maanantai 10. maaliskuuta 2014

Millaista on olla lapsi?

Kun olin lapsi, yritin siskoni kanssa kaivaa takapihalle tunnelin Kiinaan. Pari vuotta vanhempana koululaisena kävelin yksin kouluun, ja talvisin kuvittelin talsivani Kiinan muurilla, kun oikeasti matkasin tienpientareen lumivalleja pitkin.

Kun olin lapsi, kiipesin kivelle seisomaan ja yritin siltä hypätessäni opetella lentämään. Räpytin käsiäni vimmatusti, mutta silti muksahdin aina maahan.

Kun olin lapsi, isäni rakensi meille lautan, jolla seilasimme kesämökkisaaremme ympäri. Ristimme siskoni kanssa lautan Kon-Tikiksi, ja kuvittelimme olevamme tutkimusretkellä. Kerran isosiskoni löi minua vahingossa melalla päähän, ja otsaani kasvoi iso kuhmu. Se ei haitannut, koska lyönti oli vahinko.

Kun olin lapsi, leikimme siskoni ja naapurin lasten kanssa salapoliiseja. Vietimme tuntitolkulla aikaa ojassa rähmällämme vakoillen naapureita kiikarilla. Pieneen vihkoon kirjasimme epäilyttävän toiminnan: "naapuri nähty omassa autossaan kello 10". Harmiksemme kotikadullamme ei asunut rikollisia.

Kun olin lapsi, minulla oli mielikuvituskaveri nimeltään Anneli. Hän oli paras ystäväni. Kuvittelin myös menninkäisiä, keijukaisia ja tonttuja. Minulle ne olivat totta, vaikka aikuisille eivät olleetkaan.

Kun olin lapsi, näin naapurin sedän keittävän rapuja elävältä. Se muisto vaivaa minua vähän vieläkin.

Kun olin lapsi, en vuoteen uskaltanut mennä järveen uimaan haiden pelossa. Olin juuri nähnyt Tappajahain.



Kun olin lapsi, oli aina kesä. Tai talven korkeat nietokset. Välivuodenaikoja ei ollut, eikä pientä sadettakaan. Sateet olivat ukkosia.

Kun olin lapsi, leikkasin keittiön saksilla omat hiukseni, koska halusin ilahduttaa äitiäni, jonka mielestä minut pitäisi viedä parturiin. Äiti ei ilahtunut.

Kun olin lapsi, pohdin, näkevätkö kaikki värit samalla tavalla. Vai voiko olla niin, että se, minkä minä näen punaisena, joku toinen näkeekin vihreänä? Pohdin, lakkaako maailma olemasta, kun suljen silmäni. Pohdin, voiko ihminen joskus muuttua näkymättömäksi ja miten se tehtäisiin.

Kun olin lapsi, pienet asiat olivat suuria ja mielikuvituksella valtava voima.

10 kommenttia:

  1. Mahtava! On hieno asia muistaa millaista oli olla lapsi. Uskon, että se auttaa myös ymmärtämään omia lapsiamme erilaisissa tilanteissa :). Tuntuuhan monet asiat vielä vanhempanakin aika monilla tavoin vaikuttavalta, pienetkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Kun itse muistaa, miltä lapsuus tai lapsena oleminen tuntui, ehkä paremmin hoksaa, kuinka tärkeää on aikuisen heittäytyä mukaan lapsen mielikuvituksen lentoon. Tai miten tärkeää on yrittää ymmärtää niitä pelottavia juttuja ja olla mukana pohdinnoissa.

      Poista
  2. Mäkin koetin kovasti lentää. Enää mä en ole ihan varma, uskoinko mä että voisin onnistua, vai halusinko vain leikkiä. Ja niistä mielikuvitusjutuista en enää samalla tavalla saa kiinni. Me vaellettiin talvisin Siperiassa (ja oltiin orpoja), ja nykyään lumessa tarpominen vain väsyttää tai ärsyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskoin. Uskoin myös siihen tunnelin kaivamiseen, vaikka taisimme väsähtää puolen metrin kuopan jälkeen.

      Mä olin myös lapsena orpo! Ja mä leikin, että mun nimi on Kastehelmi :)

      Poista
  3. Ai että nauratti noi salapoliisihommat :) Mekin leikittiin paljon salapoliisia. Mä esitin myös, että mulla oli lattiassa salaluukku, josta kävelin portaat alas. Oikeasti kuvittelin, että ikkunasta katselevat naapurit (joita tietysti oli vaikka kuinka) ihmettelivät, miten hieno salaluukku mulla olikaan. Pikku pää vaan laskeutui pikku hiljaa näkymättömiin. Hah :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli myös salaluukku! Ha haa :D

      Meillä oli oma salapoliisilehtikin, johon kirjoitimme salapoliisiuutisia. Mä olin oikea pieni lehtinainen lapsena, taisin perustaa ainakin kolme lehteä. Alkuun teimme niitä käsin, sitten rekrytoimme jonkun leikkitoverin isän monistamaan lehteä työpaikallaan :D

      Poista
    2. Ihan sama mulla! Me tehtiin myös salapoliisilehti ja matkaopas ainakin :D

      Sulle on blogissani haaste! :)

      Poista
    3. Haa, kiitos! Onpas hauska haaste :D Koitan tarttua tähän pian!

      Poista
  4. Mä toivon etteivät meidän lapset muista tuoksujen, säiden, makujen, tuntumien jne. sijaan erilaisia sovelluksia älypuhelimissa, erilaisia versioita tableteista ja muista härveleistä. Koetan omat muksut pitää noista vehkeistä tosi kaukana niin kauan kun voin itse jotenkin vaikuttaa. Itsestä tuntuu, näin aikuisena siis, että heti kun laskee puhelimen kädestään ja keskittyy muuhun, aistit terävöityvät ja maailma alkaa näyttäytyä kiinnostavampana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä teen välillä sitä, että ulos lähtiessämme jätän puhelimen kotiin. Tämä siksi, että huomaan räpeltäväni kännykkää sillä aikaa, kun voisin leikkiä lapseni kanssa.

      Meidän lapset ei katso vielä telkkaria eikä pelaa älypuhelinpelejä. Kun olimme kaikki kipeänä, kokeilin YouTube-videoita lapsen viihdyttäjänä, ja hyvinhän ne toimivat: lapsi olisi katsonut niitä tuntitolkulla, ja sai aina hillittömät raivarit kun totesin, että päivän videokiintiö oli sitten siinä. Se hiljainen hetki, minkä videoilla sain, ei mielestäni ollut raivareiden arvoinen, niinpä totesin, että ilman videoita tulemme pärjäämään myös toistaiseksi. Muutenkin olen miettinyt, että yritän olla läsnä silloin kun olemme yhdessä hereillä (paitsi juuri nyt, kun vauva leikkii tyytyväisenä lattialla itsekseen, ja minä olen tietokoneella... No, en tässäkään asiassa ryhdy ääripäiden ihmiseksi, vaan yritän tasapainotella ihanteiden ja todellisuuden välillä).

      Poista