keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Ehdottomasti. Ehkä.

Siihen on syy, ettei tämän blogin nimi ole Saaran odotus- ja äitiysblogi. Blogia aloittaessani olin toki tukevasti raskaana ja ajatukset hyvin syvällä vauva- ja taaperokuplassa. Osasin kuitenkin ennakoida, että aina ei tule olemaan näin. Se, mikä alkoi odotus- ja vanhemmuusasioiden vatvomisena on hiljalleen muuttumassa katsomaan maailmaa hieman laajemmalla spektrillä. Viime aikoina omat ajatukseni ovat pyörineet materiassa ja kuluttamisessa, niin myös moni teksteistäni. Mutta ei tästä tavarablogia tule, eikä mitään tiukasti yhteen aiheeseen rajattua blogia.

Äitiys kommervenkkeineen toki kiinnostaa edelleen, varmasti lopun ikääni. Olenhan lopun ikääni äiti, eivätkä vanhemmuuden haasteet lopu lapsen ensimmäisiin elinvuosiin. Mutta vain äiti en ole, enkä jaksa kirjoittaa blogia, joka keskittyy vain yhteen aiheeseen, oli aihe itsessään miten mielenkiintoinen tahansa. Olen vierastanut tämän blogin tituleeraamista äitiysblogiksi, koska kategoria on mielestäni turhan ahdas. Tämä on ajatusten blogi!

Sellainenkin ajatus on takaraivossa kolkuttanut blogin alkuajoista asti, että käytän aiheenani ihmisiä, jotka eivät ole pyytäneet päästä käsitellyksi blogissani. Vaikka olen alusta asti kirjoittanut lapsistani varoen, on rajanveto vaikeaa. Uskon selviytyneeni kunnialla sikäli, että tekstieni aiheena on useammin ollut vanhemmuus ja äitiyden herättämät tunteet minussa, kuin varsinaisesti lapseni. Silti tuntuu väärältä käsitellä heidän lapsuuttaan julkisesti, tavalla jota he kenties eivät tule isoksi kasvettuaan hyväksymään. Sillä minä en osaa arvioida, mikä on minun lapsistani riittävää yksityisyyttä. Se, mihin minä vedän rajan, ei välttämättä ole paikka, johon lapseni rajan haluaisivat.

Yritän siis jatkossa kirjoittaa entistä enemmän jostain muusta kuin lapsistani. Äitiyttä ja perhearkea käsittelen varmasti, mutta entistä tiukemmin rajanvedoin. (Ehkä muuten huomasitte, että Lastensuojelun keskusliittokin on huolissaan siitä, miten paljon vanhemmat lapsistaan netissä kertovat? Leluteekissa tästä keskustellaan jo.) Tästä tulee äitiysblogi, jossa ei puhuta lapsista!


Mitä aiheita tämä blogi sitten tulee jatkossa käsittelemään? En tiedä vielä. Asioita, jotka kulloinkin sattuvat kiinnostamaan. Todennäköisesti enimmäkseen ihan samoja kuin tähänkin asti. Välillä mieli pyrkii kohti isoja ajatuksia, toisinaan keskittymiskyky ei riitä kuin pienen pieniin. Ehdoton ehkä on ollut ja tulee olemaan tuuletuspaikka Saaran ajatuksille elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta.

Ehkä te lukijat ette edes huomaa blogissani mitään muutosta. Ehkä tällainen blogini olemuksen julkinen ruotiminen on turhaa. Teen sen silti, jos en muuten niin selkiyttääkseni omia ajatuksiani. Teidänkin aatoksianne olisi kiva kuulla. Mitkä aiheet kiinnostavat, mitkä eivät. En lupaa ottaa toiveita huomioon, mutta mielenkiintoista olisi niistä tietää.

