maanantai 31. maaliskuuta 2014

Voiko vanhemmuudessa onnistua?

Vanhemmuuden vastuu on välillä pelottavan iso. Muistelen omaa lapsuuttani, ja yritän välttää vanhempieni virheitä. Samalla tiedostan, että tulen tekemään ihan omat virheeni, niiltä ei voi välttyä.



Vauva- tai pikkulapsiaikana herkästi hämärtyy, että lapset ovat minun lapsiani lopun ikäänsä. Tuoreena epävarmana vanhempana lataa ehkä vähän turhan paljon painoarvoa päätöksille sormiruokaa vai sosetta, kantoliina vai rattaat, perhepeti vai oma sänky. Siinä symbioosivaiheen kokonaisvaltaisuudessa joskus pääsee unohtumaan, että tästä avuttomasta toukasta kasvaa jonain päivänä oma persoona, jolla on oma tahto ja omat ajatukset. Ja hän on ihan oikeasti minusta erillinen olento.

Pikkulapsiajan valinnat ovat vielä helppoja, sillä ne ovat minun valintojani. Lapsen kasvaessa hän ottaa yhä enemmän osaa oman elämänsä päätöksiin, kunnes minulla on niihin vain kommentoijan rooli. Lapsesta irti päästäminen on varmaan vanhemmuuden isoimpia juttuja: se, että myöntää itselleen, että lapsi tekee päätöksensä omaa elämäänsä varten, ei minun. Etukäteen olen koittanut ajatella elämän isoista ja pienistä valinnoista niin, että tulee mitä tulee, minä hyväksyn. "Liityt kirkkoon? Anna mennä vaan!", "Muutat Afrikkaan? Tulethan silti vielä käymään?", "Jätät koulun kesken? Ööö, oletko nyt ihan varma?" Jotkin valinnat on varmasti helpompi hyväksyä kuin toiset.

Mammablogeissa ja -palstoilla aika ajoin keskustellaan lapsen vaatevalinnoista, tai lastenhuoneen sisustuksesta: kumpi päättää, lapsi vai äiti? Luin jokin aika sitten (Raisa Cacciatoren?) kirjan, jossa nyt jo aikuinen lapsi kertoi, kuinka pahalta oli tuntunut, että äiti ei ollut antanut hänelle yhtään omaa tilaa: lastenhuonekin oli äidin valtakuntaa. Äiti päätti sisustuksen, vei roskiin tai antoi pois lapsen lempileluja. Teksti oli pysäyttävä, sillä saatoin nähdä itseni toimimassa tarinan äidin tavalla. On helppo ajatella, että eihän lastenhuoneen verhot nyt niin iso juttu ole, miksei aikuinen saisi sitä päättää. Toisaalta tuskin missään kasvatuskysymyksessä on ehdottomia ääripään totuuksia, vaan vanhempana pitää osata herkällä korvalla kuulla lasta ja antaa vastuuta ja päätösvaltaa sopivasti lapsen kehitystasoon nähden.

Niin, minä siis yritän jo nyt orientoitua siihen, että nuo minusta vielä kovin riippuvaiset palleroiset ovat omia ihmisenalkujaan. Päivä päivältä he kasvavat minusta enemmän irti, ja se mikä minusta tuntuu riipaisevalta etäisyydeltä, on heidän kasvulleen tarpeellista itsenäistymistä.

Yritän olla lataamatta odotuksia siitä, millaisia minun lapsistani kasvaa, ja yritän ajatella, ettei ole mitään tekoa tai valintaa, joka tekisi minusta epäonnistuneen äidin, tai vielä pahempaa, lapsesta epäonnistuneen minun lapsenani. Vaikka on minulla toiveita, siltä ei kai voi välttyä. Minä esimerkiksi kovasti haluaisin lapsenlapsia, vaikka tiedostan, että minun mummoksi tulemiseni takia niitä ei pidä tehdä.

Mutta olen minä sellaistakin miettinyt, että pyrin tekemään tämän hommani niin hyvin, että sitten kun lapset eivät enää ole minusta riippuvaisia, he silti kaipaisivat seuraani. Että kun olen vanha ja tarvitsen apua, he antaisivat sitä mielellään. Ja ne virheet, joita tulen vanhempana tekemään: jospa lapset ymmärtäisivät, ja toteaisivat minun silti tehneen hyvää työtä.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Miten lukijaksi kasvetaan?

Ensimmäinen itse lukemani kirja oli Lumikki. Sen jälkeen on tullut monta kirjaa, mutta mieleeni on jäänyt lukemaan opettelu Helsingin Sanomia aamiaispöydässä selaten. Pitkään luin lehden takaperin, sarjakuvista aloittaen. Lapsuuden kodissani Hesari kuului erottamattomana osana aamuihin, ja niin on ollut minulla myös aikuisena. Hiljalleen alan tuntea itseni kalkkikseksi muiden lukiessa uutisensa padeilta ja kännykästä, kun itse en osaa luopua paperilehdestä (tilaan minä digiversiotakin, mutta se on eri asia).

Oma lukemaanoppimiskokemukseni pitää minut kiinni paperilehdessä. Kun näin vanhempieni lukevan lehteä, lukeminen oli luontevalla tavalla arjessamme läsnä. Haluan sen olevan näin myös omille lapsilleni. Jos lukisin uutiseni tabletilta, lapset eivät näe, mitä teen ja minkälaisia sisältöjä kulutan. He eivät voisi osallistua lehdenlukuuni. Nyt isompi jo osoittelee kuvia, bongaa ihan jokaisen automainoksen, kysyy "Mikä tuo on? Mitä tuossa tapahtuu? Mikä tämä on?".

Yksi lapsuuden suosikeistani. Onko Elli-velli-karamelli sinulle tuttu?

Vanhempani myös lukivat minulle paljon, kävimme kirjastossa, ja kodissamme oli paljon kirjoja saatavilla. Sain oman kirjastokorttini varhain, ja jossain vaiheessa olin kirjaston hyllyjen välissä jokapäiväinen näky. Kouluikäisenä minä ja sisareni saimme kukin oman lehtitilauksen. Minulle tuli muistaakseni Koululainen, isosiskolleni Hevoshullu ja pikkusiskolle Nalle Puh.

Minä olisin halunnut tilauslehdekseni Aku Ankan, mutta äiti halusi minun lukevan jotain "laadukkaampaa". Luin siis Akuni mummolassa, ja kirjastosta kannoin kotiin Lucky Lukea. Koska itse olen aina lukenut hyvin laajasti kaikkea muropaketin kyljistä tietosanakirjoihin, en osaa ylenkatsoa mitään lukemisen muotoa: sarjakuvat ovat ihan kelpo kirjallisuuden laji. Itse olen löytänyt monta kaunokirjallista teosta "viihteellisempien" sisältöjen kautta. Nuoren Wertherin kärsimykset olen edelleen lukenut ainoastaan Aku Ankan versiona. Suosikkikirjani Tuulen viemää löysin nähtyäni elokuvan, Jane Austenin tuotannon katsottuani BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulon televisiosta. Hyvä kirja on hyvä kirja myös elokuvana tai televisiosarjana.

Kirjaharrastuksella on monia hyviä puolia. Ajattelu kehittyy, sanavarasto karttuu. Kirjojen avulla voi käsitellä tunteita, oppia lukuisia asioita, sukeltaa vieraisiin maailmoihin. Ryppyotsaisesti en kuitenkaan lukemiseen osaa suhtautua: mielestäni lukemisessa tärkeintä on nautinto. Minulla on kausia, jolloin lukeminen ei vain maistu; miksei siis lapsellakin. Joskus kiinnostaa yksipuolisesti vain jokin kapea kirjallisuudenlaji, ja se on ihan ookoo. Kaiken lukemisen ei tarvitse olla kirjoja: voi lukea lehtiä, blogeja, mitä-lie-internet-sisältöjä, kirjeitä. Lukemisen ei aina tarvitse olla sivistävää tai mistään muustakaan hyötynäkökulmasta ajateltua, se voi olla ihan puhdasta ajanvietettä siinä missä mikä tahansa muukin.

