keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Hyvä päivä

"Se mihin keskityt, kasvaa". Entisellä työnantajallani on tapana sanoa näin. Se on totta: jos keskityn katkonaisiin yöuniin, väsymykseni tuntuu loputtomalta. Jos keskityn "ei-ei-EI":tä pontevasti hokevaan kaksivuotiaaseen, päiväni ovat vain yhtä uhmaa. Mutta jos keskityn kuopukseni suloiseen hekotukseen ja herkästi kutiaviin kainaloihin, tai esikoiseni lauluinnostukseen ja loputtomaan uteliaisuuteen ("Äiti mikä toi on? Äiti mitä tuossa tapahtuu? Äiti mikä tämä on?") huomaan, että elämä on oikeastaan aika hyvällä tolalla.

Instagramissa, Twitterissä ja Facebookissa leviää #100happydays-haaste, jonka tarkoituksena on saada ihmiset huomaamaan onnea tuottavia asioita ympärillään. Minä ajattelin osallistua kertarykäyksellä, noita onnen hetkiä kun mahtuu monta monituista jokaiseen päivään. Oikeastaan tästä piti tulla kolmas päivä kuvina (yksi ja kaksi täällä), mutta päivän ollessa erityisen mukava, päätinkin omistaa tekstini onnelle. Vauvan naurua tai esikoisen lauluesityksiä en saa kuviin vangittua, mutta monta muuta hyvää hetkeä kyllä.

Teetkö perässä? Haluan haastaa omia onnenhetkiään ikuistamaan Anun, Jennijeen ja Adan. Muutkin saavat tästä napata haasteen itselleen: kivoista kuvista ja tarinoista tulee hyvä mieli muillekin! Sääntöjä ei ole, ota vain kamera käteen ja kuvaa iloisia asioita päivän, viikon tai kuukauden varrelta.

**




Mies lähti aikaisin töihin, ja lähtiessään nosti vauvan viereeni. Siinä me pötköttelimme, hekottelimme ja halailimme aamuauringossa ja unenpöpperössä. Haistelin suloista vauvantuoksua, ihastelin pikkuisia pallerojalkoja. Pian esikoinen liittyi seuraamme, ja toi numeropalapelin mukanaan. Asetteli numerot siistiin riviin sängynreunalle ja rupesi laskemaan. Puiset numeronpalat eivät olleet ihan järjestyksessä, mutta ääneen sanottuna tuli oikein yhdeksään asti.

Olen ehkä kertonut aiemmin, että miehellä on ihana tapa tehdä aamiainen joka aamu? Hän tekee sen silloinkin, kun itse lähtee niin aikaisin, ettei ehdi aamiaispöytään kanssamme. Jääkaapissa odottivat lautasilla valmiiksi pilkotut kurkut ja paprikat, höylätty juusto ja vitamiinit. Puuro oli mitattu valmiiksi ja kahvi keitetty. Hyvä näin, sillä unihiekkaisena minulta meni silti yli kahdeksaan saada kolmikkomme pestyä, puettua ja aamupalapöytään.





Aamiaisen jälkeen esikoinen ennätti vielä sovittaa äidin kengät, sotkea paitansa, halata pikkusisarusta painiotetta muistuttavalla tavalla ja vaatia soimaan lastenmusiikkia. Kuvien räpsimisestä innostuneena tämä mutsi myöhästyi kerhoonlähdöstä. Äkkiä lapset ulkovaatteisiin, isompi kerhoon, pikainen kuulumisten vaihto muiden äitien kanssa. Kotimatkalla kuopus nukahtaa rattaisiin ja minä saan hetken omaa aikaa: teen maailman helpointa bataattikeittoa lounaaksi ja kirjoitan vähän.

