torstai 27. helmikuuta 2014

Muiden ihmisten valinnat

Ihminen on jännä otus. Se ottaa mallia toisista ihmisistä, hakee hyväksyntää, yrittää miellyttää. Olemme laumaeläimiä, ja samanlaisuudesta on epäilemättä ollut hyötyä henkiinjäämisessä. Samanlaisuus tuo turvallisuuden tunnetta: En ole yksin. Tämä on oikein, koska muutkin niin tekevät.

alone by Hoeg on deviantART

Olen pohtinut äiti-syyllisyyttä samanlaisuuden ja siitä poikkeamisen näkökulmasta. En puhu pelkästään siitä, että syyllistämiseksi koetaan vaikkapa se, kun psykologian professori kertoo lehdessä päiväkotien kehittämistarpeista. Puhun siitä, kun muiden ihmisten valinnat koetaan syyllistämiseksi - tai kertakaikkisen vääriksi. Siitä, miten vähäpätöisiltä vaikuttavista asioista voidaan käydä tulikivenkatkuisia taisteluita netin mammapalstoilla.

Voisiko olla niin, että asioissa, joista on itse epävarma, mutta jotka samaan aikaan ovat itselle tärkeitä, ei oikein haluaisi kohdata toisenlaisia näkemyksiä? Ja silloin olisi herkemmin tulkitsemassa omistaan poikkeavat valinnat syytökseksi?

Toisinaan, tarkastellessani muiden valintoja, minut valtaa tunne, että apua pitäisikö minunkin sitä ja tätä ja tuota. Eikä nyt puhuta mistään suuresta vastavirtaan uimisesta, vaan pikkujutuista kuten siitä, onko käytössä jäähy tai onko 2-vuotiaalla harrastuksia. Tunne tulee, kun jossain pienessäkin asiassa huomaan olevani erilainen. Tekee mieli puolustautua, vaikkei kukaan ole esittänyt mitään syytöstä.

Jokaisella meistä lienee omat kipupisteensä. Esimerkiksi, itse olen molempiin kipulääkittyihin synnytyksiini tyytyväinen ja koen, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. En siis provosoidu näkemyksistä, joiden mukaan paras tapa synnyttää on luomuna. Minulle herkkä asia on kurin ja hellyyden määrä: siinä koen tallustavani liukkaalla jäällä. Mitä lellimiseen tulee, saatan pahoittaa mieleni ihan vähäpätöisistä kommenteista. Kuten siitä, miten kuopusta odottaessani minulle sanottiin, että nyt pitäisi alkaa totuttamaan esikoista siihen, että ei aina pääse syliin kun haluaa.

Oman pään pitäminen on välillä mahdottoman vaikeaa. Se vaatii vankkaa itseluottamusta ja uskoa siihen, että tietää, mitä tekee. Mitä vanhemmuuteen tulee, minä en useimmiten tiedä, mitä teen. Sen sijaan yritän kuunnella vaistojani, etsiä tietoa, ja kokeilla mikä toimii.

Nykyään kaikenlaisille kannoille löytyy kannattajansa ja tutkimukset puolesta ja vastaan. Mielestäni se tekee vanhemmuudesta yksinäistä ja haastavaa puuhaa. Näkemysten ristitulessa pitäisi ihan itse löytää ne, joihin päättää uskoa. Ristiriitaisesti kannatan perheiden yksilöllisiä vapauksia, ja samanaikaisesti haikailen sellaisen perään, että jossain olisi vanhemmuuden oikeat vastaukset. Haluan tehdä itsenäiset päätökset lasten ja oman luonteeni sekä elämäntilanteemme perusteella, mutta toisinaan kaipaan jotain universaalia totuutta, johon nojata. Oikeastaan taidan kaivata vain samanmielisten joukkoa, jotka kertovat minulle, etten ole yksin. Tämä on oikein, koska muutkin niin tekevät.

