Sapere-ruokakasvatushankkeesta. Ihan helppoa ei ole luottaa lapsen kykyyn päättää omasta kylläisyydestään, tai antaa lapsen itse määrätä, missä tahdissa hän tutustuu uusiin makuihin. Edelleen löydän itseni houkuttelemasta lasta ottamaan vielä pari lusikallista ennen kuin uskon, että lapsi todella on saanut nälkänsä tyydytettyä. Tai sitten pohdin, pitäisikö minun panna syömiselle stoppi, kun menossa on jo kolmas lautasellinen.

"Koko kylä kasvattaa" -tilanteissa minä vasta horjunkin. En aina osaa sanoa vastaan, kun joku perheemme ulkopuolinen tuputtaa lapselle ruokaa. Hiljattain olimme kylässä tilanteessa, jossa lapselleni sanottiin, ettei hän saa jälkiruokaa, ellei syö lautastaan tyhjäksi. Tilanne oli minulle yllättävä ja uusi, ja hämäännyin niin, että kuulin toistavani nuo sanat lapselleni. Onneksi lapsi oli minua viisaampi, ja jätti sekä pääruuan että jälkiruuan syömättä.



Minä löysin jälkiruoka-asiasta kasvatuksellisen haasteen, johon en ole löytänyt ratkaisua. Nopeasti ajateltuna asia on yksinkertainen: jos ei jaksa syödä pääruokaa, ei vatsassa varmaan ole tilaa jälkiruuallekaan. Näin lapsikin tilanteen lopulta ratkaisi.

Minua jäi kuitenkin häiritsemään jälkiruuan käyttö palkintona, ja tapana kiristää lapsi syömään enemmän kuin hän jaksaa. En haluaisi ruokapöydän olevan valtataisteluiden areena, enkä haluaisi ruuan olevan palkinto tai rangaistus. Haluaisin sen olevan vain ruokaa.

Ja sitten toisaalta itsekin teen sitä, että jos lapsi napsii keittolautaseltaan vain nakit ja pyytää niitä lisää, kehotan syömään ensin perunat ja juurekset. Onko lopulta eroa, onko "palkintona" nakit vai jälkiruoka? Miten teillä toimitaan?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kasvun ihme

Luulit tietysti otsikon viittaavan pikkuisiini? Oikeastaan lapsen kasvussa ei ole mitään ihmeellistä: lapsi kasvaa suurin piirtein ennustettavalla tavalla, kun häntä muistaa ruokkia säännöllisesti.

Huonekasvit sen sijaan...


Siinä on kukka! Se on palmuvehka! En tiennyt palmuvehkan kukkivan!

Olen ehkä lapsellisen innoissani tästä. Mutta miksi se näin tekee?


lauantai 22. helmikuuta 2014

Lastenleikkiä

Lasten ollessa sairaana viihdytin neljän seinän sisällä tylsistyvää esikoista internetin junavideoilla. Siis niillä, missä joku on rakentanut junaradan ja kuvannut, kun paristokäyttöiset junat huristelevat raiteilla. Esikonen rakastaa niitä. Minä sain videoista junakuumeen: tollanenkin hieno! Me tarvitaan ehdottomasti tuo! Ja tuo ja tuo!



Niin että keksipäs lapsi itsellesi jotain tekemistä. Äiti leikkii nyt.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Järjestäjä

Esikoinen on aina ollut kova asettelemaan esineitä jonoon, riviin ja pinoon. Löydän päivittäin säntillisiä asetelmia eteisen matolta, keittiön pöydältä ja kylpyhuoneen jakkaralta, milloin mistäkin.

