sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Miten lukijaksi kasvetaan?

Ensimmäinen itse lukemani kirja oli Lumikki. Sen jälkeen on tullut monta kirjaa, mutta mieleeni on jäänyt lukemaan opettelu Helsingin Sanomia aamiaispöydässä selaten. Pitkään luin lehden takaperin, sarjakuvista aloittaen. Lapsuuden kodissani Hesari kuului erottamattomana osana aamuihin, ja niin on ollut minulla myös aikuisena. Hiljalleen alan tuntea itseni kalkkikseksi muiden lukiessa uutisensa padeilta ja kännykästä, kun itse en osaa luopua paperilehdestä (tilaan minä digiversiotakin, mutta se on eri asia).

Oma lukemaanoppimiskokemukseni pitää minut kiinni paperilehdessä. Kun näin vanhempieni lukevan lehteä, lukeminen oli luontevalla tavalla arjessamme läsnä. Haluan sen olevan näin myös omille lapsilleni. Jos lukisin uutiseni tabletilta, lapset eivät näe, mitä teen ja minkälaisia sisältöjä kulutan. He eivät voisi osallistua lehdenlukuuni. Nyt isompi jo osoittelee kuvia, bongaa ihan jokaisen automainoksen, kysyy "Mikä tuo on? Mitä tuossa tapahtuu? Mikä tämä on?".

Yksi lapsuuden suosikeistani. Onko Elli-velli-karamelli sinulle tuttu?

Vanhempani myös lukivat minulle paljon, kävimme kirjastossa, ja kodissamme oli paljon kirjoja saatavilla. Sain oman kirjastokorttini varhain, ja jossain vaiheessa olin kirjaston hyllyjen välissä jokapäiväinen näky. Kouluikäisenä minä ja sisareni saimme kukin oman lehtitilauksen. Minulle tuli muistaakseni Koululainen, isosiskolleni Hevoshullu ja pikkusiskolle Nalle Puh.

Minä olisin halunnut tilauslehdekseni Aku Ankan, mutta äiti halusi minun lukevan jotain "laadukkaampaa". Luin siis Akuni mummolassa, ja kirjastosta kannoin kotiin Lucky Lukea. Koska itse olen aina lukenut hyvin laajasti kaikkea muropaketin kyljistä tietosanakirjoihin, en osaa ylenkatsoa mitään lukemisen muotoa: sarjakuvat ovat ihan kelpo kirjallisuuden laji. Itse olen löytänyt monta kaunokirjallista teosta "viihteellisempien" sisältöjen kautta. Nuoren Wertherin kärsimykset olen edelleen lukenut ainoastaan Aku Ankan versiona. Suosikkikirjani Tuulen viemää löysin nähtyäni elokuvan, Jane Austenin tuotannon katsottuani BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulon televisiosta. Hyvä kirja on hyvä kirja myös elokuvana tai televisiosarjana.

Kirjaharrastuksella on monia hyviä puolia. Ajattelu kehittyy, sanavarasto karttuu. Kirjojen avulla voi käsitellä tunteita, oppia lukuisia asioita, sukeltaa vieraisiin maailmoihin. Ryppyotsaisesti en kuitenkaan lukemiseen osaa suhtautua: mielestäni lukemisessa tärkeintä on nautinto. Minulla on kausia, jolloin lukeminen ei vain maistu; miksei siis lapsellakin. Joskus kiinnostaa yksipuolisesti vain jokin kapea kirjallisuudenlaji, ja se on ihan ookoo. Kaiken lukemisen ei tarvitse olla kirjoja: voi lukea lehtiä, blogeja, mitä-lie-internet-sisältöjä, kirjeitä. Lukemisen ei aina tarvitse olla sivistävää tai mistään muustakaan hyötynäkökulmasta ajateltua, se voi olla ihan puhdasta ajanvietettä siinä missä mikä tahansa muukin.

Kun mietin omia lapsiani tai suomalaista nuorisoa, toivoisin heille sellaista suhdetta sanoihin ja tarinoihin, että he löytäisivät niistä sekä hyödyn että nautinnon. Osaisivat etsiä, arvioida ja omaksua tietoa, tulla ymmärretyksi ja saada viestinsä perille. Löytäisivät itselleen mieluisan tavan antaa mielikuvituksen lentää, pysähtyä, syventyä, keskittyä, rauhoittua yhden asian äärelle.

Mitä tänään luetaan?

Sinisen keskitien emännöimän Blogien lastenkirjaviikon viimeisenä päivänä mietin, minkä verran lukemista on riittävästi? Oma suhteeni kirjoihin on lämmin, muttei lapsieni tarvitse olla nenä kiinni kirjassa. Toivon, että pystyn olemaan heille hyvänä lukemisen mallina, mutta että osaisin myös olla tuputtamatta silloin, kun kirjat eivät innosta. Tällä hetkellä meillä luetaan paljon suurilta osin siksi, että minä pidän siitä. Vastavuoroisesti osa muista asioista, joista lapsi nauttii ja jotka olisivat yhtä lailla kehittäviä, jäävät vähemmälle, kuten laulaminen ja askartelu. Onneksi lasten elämässä on muitakin aikuisia, ja meillä yksi kerhon parhaista puolista onkin, että esikoinen on oppinut siellä laulamaan. Ehkä lukemistakin voisivat paikata muut läheiset aikuiset? Isovanhemmat, kummit, kerho-ohjaaja, opettajat päiväkodissa ja koulussa?