Oliko tässä pohdinnassani päätä tai häntää? Syyllistyminen ja syyllistäminen ovat herkkiä aiheita, ja koinkin vaikeaksi tämän tekstin kirjoittamisen. Enkä oikeastaan ole edes varma, onko oikein puhua syyllistymisestä, vai pitäisikö puhua epävarmuudesta tai kaipuusta samankaltaisuuteen. Haluaisin kuitenkin jatkaa pohdintaa, joten kerrohan mietteesi!

PS. Kiitos Maikki johdatuksesta aiheeseen!

24 kommenttia:

  1. Tässä tuli monta hyvää.

    -universaalin totuuden kaipuu löytyy multa myös.
    -samalla kuitenkin moni "totuus" tuntuu alistavalta. Esim. Miehet Marsista, Naiset Venuksesta -kirja. Jos oikein ymmärrän, sen suosio perustuu tuohon universaalin totuuden kaipuuseen. Stereotypiointi saattaa helpottaa elämää, mutta minä tykkään enemmän silti Sinkkosesta.

    Jari Sinkkonenhan puhuu onkimisesta: ei kannata olettaa tietävänsä miltä toisesta tuntuu. Esim. jos sukulaisella on paha migreeni ja itsellä ei ole, niin joskus ihminen vähättelee samankaltaisen ihmisen tilannetta, koska ei tajua että hyvin läheinenkin ihminen voi kokea täysin eri tavalla. Tai gynekologi, joka ei itse jännitä sisätutkimusta, vähättelee "ei tämä satu", kun toinen kokee sen kipeästi. Kuinka ihanalta tuntuu, kun varsinkin omat vanhemmat _uskovat_ että heidän lapsenaan en toimi kuten he, vaan olen oma yksilöni.

    -pienistä asioista puolustuskannalle on myös tuttua. Muistelen surulla aikaa, kun lapsi oli tosi pieni ja ostettiin jotain leluja. Näin sattumalta naapurin perheen kaupassa, heillä oli ostoskärryissä jotain legoja ja olin vasta ostanut jotain briopalikoita. Nyt, älä pelästy mutta haluan jakaa mitä ihan tosi tuoreen äidin mielessä kävi.

    Se on outoa, mutta suorastaan näin kuinka se legopakkaus lähes hyppäsi kimppuuni sieltä ostoskärrystä ja lällätteli: "nää nää, täältä pesee, täällä on onnea, iloa, nautintoa, Kalle ja Jaana tiesivät tämän, tämä on se elämän suola, vajoat, jäät jälkeen, briojuna näyttää nyt niin pieneltä ja surkealta, hähhäh..." Äärimmäisen häiritsevä kanava päässä pyöri, ja liittyi omaan kipupisteeseeni (varallisuus). Tuntui kuin joku raadollinen "minä ite" olisi vallannut koko pään, enkä halunnut olla sellainen!

    -Miten näiden tunteiden laita oli ennen lapsia? Mitä lapsettomat aikuiset pohtivat, syyllistyvätkö tai siis - kuten sanoit - ovatko he epävarmoja ja kaipaavat samankaltaisuutta, missään asiassa?

    Muistan itse hyvin hämärästi että lukioaikana, kaveriporukasta pari ihmistä kommentoi ilkeästi yhden lukiotytön innokkuuutta lukea vielä kokeeseen, kun itse oli lukenut jo mielestään tarpeeksi. Sitten kun näki toisen vielä lukevan, tuli silti tunne että kääk, tuo tietää paremmin, tuo menestyy, minä jään syrjään. Eli se oma päätös "nyt olen lukenut tarpeeksi" ei riittänytkään, kun toinen samantyylinen ihminen teki eri ratkaisun.

    > johtopäätökseni: kyllä tätä taitaa esiintyä myös muualla kuin äitien keskuudessa?