Kolmikerrosautot astuivat kuvaan pian tutustuttuamme Richard Scarryn tuotantoon.




torstai 20. helmikuuta 2014

Äidin lapset

Helsingin Sanomissa oli juttu etä-äideistä. Siis niistä naisista, joiden lapset jäävät avioeron jälkeen asumaan isänsä luokse. Juttu valotti hyvin äitien tunteita siitä, miten lapsistaan erossa oleva äiti koetaan jotenkin omituisena, jopa luonnon vastaisena. Moni ajattelee, että eron sattuessa lasten paikka on automaattisesti äitinsä luona.

On hyvä, että Hesari nosti etä-äidit esille todeten, että heidän päätöksessään ei ole mitään väärää. Lapsen koti voi yhtä hyvin olla myös isän luona. Silti minua häiritsee edelleen se ajatus, että vanhemmuudesta puhuttaessa puhutaan oikeastaan äitiydestä. Etä-isistä ei juurikaan olla huolissaan, ei mietitä, mitä vieraantuminen lastensa arjesta tekee heille.

Isän tunteista tai tarpeista ei puhu kukaan.

Minä olen aina ajatellut, että avioeron sattuessa kamalinta olisi joutua eroon lapsistaan. Mutta sitä, että se olisi kamalaa vain äidille, ei ole koskaan mahtunut ymmärrykseeni.


Parhaillaan S(u)omessa paheksutaan Pirkko Ruohonen-Lernerin lausuntoa nuorten naisten palkkaamisesta. Tasa-arvoasioista nousee kohu helposti, kun asetelma on tuttu ja turvallinen "taas naisia sorsitaan." En tarkoita, etteikö olisi väärin, että nuoria naisia syrjitään työhönotossa. Tietysti se on väärin. Yhtä väärin on kolikon toinen puoli eli se, että isät jäävät edelleen apurin rooliin perheessään.

Mistä löytyisi intoa ajaa myös isien oikeuksia?

Uusavuttoman bataattikeitto

Lähikaupassamme myydään soseutettua bataattia. Paketin ainesosat ovat bataatti ja suola. Teen siitä maailman helpointa keittoa: lisään bataattisoseen sekaan tölkin kookosmaitoa ja sopivasti vettä, annan porista hetken liedellä ja tarjoan syötäväksi.


Vauvalle tein perunasosetta. Siitä tuli vähän liisteriä, mutta syötin sen vauvalle yhtä kaikki. Vauva söi hyvällä ruokahalulla koko annoksen. Ja oksensi.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Harrastus

Miehen tultua kotiin syötän vauvan ja livahdan omille teilleni. Askeleeni käyvät taas kirjastoon. Käymme siellä lasten kanssa kerran pari viikossa, mutta ihanaa on päästä kirjastoon omassa rauhassa. Kierrän hyllyt päämäärättömästi, poimin kassiin kirjoja sattumanvaraisesti. Tällä kertaa taisin ahnehtia liikaa kirjoja, tulee kiire niitä lukiessa ennen palautuspäivää. Rrrrakastan kirjastoamme.

Kotona vauva nukahtaa syömisen jälkeen syliini. Annan hänen nukkua ja jatkan lukemista. Hän tuhisee huulet vielä aavistuksen verran liikkuen, taitaa nähdä maidonsyöntiunia. Minä luen ja olen hetkessä muissa maailmoissa. Sain juuri luettua Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, jota jonotin kirjastossa yli kuukauden. Rrrrakastan Adichieta, hän on uusi suosikkikirjailijani. Haluan lukea häneltä kaiken. Ja vielä vähän päälle.


Isompi kantaa syliini kirjoja luettavaksi. Välillä luemme yhdessä, minä yhden lauseen ja lapsi seuraavan ulkomuistista. Toisinaan esikoinen lukee vauvalle. Tai itsekseen. Äitiinsä tullut, ihana lukutoukka. On hauska huomata, miten nopeasti esikoinen löytää mieleisensä kirjat. Johonkin ihastuu ensisilmäyksellä, toisesta ei kiinnostu millään.

Kuopus on usein sylissä lukuhetkinämme. Aivan kuin hänkin kuuntelisi tarkkaavaisena. Kuvia ainakin katselee, ja hamuaa kirjaa pulleilla sormillaan.