Vaikka kirjoitan blogia omaksi ilokseni, valehtelisin jos väittäisin tekeväni sitä vain itselleni. Te lukijat olette syy siihen, että kohta juhlitaan tämän blogin 1-vuotissyntymäpäiviä. En jaksaisi kirjoittaa ilman kommenttejanne ja niistä syntyvää keskustelua. Nöyrä kiitos siis teille, hyvät lukijat. On edelleen hämmästyttävää, miten jaksatte ottaa aikaa juttujeni äärelle pysähtymiseen.

(PS. Aion myös jatkaa juttujeni kuvittamista aiheen ohi. En edes yritä keksiä aasinsiltaa kevätkukille, totean vain, että kauniita ovat.)

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kestävää ökyilyä?

Olin jo hieman tohkeissani, kun Vaatevallankumous sai niin hyvää näkyvyyttä. Ihan valtakunnan mediassakin! Ja muualla! Sitten menin kysymään parilta tuttavalta, huomasivatko he Vaatevallankumousta. "Jaa mitä kumousta?" Niinpä niin. Ne, joita eettinen kuluttaminen kiinnostaa, huomasivat, kun taas ne, joita ei kiinnosta, jatkoivat arkeaan autuaan tietämättömänä koko tempauksesta.

Muutosta on silti ilmassa. Tai heikkoja signaaleja, jotakin. Muodikas keskiluokka on kiinnostunut luomu- ja lähiruuasta, terveydestä ja esineistä, joilla on tarina. Ökyilyn on korvannut kestävyys ja juurevuus, kertoo Helsingin Sanomien artikkeli 2010-luvun statussymboleista. "Eksklusiivinen kulutus ei enää ole sitä, että ostetaan paljon kaikkea vaan sitä, että ostetaan kerralla laatua", toteaa juttuun haastateltu erikoistutkija Nina Kahma Kuluttajatutkimuskeskuksesta.

Statusarvoa hakeva kuluttaminen ei tietenkään ole yhtään aiempaa ylevämpää, vaikka minkkiturkin sijaan nyt metsästetään vintage-aarteita second hand -liikkeistä. Mutta minä en oikeastaan välitä, ettei kulutustottumusten muutosten taustalla ole vähentämisen ideologia, ainoastaan halu erottua muista. Tärkeintä on muutos.

Olen miettinyt, mikä olisi se keino, joka saisi isot massat muuttamaan toimintaansa. Kun se ilmastonmuutos on tulossa ja kaikkea. En nimittäin pidä kovin realistisena sitä, että jokainen meistä saisi jonkin ekologis-eettisen herätyksen, ja päättäisi pistää elintapansa uusiksi. Pitää muuttaa rakenteita. Esimerkiksi yksityisautoilua vähentää se, että julkinen liikenne on saatavilla, nopeaa ja luotettavaa. Sekin auttaa, että vähennetään keskustan parkkipaikkoja ja nostetaan polttoaineen hintaa. Ja rakennetaan kevyen liikenteen väyliä ja pyöräparkkeja. Pelkästään ihmisten omaantuntoon vetoaminen ei tuota merkittävää muutosta.

Keskimääräinen tavis on kuitenkin ratkaisevassa asemassa. Pieni liike massoissa vaikuttaa enemmän kuin iso liike harvoissa. Muutama Leo Stranius ei muuta maailmaa, mutta enemmistö saattaa muuttaakin, vain muokkaamalla tottumuksiaan edes vähäsen. Joten antaa mennä vaan keskiluokka, toivottavasti löydätte ekslusiivisuutenne luomusta ja kirpputorilöydöistä! (Kun puhun keskiluokasta, luen siihen kuuluvaksi tietysti myös itseni. Luen itseni myös siihen jengiin, jonka kulutuskriittisyys on herännyt vasta, kun kaapit jo pursuavat päättömän shoppailun lopputuloksena.)