Kun mietin omia lapsiani tai suomalaista nuorisoa, toivoisin heille sellaista suhdetta sanoihin ja tarinoihin, että he löytäisivät niistä sekä hyödyn että nautinnon. Osaisivat etsiä, arvioida ja omaksua tietoa, tulla ymmärretyksi ja saada viestinsä perille. Löytäisivät itselleen mieluisan tavan antaa mielikuvituksen lentää, pysähtyä, syventyä, keskittyä, rauhoittua yhden asian äärelle.

Mitä tänään luetaan?

Sinisen keskitien emännöimän Blogien lastenkirjaviikon viimeisenä päivänä mietin, minkä verran lukemista on riittävästi? Oma suhteeni kirjoihin on lämmin, muttei lapsieni tarvitse olla nenä kiinni kirjassa. Toivon, että pystyn olemaan heille hyvänä lukemisen mallina, mutta että osaisin myös olla tuputtamatta silloin, kun kirjat eivät innosta. Tällä hetkellä meillä luetaan paljon suurilta osin siksi, että minä pidän siitä. Vastavuoroisesti osa muista asioista, joista lapsi nauttii ja jotka olisivat yhtä lailla kehittäviä, jäävät vähemmälle, kuten laulaminen ja askartelu. Onneksi lasten elämässä on muitakin aikuisia, ja meillä yksi kerhon parhaista puolista onkin, että esikoinen on oppinut siellä laulamaan. Ehkä lukemistakin voisivat paikata muut läheiset aikuiset? Isovanhemmat, kummit, kerho-ohjaaja, opettajat päiväkodissa ja koulussa?

Olisi mukava lukea teidänkin mietteitänne lukemisen ja lukutaidon merkityksestä. Muistatko, miten itse opit lukemaan? Miten sinun vanhempasi tukivat lukemaan oppimistasi? Entä opettajasi? Vai ovatko omat lapsesi jo lukutaitoisia: miten he oppivat lukemaan? Mikä lukemisessa on mielestäsi tärkeää?

**

Osallistun tällä tekstillä Sininen keskitie -lastenkirjablogin Blogien lastenkirjaviikkoon, jota vietetään 24.-30.3.2014. Blogien lastenkirjaviikon aikana lukuisissa kirja-, äitiys- ja perheblogeissa ilmestyy lastenkirja-aiheisia kirjoituksia. Linkit muihin mukana oleviin blogeihin löydät Sinisestä keskitiestä.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Kirja lapsuudestani: Adalmiinan helmi

"Adalmiina söi kullalta, nukkui kullalla ja pukeutui kultaan; kerrassaan, jos olisi ollut mahdollista syödä kultaa, hän olisi sen tehnyt, mutta se oli liian kovaa purtavaksi."

Zacharias Topeliuksen Adalmiinan helmi on prinsessasatujen parhaimmistoa. Klassikkosatu ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1856, ja sen opettavainen ja lempeä tarina on kestänyt aikaa hyvin.



Adalmiina syntyy kauan odotettuna vanhempiensa ainokaiseksi: kuningas ja kuningatar haluavat hänelle vain parasta. Kastelahjaksi prinsessa saa haltiakummiltaan, Punaiselta haltijattarelta, kauniin helmen, jonka mukana seuraa kolme oivallista lahjaa: kauneus, rikkaus ja viisaus. Lahjat ovat sidoksissa helmeen: niin kauan kuin Adalmiina kantaa helmeä, hän on kaunein, rikkain ja viisain prinsessa päällä maan. Mutta helmen hukatessaan hän hukkaa myös muut kolme lahjaansa.

Toinen kummi, Sininen haltijatar, antaa lahjaksi nöyrän sydämen, mutta tähänkin lahjaan liittyi ehto: niin kauan kuin prinsessalla on helmi ja sen mukana tulleet kolme lahjaa, on Sinisen haltijattaren lahja vailla voimaa. Mutta jos Adalmiina hukkaa helmensä, saa hän korvaukseksi nöyrän sydämen.

Kuten arvata saattaa, Adalmiinasta kasvaa kaunis mutta ylpeä, viisas mutta kylmä, rikas mutta ahne nuori nainen, jonka seurassa ei ole mukava olla. Kunnes eräänä päivänä lähtiessään linnasta karkuteille, Adalmiina pysähtyy lähteelle juomaan, ja kumartuu hieman liian syvään ihailemaan kuvajaistaan lähteen pinnasta...

Adalmiinan helmi on kertomus nöyryydestä, vaatimattomuudesta ja hyvyydestä. Prinsessasaduille tyypillisesti mukana on myös prissi ja puoli valtakuntaa, mutta Adalmiina pelastaa ihan itse itsensä. Hän saa opetuksen, ja ottaa opikseen.



Minä olen lapsena lukenut tätä tarinaa vaaleanvihreästä monisteesta, joka on kauan sitten kadonnut. Lapsilleni halusin ostaa kirjan omaksi, etenkin kun Teos-Söderström julkaisi suosikistani uuden suomennoksen Lena Frölander-Ulfin lumoavalla art nouveau -henkisellä kuvituksella. Kirja on hurjan kaunis, kuin taideteos: sen jokaisen sivun voisi vaikka laittaa kehyksiin ja seinälle (ottamani kuvat eivät tee kuvituksella oikeutta: kirjan kauniit pastellisävyt toistuvat kuvissani tunkkaisina).

2,5-vuotiaalle esikoiselleni tämä kirja on vielä liian pitkä, vaikka aina silloin tällöin sitä parin sivun verran aloitammekin. Toistaiseksi kirja siis odottaa otollisempia aikoja. Sillä välin jatkan sen pohtimista, miten lukukokemus muuttaa iän myötä muotoaan. Lapsena minulle taisi riittää, että sadussa oli kaunis prinsessa ja onnellinen loppu. Nyt aikuisena haluan ennen kaikkea lukea tarinassa opetuksen siitä, että omistamista, ulkonäköä tai kirjaviisautta tärkeämpää on hyvä sydän.

Onko Adalmiinan helmi sinulle tuttu? Mitä muita hyviä prinsessasatuja tiedät?

**

Osallistun tällä tekstillä Sininen keskitie -lastenkirjablogin Blogien lastenkirjaviikkoon, jota vietetään 24.-30.3.2014. Blogien lastenkirjaviikon aikana lukuisissa kirja-, äitiys- ja perheblogeissa ilmestyy lastenkirja-aiheisia kirjoituksia. Linkit muihin mukana oleviin blogeihin löydät Sinisestä keskitiestä.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Hyvä lastenkirja on aarre

Esikoisen löydettyä kirjat noin 7-kuisena olin alkuun ihmeissäni. En tuntenut lastenkirjallisuutta ja kirjat, jotka muistin omasta lapsuudestani eivät soveltuneet alle yksivuotiaan lukemistoksi. Selailin pahvikirjoja kirjakaupassa, enkä pitänyt niistä lainkaan. Katselukirjat olivat mielestäni tylsiä, ja ovat pääosin edelleen. Alkuun luimmekin uudestaan ja uudestaan äitiyspakkauksen Pikku poron päivää ja samojen tekijöiden Iloinen lorutoukkaa. Molemmat kirjat ovat edelleen luvussa.