    Kääk, pitkä kirjoitus, toivottavasti tämä ei säikäyttänyt. Aika ei valitettavasti anna myöten tekstin hiomista :(

    -Maikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maikki, kiitos! Ihana, pohdiskeleva ja polveileva vastaus! Juuri tällaisia kommentteja ja keskusteluja varten perustin blogini.

      En ole lukenut Miehet Marsista, mutta uskon ymmärtäväni pointtisi. Stereotypisointi lienee ihmisluonnolle tyypillistä, se helpottaa jäsentämään maailmaa. Ja kuitenkin stereotypisoinnin kohteeksi joutuminen on raivostuttavaa :) Itsekin pidän enemmän Sinkkosesta. Ja minua muuten ärsyttää vietävästi, jos joku yrittää kertoa minulle, miten minun kuuluisi jossain tilanteessa tuntea, eli näin mitätöi tunteeni. Kuten esimerkkisi gynestä, joka vähättelee sisätutkimuksen jännittävyyttä.

      Uskon, että samankaltaisuuden hakemista löytyy ihan kaikkialta, oikeastaan muoti-ilmiöthän ovat juuri tätä. Koulumaailmassa vasta harjoitellaankin joukkoon kuulumista, ja siellä ulkopuoliseksi joutuminen voi olla hyvinkin rankka kokemus. Itselleni vanhemmuus on silti ehkä merkittävin samankaltaisuuden kaipuun kokemus, sillä siinä minulla yhdistyy sekä tärkeys että epävarmuus. Moni muu asia elämässä joko ei ole riittävän tärkeää, tai siihen ei liity epävarmuutta.

      Poista
  2. Mä olen ollut tosi immuuni syyllistymiselle. Korkeintaan just harrastusasioista (kokeiltiin, ei toiminut, silti säälin lapsia kun niiden ainoa virike on puisto ja retket yms), tai siinä ettei tässä tlanteessa ole varaa lomailla, ja nämäkin ehkä tosi harvoin. Tuttavapiiristä löytyy ammattisyyllistyjiä, ja esim. päätös ottaa 3-vuotias kotihoitoon tarhasta herätti tosi kovan tarpeen ihmisillä selitellä miksi eivät päädy samaan ratkaisuun (mitä olen itse pitänyt jälkikäteen usein melkoisena mielenhäiriönä) tai jopa paheksuntaa, kun pilaan lapsen ryhmätyötaidot ja sosiaalisen kehityksen eristämällä sen kaveritreffeille, kuntosalin lapsiparkkiin, puistoihin tai herranen aika ihan vaan kotiin äitinsä ja veljensä kanssa. Raukka.
    Maikin kokeisiinlukuvertaus on erittäin osuva. Kaikkihan haluaa lapselleen parasta ja jos omat ratkaisut joskus ovat kompromissi (lapsi pienenä päiväkotiin taloudellisista syistä tai ehkä vaan koska pää ei kestä kotielämää, mikä taas ei ole yleisesti hyväksytty vertaus) kokee varmasti asiaan liittyvät neutraalitkin keskustelut oman toiminnan kyseenalaistamiseksi tai syyllistämiseksi.
    Mun teflonpintaa on varmaan vahvistanut ulkopuolelta tuleva myönteinen palaute, joka on vahvistanut omaa käsitystä siitä että tässä toimitaan niin hyvin kuin tilanteessa voi ja että olen onnistunut joissain asioissa.
    Syyllistyminen on kuitenkin sellainen äitien ammattitauti (siinä missä toisinaan syyllistäminenkin) että luulen tulevaisuudessa odottavan monta tilannetta jossa joudun nielemään kiukkua ja ilkeitä kommentteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on noin sata ajatuskatkosta (koska tungin lapsille banaania samalla kun yritin kirjoittaa jne) mutta siis esim. ei ole yleisesti hyväksytty SELITYS laittaa 1,5-vuotiasta tarhaan ettei vaan jaksa olla himassa ja täytyy olla tosi sinut sen päätöksen kanssa että kestää aiheeseen liittyvän keskustelun ilman että ottaa itseensä.