**

Piilaaksossa kulutustottumuksia muovaavia palveluita on jo. Yhdysvaltalainen web strategi Jeremiah Owyang kertoo blogissaan kuluttavansa entistä enemmän palveluita tavaroiden sijaan. Hän vuokraa vaatteensa, lelut lapselleen, liikkuu paikasta toiseen kyytipalvelu Uberin kyydissä ja antaa vaimolleen lahjaksi luksus-laukkuja vuokraavan yrityksen lahjakortin. Owyang on tietysti poikkeus, jos katsotaan yhdysvaltalaisen kuluttajan keskiarvoa. Mutta ehkä hän edustaa suuntaa, johon olemme matkalla?

Omistaminen on tapa, joka on hiljalleen murtumassa, kun syntyy palveluita, jotka mahdollistavat tehokkaan lainaamisen ja vuokraamisen. Helsingissä toimii jo Vaatelainaamo, jonka toimintaperiaate on samantapainen kuin kirjaston, mutta kirjojen sijaan lainataan vaatteita, ja veronmaksajien sijaan palvelusta maksaa jokainen sen käyttäjä itse. Yhdysvaltalainen Trunk Club vie idean pidemmälle, ja lähettää määräajoin asiakkaan kotiin stylistin tälle henkilökohtaisesti valitsemat vaatteet.

Totta tosiaan, miksi vaatteita (tai autoa, tai käsilaukkua) pitäisi omistaa?

Uskon ihmisen olevan pohjimmiltaan hyväntahtoinen otus, mutta uskon tämän olevan myös laumasieluinen ja laiska. Hyväntahtoinen siis siinä mielessä, että tuskin kukaan haluaa hukuttaa maailmaa jätteeseen tai kiihdyttää ilmastonmuutosta, mutta laumasieluinen siten, että jos naapurilla on uusi isompi auto, alkaa itsekin tehdä mieli sellaista.

Tulevaisuuden kulutustottumusten rakentamisessa huomionarvoista onkin tämä: Owyangin palveluihin painottuvat kulutustottumukset ovat mahdollisia, koska hänen ympärillään on yrityksiä, jotka tarjoavat näitä palveluja. Tämäkin on tärkeää: Owyang ei ole joutunut karsimaan elintasostaan tai näkemään vaivaa vähentääkseen omistamansa tavaran määrää. Tavara tarjotaan hänelle palveluna, ja se parantaa hänen elämänlaatuaan.

Meillä Suomessa Vaatelainaamo on vielä pieni bisnes, ja moni muu palvelu vasta odottaa syntymistään. Asenteet suosivat vielä omistamista.

"1990-luvulta saakka on puhuttu, että Suomi alkaa muuttua palveluyhteiskunnaksi, mutta muutos on todella hidasta. Ravintoloihin ja siivoojaan kuluttaminen ei ole keskiluokan arkijuttu vieläkään. Kärjistäen voisi sanoa, että ihmiset ostavat mieluummin 52 tuuman television ja siivoavat itse. Tavaran ja erityisesti elektroniikan määrä kodeissa lisääntyy, samoin esteettinen kuluttaminen, kuten vaatteiden ostaminen", Jyväskylän yliopiston sosiologian professori Terhi-Anna Wilska sanoo Helsingin Sanomissa.

**

Olen miettinyt, miten kuluttajaksi kasvetaan. Voinko vanhempana ohjata lasteni tulevia valintoja? Haluaisin uskoa, että voin, mutta epäilyksen varjon heittää se, että minut on kasvatettu varsin järkevästi, mitä materiaan tulee. Leluja oli vähän, lahjoja tuli vain syntymäpäivänä, viikkorahaa sain vain kotitöitä vastaan, enkä ole ikinä saanut mitään kinuamalla. Silti minusta kasvoi materialisti, joka palkitsee itseään uudella tavaralla ja kuluttaa aikaa shoppaillen. Nyt, kun yritän irtautua tästä tavasta, huomaan miten tiukassa se istuu.

