keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Järki ja tunteet

Välillä pohdin, mahtavatko lukijani kuvitella, että kotiarkemme on pelkkää rakkautta ja onnen hetkiä. Niitä kun tuntuu tänne blogiin enemmän tallentuvan, vaikka toisinaan pahoistakin päivistä kerron.

No ei ole pelkkää hattaraa ja yksisarvisia. En vain oikein osaa kirjoittaa niistä tylsemmistä päivistä. Nytkin luonnoksissa pyörii teksti uhmasta, tai lähinnä omasta vajavaisuudestani uhmaikäisen vanhempana. Luonnoksiin teksti taitaa jäädäkin, sillä tavatessani sanoja ruudulta minut valtaa tunne, että olen lukenut tämän aikaisemminkin: Vauva-lehdestä, MLL:n vanhempainnetistä ja kenties jokaisesta tietämästäni äitiysblogista. Ei mitään uutta auringon alla, vaikka minun mikrokosmoksessani mullistava asia onkin.

Ja sitten on vielä se, että valitukseni hermojen menetyksestä kaksivuotiaalle tuntuu jotenkin keskenkasvuiselta. Kun ei se uhma nyt täysin yllätyksenä tullut. Edes sieltä vaaleanpunaisten vauvakuumehaavelasien takaa katsottuna.

Kenties yllätyksenä on tullut omat reaktioni. Järjellä ajateltuna minä nimittäin ymmärrän pientä uhmapäätä varsin hyvin. Aikuisten maailma sääntöineen on varmasti monimutkainen ja hämmentävä paikka. Miksi iltapesulla saa suihkutella mutta aamupesulla ei? Miksi pitää pyytää kauniisti, jos vastaus on kuitenkin ei? Miksi eilen sai ruuan jälkeen keksiä, mutta tänään ei? Miksi nyt mennään puistoon, miksei jäädä kotiin leikkimään junaradalla? Miksi äiti yhtenä hetkenä kiittää auttamisesta, mutta seuraavana hetkenä ärähtää, kun auttamisyritys johtaa pöydälle levinneisiin linssikeiton aineksiin?

Kamalasti sääntöjä, ja pienelle mielelle paljon muistettavaa ja käsiteltävää. Aikuiselle ehkä johdonmukaista, lapselle todennäköisesti kaoottista. Ilmankos välillä tunteet purkautuvat rytinällä.

Niin, järjellä minä ymmärrän, ja järjellä myös tiedän, miten minun tulisi toimia. Pitäisi ottaa kiukku vastaan ja toimia turvallisena seinänä, jota vasten lapsi voi potkia. Mutta sitten ovat ne tunteet. Pirulliset tunteet, jotka saavat minut toimimaan kuin pahainen kakara itsekin.

No jaa. Sovitaanko vaikka, että jatkan yrittämistä? Otan vähän lisää kahvia ja suklaajäätelöä, ja koitan pitää äänenvoimakkuuden aisoissa loppupäivän ajan.


6 kommenttia:

  1. Yrittää pitää, näin täälläkin :). Mutta kirjota kuule vain, aina se tilanne on päällä jossakin muuallakin ja lukeminen voi auttaa, antaa tukea. Ja kyllä se kirjoitus voi joskus auttaa itseäkin purkamaan arkikakkelia tai sitten luomaan uutta. Tai edes yrittämään :)! Tsemiä uhman kanssa, se on hyvä kasvualusta itsellekin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan tuli jo kirjoitettua kaikki, mitä on sanottavaa :D Lapsi käyttäytyy juuri kuten 2-vuotiaan kuuluukin, ja minä pinnistelen käyttäytyäkseni kuten aikuinen. Tänään paremmalla menestyksellä kuin eilen, eli ehkä kirjoittaminen auttoi.