      Poista
    2. Musta on ihanaa olla syyllistymättä tuosta kotihoito-päivähoitokeskustelusta! En tosin siitä niin herkillä olekaan ollut - pikemminkin vain imetys-synnytys-raskaus-sektorista.

      Mutta jotenkin on aivan mahtavaa pystyä sanomaan miten meillä lapset on olleet koti- ja päivähoidossa. Ja kertoa ihan faktana sekin, että vaikka nyt en ahluaisi laittaa lapsia ulkopuoliselle päivähoitoon, niin ratkaisu esikoisen kohdalla oli hyvä. Pääni ei kestänyt ja thats it. Suosittelen silloin samaa ratkaisua muillekin. :) Ja musta on ollut kiva, kun oikeastaan tuohon ei kukaan edes sano mitään.. sitä taloutta voidaan arvostella. Mutta kun sanoo suoraan että pää ei kestänyt, niin eipä siihen ole kellään ollut nokan naputtamista. :)

      Poista
    3. Mäkin uskon, että tärkeää on, että pystyy olemaan sinut oman ratkaisunsa kanssa. Silloinkin, kun se on ollut ns. kompromissi, jos tietää, että siinä tilanteessa, niillä voimavaroilla, ei olisi voinut / ollut järkevää toimia toisin.

      Ja sitten jos jossain takaraivon perukoilla kolkuttelee tunne, että olisi ehkä sittenkin voinut toimia toisin, niin herkkyys kaikenlaisille kommenteille on varmaan isompi. Ja onhan se aina kurjaa, jos omia ratkaisuja arvostellaan, mutta mä ehkä enemmän pohdin just tilannetta, jossa ei ole kyse arvostelusta, vaan ihan vaan erilaisista ratkaisuista. Esim. imetyskeskustelu, jossa on tosi yleistä mennä ääripäihin puolustaessaan omaa ratkaisuaan (ja sitten toisaalta suurin osa mutseista varmaan suhtautuu imetykseenkin ihan rennosti, ja ne ääripäihin menijät on vaan ne näkyvimmät).

      Poista
  3. "Kuten siitä, miten kuopusta odottaessani minulle sanottiin, että nyt pitäisi alkaa totuttamaan esikoista siihen, että ei aina pääse syliin kun haluaa. "

    Ja voih.. juuri tällaiset pistää minut ärsyyntymään. En sanoisi syyllistymään vaan nimenomaan ärsyyntymään. Tulee se hirmuinen tarve alkaa selittää toisille, kuinka sen asian nyt pitäisikään olla.

    Jos lapsi ei pääse syliin koska 1) vauva 2) imetys 3) vaipanvaihto, niin ok. Lapsen täytyy tottua siihen, ellei tällä itsellä ole isompi hätä (on loukannut tai jotain...? hmm miten nyt kenekään hätä ja tarpeiden suuruutta voidaan määritellä). Mutta että raskausaikana pitäisi äidin vain kieltäytyä ottamasta syliin, koska synnytyksen jälkeen ei pääse syliin?! Onko typerämpää kuulutukaan. Sitä suuremmalla syyllähän lasta pitää pitää sylissä etukäteen, kun se vielä on mahdollista. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mietinkin, onko syyllistyminen oikea sana, vai pitäisikö puhua ärsyyntymisestä tai epävarmuudesta tai jostain. Sitten pohdin, että ehkä sellainen provosoituminenkin voi olla syyllistymisen muoto. Ja että on ihan mielenkiintoista pohtia, mistä aiheista provosoituu ja miksi.