Kuopus herää uniltaan vähän ennen kuin meidän pitää lähteä hakemaan esikoinen kerhosta. Nakkaan hänet takaisin tuplarattaisiin vain huomatakseni, että kumi on puhjennut! Nyt ei ole aikaa sitä korjata, vaan lähdemmekin hakemaan kerholaista parvekerattaiksi muuntautuneilla vanhoilla yhden lapsen rattaillamme. Matkalla ilahdun tuulessa liehuvista pyykeistä ja pirteästi kohtia aurinkoa ponnistavista kevätkukista. Kotimatkalla esikoinen yllättää reippaudellaan saadessaan kävellä koko matkan (ja minä yllätän itseni ärisemällä matkanteon hitaudesta vain vähän).






Syömme lounaan (esikoinen pyytää kahdesti lisää), pyyhin tahmatassut ja suloiset pienet leikkivät sopuisasti keskenään sen aikaa, kun siivoan keittiön. Laitan isomman unille ja nautin kahdenkeskisestä ajasta kuopuksen kanssa. Omasta lukuhetkestäni ei tahdo tulla mitään, joten vaihdan suosiolla pahvikirjaan. Esikoisen herättyä onkin kuopuksen aika mennä päiväunille.

Lapset nukkuvat päiväunensa  vuoroissa, eli sellaista aikaa, jolloin molemmat nukkuvat, ei ole. Sen sijaan, että haikailisin oman ajan perään, yritän nauttia siitä, että saan keskittyä kumpaankin vuorollaan. Molemmista huomaa, että he nauttivat huomion keskipisteenä olemisesta. Pienempi tekee uusia kikatusennätyksiä ja isompi esiintyy sydämensä kyllyydestä ("Äiti, voitko katsoa kun minä juoksen?", "Äiti, tule katsomaan kun minä hyppään!").







Iltalenkillä ilahtuessani kauniista auringonlaskusta, linnunlaulusta ja vihreiden liikennevalojen suorasta, jonka ansiosta saan juosta lenkkini pysähtymättä kertaakaan, pohdin josko tämä onnen päiväni menee jo hieman yli äyräiden. Päätettyäni keskittyä iloisiin asioihin niitä onkin kaikkialla: kuvaamatta jäi esimerkiksi vastaantulijan ystävällinen hymy ja ikkunalaudalla versova basilika.

Kerron miehelle, miten iloisia lapset ovat tänään olleet, ja hän arvaa sen johtuvan siitä, että olen hyväntuulinen itsekin. Voi olla: tunteet nimittäin tarttuvat. Ihmekös se on, jos kaksivuotiasta kiukuttaa, kun mutsi rähjää ja marisee. Osaisikohan ottaa useammin tavaksi sen, että keskittyisi hyvään, oikein etsisi katseellaan iloisia asioita? En tarkoita tekopirteyttä, sillä murjotuksella ja harmillakin on paikkansa, ihan tarpeellisia tunteita nekin ovat. Itse kuitenkin saatan jäädä pahaan mieleeni jumiin, jolloin pöydälle kaatuneesta maidosta tulee mittasuhteitaan isompi kriisi. Siitä haluaisin eroon.

Lapsilla on taito iloita pienistä asioista kuten kuralätäköistä ja saippuakuplista. Yritän ottaa heistä mallia, myös huomenna.

15 kommenttia:

  1. Hyvältä kuulostaa!

    Otin muuten itse taktiikaksi, että jos syystä tai toisesta nukun huonosti, yritän olla keskittymättä vitutukseen ja väsymykseen. Olen nimittäin vähän oudosti huomannut (ehkä esimiehesi tarkoitti tätä), että mitä vihaisempi olen huonon unen takia yöllä, sitä väsyneempi aamulla. Ja kääntäen: jos pysyn yöllä rauhallisena, olen päivälläkin aika virkeä, vaikka sitten huonosti nukkuneena.

    No, ei se nyt ihan AINA onnistu, mutta joskus kuitenkin.

    Jännästi siis resonoi tämä postauksesi aloitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitti, juuri tätä! Ei väsymys poistu sillä, että koittaa olla vittuuntumatta, mutta tuntuu vähemmän pahalta.

