maanantai 24. helmikuuta 2014

Lautanen tyhjäksi!

Minulla ei ole varsinaisia lempiruokia, mutta joistain ruuista pidän enemmän kuin toisista. Hyvää ruokaa syön mielelläni, pahaa vain, jos muuta ei ole tarjolla. Varsinaisia inhokkiruokia on vain yksi, pinaattikeitto. En tiedä kuinka nälkäinen minun pitäisi olla, että söisin sitä edes lusikallisen. Ja on minulla sellainen omantunnon rajoite, että en syö eläimiä. Inhoan kohteliaisuudesta syömistä: kahvipullia, jotka pitää syödä vain, koska joku on ne leiponut. Toisinaan kylässä ollessani pohdin, pidetäänkö minua hankalana tai epäkohteliaana, jos en ota tarjottua ruokaa tai syön sitä vain vähän. Harva kuitenkaan kommentoi syömisiäni. Se ei ole aikuisten kesken tapana.

Lapset ovatkin sitten eri juttu. Heidän syömisiinsä puuttuvat ventovieraatkin.

"Syöpäs nyt reippaasti, että jaksat!"
"No nyt söit kyllä tosi vähän, kyllä sun enemmän pitää ottaa!"
"Kaikkea on pakko maistaa!"
"Jos et syö lautasta tyhjäksi, et saa jälkiruokaa!"




Meillä on ruokakasvatuksessa sellainen linja, että ruokaa syödään vain ruoka-aikoina, ja vanhemmat päättävät, mitä on tarjolla. Lapsi päättää, minkä verran hän syö. Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi, eikä kaikkea maistaa. Joskus se tarkoittaa sitä, että lapsi syö vain kaksi lusikallista. Toisinaan sitä, että tarjolla olevista ruoka-aineista lapsi syö vain riisiä.

Esikoisemme ruokahalu näyttää vaihtelevan paljon päivästä ja ateriasta toiseen. Joskus hän vain närppii ruokaansa, toisinaan pyytää aina vain lisää. Hän on ennakkoluuloton maistelija, mutta aina ei vain maistu. Edes asia, joka edellisenä päivänä oli suurinta herkkua. Kylässä hän ei ole se lapsi, jota kehutaan lautasen reippaasta tyhjentämisestä, vaan tahtoo muutaman lusikallisen jälkeen jo jatkaa vieraisiin leluihin tutustumista.



Poimin noudattamamme periaatteen jostain neuvolan lappusesta, ja sittemmin olen saanut sille vahvistusta mm. Sapere-ruokakasvatushankkeesta. Ihan helppoa ei ole luottaa lapsen kykyyn päättää omasta kylläisyydestään, tai antaa lapsen itse määrätä, missä tahdissa hän tutustuu uusiin makuihin. Edelleen löydän itseni houkuttelemasta lasta ottamaan vielä pari lusikallista ennen kuin uskon, että lapsi todella on saanut nälkänsä tyydytettyä. Tai sitten pohdin, pitäisikö minun panna syömiselle stoppi, kun menossa on jo kolmas lautasellinen.

"Koko kylä kasvattaa" -tilanteissa minä vasta horjunkin. En aina osaa sanoa vastaan, kun joku perheemme ulkopuolinen tuputtaa lapselle ruokaa. Hiljattain olimme kylässä tilanteessa, jossa lapselleni sanottiin, ettei hän saa jälkiruokaa, ellei syö lautastaan tyhjäksi. Tilanne oli minulle yllättävä ja uusi, ja hämäännyin niin, että kuulin toistavani nuo sanat lapselleni. Onneksi lapsi oli minua viisaampi, ja jätti sekä pääruuan että jälkiruuan syömättä.



Minä löysin jälkiruoka-asiasta kasvatuksellisen haasteen, johon en ole löytänyt ratkaisua. Nopeasti ajateltuna asia on yksinkertainen: jos ei jaksa syödä pääruokaa, ei vatsassa varmaan ole tilaa jälkiruuallekaan. Näin lapsikin tilanteen lopulta ratkaisi.

Minua jäi kuitenkin häiritsemään jälkiruuan käyttö palkintona, ja tapana kiristää lapsi syömään enemmän kuin hän jaksaa. En haluaisi ruokapöydän olevan valtataisteluiden areena, enkä haluaisi ruuan olevan palkinto tai rangaistus. Haluaisin sen olevan vain ruokaa.