      Poista
  2. Meilläkin kohta kaksi vuotias haluaa tehdä kaiken itse, leikki on aina hakiessa kesken ja tyttö kiipeilee kirjahyllyyn, hyppii pöydältä, ruokkii kiellosta huolimatta vanhoja ja pulskia koiria, lanottaa eteisessä ja välillä kadullakin. Tunne on voimaton.

    Paras ärsyttäjä on ehkä käskyt itselle "ei saa sotkea mustikalla" samalla kuin sotketaan keittiön kaappeja. Tai leikataan yhteen paitaan reikä ja kiellon jälkeen pöydän alla veljenkin paitaab. Se mikä taas yllätti, oli uhman ja rajojen testaaamisen alkaminen salamaniskusta.

    Oma maneerikin jäi kiinni toisen lapsen kanssa eli sellainen syvä huokaus. Tyttö viljelee sitä hyvin korostetusti ja onneksi huumorintajuisena repeää nauruun veljen kanssa vähän aikaa huokailtuaan. Uhka on osin hyväkin asia, lapsi on kotonaan, uskaltaa uhmata läheisten kanssa. Omat tuntemukset ovat inhimillisiä ja vertaistuki on tarpeen. Pojan kanssa joka vuosi on ollut jotakin kautta eli ei tämä ihan heti lopu.

    Meillä molemmat ovat sellaisia rutiineja ja loogisuutta tarvitsevia. Poika edelleen liian nälkäisenä lopettaa syömisen kokonaan ja alkuun joutuu maanittelemaan. Sinulla on nälkä, syö. Keskiviikot pojan harrastuksen ja koulun puuropäivän ja siten pojan nälän vuoksi ovat aina vaikeita. Mietittiin harrastusten lopettamista, mutta päädyttiin maksalaatikkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä myös rutiinit ja loogisuus auttavat. Ja se, että kerron aina etukäteen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja se, että jaksan kyykistyä lapsen tasolle, katsoa silmiin ja rauhassa selittää, miksi ei saa tai miksi pitää. Viimeisessä lintsaan, ja saan sitten syyttää itseäni.

      Meillä on parhaillaan käynnissä selkeästi rajojen testaaminen. Lapsi katsoo, kuinka kauan menee, ennen kuin minulta hermot napsahtavat. Ja kyllähän ne lopulta napsahtaa :/

      Uhma ON hyvä asia. Pitääkin uhmata, ja mun pitääkin olla se tyyppi, joka saa uhmasta isoimman osan niskaansa. Mutta on se silti raskasta. Suklaata kuluu paaaaljon :)

      Poista
  3. Niinpä, sitä tietää, miten pitäisi käyttäytyä, eikä sitten kuitenkaan käyttäydy niin - eiköhän tämä ole jotenkin ihmiselämän perimmäisiä ongelmia. Meillä tuo tällä hetkellä uhmailevaisin myös näyttää hakevan rajojaan, sekoilee ja riehuu niin kauan, että komennan ankarasti (tai huudan) ja sitten syyttää tosi surkeana että "sinä sanoit minulle rumasti!" Toi lapsen tasolle kyykistyminen ja tilanteen pysäyttäminen kyllä auttaa yllättävän usein - mulla vaan on tapana koettaa samaan aikaan ohjata niitä kahta muuta, vaikka pitäisi keskittyä yhteen kerrallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitä minäkin teen, että mukamas on samanaikaisesti hoidettavana monta muutakin asiaa - kun oikeasti jos malttaisi ottaa sen hetken, että pysähtyy lapsen äärelle, niin saisi sen nopeammin pois päiväjärjestyksestä.

      Mä oonkin miettinyt, mitä sun "en huuda lapselle" -projektille kuuluu. Itse kun täällä komennan ankarasti (korotan ääntä, ja huudankin) päivittäin... Eräänä kertana kun karjaisin oikein kuuluvasti, lapsi pelästyi ja pyysi minulta anteeksi. Siis lapsi. Minulta. Sitä että minä huusin. Jestas mitkä morkkikset siitä tuli.

      Poista