      No jaa. Mulla oli tuossa esimerkissä nimenomaan kyse siitä, että olin kommentoijan kanssa eri mieltä, mutten kokenut, että mun pitäisi ruveta hänelle avaamaan omaa vanhemmusfilosofiaani sen tarkemmin, ja että häneltä oli ehkä vähän tökerösti kommentoitu, mutta toisaalta hän tuskin tarkoitti mitään pahaa. Aika harvoin kukaan tarkoittaa.

      Poista
    2. Totta. Yleensä se toinen ei tarkoita pahaa. Vaan sitä vain katsoo asioita niin eri kantilta. Ja sen kun joku pahalla sanoo, niin huomaa kyllä. :) Silloin ehkä juurikin tulee se tarve lähteä selittämään ja oikomaan. Mikä sitten yleensä kärjistää tilannetta vain lisää.

      Poista
    3. Mä mietin tässä sellaista näkökulmaa, että monestihan voi tilanne olla se, että mun valintaani tökerösti kommentoinut tyyppi on huomannut siinä mun valinnassani sen oman kipupisteensä, ja koska hyökkäys on paras puolustus... Tällä ajattelumallilla olen opetellut pikkuhiljaa olemaan provosoitumatta ja syyllistymättä itse. Yritän itse näissä keskusteluissa ajatella aina niin, että ok, tuo valinta sopii tuolle perheelle ja hienoa, että he ovat löytäneet itselleen sopivan tavan toimia. Siinä on kyllä vielä tekemistä, ettei niitä omia valintojaan alkaisi dissaamaan vaan ihan yhtä reilusti ajattelisi, että nämä meidän valinnat sopii meidän perheelle, that´s it.
      -Anna

      Poista
    4. Annan havainto on mainio.

      Mummoni yksinäinen naapurivanhus oli joskus töykeänkuuloinen, suorastaan hyökkäävä, kun sukuani tuli siihen samaan rappukäytävään kylään. Esimerkiksi kakun ostaminen pöytään oli rahojen tuhlausta jne. Kaikille meistä kerrottiin että oletettavasti vanhusta harmittaa kun hänellä ei ole yhtä tiivistä perhettä. Ei sitten tullut ihmeteltyä kun asia oli (oletuksen pohjalta) tiedossa.

      -Maikki

      Poista
    5. Minäkin uskon Annan olevan oikeassa. Helpostihan hyökkäys tai arvostelu onkin puolustuskannalle asettumista, jota ei välttämättä tee tietoisesti.

      Mielestäni Maikin kertomus yksityisestä naapurivanhuksesta kuvaa juuri tätä (vaikka ymmärrän, että tämän nimenomaisen tarinan suhteen toimimme oletusten varassa): jos itsestä löytyy jokin kipeä kohta, jota ei välttämättä halua myöntää edes itselleen, tulee puolustusreaktiona kenties vähäteltyä kyseisen asian arvoa myös muiden elämässä. Tällaiset psyyken puolustusmekanismit auttavat suojaamaan meitä liian tuskallisilta tunteilta, ja oikein annosteltuina defenssit lienevät ihan hyödyllisiäkin.

      Poista
  4. Hoksasin aamulla hyvin varhain yhden terävän muiston tästä ilmiöstä.

    Omilla lapsilla on sellainen ikäero, joka ei ole kaikkein yleisin. Kun nuorempi syntyi, juttelin ikäerosta yhden opiskelukaverin kanssa, ja hänen lapsillaan oli lähes päivälleen sama ikäero. Taisin samaistua tuohon perheeseen ja minulla on muutoinkin joskus tapana ajatella, "no niin, nyt olen kuten tuo tai tuo".

    Kun sitten kuulin, että opiskelukaverin perheessä oli tapahtunut avioero, huomasin sisimmässäni järkyttyväni erosta tavallista enemmän. Siis, se vihlaisi itseä enemmän kuin jos ero olisi tapahtunut perheessä jossa on yksi lapsi / kaksoset / viisi lasta / 2 v ikäero.