Vähän ennen 1-vuotissyntymäpäivää kuvaan astuivat Puppe-kirjat. Askel parempaan, tuumasin, vaikken täysin lämmennyt Pupellekaan. Kunnes vihdoin, hieman yli vuoden ikäisenä taivas aukeni: esikoinen alkoi kantaa eteeni Tammen kultaisia sekä muita juonellisia kuvakirjoja. Kirjakaupan lastenosastosta tuli kiehtova paikka, ja solmimme lämpimän suhteen kirjastoon. Ostin lapselle Elsa Beskowia, omaa suosikkiani, ja hän piti niistä! Löysimme Richard Scarryn kirjat ja Zdeněk Milerin Myyrän, joita en muista omasta lapsuudestani, mutta joihin rakastuin palavasti (olipa onni, että lapsikin niistä piti).

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun Suomi tuli lahjaksi serkuilta, ja se oli menoa. Nyt hyllystämmme löytyy kaikki Veera-kirjat, ja muutama Tatu-Patukin. Gunilla Wolden Teemu-kirjoihin tutustuimme ja ihastuimme niin ikään serkkujen kirjalahjoituksina. Tammen kotimainen Tammenterho-sarja on kirjastotuttavuus, josta tykästyimme etenkin Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Ahaa, sanoi Pikkuruu sekä Huhuu - kuka siellä? -kirjoihin. Maininnan ansaitsevat myös Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu, joiden tarina on ihana, mutta jonka kuvitukseen minulta kesti aikaa tottua. Tiheikön väkeen tutustuimme niin ikään kirjastolainana, ja tykästyimme niin kovasti, että Tiheikön väki retkellä piti hankkia omaankin hyllyyn.

Hannele Huovi ja Kristiina Louhi: Ahaa! sanoi Pikkuruu

Elsa Beskow: Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä

Jill Barklem: Tiheikön väki retkellä

Olen aloittanut kirjahyllyn kartuttamisen myös isompien lasten kirjoilla. Toiveikkaasti olen hankkinut kirjoja, joiden myötä saan palata omaan lapsuuteeni: Milnen Nalle Puhin, Traversin Maija Poppasen (joka tosin on parempi elokuvana), Topeliuksen Adalmiinan Helmen (Lena Frölander-Ulfin upealla art nouveau -tyylisellä kuvituksella), Tolkienin Hobitin (Tove Janssonin kuvittamana), Burnettin Salaisen puutarhan. Tietysti hyllystä löytyy myös Vaahteramäen Eemeliä, Peppi Pitkätossua pitäisi sinne hankkia.

(Omien lapsuudensuosikkien lukeminen aikuisena omalle lapselleen saattaa muuten olla jännä kokemus. Joskus kun kirjaan palaa vuosien takaa, se onkin ihan erilainen. Aikuinen huomaa tarinasta eri vivahteita kuin lapsi. Niinkin voi käydä, että lapseni ei innostukaan minun suosikeistani. Ei tarvitse, luen niitä sitten yksikseni.)

A. A. Milne: Nalle Puh

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Minulle lastenkirjassa tärkeää on sujuva ja rikas kieli, mukava tarina ja kaunis kuvitus. Kaikki lastenkirjat eivät ole hyviä: osa käännöskirjallisuudesta on hutiloiden suomennettu (Scarryn kirjoissa harmillisesti konstaapeli Hallikainen on välillä konstaapeli Murina tai Harri Hurri onkin Rudolf von Flugel), osasta puuttuu punainen lanka tai kirja on kerta kaikkiaan laiskasti, kuin liukuhihnalta tehty. Joidenkin vanhempien vuosikymmenten kirjojen opetus on itselleni vanhempana kyseenalainen (esimerkiksi Tammen kultaiset kirjat -sarjan Kani kuriton palautettiin meillä yhden lukukerran jälkeen kirjastoon). Onneksi hyviäkin lastenkirjoja löytyy, ja niitä löytyy valtavasti! Tätä kirjoitusta varten oli vaikea valita kirjoja edes päällisin puolin mainittavaksi, ja varmasti moni kirjahyllymme suosikki jäi kertomatta.

Hyvä lastenkirja on aarre, ja lapselle lukeminen kannattaa aina, kuten Sininen keskitie -blogin  satutäti bleuella on tapana sanoa. Minulle hyvä lastenkirja on sellainen, josta lapsi nauttii, mutta josta on iloa myös aikuiselle.

Minkälaisista lastenkirjoista sinä ja lapsesi pidätte? Pidättekö enemmän klassikoista vai uutuuksista? Löytyykö oma suosikkisi minun listaltani? Mitä kirjaa suosittelisit meille: kirjafanille äidille ja kohta 2,5-vee lukutoukalle?

**

Osallistun tällä tekstillä Sininen keskitie -lastenkirjablogin Blogien lastenkirjaviikkoon, jota vietetään 24.-30.3.2014. Blogien lastenkirjaviikon aikana lukuisissa kirja-, äitiys- ja perheblogeissa ilmestyy lastenkirja-aiheisia kirjoituksia. Linkit muihin mukana oleviin blogeihin löydät Sinisestä keskitiestä.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Hyvä päivä

"Se mihin keskityt, kasvaa". Entisellä työnantajallani on tapana sanoa näin. Se on totta: jos keskityn katkonaisiin yöuniin, väsymykseni tuntuu loputtomalta. Jos keskityn "ei-ei-EI":tä pontevasti hokevaan kaksivuotiaaseen, päiväni ovat vain yhtä uhmaa. Mutta jos keskityn kuopukseni suloiseen hekotukseen ja herkästi kutiaviin kainaloihin, tai esikoiseni lauluinnostukseen ja loputtomaan uteliaisuuteen ("Äiti mikä toi on? Äiti mitä tuossa tapahtuu? Äiti mikä tämä on?") huomaan, että elämä on oikeastaan aika hyvällä tolalla.

Instagramissa, Twitterissä ja Facebookissa leviää #100happydays-haaste, jonka tarkoituksena on saada ihmiset huomaamaan onnea tuottavia asioita ympärillään. Minä ajattelin osallistua kertarykäyksellä, noita onnen hetkiä kun mahtuu monta monituista jokaiseen päivään. Oikeastaan tästä piti tulla kolmas päivä kuvina (yksi ja kaksi täällä), mutta päivän ollessa erityisen mukava, päätinkin omistaa tekstini onnelle. Vauvan naurua tai esikoisen lauluesityksiä en saa kuviin vangittua, mutta monta muuta hyvää hetkeä kyllä.

Teetkö perässä? Haluan haastaa omia onnenhetkiään ikuistamaan Anun, Jennijeen ja Adan. Muutkin saavat tästä napata haasteen itselleen: kivoista kuvista ja tarinoista tulee hyvä mieli muillekin! Sääntöjä ei ole, ota vain kamera käteen ja kuvaa iloisia asioita päivän, viikon tai kuukauden varrelta.

**




Mies lähti aikaisin töihin, ja lähtiessään nosti vauvan viereeni. Siinä me pötköttelimme, hekottelimme ja halailimme aamuauringossa ja unenpöpperössä. Haistelin suloista vauvantuoksua, ihastelin pikkuisia pallerojalkoja. Pian esikoinen liittyi seuraamme, ja toi numeropalapelin mukanaan. Asetteli numerot siistiin riviin sängynreunalle ja rupesi laskemaan. Puiset numeronpalat eivät olleet ihan järjestyksessä, mutta ääneen sanottuna tuli oikein yhdeksään asti.

