tiistai 18. helmikuuta 2014

Noloja tunteita

Kun odotin esikoistani, en ollut hetkeäkään huolissani siitä, rakastuisinko lapseeni. Tiesin niin käyvän, ja olin oikeassa. Kuopusta odottaessani mieleni täytti uudenlainen huoli. Rakkaus esikoiseen oli niin täydellistä, että salaa pohdin, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon. Riittääkö rakkautta, kun nyt jo tuntuu, että sydän on täynnä?



Huoli oli turha. Tietysti rakastan. Enemmän kuin mitään muuta, mutta silti yhtä paljon kuin esikoistani.

**

Kirjoitin yllä olevan ihan muina naisina, sen kummemmin miettimättä. Sitten pysähdyin. Enhän minä kehtaa tällaista siirappia julkaista! Ei lapsiaan kuulu julkisesti rakastaa, sosiaalisesti hyväksytympää on sarkastisesti vitsailla siitä, miten elämä lasten kanssa on niin vaikeaa ja raskasta. Äkkiä tunteenilmaisuni nolotti. Kehtaanko olla avoimesti lapsiini hullaantunut lässynlää-mutsi?

Päätin kehdata, ja jäin miettimään julkisten rakkaudentunnustusten vaikeutta. Johtuisiko se perinnöstämme? Suomalainen ei puhu eikä pussaa -sanonta ei liene syntynyt tyhjästä. Omassa lapsuuden perheessäni ei ole tapana näyttää tai puhua tunteista. En ole tainnut kertaakaan sanoa omille vanhemmilleni tai siskoilleni rakastavani heitä - enkä ole kuullut sanoja heidän suustaan.

Yllä kirjoittamaani liittyy toinenkin nolous. Arastelen kertoa sitäkin, että epäilin kuopusta kohtaan tuntemani rakkauden määrää. Vaikka pelko ei toteutunut, jo sen olemassa olossa on jotain... huonoäitimäistä. Ristiriitaisia nämä mietteeni, että toisaalta avoimet rakkauden tunnustukset nolottavat, ja toisaalta epäröinnit rakkauden määrästä ihan yhtä paljon.

Onko sinulla ollut samanlaisia mietteitä? Erityisen noloa olisi olla näiden ajatusten kanssa yksin.

24 kommenttia:

  1. Mä oon välillä miettinyt, etten voi saada toista lasta, koska jotenkin absurdisti olen mustasukkainen siitä rakkaudesta, jota tunnen sitä ainoaa kohtaan. En osaa aivan selittää. Tunnen vain pelkoa siitä, että se rakkaus vähenisi, ja varmuutta siitä, etten ikinä halua siitä viedä mitään pois.

    Mutta kyllä rakkaudesta saa ja pitää puhua. Nyt on tietenkin trendikästä suhtautua äitiyteen jotenkin viileästi (tai siltä minusta tuntuu, olen toki ollut ennenkin väärässä) mutta mulle tulee sellaisesta pidemmän päälle jotenkin paha mieli. Lapseensa on ihanaa rakastua! Se on ihanaa! On surullista, jos joku ei sitä koe. (En tarkoita tällä ketään syyllistää, ei se ole sellainen syyllistysasia ylipäänsä. Se on suruasia.)

    Meillä on kyllä aina ollut perhe, jossa on sanottu, että rakastetaan. Tai aina ja aina - luulen, että mummoni hieman yllättyi, kun ensimmäisen kerran hänelle sanoin esiteininä, että rakastan. Minusta se on hyvä asia sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti! Mulle tuli valtaisa samaistumisen tunne! Uskon ymmärtäväni tunteen, jota et osaa selittää. Minulla oli samanlainen. Vielä jälkeen kuopuksen syntymänkin välillä tuntui, että hän on tullut esikoisen ja minun väliin, vaikka absurdisti rakastin häntä hullun lailla koko ajan (ja sitten välillä tuntui, että kuopus jää ihan paitsioon kun esikoinen on niin hyvä vaatimaan huomiota hänkin). Nyt jo osaan suhtautua siihen, että vaikka sydän on täynnä rakkautta kumpaankin lapseen, aikansa joutuu heidän kesken jakamaan.