Kenties ratkaisu on silti edessämme. Jospa me olisimme sukupolvi, joka toteaa, että elintason nousua ei saavuteta lisäämällä tavaraa, vaan merkitystä. Jospa me olisimme sukupolvi, joka rakentaa uudenlaisen kulutuskulttuurin perustamalla yrityksiä, joiden tähtäimenä on vähentää ostamista, mutta lisätä käyttöä. En tiedä, ehkä tämä on utopia. Tai realismia. Toivottavasti jälkimmäistä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kirja, joka jätti jäljen

"Jos kieli voi muuttaa yhteiskuntaa, niin kirjat voivat muuttaa yksilöä," kirjoittavat Eero Heinäluoma ja Laila Hirvisaari tänään Helsingin Sanomien vieraskynässä. Ylevästi sanottu. Ryhdyin pohtimaan lukemiani kirjoja: löytyykö joukosta joku, jonka voisin sanoa vaikuttaneen niin syvästi, että kirjan lukeminen muutti minua.

Vaikuttavia kirjoja on monia, mutta on vaikea sanoa niiden aikaansaamasta muutoksesta. Sen olen huomannut, että sodista luen mieluummin kaunokirjoista kuin sanomalehden ulkomaansivuilta. Tuulen viemää on perusteokseni Yhdysvaltain sisällissotaan, Missä kuljimme kerran tutustutti minut historiankirjoja konkreettisemmin vuoden 1918 sotaan. Tuntematon sotilas herätti uteliaisuuden jatkosotaan, Tuhat loistavaa aurinkoa Afganistanin sotaan ja Puolikas keltaista aurinkoa Biafran sotaan. Jokaista kirjaa lukiessani olen häkeltynyt siitä, kuinka vähän maailmasta tiedänkään. Varsinaisia sotakirjojahan näistä ei ole yksikään, mutta minulle tuntuu olevan helpompaa sisäistää tietoa julmuuksista silloin, kun ne toimivat jonkin fiktiivisen tarinan näyttämönä.

Tuulen viemää oli myös ensikosketukseni orjuuteen. Sittemmin Tappajafarkut ja Hyvän mielen vaatekaappi ovat avanneet silmät sille, että orjuus ei suinkaan loppunut unionin ja konfederaation solmiessa rauhan vuonna 1865. Kun puheena on kirjat, jotka muuttavat yksilöä, kaksi viimeksi mainittua pääsee aika pitkälle.

Vuonna 1984 oli mielestäni pitkäveteinen, vaikka myönnän sen ansiot. Kärpästen herra sen sijaan oli ravisuttava. Saramagon Kertomus sokeudesta on sille sukua: taitavasti kerrottu kuvaus ihmismielen synkistä voimista, jotka saavat vallan maailman suistuessa raiteiltaan. Vaikuttavia kirjoja, mutta muutoksesta en tiedä: pikemminkin olen kirjat luettuani suhtautunut entistä kyynisemmin ihmisluontoon (haa, entistä kyynisemmin on tietysti muutos sekin: askel kyynisempään suuntaan).


Oli kirjan aikaansaama muutos yksilössä silminnähtävä tai vaivihkainen, vaikutusvaltaa kirjoilla lukijaansa on. Kirjat muovaavat ajatuksia, rakentavat maailmankuvaa. Ja opettavat empatiaa, kuten taannoisessa kirjoituksessani kerroin. Kirjat voivat myös vääristää ajattelua ollessaan yksipuolisesti maailmaa tarkastelevia, esittäessään vain yhdenlaisen totuuden. Tästä yhden ajatuksen vaarasta kertoo minua paremmin uusin suosikkikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichie TED-puheenvuorossaan vuodelta 2009.

No mutta. Taidan lopettaa pohdinnat tähän ja jatkaa Kirjan ja ruusun päivän viettoani hyvän kirjan parissa (niin kauan kuin lapset nukkuvat). Sain nimittäin vihdoin kirjastosta pitkään jonottamani Adichien uutuuden Kotiinpalaajat. Siinä on ainesta muutoksen aiheuttajaksi, sen verran epämukavia ajatuksia lukeminen herättää. Hyvä kirja se silti - tai juuri siksi - on.