Olen ehkä kertonut aiemmin, että miehellä on ihana tapa tehdä aamiainen joka aamu? Hän tekee sen silloinkin, kun itse lähtee niin aikaisin, ettei ehdi aamiaispöytään kanssamme. Jääkaapissa odottivat lautasilla valmiiksi pilkotut kurkut ja paprikat, höylätty juusto ja vitamiinit. Puuro oli mitattu valmiiksi ja kahvi keitetty. Hyvä näin, sillä unihiekkaisena minulta meni silti yli kahdeksaan saada kolmikkomme pestyä, puettua ja aamupalapöytään.





Aamiaisen jälkeen esikoinen ennätti vielä sovittaa äidin kengät, sotkea paitansa, halata pikkusisarusta painiotetta muistuttavalla tavalla ja vaatia soimaan lastenmusiikkia. Kuvien räpsimisestä innostuneena tämä mutsi myöhästyi kerhoonlähdöstä. Äkkiä lapset ulkovaatteisiin, isompi kerhoon, pikainen kuulumisten vaihto muiden äitien kanssa. Kotimatkalla kuopus nukahtaa rattaisiin ja minä saan hetken omaa aikaa: teen maailman helpointa bataattikeittoa lounaaksi ja kirjoitan vähän.

Kuopus herää uniltaan vähän ennen kuin meidän pitää lähteä hakemaan esikoinen kerhosta. Nakkaan hänet takaisin tuplarattaisiin vain huomatakseni, että kumi on puhjennut! Nyt ei ole aikaa sitä korjata, vaan lähdemmekin hakemaan kerholaista parvekerattaiksi muuntautuneilla vanhoilla yhden lapsen rattaillamme. Matkalla ilahdun tuulessa liehuvista pyykeistä ja pirteästi kohtia aurinkoa ponnistavista kevätkukista. Kotimatkalla esikoinen yllättää reippaudellaan saadessaan kävellä koko matkan (ja minä yllätän itseni ärisemällä matkanteon hitaudesta vain vähän).






Syömme lounaan (esikoinen pyytää kahdesti lisää), pyyhin tahmatassut ja suloiset pienet leikkivät sopuisasti keskenään sen aikaa, kun siivoan keittiön. Laitan isomman unille ja nautin kahdenkeskisestä ajasta kuopuksen kanssa. Omasta lukuhetkestäni ei tahdo tulla mitään, joten vaihdan suosiolla pahvikirjaan. Esikoisen herättyä onkin kuopuksen aika mennä päiväunille.

Lapset nukkuvat päiväunensa  vuoroissa, eli sellaista aikaa, jolloin molemmat nukkuvat, ei ole. Sen sijaan, että haikailisin oman ajan perään, yritän nauttia siitä, että saan keskittyä kumpaankin vuorollaan. Molemmista huomaa, että he nauttivat huomion keskipisteenä olemisesta. Pienempi tekee uusia kikatusennätyksiä ja isompi esiintyy sydämensä kyllyydestä ("Äiti, voitko katsoa kun minä juoksen?", "Äiti, tule katsomaan kun minä hyppään!").







Iltalenkillä ilahtuessani kauniista auringonlaskusta, linnunlaulusta ja vihreiden liikennevalojen suorasta, jonka ansiosta saan juosta lenkkini pysähtymättä kertaakaan, pohdin josko tämä onnen päiväni menee jo hieman yli äyräiden. Päätettyäni keskittyä iloisiin asioihin niitä onkin kaikkialla: kuvaamatta jäi esimerkiksi vastaantulijan ystävällinen hymy ja ikkunalaudalla versova basilika.

Kerron miehelle, miten iloisia lapset ovat tänään olleet, ja hän arvaa sen johtuvan siitä, että olen hyväntuulinen itsekin. Voi olla: tunteet nimittäin tarttuvat. Ihmekös se on, jos kaksivuotiasta kiukuttaa, kun mutsi rähjää ja marisee. Osaisikohan ottaa useammin tavaksi sen, että keskittyisi hyvään, oikein etsisi katseellaan iloisia asioita? En tarkoita tekopirteyttä, sillä murjotuksella ja harmillakin on paikkansa, ihan tarpeellisia tunteita nekin ovat. Itse kuitenkin saatan jäädä pahaan mieleeni jumiin, jolloin pöydälle kaatuneesta maidosta tulee mittasuhteitaan isompi kriisi. Siitä haluaisin eroon.

Lapsilla on taito iloita pienistä asioista kuten kuralätäköistä ja saippuakuplista. Yritän ottaa heistä mallia, myös huomenna.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Meidän perheen lukuhetki

Meillä luetaan paljon. Ihan joka ikinen päivä luetaan iltasaduksi kaksi kirjaa, mutta melkein jokaisena päivänä luetaan sen lisäksi aamulla, aamupäivällä, iltapäivällä ja milloin vain lekkien lomassa. Useimmiten aloitteen tekijänä lukuhetkelle on esikoiseni, toisinaan minä ehdotan kirjaa, jos huomaan, että lapsi kaipaa rauhoittumista ja läheisyyttä.

Luen lapselle ja lapsen kanssa mielelläni. Se on yksi parhaista ajanviettotavoista, ja yksi mukavimmista yhdessäolon muodoista. Yhdessä lukeminen on meille niin luontevaa, etten osaa ajatella lukemisen olevan kasvatuksellinen tehtäväni. Esikoinen on kirjoista aina pitänyt: en tiedä, miten toimisin lapsen kanssa, joka ei osoita kiinnostusta kirjoihin.

Kuopuksen kirjamieltymyksestä on vielä vaikea sanoa, mutta tarkkaavaisesti hän tuntuu kuuntelevan lukuhetkinämme. Useasti hän huutelullaan ilmoittaa haluavansa mukaan lukemaan, jos unohdan hänet lattialle leikkeihinsä lukiessani esikoiselle. Pienet kädet hamuavat kirjan kuvia, ja vauva istuu tyytyväisesti sylissä pitkähkönkin kirjan verran. Olenkin itsekseni hymyillyt, että kuopukseni hyppää suoraan ohi pahvisista katselukirjoista, mutta mikäs siinä, jos kaksivuotiaalle luettavat kirjat miellyttävät.

Välillä esikoinen ihastuu kirjaan, joka on minulle tylsä. Toisinaan hän rakastuu mieleiseeni kirjaan, mutta ei saa siitä tarpeekseen. Olen joskus piilottanut kirjoja, joita en halua enää hetkeen lukea. Kaksikymmentä kertaa päivässä mitä tahansa kirjaa on minulle liikaa. Yritän antaa esikoisen itse muodostaa oman kirjamakunsa, vaikka hänelle tarjoankin luettavaksi kirjoja, joista itse pidän. Vankka näkemys hänellä tuntuu lempikirjoistaan jo olevankin, ja minä pääsen vain harvoin valitsemaan, mitä luetaan.



Olen joskus miettinyt omaa lukuharrastustani, ja pitänyt sitä hieman epäsosiaalisena puuhana. Sittemmin olen tullut toisiin aatoksiin: kirjat ovat parhaimmillaan yhteisenä kokemuksena. Lukukokemus muuttaa muotoaan, kun kirjan herättämät ajatukset saa jakaa toisen kanssa. Uskon, että kirjallisuuden kautta on myös helpompi käsitellä monia asioita, joita voi olla vaikea ottaa puheeksi ilman kirjaa. Kirjojen avulla voi lasten kanssa käsitellä - kun aika on - vaikkapa ystävyyttä, luottamusta, anteeksiantoa, jakamista, ujoutta, kilpailua, sairastamista, unelmia. Kirjat antavat sanat ja etäisyyttä, jolloin puhuminen helpottuu.