      Ja rakkautta kyllä riittää. On ihan ihmeellistä, miten sitä riittääkin niin valtavasti. Jos meille tulisi kolmas lapsi, en enää olisi yhtään huolissani vaan tietäisin, että rakkauden määrä vaan kasvaisi.

      Minä olen ollut havaitsevinani samanlaista ilmiötä kuin sinäkin, että olisi tyylikästä suhtautua lapsiinsa jotenkin ohimennen (ehkä olemme yhdessä väärässä, minäkin olen ollut ennenkin). Minäkin tulen siitä surulliseksi. Samaa mieltä olen myös siitä, että lapseensa on ihanaa rakastua. Se on parasta.

      Mä hoen omille lapsille päivittäin rakkauttani, ja esikoinenkin on kova rakastamaan (minua, vauvaa, voileipäänsä...). Se on musta hyvä. Ja tärkeää. Musta oli vähän tylsää, kun teini-iän "kukaan ei rakasta minua" -vaiheessakaan en saanut vanhemmiltani vakuutusta, että he sentään rakastavat.

      Poista
    2. Niin, noin se juuri on! Ja vaikka järjellä olen ihan varma, että rakkautta vain riittäisi ja riittäisi, se tunne on silti yllättävän vahva: tämä on kaikki, muuta ei tarvita, hus yrittämästä väliimme.

      Jännä sekin, miten surulliseksi se ohimennen-asenne tekee. Eihän se minulta ole pois, eikä varmaan käytännössä niiltä lapsiltakaan, ehkä se on vain sellainen ulkokuori, jota on pidettävä yllä. Mutta minä en halua puhua lapsestani halveksuen, vaikkei hän ikinä sitä kuulisi. Hänhän on minulle arvokkainta ja rakkainta - jos vähättelen häntä, voin saman tien heittää sydämeni tielle ja hyppiä sen päällä. (Aina en tosin tiedä, onnistunko tavoitteessani - tai kokevatko kuulijat minun onnistuvan. Perusvaihde kun näyttää olevan sarkastinen, vaikka mitä tekisin.)

      Tulin kauhean surulliseksi teini-ikäisen sinun puolesta, mutta toisaalta iloiseksi siitä, että sun lapsille ei käy noin. Eikä mun.

      Poista
    3. Teini-ikäinen minä kiittää myötätunnosta, mutta aikuinen minä suree enemmän vanhempiani. En usko, että he eivät rakasta: luulen, että heillä ei vain ole taitoja rakkauden ilmaisuun. Omissa lapsuuden kodeissaan tunneilmaisu oli vielä rajoitetumpaa. Onneksi tänä päivänä ilmapiiri on kuitenkin entistä myönteisemp tunteiden näyttämiselle. Minkälaisia taitureita meidän lapsistamme kasvaakaan :)

      Poista
  2. Mä ajattelen niin, että kirjoita aina ja jatkossakin niin, mikä susta tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Älä turhaan mieti, mikä on mahdollisesti sosiaalisesti hyväksytympää. Se on kuitenkin karkea yleistys, eikä jaa mielipiteitä mitenkään tasan.

    Ja hei, paljon mieluummin lässynlää kuin viileä! Ja alun aiheesta vielä sen verran, että mä mietin ihan samoja kuopusta odottaessa. Tää rakkaus lapsiin on vain ihmeellistä: rakastan molempia enemmän kuin ketään muuta, molemmat ovat mulle ihan kaikki kaikessa ja kummankaan kohdalla ei käy mielessäkään, että toinen olisi rakkaampi kuin toinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ajattelen niin, että silloin kun tuntuu nololta, on vielä tärkeämpää kirjoittaa :) Ne nolot olot on nimittäin jotain omia kipupisteitä, joita haluankin tällä blogilla päästä vähän sörkkimään. Ja jos saan niihin lukijoilta vastakaikua, tiedän, etten ole yksin. Mikä on sekin tärkeää. Mulle.