Mikä kirja on tehnyt sinuun vaikutuksen?

tiistai 22. huhtikuuta 2014

En boikotoi Bangladeshia

MOT nosti vaateteollisuuden ongelmat suomalaisten tietoisuuteen Verentahrimat muotivaatteet -ohjelmallaan ja siitä seuranneella uutisoinnilla. Syntyi keskustelua, ja se on hyvä. Keskustelu on tärkeää, jotta tietoisuus ongelmista lisääntyy, ja jotta me kuluttajat päätyisimme sanoista tekoihin. Mutta mitkä teot ovat niitä, joilla on todella merkitystä? Itse näin MOT-ohjelmaa seuranneessa keskustelussa paljon kommentteja, joiden painopiste tuntui olevan siinä, että jatkossa pitää välttää kaikkea Bangladeshissa tuotettua.

Vaateteollisuus ja kuluttajan valinnat on valtavan monimutkainen ja vaikea aihe. Olisi mukavaa (sanavalintani on korni tarkoituksella), jos omaa omatuntoa voisi tyynnyttää jollain helpolla ratkaisulla, kuten vaikkapa sillä, että jätän vastedes Bangladeshissa tuotetut vaatteet ostamatta. Maailma vain ei ole mustavalkoinen, eikä helppoja ratkaisuja ole.

Olen tietysti samaa mieltä siitä, että halpatyömaissa työntekijöiden asema on surkea, eikä se saisi olla. Meillä länsimaisilla kuluttajilla on vastuumme, eikä sitä vastuuta voi kuitata toteamalla, että "hyvä että raukoilla on edes jokin työ", jos tuon lauseen lausumisen jälkeen ryntää jälleen alekaupoille ostamaan kaapit täyteen halpaa ja turhaa, kuvitellen samalla tekevänsä vaatetyöläisille palveluksen.

En tiedä, missä ja millaisissa oloissa lempipaitani on tehty. Lähetin eilen kyselyn vaatemerkille Facebookin kautta, mutten ole saanut vielä vastausta.


Uskallan silti puolustaa työtä ja sen merkitystä. Työllä on väliä, ja sillä, että voi omalla toimeliaisuudellaan elättää itsensä ja perheensä. Edelliseen lauseeseen sisältyy ajatus, että työllä tosiaan pitäisi pystyä elämään - asia, joka tällä hetkellä ei halpatyömaissa tapahdu. Naisia työllistävällä teollisuudella on väliä siksikin, että se edistää tyttöjen ja naisten koulutusta.

Minun mielestäni meidän pitäisikin pyrkiä säilyttämään työpaikat, mutta muuttamaan työn tekemisen ehtoja. Boikottien sijaan suosittelen laittamaan kaikki paukut siihen, että työntekijät saavat tuntuvat palkankorotukset (tai oikeastaan siihen, että kyseisten maiden minimipalkkatasoa nostetaan reippaasti), työpäivän ja työviikon pituudelle säädetään laissa sitovat maksimit, tehtaiden turvallisuusmääräyksiä kiristetään (tai ylipäätään luodaan turvallisuusmääräykset) ja niiden rikkomisesta rangaistaan tehtaanomistajia tuntuvalla sakolla, työntekijöille taataan järjestäytymisvapaus, ympäristön tuhoaminen kielletään lailla ja niin edespäin.

Tässä kohtaa moni kyynikko tokaisee, että ei tule tapahtumaan. Itse olen sitä mieltä, että mitään vähempää meidän ei pidä yrittääkään, sillä kaikki alle tämän on kestämätöntä. Tie on pitkä ja vaikea, enkä itsekään oikein tiedä, mistä lähteä liikkeelle. Kuluttajana voin luoda painetta vaateyrityksille ja äänestäjänä poliitikoille. Meitä aktiivisia kuluttajia tarvitaan hurjan paljon lisää, ja minun pitää nostaa omaa aktiivisuuttani.