Lastenkirjailija, ja lukukeskuksen hallituksen puheenjohtaja Timo Parvela kertoo, että lukeminen lopetetaan monessa perheessä, kun lapsi oppii itse lukemaan. Tämä tieto sai minut hieman apeaksi, ja miettimään, ettei sen tarvitse olla niin. Eräs ystäväni, jolla on jo kouluikäiset lapset, kertoi, että heidän perheessään iltasatu luetaan vuorotellen: tänään esikoinen, huomenna kuopus, sitä seuraavana päivänä äiti. Ihana tapa! Jos lapset vain sallivat, luen heille ja heidän kanssaan vielä vuosikaudet.

**

Osallistun tällä tekstillä Sininen keskitie -lastenkirjablogin Blogien lastenkirjaviikkoon, jota vietetään 24.-30.3.2014. Blogien lastenkirjaviikon aikana lukuisissa kirja-, äitiys- ja perheblogeissa ilmestyy lastenkirja-aiheisia kirjoituksia. Linkit muihin mukana oleviin blogeihin löydät Sinisestä keskitiestä.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Parasta ennen (ja muita ajatuksia kauneudesta)

Liian pienet rinnat, liian tummat hiukset, liian vaaleat silmäripset, liian korkea otsa, epätasainen ihon väri. Nenässä luomi, jota kaikki luulevat finniksi. Ryppyjä. Roikkuva vatsanahka. Liian lyhyt kaula, kaksoisleuka.

Tulikohan siinä kaikki? Olen jo pitkään ollut tyytyväinen ulkonäkööni, mutta yllä mainittuja seikkoja on joskus ollut tapana märehtiä. Vanhemmiten olen alkanut suhtautumaan itseeni rakastavammin ja hyväksyvämmin: tälläinen olen, ja olen hyvä näin. Kauniskin. Kuljen päivät ilman meikkiä, hiukset pesemättä, päällä verkkarit ja paita, jonka helmaan joku on ehtinyt pyyhkiä nenänsä, mutta peilistä minua katsoo silti itseensä ja ulkonäköönsä tyytyväinen aikuinen nainen.

En ole koskaan osannut ärsyyntyä vaate- ja kosmetiikkamainosten 16-vuotiaista tyttösistä. En ole oikein kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Edes silloin, kun olin omasta ulkomuodostani epävarmempi, en osannut kyseenalaistaa sitä kapeaa muottia, josta mallit on valettu. En kuitenkaan usko olevani immuuni mainosten ja median luomalle kauneusihanteelle. En enää vertaa itseäni mainosten kuviin, mutta uskon niiden alitajuisesti vaikuttavan siihen, mitä itse pidän kauniina. Tai tavallisena.

Jäin pohtimaan tätä, kun pysähdyin hiljan erään erittäin kauniin mainoskuvan äärelle. Kuvan malli on hurmaava. Ja vanha. (Tai mikä nyt on vanha, ikähän on vain numero. Mutta verrattuna vaikkapa perus naistenlehden malleihin, alla oleva kaunotar voisi olla heidän mummonsa.)

Kuva: Marianne Valolan Naisten Päivä -mallisto


Miksemme useammin kohtaa mainoksessa tai lehden kansikuvassa ryppyistä naista? Lyhyttä? Paksua? Minä en näytä naistenlehtien kansikuvatytöiltä, ja se on ihan ookoo. Mutta pitäisikö heidän näyttää useammin minulta?

Otan esimerkiksi Lancômen ryppyvoiteiden mainoskasvona toimivan Kate Winsletin. Winslet on 38-vuotias, minua muutaman vuoden vanhempi. Mainoskuvissa hänen kasvoillaan ei näy juonteen juonnetta. Se lienee tarkoituksenmukaista, onhan kosmetiikkayhtiöiden kieli nuoruutta, kimmoisuutta ja heleyttä korostavaa. Puhutaan voiteiden kiinteyttävästä ja elvyttävästä vaikutuksesta, varotaan sanoja ryppy tai vanha. Minusta tämä on ollut ihan normaalia. Niin varmaan monesta muustakin.

Mutta miksi ryppyvoidetta mainostamaan tarvitaan kasvot, joilla ei näy uurteen uurretta?

kuva: Lancôme

Minä löysin ensimmäiset ryppyni 28-vuotiaana. Siinä ne komeilivat silmien alla, hymy toi juonteet esiin. Sittemmin joukkoon on liittynyt kolme vaakasuoraa uurretta otsalla. Ensimmäiset harmaat hiukseni löysin Kätilöopiston perhehuoneen vessan peilin edessä, päivä jälkeen esikoiseni syntymän. Minulta ei kysytä papereita Alkossa, eikä se haittaa - en haluaisi näyttää toista vuosikymmentä nuoremmalta kuin olen.

Olen ikääni tyytyväinen, ja ulkonäkööni myös. En väitä rakastavani juonteitani, mutta kavereita jo olemme. Seuraavaksi kysyn itseltäni - ja miksen samantien teiltäkin: jos saisit päättää, miltä haluaisit isona näyttää? Haluaisitko pysäyttää ajan ja säilyä sileänä, vai saavatko iho kurtistua ja hiukset harmaantua?

Minun ei tarvitse miettiä vastausta. Antaa ajan tulla, ja jättää jälkensä.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Oi aikoja, oi tapoja

Esikoisella on tapana aamuisin herätessään hipsiä hetkeksi sänkyyn viereeni pötköttämään. Mutta vain hetkeksi: kohta hän jo ilmoittaa "olen herännyt!" ja kääntyy isänsä puoleen: "mennäänkö tekemään junarataa?". Minä saan jäädä nukkumaan, kunnes esikoinen juoksee luokseni huutaen: "aamiainen on valmis!".

Yksi lempiherkuistamme, esikoisen ja minun, on marjarahka. Esikoisen korvat ovat virittyneet kuulemaan, kun otan sähkövatkaimen esiin kaapista. Silloin hän nopeasti säntää keittiöön, vetää tuolin tiskipöydän ääreen ja kysyy: "haluukko huristella?". Kun rahka on valmista, annan toisen sähkövatkaimen vispilöistä esikoiselle nuoltavaksi, toisen saan minä.


Kun haen esikoisen kerhosta, hän minut nähtyään juoksee karkuun ja piiloutuu pöydän alle. Siinä pukiessani sätkivää ja potkivaa lasta katselen somasti vanhempansa sylissä puettavia kerhotovereita ihmeissäni: onko minun lapseni ryhmän ainoa uhmaikäinen?

Ai niin, sellainenkin hurmaava tapa meillä nykyään on, että ruoka-aikaan (siis viisi kertaa päivässä) esikoinen ilmoittaa minulle, ettei hän syö sitä mitä on tarjolla. Minä siihen, että siinäpä jätät syömättä vain. Esikoinen protestoi aikansa, sen jälkeen syö lautasensa tyhjäksi. Hmph. Monimutkaista tuo kaksivuotiaan elämä.

Niin, vauva on tällä viikolla ottanut tavakseen herätä öisin tunnin välein. En toivo pysyvää tapaa tästä, en.

Vähänpä tiesin Anu kyseli jokin aika sitten perheemme rutiineja (tai lutiimeja, kuten heilläpäin on tapana sanoa). Olemme toki kovin rutinoituneita, kuten varmasti moni lapsiperhe, mutta Anu ei tarkoittanutkaan ruoka-aikoja tai jokapäiväisiä leikkipuistoiluja, vaan asioita, joita meidän perheellä on tapana tehdä aina samalla tavalla. Tällaisia tuli mieleen, mites teillä?

