maanantai 31. maaliskuuta 2014

Voiko vanhemmuudessa onnistua?

Vanhemmuuden vastuu on välillä pelottavan iso. Muistelen omaa lapsuuttani, ja yritän välttää vanhempieni virheitä. Samalla tiedostan, että tulen tekemään ihan omat virheeni, niiltä ei voi välttyä.



Vauva- tai pikkulapsiaikana herkästi hämärtyy, että lapset ovat minun lapsiani lopun ikäänsä. Tuoreena epävarmana vanhempana lataa ehkä vähän turhan paljon painoarvoa päätöksille sormiruokaa vai sosetta, kantoliina vai rattaat, perhepeti vai oma sänky. Siinä symbioosivaiheen kokonaisvaltaisuudessa joskus pääsee unohtumaan, että tästä avuttomasta toukasta kasvaa jonain päivänä oma persoona, jolla on oma tahto ja omat ajatukset. Ja hän on ihan oikeasti minusta erillinen olento.

Pikkulapsiajan valinnat ovat vielä helppoja, sillä ne ovat minun valintojani. Lapsen kasvaessa hän ottaa yhä enemmän osaa oman elämänsä päätöksiin, kunnes minulla on niihin vain kommentoijan rooli. Lapsesta irti päästäminen on varmaan vanhemmuuden isoimpia juttuja: se, että myöntää itselleen, että lapsi tekee päätöksensä omaa elämäänsä varten, ei minun. Etukäteen olen koittanut ajatella elämän isoista ja pienistä valinnoista niin, että tulee mitä tulee, minä hyväksyn. "Liityt kirkkoon? Anna mennä vaan!", "Muutat Afrikkaan? Tulethan silti vielä käymään?", "Jätät koulun kesken? Ööö, oletko nyt ihan varma?" Jotkin valinnat on varmasti helpompi hyväksyä kuin toiset.

Mammablogeissa ja -palstoilla aika ajoin keskustellaan lapsen vaatevalinnoista, tai lastenhuoneen sisustuksesta: kumpi päättää, lapsi vai äiti? Luin jokin aika sitten (Raisa Cacciatoren?) kirjan, jossa nyt jo aikuinen lapsi kertoi, kuinka pahalta oli tuntunut, että äiti ei ollut antanut hänelle yhtään omaa tilaa: lastenhuonekin oli äidin valtakuntaa. Äiti päätti sisustuksen, vei roskiin tai antoi pois lapsen lempileluja. Teksti oli pysäyttävä, sillä saatoin nähdä itseni toimimassa tarinan äidin tavalla. On helppo ajatella, että eihän lastenhuoneen verhot nyt niin iso juttu ole, miksei aikuinen saisi sitä päättää. Toisaalta tuskin missään kasvatuskysymyksessä on ehdottomia ääripään totuuksia, vaan vanhempana pitää osata herkällä korvalla kuulla lasta ja antaa vastuuta ja päätösvaltaa sopivasti lapsen kehitystasoon nähden.

Niin, minä siis yritän jo nyt orientoitua siihen, että nuo minusta vielä kovin riippuvaiset palleroiset ovat omia ihmisenalkujaan. Päivä päivältä he kasvavat minusta enemmän irti, ja se mikä minusta tuntuu riipaisevalta etäisyydeltä, on heidän kasvulleen tarpeellista itsenäistymistä.

Yritän olla lataamatta odotuksia siitä, millaisia minun lapsistani kasvaa, ja yritän ajatella, ettei ole mitään tekoa tai valintaa, joka tekisi minusta epäonnistuneen äidin, tai vielä pahempaa, lapsesta epäonnistuneen minun lapsenani. Vaikka on minulla toiveita, siltä ei kai voi välttyä. Minä esimerkiksi kovasti haluaisin lapsenlapsia, vaikka tiedostan, että minun mummoksi tulemiseni takia niitä ei pidä tehdä.

Mutta olen minä sellaistakin miettinyt, että pyrin tekemään tämän hommani niin hyvin, että sitten kun lapset eivät enää ole minusta riippuvaisia, he silti kaipaisivat seuraani. Että kun olen vanha ja tarvitsen apua, he antaisivat sitä mielellään. Ja ne virheet, joita tulen vanhempana tekemään: jospa lapset ymmärtäisivät, ja toteaisivat minun silti tehneen hyvää työtä.

10 kommenttia:

  1. peukut tälle kirjoitukselle!

    Tilan antaminen ei ole helppoa, eikä se napanuoran venyttäminenkään - mutta se on tarpeellista, sekä vanhemmalle että lapselle.

    Oli jotenkin hurjan sympaattista kun viikonloppuna ruokapöydässä keskenkasvuiset pohtivat, näkevätkö he toisiaan aikuisina ollenkaan. Tulevat kuulemma joskus meille syömään ja "ainakin sit äidin hautajaisiin".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana <3 "äidin hautajaisiin" :D No jos edes silloin sitten :)

      Mutta sitten synkempänä huomiona: sellaisiakin perheitä on, joissa kodista pois muuttaneet lapset vieraantuvat toisistaan ja vanhemmistaan niin, että kohdataan tosiaan vain niissä hautajaisissa. Se on mielestäni hurjan surullista.