Mutta boikotteihin minä en ryhdy. En usko sen parantavan kaukomaiden vaatetyöläisten asemaa, ja omantunnon tyynnyttäjänä boikotti vaatii itselleen valehtelua ihan yhtä lailla kuin päättömän shoppailun jatkaminen "onneksi raukoilla on sentään työ" -argumentilla. Tämän sanottuani täsmennän, että boikottien välttäminen ei tarkoita, että ostelisin turhaa tai huvin vuoksi. Päinvastoin, minulla on suuri omien ostostapojeni remontti käynnissä, ja yritän opetella kuluttamaan entistä vastuullisemmin ja vain tarvepohjaisesti.

(Ne lukijani, jotka lukevat myös Rinna Saramäen Pitsikirja-blogia kenties tunnistavat tämän tekstin: se on pitkälti peräisin kommentistani, jonka kirjoitin Rinnan mainioon juttuun MOT Verentahrimat muotivaatteet. Rinnan tekstin lisäksi kannattaa lukea Outi Pyyn kirjoitukset Tulipalo jolla oli merkitystä ja Palaneen käryä. Jos aihe jää kiinnostamaan, suosittelen tutustumaan myös Vaatevallankumous -Facebook-ryhmään.)

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Hyvän mielen vaatekaappi

"Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat." Rinna Saramäen kirja Hyvän mielen vaatekaappi (Atena Kustannus 2013) lupaa paljon, mutta myös toteuttaa lupauksensa. Ainakin melkein. Lupauksen jälkimmäinen osa on nimittäin niin valtava, ettei se yhdellä kirjalla ratkea, mutta sinne päin.



Saramäen kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa, Pahan mielen vaatekaappi, pohditaan vaatetuotannon eettisyyttä, ja toisessa osassa Saramäki opastaa lukijaa kädestä pitäen matkalla Kohti hyvän mielen vaatekaappia.

Ensimmäinen osa kertoo globaalin vaatetuotannon ongelmakohdista aika lailla saman kuin Outi Moilala Tappajafarkut-kirjassaan. Ongelmia löytyy tuotantoketjun jokaisesta vaiheesta alkaen siitä, miten pikamuotibisnes tuuttaa kaupat täyteen uutta ostettavaa jopa viikon parin sykleissä, jatkuen siihen, ettei tuotantoketjun kokonaisuutta valvo kukaan ja miten halvalla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta saada hyvää/reilua/ympäristöystävällistä.

Siinä missä Moilalan kirjan sävy oli kyynistyneen pessimistinen, Saramäki uskoo kuluttajan vaikutusmahdollisuuksiin. Toki Saramäkikin myöntää, että kuluttajan on valtavan vaikea saada selville ostamansa vaatteen eettisyyttä, ja että boikotointia parempi vaihtoehto on olla suoraan yhteydessä vaatevalmistajiin. Boikottien välttäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että kuluttajan pitäisi ostella mitä sattuu varmistaakseen kehitysmaiden työpaikat. Vaateostoksen pitää aina lähteä tarpeesta, hyväntekeväisyys on asia erikseen. Saramäki toitottaakin läpi kirjansa yhtä selkeää ratkaisua, minkä kuluttaja voi tehdä: ostaa vähemmän.

Saramäki itse rakastaa vaatteita ja pukeutumista, ja se tekee tästä kirjasta miellyttävän: Hyvän mielen vaatekaappi ei ole tarkoitettu minimalisteille, jotka ovat valmiita pukeutumaan perunasäkkiin pelastaakseen maailman. Kirja on tarkoitettu tyylikkyydestään huolta pitäville naisille, jotka haluavat löytää oman tyylinsä ja oppia toteuttamaan sitä harkituilla ja harvoilla ostoksilla. Eli minulle!