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Päivähoito: miten, mistä ja milloin?

Esikoisen kerhosta kysyivät, jatkaako lapsi syksyllä. Kerhopaikka pitää kuulema hakea joka vuosi uudestaan. Hyvä, että tuli puheeksi, minä en nimittäin tiennyt sitä. Pitääkin tehdä uusi kerhohakemus, ja samalla voisin ryhdistäytyä päivähoitopaikan saamisen suhteen.

Esikoinen täyttää tänä vuonna kolme, ja on viihtynyt kerhossa niin hyvin, että miehen kanssa olemme tuumanneet, että hän varmaan viihtyisi päiväkodissakin muutaman päivän viikossa. Kuopus jatkaa kotihoidossa, joten pakottavaa tarvetta päivähoitopaikalle ei ole. Itse mielelläni pitäisin esikoisen seuranani vaikka miten pitkään, mutta nyt aidosti alkaa tuntua siltä, että lapsi itse hyötyisi osa-aikaisesta päivähoidosta. Virikkeitä ja lapsikontakteja hän saa toki ihan normaalista arjestakin, mutta uskon, että ryhmäkokemuksista, ryhmän sääntöihin sopeutumisesta ja ensimmäisistä ystävyyssuhteista on kolmevuotiaalle jo iloa ja hyötyä. Siis jos sattuisimme saamaan paikan, joka on lähellä ja jossa on kivat hoitajat ja mukava ilmapiiri ja pienet ryhmät ja lentävät lehmät.



Minulla vain ei ole hajuakaan, miten päivähoitopaikan hakemisessa kannattaa edetä. Kavereilta olen kuullut kauhutarinoita siitä, miten kunnallinen päivähoitopaikka on löytynyt toiselta puolelta kaupunkia. Asumme lapsirikkaalla alueella, jossa päivähoitopaikat tuntuvat olevan kiven alla. Onko teillä jotain vinkkejä, vai pitääkö vain laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta?

Toinen mietityttävä seikka on hoidon aloitus. Syksyllä kuuleman mukaan vapautuu eniten paikkoja, mutta esikoinen täyttää 3 vasta loppuvuodesta. En haluaisi hänen joutuvan ensin parin kuukauden ajan sopeutumaan pienten ryhmään, josta sitten tulee vaihto isojen ryhmään eli totuttelu uusiin lapsiin ja uusiin hoitajiin.

Sekin mietityttää, että voiko ja kannattaako jo tässä vaiheessa pohtia kuopuksen tulevaa päiväkotitaivalta. Upeaa olisi, jos sisarukset pääsisivät samaan päiväkotiin, mieluiten sisarusryhmään - mutta voiko tätä jotenkin varmistella jo nyt, kun kuopus on todennäköisesti vielä yli vuoden kotihoidossa?

Vinkeistänne kiitollisena,

nimimerkki Epätietoinen

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Vaatekaapin tyhjennys ja täydelliset farkut

Siskoni oli käymässä. Tarkoituksenani oli tarjota hänelle vaatekaapista karsimiani vaatteita, olemmehan saman kokoisia. Kävikin niin, että sain siskoni tyylikonsultikseni lasten päiväunien ajaksi.

Kävimme läpi koko jättimäisen ehkä-pinoni: kaikki ne vaatteet, joihin en ollut täysin tyytyväinen, mutta joista en ollut osannut luopuakaan. Puin yksi kerrallaan vaatteet päälleni, ja siskoni antoi säälimättömän tuomionsa: "tuo ei imartele sua lainkaan", "tuo saa sinut näyttämään laatikolta", "tuo näyttää liian pieneltä", ja niin edespäin. Päädyin luopumaan neljästä täyteen ahdetusta kauppakassillisesta vaatteita, ja olo on huojentunut. Vaatekaappissani on nyt monta hyllyä aivan tyhjillään, ja kaappi odottaakin uutta järjestystä: sitä, että löydän tavaroille luontevat säilytyspaikat.

Onko vaatekaappini nyt täydellinen? Ei vielä. Säästin monta melkein hyvää vaatetta, koska en halunnut luopua vaatteistani tyystin. Käytän melko hyviä, kunnes tulee pakottava tarve hankkia niiden tilalle uutta.

Mitä opin? Ainakin sen, että minulla on aivan liikaa vaatteita. En ole pitänyt kirjaa, mutta arvioin luopuneeni noin puolesta kaikista vaatteistani. Silti jäljelle jääviäkin on runsaasti. Minulla oli monia vaatteita tupla- tai triplakappale: en ollut tyytyväinen vanhaan, mutta ostettuani uuden en osannut luopua edellisestä. Minulla oli myös monta samalla tavalla väärää vaatetta: en ollut aiemmin oppinut tekemistäni virheistä mitään, vaan yritin korjata niitä uusilla virheillä. Mutta on minulla myös monta samanlaista hyvää vaatetta: muun muassa kolme harmaata mekkoa ja kolme mustaa mekkoa, lähes identtisiä keskenään.

Opin myös, että vaatteiden kokolappuihin ei ole luottamista. Outi Pyyn vinkistä otin mittanauhan käteeni ja vertasin itseäni suomalaisten naisten mittataulukkoon (pdf). Kaupasta ostan kokoja XS, S ja 34 (satunnainen 32 löytyy kaapista myös), mutta mittataulukon mukaan kokoni on A36. Ei ihme, että oikean kokoista vaatetta on vaikea löytää, kun vaateteollisuuden kokomerkinnät ovat mitä sattuu (vaikka tietoista taitaa olla se, että kokolappujen koot ovat pienempiä kuin niihin mahtuvat naiset).



Haaveenani on, että mahdollisimman moni vaatteeni olisi monikäyttöinen ja yhdisteltävissä. Se tarkoittaa, että vaatteen olisi toimittava mieluiten myös itsenäisesti. Tällaisia vaatteita kaapissani on vähän. Sen sijaan moni housu vaatii parikseen juuri tietyt kengät tai juuri oikeanlaisen yläosan. Useaa hametta voi käyttää vain sen ja sen paidan kanssa. Minulla on aluspaitoja, joita ei voi käyttää ilman päällipaitaa, ja paitoja, joita ei voi käyttää ilman aluspaitaa.

Housut ovat isoin haasteeni. En kertakaikkiaan osaa ostaa istuvia housuja: minulla on kaapissani vain väärän pituisia, väärän kokoisia ja väärän mallisia housuja. Kenties sen takia käytän paljon hameita ja mekkoja. Mutta olen päättänyt oppia! Teimme siskoni kanssa erittäin hyödyllisen harjoituksen: otimme valokuvan minusta ja jokaisesta kaapista löytyvästä housustani, edestä ja takaa. Valokuvasta näkee vaatteen istuvuuden aivan eri tavoin kuin peilistä - valokuvissa parhaalta näyttävät housut eivät olleet niitä, joita käytän useimmin. Tämä harjoitus pitäisi tehdä kaikille vaatteille!

En löytänyt täydellisiä housuja, mutta löysin kaksi, jotka ovat puoliksi hyvät: toisessa miellyttää yläosa, toisessa alaosa. Leikkaa-liimasin kuvista itselleni mallin, jota voin käyttää kun seuraavan kerran olen farkkuostoksilla:


Selvitettäväksi jää, löydänkö mistään täydellisiä farkkuja. Sen ajattelin tehdä, että varaan farkkuostoksille reilusti aikaa, otan molemmat melkein hyvät farkut mukaan kauppaan ja pyydän rohkeasti apua asiantuntevalta myyjältä.