Ja sitten toisaalta itsekin teen sitä, että jos lapsi napsii keittolautaseltaan vain nakit ja pyytää niitä lisää, kehotan syömään ensin perunat ja juurekset. Onko lopulta eroa, onko "palkintona" nakit vai jälkiruoka? Miten teillä toimitaan?

16 kommenttia:

  1. Varmaan monella tavalla aika samoin kuin teillä. Minäkin haluan luottaa siihen, että lapsi tietää, koska on kylläinen (joten en juuri tuputa) enkä minäkään haluaisi käyttää jälkiruokaa palkintona - MUTTA. Kun mä en kuitenkaan pidä täysin mahdottomana myöskään ajatusta, jossa vatsaa täytetään ruoan sijasta jälkiruoalla, jälkiruokaa ei myöskään tarjota paikkaamaan huonosti syötyä pääruokaa. Tavallaan se on vähän nurinkurista, mutta haluaisin kuitenkin, että lapsi oppisi senkin, ettei makea ole mikään automaatti.

    Ja nakkikeiton kanssa mäkin toimin just noin. Ajattelen, että lapsikin saa tehdä valintoja elämässään: joko syö ne juurekset JA nakkeja, tai sitten ei syö juureksia EIKÄ nakkeja. Saa itse päättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin tuon makean niin, että on vanhemman vastuulla varmistaa, ettei makeita herkkuja ole tarjolla kovin usein. Kun sekin on minusta vähän hassu ajatus, että lapsi syö ensin vatsansa täyteen ns. oikeaa ruokaa, ja sitten makeanhimoonsa herkkuja, eli syö enemmän kuin mitä luontainen nälkä edellyttäisi.

      Mietin, että miten meni näin kauan, että tämä jälkiruoka-asia tuli omalla kohdalla vastaan ja totesin, että meillä ei oikeastaan ikinä ole jälkiruokaa. Tai jos on, niin koska meillä lapsen ei ole pakko syödä lautasta tyhjäksi, ei siitä ole koskaan syntynyt kynnyskysymystä jälkkärin syömiselle.

      Viimeksi kylässä ollessa, kun ruokailusta ei tehty numeroa (lapsi söi kolme lusikallista ennen kuin halusi nousta pöydästä), lapsi ei eleelläkään ilmaissut, että olisi halunnut jälkiruokaa (emmekä me erikseen tarjonneet hänelle jälkiruokaa saatika todenneet, että sitä ei nyt saa koska lautanen jäi syömättä). Lapsi oli kylläinen ja tyytyväinen leikkeihinsä lattialla.

      Poista
  2. Samalla lailla meilläkin. Ja mietityttää välillä jälkkäriasia ja tästä puhutaan ääneen, koska meillä asustaa selvästi makealle perso lapsi. Mutta olen yrittänyt laittaa jälkkäreiksikin terveellisiä jälkkäreitä (en aina, ostin just tuoreet vadelmamunkit haa, tilaisuus teki läskin!) ja välillä ei ole mitään muuta jälkkäriksi kuin xylitol-pastilli.
    Se lapsen ruokahalun ailahtelu on kyllä jännää ja miten välillä tuntuu että menee pyhällä hengellä mutta ainakin neuvolassa on kyllä kannustettu siihen, että lapsi osaa jo itse annostella. Tosin vauva-aikana kyllä tuli lellitettyä ja laulettua puuroa summuun, kun tämä nuorimmainen kasvoi ihan alarajoilla, niin oli otettava kaikki keinot käyttöön :). Ja jännä seurata miten välillä toinen syö aika hyvin kaikkea mutta toinen on niin tarkka, että pitäisi mahdolisesti kalsiumkin erotella maidosta jos se olisi mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän kaikki lapset tykkää makeasta :)

      Meillä on tosi harvoin jälkkäriä, mutta joskus on välipalalla jotain herkkua, jos minun tekee mieleni herkutella enkä ole tehnyt sitä päiväuniaikaan. Mä en ole osannut nähdä satunnaista herkuttelua mitenkään pahana asiana. Sallitaanhan se aikuisillekin.

      Uskoisin, että ruokahalun ailahtelussa tärkeää lieneekin juuri painon seuranta. Että jos lapsi kasvaa normaalisti, niin ruokahalun vaihtelutkin on ihan normaaleja.