      Mä muuten tulen aina hurjan hyvälle mielelle kun luen tai kuulen jonkun puhuvan rakastavasti omista lapsistaan. Tai puolisostaan. Tai vanhemmistaan. Tai oikeastaan kenestä vaan läheisestään. Että siinäkin mielessä rakkaudesta puhuminen on ihan vaan hyvästä :)

      Poista
    2. Olipa hyvä ajatus toi, että haluat mennä sitä kohti, mikä nolottaa. Mä nimittäin väistelen sitä kuin ruttoa. Yritän ottaa susta mallia :)

      Poista
    3. Ota vain, jos uskallat :) Oma kokemukseni on, että nolo olo vähenee, kun sen saa käsiteltyä. Ja kun huomaa, että muut ajattelee tai toimii ihan samalla tavalla.

      Poista
    4. Niin se varmaan on. Mä en blogissani koe halua mennä noloa kohti (noloja juttuja tulee ihan yrittämättkin ;)) mutta näin siviilissä huomaan kyllä tekeväni sujuvia väistöliikkeitä. Olis varmasti viisasta vähän tarkastella tätä. Blogin tekstejä tai tyyliä mä en ikinä etukäteen mieti, kirjoitan siten, mikä milloinkin sattuu parhaalta tuntumaan. Joskus osuu maaliin, usein ei. Hah :)

      Poista
  3. Täällä myös yksi, joka on ajatellut ihan samoja asioita. Kamalan absurdi ajatus se on, mutta varmaan aika inhimillinen. Kun on ekaa kertaa rakastanut jotain olentoa täysin ehdoitta, siitä tunteesta jotenkin hämmentyy, ja kun se sama tunne pitäisi vielä tuplata seuraavan lapsen synnyttyä, niin hurjaahan se on. Tätä on vaikea selittää, mutta luulen, että tiedät! Että kun mussa on jo näin paljon rakkautta, miten voi olla, että sitä olisi vielä enemmän, kun nyt on jo näin paljon. Onneksi ei rakkauden, kuten ei onnenkaan määrä maailmassa ole vakio!

    Sama huomio minulla tästä nykyajan "viileästä äitiydestä". En pidä siitä ollenkaan. Tai siis, kukin tyylillään, mutta mua ahdistaa se, että pitäisi jotenkin änkeytyä siihen samaan muottiin. Että kun olen lapsen ekan elinvuoden halunnut elää tosi lapsentahtisesti, saan kommentteja, "et sä nyt noin kiinni siinä voi olla". No kuule ihan hyvin voin!

    Tuohon mitä sanoit rakastavasti puhumisesta lapsesta/puolisosta/vanhemmista. Mun mies kutsuu mua yleisesti rouvaksi, kun puhuu jotain kotiasioita kavereidensa kanssa tai työpaikalla. Tähän oli yksi työkaveri sanonut, kuinka mukavan kuuloista on, kun hän puhuu vaimostaan näin kauniisti, monilla siellä kun ei tunnu olevan kotona kuin emäntiä, pirttihirmuja, eukkoja tai jopa akkoja. Musta se on aika surullista.
    -Anna


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän! Varmasti tiedän, sanasi kuulostivat kovin tutuilta, kuin omista sormenpäistä lähteneiltä :)

      Onpa tylsää, että olet saanut moisia kommentteja. Mutta onneksi olet uskaltanut toimia, kuten itsestäsi tuntuu parhaalta!

      Tuosta vaimosta puhumisesta. Ihan yhtä surullista kuultavaa on, kun naiset haukkuvat puolisojaan. Siihenkin välillä törmää, ja toisinaan se tuntuu olevan vain päälle jäänyt puhetapa, eikä esimerkiksi osoitus siitä, että liitossa olisi oikeasti jotain pielessä.