Olenko jo saanut inspiroitua jonkun teistä lukijoista samanlaiseen harjoitukseen? Toivon niin, sillä tämä on jo nyt osoittautunut verrattoman hyödylliseksi. Toivon, että tämän jälkeen osaan ostaa itselleni vähemmän, mutta parempia vaatteita. Kun vaatteita on vähemmän, ne saavat myös olla laadukkaita ja hintaviakin. Yritän jatkossa hyödyntää enemmän myös korjausompelijan palveluita, jotta saan vaatteistani minulle paremmin istuvia. Kenties teetän muutaman vaatteen: löysin kaapista kaksi minulle erittäin hyvin istuvaa hametta, jotka alkavat olla jo parhaat päivänsä nähneitä. Kenties ompelija voisi ottaa niistä kaavat, ja tehdä minulle uudet.

Mukavaa sunnuntaita sinulle, rakas lukija! Ehkä tänään on hyvä päivä kurkistaa myös sinun vaatekaappiisi?

torstai 13. maaliskuuta 2014

Tyyli-ikoni

Vaatekaapin uudistamista voi tehdä monella tapaa. Itse olen raivauksen ohella yrittänyt pohtia omaa tyyliäni ja omaa vartalotyyppiäni imartelevia vaatteita. Olen tutkinut luottovaatteitani, käännellyt ja väännellyt; miettinyt, mikä niistä tekee lempivaatteen. Olen pukenut päälleni niitä vaatteita, jotka aina jäävät kaapin perukoille, ja koittanut selvittää, mikä niissä oikein mättää.

Olen etsinyt inspiraatiota oman napani ulkopuolelta, nimittäin legendaarisista pukeutujista. Kerroin aiemmin ihailevani Marilyn Monroeta, mutta en halua näyttää häneltä. Metsästäessäni täydellistä vaatekaappia olen kääntänyt katseeni erääseen toiseen saman aikakauden valovoimaiseen näyttelijättäreen.

Kuva täältä

Kuva täältä

Audrey Hepburnin ajaton, klassinen ja vähäeleinen tyyli vetoaa minuun naisellisuudellaan ja eleganssillaan. Löydän Audreyn tyylistä monia yhtäläisyyksiä omaani: niukka väripaletti. Ei juurikaan kuvioita tai kuoseilla kikkailuja. Harvat, mutta tarkkaan valitut asusteet.

Audrey myös teki sen, mistä minä vasta haaveilen: löysi oman tyylinsä ja pysyi sille uskollisena viis veisaamatta muodista. Hän näyttää yhtä kauniilta aikuisena naisena, kuin uraansa aloittelevana näyttelijättärenä.

Kuva: Steven Meisel, Vanity Fair

Olenkin käyttänyt joitakin tunteja Audreyn kuvia tutkien ja inspiraatiota etsien. Tietenkään en voi kopioida Audreyn tyyliä suoraan, vaan soveltaen tälle vuosikymmenelle ja omaan vartalooni. Olen Audreytä reilusti lyhyempi ja jonkin verran painavampi, minkä lisäksi minulta puuttuu Audreyn kapeaakin kapeampi vyötärö. Enkä kyllä muutenkaan ole vähääkään Audreyn näköinen. Leikkipuistoeleganssini on kovin kaukana klassisesta tyylikkyydestä. Mutta se ei oikeastaan ole olennaista, sillä kuten sanoin: minä sovellan! Poimin itselleni sopivan idean sieltä ja toisen täältä.

Seuraavia huomioita olen tehnyt omaa pukeutumistani silmällä pitäen:
  • Siron naisen kannattaa korostaa sirouttaan jättämällä ranteet, nilkat ja solisluut paljaaksi. Audrey käytti paljon 3/4-hihoja ja katkaistuja lahkeita, pääntienä hän suosi venekaula-aukkoa. Nämä pukevat minuakin.
  • Housut ovat kapeita, hameet levenevät heti vyötäröltä luoden illuusiota leveämmästä lantiosta (ja kapeammasta vyötäröstä).
  • Myös kengät ovat siroja. Audreyn ollessa 170 cm pitkä hän käytti paljon matalia kenkiä, minä voin lyhyen varteni takia käyttää reilusti korkoa.
  • Asusteiden ollessa vähäisiä, suurempi huomio kiinnittyy itse vaatteeseen - ja sen kantajaan. Suuret aurinkolasit ja yksinkertainen laukku taitavat olla tyypillisimmät Audreyn tyyliin liitetyt asusteet.
kuva: 1968. Elio Sorci © Camera Press
Kuva: 1955© Pierluigi Praturton © Reporters Associati

Audreyn kuvia katsellessani ja omaa tyyliäni pohtiessani minulle on tullut entistä selvemmäksi, kuinka tärkeää oman tyylin löytäminen on. Kun tietää, mitkä ovat omat parhaat puolet, ja miten niitä tuoda esiin, sitä helpompi on olla välittämättä ympäristön asettamista ulkonäköpaineista. Mitä varmempi on oman tyylinsä suhteen, sitä helpompi on olla juoksematta muoti-ilmiöiden perässä, ja sitä helpompaa on rakentaa vaatekaappi, jonka sisältö palvelee pitkään.

Oman tyylin löytäminen on myös itsensä hyväksymistä. Minun ruumiinrakenteeni on sellainen, etten saa kapeaa vyötäröä, vaikka tekisin mitä. Mutta se ei haittaa, sillä voin korostaa muita osia vartalostani.

Vetoaako Audrey Hepburnin tyyli sinuun? Oletko itse tehnyt jotain oivalluksia omasta vartalotyypistäsi tai tyylistäsi? Minkälainen vaate näyttää sinun ylläsi hyvältä? Millainen on pahin virheostoksesi?

Niin, ja tämä ei edelleenkään ole muotiblogi. Kunhan kirjoittelen omaksi ilokseni, itselleni muistiin näitä aatoksia. Jos vaikka ensi kerralla vaatekaupassa osaisin harkita hetken pidempään.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Millaista on olla lapsi?

Kun olin lapsi, yritin siskoni kanssa kaivaa takapihalle tunnelin Kiinaan. Pari vuotta vanhempana koululaisena kävelin yksin kouluun, ja talvisin kuvittelin talsivani Kiinan muurilla, kun oikeasti matkasin tienpientareen lumivalleja pitkin.

Kun olin lapsi, kiipesin kivelle seisomaan ja yritin siltä hypätessäni opetella lentämään. Räpytin käsiäni vimmatusti, mutta silti muksahdin aina maahan.

Kun olin lapsi, isäni rakensi meille lautan, jolla seilasimme kesämökkisaaremme ympäri. Ristimme siskoni kanssa lautan Kon-Tikiksi, ja kuvittelimme olevamme tutkimusretkellä. Kerran isosiskoni löi minua vahingossa melalla päähän, ja otsaani kasvoi iso kuhmu. Se ei haitannut, koska lyönti oli vahinko.

Kun olin lapsi, leikimme siskoni ja naapurin lasten kanssa salapoliiseja. Vietimme tuntitolkulla aikaa ojassa rähmällämme vakoillen naapureita kiikarilla. Pieneen vihkoon kirjasimme epäilyttävän toiminnan: "naapuri nähty omassa autossaan kello 10". Harmiksemme kotikadullamme ei asunut rikollisia.

Kun olin lapsi, minulla oli mielikuvituskaveri nimeltään Anneli. Hän oli paras ystäväni. Kuvittelin myös menninkäisiä, keijukaisia ja tonttuja. Minulle ne olivat totta, vaikka aikuisille eivät olleetkaan.

Kun olin lapsi, näin naapurin sedän keittävän rapuja elävältä. Se muisto vaivaa minua vähän vieläkin.