    Kaikki tapahtui pääni sisällä, mutta muistian silti: tuli kova tarve äkkiä ottaa jotain, mitä tahansa, pesäeroa tuohon perheeseen. "Ei me sittenkään olla kuten se, miehellä eri ammatti, opiskelukaveri on itse perheensä keskimmäinen, ei esikoinen kuten minä..." Eli oli pelko, että samanlainen > samanlainen kohtalo. 2 lapsen hieman stressaavassa, tuoreessa kaaoksessa se uhka tuntui iholla.

    Huonoa tässä taitaa olla se, että monesti itse luulee olevansa samanlainen kuin toinen ja sitten pettyy toiseen. Esimerkiksi huomaan herkemmin vertaavani itseäni parikymppisiin kahden lapsen vanhempiin kuin 45-vuotiaisiin, ja toisessa hetkessä taas jollain muulla tavalla.

    Ai niin, vielä lopuksi tuli sellainenkin mieleen: nimikaimat. Jos tapaan jossain lapsen jolla on sama nimi kuin omalla lapsella, huomaan herkistyväni. Tarkkailen millainen tuo lapsi on enemmän kuin joku muu lapsi. En toki aina, mutta huomaan jollakin tavalla, että jonkinlainen pieni ripe maagista ajattelua "kaikki Panut ovat empaattisia, kaikki Sepot urheilullisia" astuu peliin.

    Tuo muoti-ilmiöjuttu oli muuten terävä havainto, mistä Saara kirjoitit.

    -Maikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaista samaistumista tapahtuu minullekin. Aika pienistä jutuista voi löytää yhteyden toiseen ihmiseen: sama synnyinkaupunki, ala-asteen opettaja, sama hääpäivä...

      Itse olen huomannut kauhistuvani "normaalia" enemmän, kun luen lehdestä oman ikäistäni ihmistä kohdanneesta onnettomuudesta tai kuolemasta. Toki nuoren ihmisen kuolema koskettaa aina, mutta jos kyseessä on ikätoveri, tulee voimakkaampi kokemus siitä, että sama voisi tapahtua minulle.

      Poista
  5. "Voisiko olla niin, että asioissa, joista on itse epävarma, mutta jotka samaan aikaan ovat itselle tärkeitä, ei oikein haluaisi kohdata toisenlaisia näkemyksiä? Ja silloin olisi herkemmin tulkitsemassa omistaan poikkeavat valinnat syytökseksi?"

    Tää pätee ainakin mun kohdalla täysin - tosin mä en niinkään syyllisty ulkopuolisten erilaisista näkemyksistä, mutta läheisten ihmisten, ja varsinkin miehen eriävät mielipiteet mä otan heti arvosteluna ja hyökkäyksenä.

    Mä olin kyllä myös herkempi syyllistymään esikoisen kohdalla, nyt kaksosten äitinä on vähän sellainen olo, että jos se eriävä mielipide ei satu tulemaan toiselta kaksosten äidiltä (jolla on myös vanhempia lapsia), niin eipä paljon hetkauta. Mutta sitten on tietysti näitä meillä-on-seitsemän-lasta-ja-joukossa-kahdet-kaksoset -perheitä, joiden rinnalla mä sitten saatankin tuntea itseni tosi riittämättömäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on myös niin, että mitä lähempää kommentti tulee, sitä enemmän se vaikuttaa. Etenkin, jos eriävä mielipide tulee joltain sellaiselta, jota muissa asioissa arvostaa korkealle.

      Ja tunnistan myös tuon, että on herkempi kommenteille, jotka tulevan samassa elämäntilanteessa olevilta. Esimerkiksi lasten iso-isovanhemmat (eli miehen ja mun isovanhemmat) saavat olla kasvatuksesta ihan mitä mieltä tahansa, mä vaan ajattelen, että aika on varmaan kullannut muistot siitä, kun he itse olivat vastuussa pienistä lapsista, ja että silloin oli eri ajat kuin nyt.