      Poista
    2. Joo, ikävä puhetapa on tietysti ihan yhtä ikävää teki sitä kumpi tahansa. Ja useinhan nimenomaan kyseessä on päälle jäänyt puhetapa, eikä osoitus oikeasta tunteesta henkilöä kohtaan. Jollain tavalla se tekee asiasta mun mielestä vieläkin ikävämmän. Että on sosiaalisesti hyväksytympää dissata omiaan kuin hehkuttaa niitä. Mutta se taitaa olla enemmän kansanluonteeseen liittyvä asia. -Anna

      Poista
  4. Tuli mieleeni viimekesäinen postaus, jossa pohdin samaa asiaa. Nyt uudelleen luettuna se kuulosti omaankin korvaan turhan siirappiselta, ja nololta, mutta koska suakin tässä nyt on moni tsempannut, että saa olla siirappia, eikä oo noloo, niin uskalsin piilottaa tähän kommenttiin linkin tuonne omiin vastaaviin ajatuksiini. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tuo sinun tekstisi <3 Ei yhtään liian siirappinen (sanoo toinen lapsiinsa hullaantunut mutsi, heh).

      Poista
  5. Muistanko väärin mutta onko pohdittu joskus aiemminkin jonkun viestiketjun yhteydessä, jossakin kommentin sivulauseessa sitä, että mikä siinä on niin noloa jos on vähän nössö mutsi? Ainakin muistelen tästä sun kanssa jossain käyneeni sanan vaihtelua :)
    Tällä hetkellä on ihan ok olla vähän sellainen "elämäni ei muutu miksikään mutsi" vaikka kaikki oikeasti kyllä tajuaa että tottakai se muuttuu. Ja pitääkin muuttua. Ja uskottavuus muka menee heti jos uskallat puhua siitä miten joskus tuntuu että vaan pimahtaa siitä rakkaudesta ja miten just parasta on olla niiden omien tyyppien kanssa kun ne on niin mielettömän rakkaita ja miten joskus vaan keskellä yötä tuijottelee sitä vauvaa ihan ihmeissään. En aina ymmärrä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai oisko joku toinen kirjoittanut tästä samasta aiheesta? Ja me oltais molemmat kommentoitu sinne? Tai sitten täällä mun tontilla, en muista :)

      Haa, mä tuijottelen noita molempia keskellä yötä. Kun ovat niin söpöjä.

      Mutta tosta uskottavuudesta. Musta olisi paljon kivempi, jos olisi jotenkin sallitumpaa pimahtaa rakkaudesta. Koska onhan se rakkaus nyt vaan kiva tunne. Ja sitä voi tuntea silloinkin, kun kotiarjen yksitoikkoisuus ottaa päähän ja kaipaisi edes hetken omaa rauhaa. Ei ne ole toisiaan poissulkevia tunteita. Mikä on sekin aika hienoa.

      Poista
  6. Minulle nämä kuulosti ainakin ihan tutuilta aatteilta, enkä ole edes osannut kovin nolonakaan olla. Osa kasvuprosessia, erilaiset tunteet ja aatteet, ja nämä vain yksiä niistä :).

    Se että vanhemmat ovat coolin välinpitämättömiä lapsistaan, tuo ohimennen-asenne, se tuntuu taas minulle aika kylmältä. Minä kyllä pussailen julkisestikin, sillä rakastan :D!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pussaan, halaan ja käytän hellittelynimiä julkisesti. Eikä se tunnu yhtään nololta, vaan ihan normaalilta. Ehkä se on tämä internettiin kirjoittaminen, jota tuppaan pohtimaan puhki kenties liiankin kanssa :)

      Poista
  7. Minulla oli esikoisen syntymän jälkeen hetken sellainen asenne että mikään ei ole muuttunut (vaikka vauvahan mullisti maailman) ja olen yhäkin se sama ihminen kuin ennenkin. En ole koskaan ollut välinpitämätön mutta huomattavasti pidättyväisempi. Minulla imetys oli se mikä opetti fyysistä läheisyyttä. Sen myötä jotenkin vapauduin, ja usein ajattelen kuinka suuri rooli sillä pienellä ihmisellä on ollut elämässäni, ja kuinka tärkeitä asioita olen hänen kauttaan oppinut.