Aloitan kohta lukupiirin. Ensimmäinen kirja on jo luettu, ensimmäinen tapaaminen on nurkan takana. Jännittää, mutta hyvällä tavalla.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Noloja tunteita

Kun odotin esikoistani, en ollut hetkeäkään huolissani siitä, rakastuisinko lapseeni. Tiesin niin käyvän, ja olin oikeassa. Kuopusta odottaessani mieleni täytti uudenlainen huoli. Rakkaus esikoiseen oli niin täydellistä, että salaa pohdin, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon. Riittääkö rakkautta, kun nyt jo tuntuu, että sydän on täynnä?



Huoli oli turha. Tietysti rakastan. Enemmän kuin mitään muuta, mutta silti yhtä paljon kuin esikoistani.

**

Kirjoitin yllä olevan ihan muina naisina, sen kummemmin miettimättä. Sitten pysähdyin. Enhän minä kehtaa tällaista siirappia julkaista! Ei lapsiaan kuulu julkisesti rakastaa, sosiaalisesti hyväksytympää on sarkastisesti vitsailla siitä, miten elämä lasten kanssa on niin vaikeaa ja raskasta. Äkkiä tunteenilmaisuni nolotti. Kehtaanko olla avoimesti lapsiini hullaantunut lässynlää-mutsi?

Päätin kehdata, ja jäin miettimään julkisten rakkaudentunnustusten vaikeutta. Johtuisiko se perinnöstämme? Suomalainen ei puhu eikä pussaa -sanonta ei liene syntynyt tyhjästä. Omassa lapsuuden perheessäni ei ole tapana näyttää tai puhua tunteista. En ole tainnut kertaakaan sanoa omille vanhemmilleni tai siskoilleni rakastavani heitä - enkä ole kuullut sanoja heidän suustaan.

Yllä kirjoittamaani liittyy toinenkin nolous. Arastelen kertoa sitäkin, että epäilin kuopusta kohtaan tuntemani rakkauden määrää. Vaikka pelko ei toteutunut, jo sen olemassa olossa on jotain... huonoäitimäistä. Ristiriitaisia nämä mietteeni, että toisaalta avoimet rakkauden tunnustukset nolottavat, ja toisaalta epäröinnit rakkauden määrästä ihan yhtä paljon.

Onko sinulla ollut samanlaisia mietteitä? Erityisen noloa olisi olla näiden ajatusten kanssa yksin.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Merkkipäivä

Noin kolme vuotta sitten olin turkkilaisessa hammamissa, valmiina kuurattavaksi. Lihava ja karvainen pesijätär katsoi minuun epäluuloisesti ja murahti: "Baby in belly?". Hämmentyneenä pudistin päätäni. Pesijätär näytti siltä, ettei uskonut minuun, mutta saippuoi minut siitä huolimatta.


Myöhemmin kysyin mukana olleelta ystävättäreltäni, oliko häneltä kysytty samaa. Ei oltu.


Kotiin palattuani odotin muutaman päivän ennen raskaustestin tekoa. Se oli positiivinen.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

1000 sanaa

Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ajattelin kokeilla.


Minulla on nimittäin jonkinlainen kirjoitustulppa blogin kanssa. Luonnoksissa pyörii monta raakiletekstiä, joihin en löydä sanoja. Yritän aihevalinnoillani syleillä koko maailmaa, mutta aiheen suuruus estää kirjoittamasta.