      Poista
  6. Mulla tähän syyllistymishommaan liittyy myös työelämän valinnat. Mä en ole ikinä ollut mikään urasuuntautunut tyyppi, työskentelen kuntoutusalalla ja viimevuosina olen huomannut, että koko ajan nautin enemmän ja enemmän roolistani "suorittavan työn tasolla", vaikka opiskeluaikoina ajattelinkin, että teen tätä ruohonjuuritason työtä aikani ja sitten lähden jatkamaan opiskeluja ja etenemään, jotta saan olla mukana tekemässä muutoksia jopa yhteiskuntatasolla. No, poliitikoksi musta ei ole, enkä mä viihtyisi missään tutkijankammiossakaan, onnellisimmillani olen kun saan tehdä työtäni suoraan kuntoutujan kanssa ja vaikuttaa juuri hänen elämäänsä. Siitä huolimatta, nyt kun olen hoitovapaalla, huomaan, että mun pitäisi jotenkin puolustella valintojani, niin kuin Saara kirjoitti "vaikkei kukaan ole esittänyt mitään syytöstä" (kotona olemista, sitä etten edes halua "edetä urallani") koska näin kolmekymppisenä lapsen kanssa kotona oleminenhan on suoraan pois mun etenemismahdollisuuksistani työelämässä. Mua ärsyttää se, että oletetaan kaikkien tavoittelevan uralla etenemistä (no en tiedä olettavatko kaikki, mutta mun ystävä- ja tuttavapiirissäni se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus), ja jos et sellaista havittele, olet jotenkin outo. Ja sekin ärsyttää, että tämä asia kuitenkin menee ihon alle vaikka oma valinta on itselle selvä, ja sitä silti puolustuskannalla selittelee.
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän Saara haittaa että osallistun näin paljon tähän keskusteluun? Koko ajan tulee niin hienoja ajatuksia toisilta, että haluaa tarttua niihin.

      Mietin tuota oudoksi itsensä tuntemisen juttua. Omassa työyhteisössä suurin osa on ahkeria ruoanlaittajia ja siivouksesta stressaajia. Minä en ole kumpaakaan, ja olen heittänyt huulta itsestäni, kuinka paras kakku lapsen juhliin on valmis kakku. Kyllä siinä tulee niitä "pikkupettymyksen" ja "pikkupesäeron" hetkiä, kun minä en toimi sen työyhteisön nuottien mukaan. Moni lause toisten suusta on valmiiksi viritetty odottamaan samaistumista.

      Koska työpaikallani ei ole juuri minun ikäisiä nuoria vanhempia, pystyn aika vapautuneesti olemaan erilainen. Mutta heti, kun huoneeseen tulee joku ikäiseni sijainen, huomaan että yritän löytää yhtäläisyyksiä ja mukailla enemmän. Samanlaisen ihmisen kanssa on toisaalta ihana samaistua, se on hyvä puoli. Ja toisaalta erilaisten ihmisten kanssa on ihana olla itsenäinen. Edellisen seurassa haittana on pieni jännitys ja huonommuuden tunne, jälkimmäisen seurassa jonkinlainen yksinäinen erillisyys.

      -Maikki

      ps. Saara kiitos siis vielä paljon tästäkin aiheesta, ja että pyörität tätä keskusteluareenaa!

      Poista
    2. Maikki, anna palaa vain! Kuten olen aiemminkin sanonut, minulle suurin motivaatio blogin pitämisessä on keskustelu, joten olen vain iloinen, jos jokin aihe kiinnostaa ja herättää ajatuksia.