      MLL:n sivuilta löysin taas viisaita sanoja näihin ruoka-asioihinkin liittyen:
      http://www.mll.fi/vanhempainnetti/vastaanotto/ruokailutottumukset/#anchor-19115179

      Poista
    2. Ymmärtääkseni jälkkäri (esim juurespala, kiisseli) on usein päiväkodeissa ihan jokapäiväistä, joten sinänsä koen sen osana perusruokailua. Pitääpä tsekata linkkisi, tuon tutkimuksen olen tainnut aiemmin lukaistakin.

      Poista
    3. Joo varmasti se monissa perheissä onkin. Ja päiväkodissa, kuten sanoit. Meille luontevampi tapa on ollut tarjota terveellisiä herkkuja (hedelmiä, marjoja, rahkaa, jogurttia tms.) välipalalla.

      Kirjoittamasi perusteella uskon, että linkkien takaa löydät ihan tuttua asiaa :)

      Poista
    4. Kerkesin pikkuisen lukea tuota linkkiä ja kun innostuin sun postauksesta nyt (jospa en liikaa :D) niin tulin jakamaan tuon "ruokailu ei ole vain ravinnon tankkaamista vaan myös vuorovaikutustilanne" (vapaasti muisteltuna). Tämä on se pointti mitä joskus ajattelin kun kirjoitin postaksen nimeltä perhepöytä tai joku sellainen. Mutta tuo lause myös avaa musta hienosti sen mitä kaikkea siihen syömiseen liittyy! Jännä, jään pohtimaan... Tai menen töihin! Moiks! Hyvä hyvä postaus!!

      Poista
    5. Joo, olen samaa mieltä, että ruokailu on muutakin kuin ruumiin ravintoa, se on myös hengen ravintoa ja yhdessä oloa. Mielestäni myös ruualla pitää olla nautinnollinen funktio, ei pelkästään vatsan täyttämisen tehtävä. Ruoka voi olla ilo katsella, hauska kuunnella miten se rouskuu hampaiden välissä, sitä on hauska haistella, pyöritellä kielen päällä, yhdistää eri makuja toisiinsa. Parhaimmillaan ruokiin tutustuminen on lapsen kanssa hauska seikkailu.

      Jää pohtimaan, ja toivottavasti innostut vielä kommentoimaan :D

      Mukavaa päivää!

      Poista
  3. Hyvä aihe jälleen kerran. Meillä toimitaan niin (toisaalta, meidän lapsi onkin vasta puoltoista, varmaan erilainen tilanne), että "jälkiruokaa" tarjotaan vain tilanteissa, jossa laps vaikuttaa olevan halukas vielä syömään tuhdin pääruoka-annoksen jälkeen. Toisinsanoen pääruoan jälkeen kysytään haluaako lapsi banaania / omenaa / päärynää. Jälkkäristä ei koskaan puhuta etukäteen, eikä se ole asia, jota lapsi osaisi jotenkin odottaa. Jos lapsi ei juuri syö pääruokaa, niin sitten saa lähteä pöydästä takaisin leikkimään. So far ei ole ollut konflikteja :-) (itseasiassa mehän ei edes käytetä sanaa jälkiruoka :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me tehdään samalla tavalla, eli silloin kun jälkiruokaa on tarjolla, siitä ei puhuta etukäteen. Lapsi syö minkä syö ilman tietoa tulevasta jälkkäristä. Yleensä jos lapsella ei ole ruokahalua pääruokaan, ei häntä kiinnosta myöskään jälkkäri, vaikka me aikuiset jälkiruokaa söisimme.

      Sellainen ero meillä on, että kun puhun jälkiruuasta, tarkoitan sokerisia herkkuja, kuten leivonnaisia tai jäätelöä. Hedelmät ovat meillä aika tyypillisiä välipaloja.

      Poista
  4. Aika samoilla linjoilla täälläkin. Ei pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, vaikka voidaan muutama kerta kehottaa lasta syömään lisää. Ruuat syödään ruoka-aikoina. Vaikein meillä on aamupala, koska lapsi on usein aika nihkeä aamupalan syöjä ja ei ole kiva laittaa tätä aivan tyhjällä mahalla päiväkotiin, koska sielläkin jättää aamupalan väliin. Tänään sitten kävi niin, että herääminen oli tosi tahmeaa ja mistään ei meinannut tulla mitään. Kun lapsen haluamat banaanit oli lopussa, päädyttiin antamaan aamupalaksi muumikeksejä. Nyt vain mietin, miten selvitään huomisaamusta ilman keksejä. No, banaaneita on nyt ostettu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla kesti pitkään, ennen kuin opin luottamaan siihen, ettei lapsi näänny nälkään, vaikka jättäisi yhden aterian kokonaan väliin. Minulle vaikeinta oli, jos lapsi ei syönyt aterioilla ennen unia: pelkäsin, että syömättömyys vaikuttaa nukkumiseen. Mutta ei se vaikuta. Eikä lapsi näänny. Hänellä ei vain ollut nälkä.