Olisi mukava lukea teidänkin mietteitänne lukemisen ja lukutaidon merkityksestä. Muistatko, miten itse opit lukemaan? Miten sinun vanhempasi tukivat lukemaan oppimistasi? Entä opettajasi? Vai ovatko omat lapsesi jo lukutaitoisia: miten he oppivat lukemaan? Mikä lukemisessa on mielestäsi tärkeää?

**

Osallistun tällä tekstillä Sininen keskitie -lastenkirjablogin Blogien lastenkirjaviikkoon, jota vietetään 24.-30.3.2014. Blogien lastenkirjaviikon aikana lukuisissa kirja-, äitiys- ja perheblogeissa ilmestyy lastenkirja-aiheisia kirjoituksia. Linkit muihin mukana oleviin blogeihin löydät Sinisestä keskitiestä.

6 kommenttia:

  1. Minä opin lukemaan eka luokan alussa. Ja sen muiston muistan ikuisesti. Tällöin avautuivat myös kirjaston ovet ja sain oman kirjastokortin. Se oli menoa sitten! Ja tässä lopputulos :D. Kiitos hienosta kirjoituksestasi taas Saara :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä!

      Lukemaan oppiminen kyllä avarsi maailmaa melkoisesti, oikein huimalla tavalla.

      Täytyy vielä kerran kiittää sinua bleue hienosta haasteesta. Oli upea nähdä, kuinka moni bloggaaja lähti innolla mukaan. Minäkin intouduin kirjoittamaan aiheesta paljon enemmän kuin alunperin ajattelin :D

      Poista
  2. Minä olen oppinut lukemaan hesarin mainoksia katsellen ja sitten kuulemma niitä yhtäkkiä lukien. Mun esikoinen oppi lukemaan aika tasan neljävuotiaana niin kuin minäkin aikoinaan, lähestymistapansa vain oli aivan eri. Hän oli jo tuolloin todella kiinnostunut tarinankerronnasta ja kirjoittamaan hän oppikin 3,5 -vuotiaana ja sitä myöten sitten vähitellen myös lukemaan. Nyt hän on reilu kuusivuotias eikä lukeminen kiinnosta vieläkään tippaakaan, mutta pitkiä tarinoita hän kirjoittaa ja kuvittaa. Ja askartelee ja laulaa paljon. :)

    -nonni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana pieni kirjailijan alku teillä! Se on kyllä hauskaa, miten erilaisia lapset ovat tässäkin asiassa :)

      Poista
  3. Joskus teininä olin lapsenvahtina talossa, jossa ei ollut (ehkä 6-7-vuotiaalle) lapselle yhtään kirjaa. Ei omaa, ei lainattua. Muistan vieläkin miten järkyttynyt olin (ja miten yritin sitä peitellä): mitä, ei yhtään kirjaa???? Omalle esikoiselle ostettiin divarista ensimmäiset kirjat, kun hän oli vasta mahassa (Mm. Suuri tipuseikkailu ja Lena Andersonin Maijan aakkoset - todellinen löytö, josta tuli nukutusloru sen jälkeen, kun opin runot (Hannele Huovin hienot riimitykset suomeksi) ulkoa. ) Ja muistan vieläkin, miten tohkeissani olin, kun olin 10-vuotiaana saanut ensimmäisen lahjakorttini kirjakauppaan. Sain ihan itse ostaa mitä vain halusin! Kirjastosta oli tietysti aina vino pino kirjoja kotona, mutta ihan oma kirja oli jotain aivan erityistä. Vieläkin minua hieman ihmetyttää, että miten paperille painetut koukerot voivatkin olla niin taianomaisia: muutama rivi, ja olen saman tien aivan toisessa maailmassa. Joskus olisi hauska kuulla miten aivot sen oikein tekevät..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muistan myös vastaavia kokemuksia, sillä erotuksella, että talossa ei ole ollut yhtään mitään kirjaa, ei lapsille, ei aikuisille. En ihan vieläkään osaa suhtautua sellaiseen, vaikka nykyäänhän kirjoja voi lukea muutenkin kuin kirjoina. Äänikirjoina tai sähköisinä.

      Hei, minuakin kiinnostaisi, miten aivot saavat meidät eläytymään niin voimakkaasti tarinoihin (kerrottuihin tai luettuihin, mutta niiden ei tosiaan tarvitse olla kuvitettuja). Mielikuvitus on kyllä hieno juttu. Ja tarinat.

      Poista