Kun olin lapsi, en vuoteen uskaltanut mennä järveen uimaan haiden pelossa. Olin juuri nähnyt Tappajahain.



Kun olin lapsi, oli aina kesä. Tai talven korkeat nietokset. Välivuodenaikoja ei ollut, eikä pientä sadettakaan. Sateet olivat ukkosia.

Kun olin lapsi, leikkasin keittiön saksilla omat hiukseni, koska halusin ilahduttaa äitiäni, jonka mielestä minut pitäisi viedä parturiin. Äiti ei ilahtunut.

Kun olin lapsi, pohdin, näkevätkö kaikki värit samalla tavalla. Vai voiko olla niin, että se, minkä minä näen punaisena, joku toinen näkeekin vihreänä? Pohdin, lakkaako maailma olemasta, kun suljen silmäni. Pohdin, voiko ihminen joskus muuttua näkymättömäksi ja miten se tehtäisiin.

Kun olin lapsi, pienet asiat olivat suuria ja mielikuvituksella valtava voima.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kuinka paljon on tarpeeksi?

Olen saanut vaatekaappi-projektiani sysäyksen eteenpäin. Aloitin helpoista: myin pois raskausvaatteet ja palautin lainassa olleet imetysvaatteet. Pärjään muutamalla omalla imetyspaidalla ja -mekolla kesään saakka, jolloin olisi  tarkoitus luopua imetyksestä.

Olen käynyt myös "tavallisten" (so. ei-imetysvaatteiden) kimppuun. Siirsin pois ison pinon hameita, joita en ole käyttänyt aikoihin, sekä muutaman paidan ja housut. Vielä on paljon raivattavaa. Yritän vaatevarastoa karsiessani kiinnittää huomiota siihen, miksi joku vaate on jäänyt käyttämättä. Osa vaatteista oli vanhoja suosikkejani, mutta niin nuhjuisiksi kuluneita, etteivät enää näytä hyvältä. Osa oli alunperinkin vikaostoksia: liian isoja, huonosti istuvia, herkästi rypistyviä tai väärän värisiä. Osa syrjään siirretyistä on sinänsä "ihan kivoja", mutta vaatisivat kumppanikseen kengät ja yläosan, joita minulla ei ole, enkä aio hankkia (ajattelin muuten ottaa uudeksi säännöksi sellaisen, että jos vaate tarvitsee asustamista näyttäkseen hyvältä, jätän sen kauppaan).

Tämä projekti tuntuu ottavan aikaa. Olen myynyt ja antanut pois kassikaupalla vaatteita, mutta vaatehuone on edelleen täynnä. Olen täyttänyt tyhjyyttä väljentämällä, eli saanut saman tilan täytettyä pienemmällä määrällä.

Vaatehuone nyt. Isoäidin keltainen jakku roikkuu vielä ylätangolla, kunnes keksin sille uuden omistajan.

Vaatehuone tammikuussa. Minun silmääni isoin ero on, että vaatekassit lattialta ovat poistuneet. Tuleekohan tästä valmista koskaan?

En ole ostanut itselleni tänä vuonna mitään. En ole ostoslakossa, mutta tuntuu, etten ole vielä valmis ostoksille. Haluan tutkia enemmän omaa vartalotyyppiäni, vaatemakuani ja opetella materiaaleja. Osan vaatteista olen siirtänyt ehkä-pinoon, ja niitä vaatteita pidän päivän verran päälläni. Tunnustelen, tuntuuko vaate kotoisalta, istuuko se, pukeeko se minua. Yritän opetella menneistä virhevalinnoista pois. Olen ehkä jotain jo oivaltanut: minulle sopivista kaula-aukoista, hihan pituuksista, lahkeen malleista.

**

Käänsin kriittisen katseen myös kirjahyllyyn. Huomasin täyttäneeni hyllyni kirjoilla, joita en enää lue. Sanakirjoja peruskouluajoilta, matkaoppaita menneiltä matkoilta, heräteostoksena ostettuja pokkareita, jotka joutavat jo eteenpäin. Kärräsin säkillisen kirjoja kierrätyskeskukseen, ja keittiöstä keittokirjat kolmea lukuunottamatta.

Muutaman kirjan hankin poistuneiden tilalle. Huutokaupasta Tuulen viemän kovakantisen yksiniteisen painoksen vuodelta 1978, Ylpeys ja ennakkoluulon uuden suomennoksen viime vuodelta, Tove janssonin kuvittaman Hobitin. Näitä ikisuosikkejani luen vielä monesti, toivottavasti myös ääneen lapsilleni, kunhan kasvavat vielä vähän.

Kirjahylly nyt. Epämääräistä paperia on kolme hyllyllistä odottamassa läpikäyntiä.
Kirjahylly tammikuussa.

Lasten vaatekaapista olen palauttanut lainassa olleita vaatteita kolme kassillista. Kuten talon muun säilytystilan kanssa, myöskään lasten vaatekaappi ei ole muuttunut vielä järjestyksen tyyssijaksi. Vaatteita lajitellessani olen kuitenkin oppinut jotakin: on yhdentekevää, kuinka paljon vaatteita lapsilla on - käyttöön päätyvät aina ne samat lempivaatteet. Hieman suruissani olen palauttanut meillä käyttämättä jääneitä lainavaatteita säilömättä niitä kuopukselle, mutta ihan turhaan niillä kaappini täytän. Lapsillakin on oma vartalomuotonsa, ja toiset vaatteet sopivat paremmin kuin toiset.

Kävin eilen täydentämässä lasten vaatevarastoa kevätvaatteilla, enkä pode pätkääkään huonoa omatuntoa siitä, että ostin uutena ja täyteen hintaan. Hankintani olivat harkittuja, sopivat olemassa oleviin vaatteisiin ja minun lapselleni. Ne kulkevat esikoiselta kuopukselle ja aikanaan myyn ne uusille lapsille, joten käyttöiästä tulee ihan kelvollinen. Mitä rahanmenoon tulee, niin totean, että halvemmalla pääsen kun ostan vähemmän. Piste.

**

Vastausta otsikon kysymykseen, kuinka paljon on tarpeeksi, minulla ei vielä ole. Jatkan tutkimista ja uskon, että taloudestamme löytyy vielä vähennettävää. Jatkan varmaan myös aiheesta kirjoittamista, ja olisikin kiva kuulla, kiinnostaako tämä projektini tai olisiko jokin osa-alue, joka kiinnostaa erityisesti?

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ihan sama kenen päivä

Yhtä varmasti kuin Facebook-feedi täyttyy tänään onnitteluista, tänään käydään useassa osoitteessa keskustelu siitä, miksi naistenpäivää vietetään. Että on se kummallista vastaanottaa onnitteluja siitä, että on sattunut syntymään naiseksi. Että emmekö voisi mieluummin viettää tasa-arvon päivää, tai Minna Canthin päivää, tai että naisten päivä pitäisi olla joka päivä. Samaa keskustelua käydään äitienpäivänä, vähän eri vivahtein.



Jaa. Minä en ole koskaan osannut näistä päivistä kovasti herkistyä, puolesta tai vastaan. Juhlin minä syntymäpäiväänikin, vaikka samalla logiikalla pitäisi kai pitää outona onnitteluja siitä, että on sattunut syntymään. Se kun ei varsinaisesti ole omissa käsissä. Nimipäiväonnitteluistakaan en loukkaannu, vaikken ole nimeäni itse valinnutkaan.

Ojentakaa siis minulle ruusunne, niin sanon kiitos. Äitienpäivänäkin aion juhlia, ja ihan tavallisenakin päivänä, jos siltä tuntuu.

Hyvää naisten päivää!