      Reetta Räty kirjoitti hyvin tästä samasta aiheesta eilen Helsingin Sanomissa:
      http://www.hs.fi/sunnuntai/Mit%C3%A4+lapset+ajattelevat+meist%C3%A4+aikuisina/a1396070537688?ref=hs-hitaat-e-5

      Poista
  2. Oon pohdiskellut ihan samoja juttuja: miettinyt sitä, miten minut kasvatettiin ja mikä on minulle itselleni äitinä tärkeää. Tästä(kin) perspektiivistä olen aika hämmästynyt siitä, miten hyvin oma äitini on "onnistunut", ollut juuri oikealla tavalla mulle äiti. (Isä on vähän eri juttu, miksi tää onkin (ollut) niin yleinen kaava..)
    Tiedostan tosi vahvasti omat heikkouteni kuten kärsimättömyyden, mutta silti aina sorrun. Olen myös miettinyt, miten suhtaudun lasteni valintoihin, jos ne ovat jotain ihan vastakkaista kuin omat toiveeni. Lapseni eivät ole minun jatkeeni vaan yksilöitä, mutta tunnustan kyllä että kirpaisisi aika paljonkin, jos vaikka jotkut arvot joita yritän välittää eivät tarttuisi (esim. oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus, turhan kulutuksen välttäminen).

    Viimeiseen kappaleeseen olet kyllä onnistunut tiivistämään olennaisimman. Just näin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja olen minä miettinyt, ja kyllä se vaikea paikka olisi, jos lapsi tekisi jotain täysin omien arvojen vastaista. Etukäteen ei voi tietää, mitä vastaan tulee ja miten siihen tulee suhtautumaan (joten ei sitä kannata liikaa murehtiakaan), mutta haluaisin uskoa, että minä olen se, joka rakastaa, tapahtuu mitä tahansa.

      Poista
  3. Kahden nuoren äitinä mulle on tullut yllätyksenä se että vaikka minä ärsytän sitä nuorta niin myös se nuori ärsyttää minua. Ja se kuuluu siihen erilleen kasvamiseen. Ei riitä että vain minä olen ärsyttävä vaan sen nuorenkin on oltava, jotta minä pystyn päästämään hänestä irti. En ollut koskaan osannut ajatella että se menee myös noin päin ja sen kuuluukin mennä. Ja vaikka toki tässä nyt ei kukaan ole meillä pesästä vielä lentämässä aikoihin niin toistaiseksi se erilleen kasvaminen on tuntunut helpommalta kuin luulin. Juurikin siitä syystä että myös minä tunnen ärtyneitä tunteita nuorta kohtaan. Mulla on ollut tästä kirjoitus vireillä vaikka miten kauan, vaan kun aika on aina niin kortilla....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti! En ollut minäkään osannut ajatella noin. En oikein edes osaa ajatella noin pitkälle vielä, enemmän ehkä peilaan omaa lapsuuttani ja suhdettani vanhempiini nyt, kun itsekin olen äiti. Omien lasten kanssa onkin sitten sitä symbioosia ja pikkulapsiarkea. Vaikka kyllä 2-vuotiaalla alkaa jo olla paitsi omaa tahtoa, niin myös omaa persoonaa. Meidän esikoinen ei vielä ole osoittanut mitään kiinnostusta esimerkiksi omia vaatteitaan kohtaan, mutta siitä Taikinanaama juuri kirjoitti hyvin, että lapsi ei ole vanhemman asuste vaan yksilö, jolla on oma (vanhemman mausta poikkeava) maku. Ja se on hyvä niin.

      Toivottavasti löydät aikaa kirjoittaa, olisi mielenkiintoista lukea tuostakin kehitysvaiheesta.

      Poista
  4. Luin juuri kirjan Kuinka kasvattaa bebe (Pamela Druckerman). Suosittelen lämpimästi! Ei siksi, että siitä välttämättä saisi mitään huikeita kasvatusneuvoja, vaan siksi että se tuo terveellistä perspektiiviä lastenkasvatukseen. Siinä siis amerikkalainen nainen saa lapsensa Ranskassa, ja alkaa ihmetellä sikäläisten lasten olemista ja elämistä, ja sitä miksi se poikkeaa niin paljon amerikkalaisesta systeemistä. Kirja on hyvin kevyt ja nopealukuinen, mutta siinä kiteytyy paljon kulttuurieroja. Ranskalainen systeemi nimittäin on todella erilainen myös pohjoismaiseen/suomalaiseen verrattuna. Juuri tuo aikuisen itsenäisyys lapsesta on jotain, mihin ranskalaiset vanhemmat pyrkivät aivan alusta saakka. En ota kantaa siihen, mikä on missäkin kasvatuksessa hyvää ja mikä ei, mutta näkökulmia tuo kirja ainakin avaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon lukenut Druckermanin. Se oli viihdyttävä kirja, ja oli siinä hyviä juttuja esimerkiksi ruokakasvatuksesta. Myös "cadre", jonka sisällä lapsi on vapaa tekemään valintoja ja käyttämään luovuuttaan kuulosti minusta hyvältä.

      Mutta mitä tuohon itsenäisyyteen tulee, niin minun tulkintani mukaan Druckermanin kirjassa korostettiin vanhemman itsenäisyyttä lapsesta, mutta ei toisinpäin. Vaan että lapsi nimenomaan olisi aikuisen jatke: osoitus vanhemman erinomaisesta kasvatuskyvystä ja tyylitajusta. Voin olla väärässä (tai muistaa väärin, kirjan lukemisesta on jo pitkä aika).

      Poista
    2. Siis juuri noin, vanhemman itsenäisyyttä lapsesta. Käytännön kokemukset taas osoittavat, että Ranskassa ei lapsilla ole samanlaista itsenäisyyttä vanhemmistaan kuin meillä, siellä vanhemmilla on aika pitkään selkeä auktoriteetti ja viimeinen sana. Tai näin olen siis ymmärtänyt. Mulla on teoria, että siksi siellä ihmiset lakkoilee niin paljon. Kun ne kerrankin pääsee vapaasti vastustamaan jotain, niin siitä otetaan heti ilo irti! :) :)

      -Jenni

      Poista
    3. Ha ha haa, mainio teoria :D

      Poista