      Jotain siinä kyllä on, että lapsen syömättömyys on vaikea kohdata. Muhun on iskostunut tosi syvälle se, että lapsi ei pärjää ilman ruokaa ja mun vastuulla on pitää hänet ruokittuna. Veikkaan, että tässä selittämäni periaatteet alkaisivat horjua, jos lapsi skippaisi useamman aterian putkeen (paitsi jos hän jättää syömättä, koska on kipeä. Silloin periaatteet lentävät muutenkin romukoppaan ja keskityn lapsen terveeksi saattamiseen).

      Mutta siis. Sinuna / teinä kokeilisin tarjota lapselle aikuisten valitsemaa aamupalaa, ja antaa muksun syödä tai olla syömättä. Erilaisiin vaatimuksiin itse totean vain, että "tällä aterialla meillä ei ole sitä ja tätä tarjolla". Joskus (aina) siitä seuraa protesti, mutta se menee ohi.

      Poista
    2. Noin me toimitaankin muilla ateroilla, mutta aamut on hankalat. Minä itse syön lautasellisen mikrokaurapuuroa, mutta kaurapuuroa ei olla koskaan saatu uppoamaan lapseen lusikallistakaan. Mies puolestaan juo vain kahvia ja korkeintaan syö keksin tai pari lapsen selän takana. Etelässä ei pahemmin harrasteta aamupaloja ja siksi me on kai vähän lepsuiltu sillä rintamalla. Jos isä pärjää lounasaikaan syömättä sitä ennen juuri mitään, miksei lapsikin pärjäisi? Lounas sitten maistuukin hyvin. Pk:ssakin syö kuulemma aina vähintään kaksi annosta lounasruokaa, oli tarjolla mitä hyvänsä.

      Kaipa lapsetkin on yksilöitä ruokailutavoissaan, enkä minäkään enää jaksa suurta stressiä aiheesta ottaa. Puhuva lapsi kyllä sanoo, kun haluaa syödä.

      Poista
    3. Varmasti juuri noin, että lapset ovat yksilöitä siinä missä aikuisetkin. Eikä joka aterialla tarvitse syödä suuria määriä, tai joka päivä yhtä paljon. Ruokahalu vaihtelee.

      Poista
  5. Teoriassa meillä on samansuuntaiset periaatteet. Mutta. (Koska mulle mikään ei ole helppoa, vaan aina pitää olla se mutta.) Haluan opettaa lapsille myös ruoan kunnioitusta, koska ruoan poisheittäminen vaan sattuu niin syvälle sieluun. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kehotan jonkin verran syömään annoksensa loppuun, mutta pakko ei ole. (En kyllä oikein edes tiedä miten voisi pakottaa...) Tietysti se, miten paljon lasten kanssa voi aiheesta keskustella, kasvaa lapsen kasvaessa.

    Kehottelen myös syömään ruoka-aikoina, koska etenkin keskimmäisellä on tapana syödä se kaksi lusikallista ja sitten puolen tunnin kuluttua valittaa nälkäänsä. Toistuvasti. (Ja turhaan.) Hän ei siis selkeästi osaa annostella itselleen sopivia ateriamääriä.

    Mutta ei ole helppoa lapsen ruokkiminen. Monellakin tapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin kehotan. Maistamaan tai syömään vielä vähän. Ja varmistan välillä turhankin monta kertaa, että ootko nyt varmasti syönyt riittävästi, viedäänkö lautanen pois. Meillä on aika kellontarkat ruoka-ajat, mutta joskus olen aikaistanut ruokailua esim. puolella tunnilla jos edellinen ateria on jäänyt naftiksi ja uhkaa tulla nälkäkiukku.

      Meillä käy välillä niin, että tyyppi pyytää lisää mutta jättää sen syömättä. Kyllä se riipaisee heittää ruokaa pois, mutta annostelun oppiminen ottaa aikaa.

      Poista