      Poista
  2. On mahtavaa, kun pystyy keskittymään noihin pieniin juttuihin, ihan hyvä haaste vaikka vaan just yhdeksi päiväksi. Koska ainakin lapsiperhe-elossa ne pienet asiat on parhaita ja niitä on ehkä ihan hyvä opetella arvostamaan, koska harvalla sillon elämä on yhtä ilotulitusta.
    Lapset tekee ihan tuhottomasti kaikenlaista pientä ja hauskaa, oivaltaa ja höpsöttelee. Mulla se kulkee niin, että menen jotenkin ääripäästä toiseen: joko lapset on suloisen höpsöjä tai sit kun ne tappelee/ärsyttää tahallaan niin ärsyynnyn kyllä todella nopeasti. (Ei fiksua.)

    Rakastan kuitenkin meidän arkea. Siinä on paljon pieniä ilahduttavia juttuja. Oon aina osannut keskittyä pieniin onnenhetkiin ja riemunnut kaikesta kummallisesta jonkun muun mielestä vähäpätöisestä asiasta. Se parantaa elämänlaatua huomattavasti. Paljon on petrattavaa, mutta tässä voin ainakin sanoa olevani hyvä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taidan myös olla vähän ääripäästä toiseen menevä. Joinain päivinä olen ihan kamala: ärsyynnyn kaikista pikku jutuista, kiellän tarpeettoman herkästi ja marisen kaikesta. Sitten kun toisinaan osaan päästää irti siitä harmin tunteesta, huomaan, että päivästä tuleekin ihan kiva. Ja lapsista iloisia.

      Poista
  3. Pallerojalat! <3

    Huoh, oli pientä kiukkua taas tässäkin aamussa, ja perinteisesti täysin turhaan. Keskittyminen hyvään ja rauhalliseen tulee tarpeeseen. Kiitos, mukana!

    VastaaPoista
  4. Kiitos Saara, ehdottomasti lähden mukaan! Mietin että voisin aina koota esimerkiksi viikon kuvat aina yhteen tai kahteen postaukseen, kun en joka päivä ehdi blogiin. Toki otan siis kuvat eri päiviltä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva! Mutta meinasitko sä siis osallistua siihen 100 päivän haasteeseen? Mä ajattelin itse, että mulle riittäsi tämä yhden päivän juttu :) Ei sillä, etteikö onnea tuottavia asioita löytyisi jokaisesta päivästä, mutta ne vaan taitavat olla samoja pallerojalkoja, kikatuksia ja hassuja leikkejä päivästä toiseen :D

      Mutta kuten sanoin, ei sääntöjä, joten osallistu juuri kuten itsestä hyvältä tuntuu!

      Poista
    2. No näinhän me Anun kanssa se ymmärrettiin että sata eikä yhtään vähempää :D No mutta, lähden kuitenkin haasteeseen mukaan, tavalla tai toisella.

      Poista
    3. Ha haa, sellaista viestintä on, altista väärinymmärryksille :D Kiva kun olet mukana!

      Poista
  5. Jes, kiitos haasteesta, mäkin oon mukana! Jos se on ok, niin mäkin tekisin mieluusti niin, että napsin kyllä kuvat eri päiviltä, mutta laitan könttänä esim. aina sunnnuntaisin. Olisko ok?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi ok! Meinasitko säkin osallistua siihen 100 päivän haasteeseen? Se on hyvä haaste, vaikka mun tarkoitus oli haastaa kuvaamaan & kertomaan vähän lyhyemmältä aikajänteeltä :D

      Mutta mun haasteessa ei ole sääntöjä, joten sovella itsellesi sopiva tapa olla mukana.

      :D

      Poista
    2. Ai katos, mehän ymmärrettiin sitten Adan kanssa vähän väärin tämä haaste :) Joku versio tulossa kyllä!

      Poista
    3. No just, nyt jun luin uudestaan, niin aivan hienostihan sä haasteen selitit! Täällä päässä ollut taas keskittyminen hiukan kateissa. Teen jonkun yhden postauksen myöskin, missä kuvia kootusti! Oon jo alkanut ottaa kuvia, ensi viikon aikana ehdin kirjoittaa.

      Poista
    4. Saatoin minäkin olla epäselvä sanoissani :)

      Kiva, odotan innolla millaisia asioita sun jutusta löytyy!

      Poista