      Anna: joo, tunnistan tuonkin. Mun kaveripiirissä tosin alkaa näkyä jo näitäkin, jotka ovat tehneet irtiottoja elettyään jonkin aikaa elämää, jota olettivat muiden heiltä odottavan. Sitten onkin otettu irtisanomispaketti vastaan ja muutettu sukellusoppaaksi jonnekin lämpimään :D

      Maikki, vielä sivuhuomiona, että minä olen se tyyppi, joka tykkää ruuanlaitosta ja siivoamisesta, mutta lasten myötä on ollut pakko madaltaa rimaa. Niinpä meilläkin lasten juhliin kakut tulevat kaupasta, en edes haaveile väkertäväni niitä itse. Ja se on ihan hyvä näin.

      Poista
  7. Mä oon joskus kirjoitellut samanlaisia ajatuksia! Mä en helposti syyllisty, mutta mulla on voimakas tarve samaistua. Ja silloin huomaan alitajuisestikin hakevani vahvistusta sille, minkä itse koen oikeaksi. Kaikkiin kasvatuksellisiin näkemyksiin löytää kyllä teoriastakin tukea - omaksi valinnaksi jää sitten, minkä kannan ottaa. Mulle kasvatus on nykyään sellaista, että meen tasan itseäni kuunnellen, olen tässä vaan olemassa ja lapset kasvavat siinä vierelläni. Ennen muinoin ajattelin auktorireetin olevan se tärkein, mutta en enää. Nykyään suhde lapsiini on mulle kaikki kaikessa ja auktoriteetti tuo aina mukanaan etäisyyttä. Ja etäisyyttä mä en lasteni kanssa halua. Toisaalta taas odotan, että he oppivat myös tottelemaan mua, koska olen aikuinen ja päätän tietyistä asioista. Tällaista tasapainottelua. Haastavimpina aikoina olen aina aivan hukassa ja varma, että olen tehnyt jotain peruuttamattomasti pieleen. Nyt, kun uhma on tältä erää takana ja on helppo hengittää, voi keskittyä vaan yhdessäoloon (mikä on melkein poikkeuksetta kivaa, ajatella!) ja vaan olla ajattelematta. Se on vapauttavaa :) Mulla alkaa kelat taas jyllätä sitten, kun vaikka seuraavat uhmat heitetään kehiin, näin luulen.

    Linkkasin muuten edelliseen tekstiini sun Noloja tunteita-jutun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdin nyt vasta lukea koko keskustelun ja näköjään samaistumisen tarvetta on muillakin! Ja hyvää keskustelua, todellakin. Mulle keskustelu on myös yksi suurimpia syitä pitää blogia. Ja lukea niitä!

      Poista
    2. Eiköhän tämä aihe ole vakiokamaa kaikissa äitiysblogeissa, ja varmaan pohdituttaa jokaista äitiä ainakin jossain määrin :D

      Mulla on kasvatuksesta samansuuntaiset ajatukset kuin sinulla, mutta kun meillä tunnutaan nyt olevan menossa kohti uhmaa eikä poispäin siitä, huomaan usein itse olevani jotain ihan muuta kuin läheinen ja leppoisa yhdessäoleva vanhempi :/

      Poista
    3. Muistan hyvin nuo ajatukset ja fiilikset! Ei kovin leppoista tosiaan ollut silloin, kun yksi testasi ja raivosi 90% ajasta. Siitäkin selvittiin! Tsemppiä!

      Poista
    4. Kiitos! Meillä ei edes ole raivoamista 90 % ajasta, vaan kyse on enemmän mun omasta kyvyttömyydestä käsitellä lasta, joka sanoo kaikkeen ei ja esimerkiksi ilmoittaa aina ruokapöytään käytäessä, että tarjolla oleva ruoka on liian kuumaa, kylmää tai väärää. Raivoa tulee useimmiten seurauksena mun omaan huonoon käytökseen, kun mulla palaa hihat siihen, ettei lapsi tottele tai tottelee liian hitaasti.

      Plääh. Ehkä alan hokemaan itselleni jotain "riittävän hyvä vanhempi" -mantraa, kun menetän malttini vain kolme kertaa päivässä mahdollisen kolmenkymmenen sijaan.

      Poista