Yritän nyt opetella kirjoittamaan pienistä aiheista, kuva inspiraationani. Samalla tulee harjoiteltua valokuvaamista, joka on edelleen hurjan vaikeaa. Saatte nauttia (?) kokeilustani koko ensi viikon. Julkaisen joka päivä yhden (tai useamman) kuvan, ja siihen liittyvän pienen tekstin. Aiheet ovat arkipäiväisiä ja pieniä. Tämä on minulle harjoittelua, joten rima on matalalla. Katsotaan miten käy.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Pahaa ruokaa ja rumia tavaroita

Kävin kirjastossa lueskelemassa lehtiä. Glorian Kodissa bloggaaja Stella Harasek kertoi: "En omista yhtään rumaa esinettä". Jossain toisessa lehdessä (Trendissä?) Maria Veitola sanoi, ettei syö pahaa ruokaa.

Ensimmäinen ajatukseni näitä väittämiä kohdatessani on epäusko. Ei kai ole mahdollista välttää rumia esineitä kokonaan - anakaan jos kotona majailee pieniä lapsia? Tai suunnitella elämäänsä niin hyvin, ettei joskus ole pakko vetäistä mikrotettavaa einestä nälkäänsä?

Ihan hyviä tavoitteita yllä olevat silti ovat. Ainakin suurpiirteisesti toteutettuna. Oman tavaraähkystä seuranneen raivausprojektini edetessä olen alkanut suhtautua uuden ostamiseen entistä harkitummin. Haluaisin, että uudet vaatteeni ovat niin kovassa käytössä, että kuluvat puhki. Uusia huonekaluja haluan ostaa vain, jos uskon niiden kestävän loppuelämän.

Käytännössä tämän toteuttaminen on vaikeaa. En uskalla ostaa juuri mitään, sillä pelkään, etten osaakaan ostaa oikeanlaista. Vaatimus jonkun esineen katselemisesta seuraavat 50 vuotta nostaa ostamisen rimaa melkoisesti.

Toisen turhake on toisen käyttötavara. Joululahjaksi saamani pussinsulkija on kovassa käytössä.


Olen myös tutustunut ikävällä tavalla kertakäyttökulttuuriin. Olen oppinut, että laadukkaankin huonekalun yksinkertainen entisöinti uudenveroiseksi maksaa enemmän kuin uusi tuote. Ja jos muuten toimivasta keittiönkoneesta menee yksi osa rikki, on ainoa vaihtoehto ostaa kokonaan uusi laite, sillä varaosia ei saa mistään.

Onhan se selvää, että suomalaisen korjaajan ei kannata edes katsoa rikkoutunutta tuotetta, kun halpatyömaan työntekijä tekee samalla hinnalla uuden. Silti tämä ei ole mieluista kehitystä. Ehkä pitäisi haudata sisäinen saiturinsa ja maksaa entisöinnistä yhtä kaikki. Ostaa kalliilla hyvää omatuntoa. Kodinkoneiden kanssa pitänee vain olla tiputtamatta niitä kivilattialle.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Tärkeää on...

Leluteekin Emilia kyseli hiljan, mikä on oikeasti tärkeää. Viime viikkojen kokemusten jälkeen oma ilmiselvä vastaukseni on terveys. Oma, mutta ennen kaikkea lasten.

Tärkeää on myös hyvä sairaanhoitojärjestelmä ja ammattitaitoiset lääkärit. Tärkeää on sairaanhoitajat, jotka osaavat kohdata vanhemman huolen. Se, mikä ammattilaiselle on normaalia taudin etenemistä, saattaa huolestuneen äidin silmiin näyttää dramaattiselta voinnin heikkenemiseltä. Tärkeää on, että lastensairaalan hoitajista edes osalla on imetysohjaajan koulutus, jotta lastaan imettävä äiti saa tukea ja apua, kun lapsi saa nesteensä suonensisäisesti.

Tärkeää on lastensairaala, jossa pienet infektiopotilaat eivät joudu yhteiseen huoneeseen toisiaan tartuttamaan.

(Niin, jos joku huomasi blogitauon, tässä on syy. Minulla oli tärkeämpää tekemistä.)

Kiitos Lastenklinikan väki, kun hoiditte lapseni kuntoon. Toivottavasti emme tarvitse apuanne enää koskaan.