    Kuopuksen vauvavuotena olen taas ollut ihan lässytilää. Molemmille. Tarvitsen sylitankkaukset siinä missä hekin ja ihan estoitta olen läpytellyt reisimakkaroita, sylitellyt ja nuuhkutellut pulleita poskia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä muakin on lapset, etenkin ensimmäinen opettanut. Oikeastaan aika jännä, miten luontevaa oli sylissä pitäminen, paijaaminen ja helliminen lapsen kanssa, kun en ikinä ole ollut mikään halailija. Imetyksen kautta koen itsekin oppineeni läheisyyttä ja myös kasvaneeni kiinni vauvaan (molempiin). Ja mäkin oon ehkä tämän toisen kanssa vielä enemmän ihastuksissani reisipalleroista ja pienistä pulleista sormista ja vauvan tuoksusta. Ehkä sellaiselle on nyt enemmän tilaa, kun vauvanhoitojutut sujuu enimmäkseen rutiinilla.

      Poista
  8. Kiitos, Saara, tästä kirjoituksesta. Osasit antaa sanat tunteille, joita olen mielessäni pyöritellyt siitä asti kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan. Ja oikeastaan jo sitä ennen. Kun toisesta lapsesta oli puhe, tunsin jo siinä vaiheessa piston sydämessä. Ihan kuin olisin uskoton, pettäisin esikoisen, vaikka sisarus onkin yksi parhaita lahjoja lapselle. Ja sitten toisaalta, voinko ikinä rakastaa kuopusta niinkuin esikoista?
    Jos jo näin raskauden alkuvaiheessa tunnen riittämättömyyttä rakkauden riittämisestä, täytyy sitten tosi paikan tullen, pikkusisaren synnyttyä, pelata varman päälle. Rakkaudenosoituksissa ei säästellä, mielummin överit kuin vajarit! Liisi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin helpottavaa kuulla, etten ole ainoa, jolla on tällaisia ajatuksia. Ehkä on kuten Anna yllä kirjoittaa, että kun on kokenut esikoista kohtaan tuntemansa rakkauden valtavuuden, voi olla vaikea uskoa, että jossain on jemmassa yhtä suurta rakkautta toinen samanmoinen. Mutta kyllä sitä on :) Vaikka en minä niistä mustasukkaisuuden tunteista ole kokonaan irti päässyt, enkä varmaan pääsekään - mutta tunnen niin molempia lapsia kohtaan. Sekin on totta, että rakkaus on vähän erilaista, mutta kuitenkin yhtä suurta.

      Poista
  9. Täytyy kommentoida, ensimmäisen kommenttivastauksesi teini-sinä kuulostaa niiiin tutulta. Lapsuudenkodissani ei juuri tunteista puhuttu, eikä näytetty. Jotenkin tulin ymmärtäneeksi, että vain romanttinen rakkaus on rakkauta. Että se, mitä on vanhempien ja lasten välillä (esimerkiksi) niin sitä ei voi kutsua rakkaudeksi. Eipä sille mitään muutakaan nimeä kyllä annettu, kun mistään ei puhuttu. Miehen perheessä olen edelleen jotenkin pihalla, kun anoppi (tai appi!) kertoo rakastavansa minua. Mies on myös sanonut, että ei pysty kuvittelemaan minkälaista on ollut, jos lapselle ei tällaista asiaa kerrottu. Itselle se oli ihan normaalia, mutta on siitä seurauksia ollut ja hetkittäin on hieman katkera vanhemmilleen, vaikka oman aikansa ja vanhempiensa lapsia hekin ovat olleet. Omille lapsille on kyllä tavoitteena sanoa vähintään kerran päivässä, että rakastaa.

    Ja toinen juttu, puolisosta puhuminen, mistä jossain kommenteissa oli. Jos vähättelee puolisoaan, tulee samalla vähätelleeksi myös itseään ja omia valintojaan. Ei sellaista kannata tehdä! Siinähän kaivaa koko ajan kuoppaa omalle hyvinvoinnillleen.

    Kiitos blogista, ihania ja kivoja ja näköjään myös sydämeen käyviä juttuja kirjoittelet!
    Nimimerkillä Työmamma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavasta kommentistasi!

      Niinhän se on, että oman lapsuudenkotinsa juttuja kantaa mukanaan pitkään, jopa loppuelämän. Itse olen paljon näitä juttuja pohtinut, etenkin nyt vanhemmaksi tulon myötä.

      Hyvin sanoit puolison vähättelystä!

      Poista