Saramäki neuvoo aloittamaan oman tyylin etsimisen samoin askelin kuin minäkin olen tehnyt: käymällä läpi oman vaatekaapin lempivaatteita ja katselemalla tyylikkäitä ihmisiä. Oman tyylin löydyttyä pitää katse kääntää vaatetarpeisiin: mitä teet ja missä vaatteissa? On turha säilöä vaatekomeron täydeltä kukkamekkoja, jos kukkamekkotilaisuuksia on vain kerran vuodessa.

Vaatetarpeiden jälkeen on helppo muodostaa tarpeiden mukaisia asukokonaisuuksia jo omistamistaan vaatteista. Vasta oman vaatevaraston läpikäymisen jälkeen on lupa harkita uusien vaatekappaleiden hankkimista.

Mitä hankintaan tulee, sain Saramäen kirjasta käänteentekevän oivalluksen (joka on niin yksinkertainen, että hävettää, etten keksinyt sitä itse). Sen jälkeen kun olen päättänyt vähentää omaa vaateshoppailuani, olen jatkuvasti kärsinyt ostoksistani epämääräistä huonoa omatuntoa. En ole osannut määrittää, kuinka vähän on riittävän vähän, ja kuinka laadukas on riittävää laatua. Ratkaisu on yksinkertainen: minä tarvitsen vaatekaapin suunnitelmataloutta.

Tähän saakka olen ostanut hyvätkin hankintani ikään kuin heräteostoksina: "Juoksuvaatteeni ovat kohta 10 vuotta vanhat ja aloitin juuri juoksukoulun - tarvitsen siis uusia!" En ole suunnitellut hankintojani, en ole pitänyt kirjaa vaatemenoista, enkä todellakaan ole tehnyt budjettia. Niinpä minulla ei ole ollut mitään, mihin verrata tekemiäni ostoksia: olenko ostanut sitä mitä piti, ja riittääkö budjetti kaikkeen, mitä tarvitsen. Nyt kun ostaa päräytin juoksureleet päästä varpaisiin, riittääkö raha uusiin sandaaleihin tai nahkakäsineisiin, jotka nekin kipeästi tarvitsen?

Saramäen kirja onnistui muuttamaan käyttäytymistäni, toivottavasti ja todennäköisesti pysyvästi. Kirjan seurauksena rakensin vaatteistani valmiit, toisiinsa sopivat ja yhdisteltävät asukokonaisuudet, valitsin asukokonaisuuksista kevätkaudelle sopivat ja kärräsin loput kellariin seuraavaa vuodenaikaa odottamaan (tästä projekti 333 kutsutusta tavasta jäsentää oman vaatekaapin kaaosta kirjoitan tarkemmin toiste). Kirjasin ylös tämän vuoden vaatehankintani hintoineen, ja aloitin myös kirjanpidon tulevista tarpeista. Budjetti on toistaiseksi vasta hahmotelma, mutta se täsmentynee. Sisko sai parsittavaksi esikoisen puhkikuluneet housut, jotka entisessä elämässä olisin heittänyt roskikseen, mutta jotka saavat nyt jatkoaikaa paikan muodossa. Palautteen antamisen vaatefirmoille aloitin jo luettuani Moilalan Tappajafarkut, ja Saramäen kirja vakuutti minut entisestään siitä, että palautteen antamisesta pitää tehdä tapa.

Hyvän mielen vaatekaappi on valtavan laaja kirja. Se antaa vinkit tyylin valintaan, asukokonaisuuksien luontiin, vaatteen laadun kriittiseen tarkasteluun, vaatteiden huoltoon, ja onpa mukana irti leikattava lunttilappu mukaan vaateostoksillekin. Erittäin hyvä kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille, joita oman elämän vaatevallankumous ja kertakäyttökulttuurista irtautuminen kiinnostaa. Itse jonotin tätä kirjastosta kolme kuukautta, mutta melkein voisin suositella myös kirjahyllyyn ostettavaksi, niin paljon käyttökelpoisia vinkkejä kirjassa on, joihin olisi mukava myöhemminkin palata.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lapsuus hoidossa?

Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa? on karua luettavaa. Kalliala tylyttää suomalaista päivähoitoa edestä ja takaa. Henkilökunta ei ole tehtäviensä tasalla, työnjako on epäselvä, lapsiryhmät ovat liian suuria. Vaikka hyviäkin päiväkoteja on, varhaiskasvatuksen laatu vaihtelee päiväkodista toiseen luvattoman paljon. Toisaalla lintsataan ulkoilusta, koska ulkona on kylmä. Toisaalla skipataan taidekasvatus, koska "mä en ole sillai kuvistyyppiä", tai korvataan lapsille ääneen lukeminen kasettisaduilla.

Vanhemmatkin saavat osansa: lapsi tuodaan päiväkotiin aikuisen aikataulun mukaan välittämättä siitä, että lapsi myöhästyy päivän ohjelmasta ja saapumisellaan keskeyttää koko muun ryhmän. Keskentuleva lapsi kärsii myös itse: kuulee saduista vain puolikkaita, aloittaa maalaamisen ilman johdattelua ja jää syrjään leikeistä. Vanhemmat eivät myöskään vaadi päiväkodilta tarpeeksi, vaan juoksuttavat lastaan iltaisin harrastuksissa ymmärtämättä, että laulamisen, liikkumisen ja taide-elämysten luonteva paikka olisi osana päiväkodin arkea.

Kuva: Gaudeamus


Kirjaa lukiessa mielessä risteilee samoja kysymyksiä, joita Kallialakin esittää. Mikä on päiväkodin tehtävä? Onko varhaiskasvatuksella sama tehtävä? Sisältyykö varhaiskasvatus päivähoitoon? Onko päiväkoti ainoa paikka, jossa varhaiskasvatusta voi saada? Vai onko päiväkoti vain lasten säilytyspaikka vanhempien työ- tai opiskelupäivän ajaksi? Kenellä on oikeus päiväkotihoitoon, kenellä varhaiskasvatukseen?

Kalliala kritisoi kovin sanankääntein päiväkodin henkilökunnan koulutustasoa ja työnjakoa. Kasvatustieteen kandidaattien ja maisterien sijaan lastentarhan opettajiksi valitaan yhä useammin sosionomi (amk). Hoiva-alan koulutuksen yhteen sulauttamisen tuloksena lastenhoitajien sijaan päivähoitoon koulutetaan lähihoitajia. Kalliala ei väheksy sosionomien tai lähihoitajien ammattitaitoa sinänsä, vaan kritiikki kohdistuu siihen, että lasten kanssa työskentelevien koulutus ei keskity lasten kanssa toimimiseen, vaan ammatillinen minuus on jossain ihan muualla, kuten perheen tukemisessa.

Tässä kohtaa lukija saattaa hämmentyä: eikös tärkeintä ole, että päiväkodissa on riittävästi aikuisia suhteessa lapsiin? Kallialan mielestä ei, vaan päiväkodissa työskentelevien koulutuksen tulisi tähdätä nimenomaan lasten kanssa toimimiseen ja varhaispedagogiikkaan. Ammatillisten identiteettien erilaisuus näkyy hiertämisenä päiväkodin arjessa ja epäselvyytenä päiväkodin tehtävässä: lasten sijaan puhutaan perheiden yhä kasvavista ongelmista, ja siitä, miten vanhemmilla on vanhemmuus hukassa.

Tässäkin olemme tärkeän kysymyksen äärellä: Onko päiväkodin tehtävä ratkoa perheen ongelmia, vai tukea lapsen kasvua? Onko päiväkodilla edes resursseja perhetyöhön, vai pitäisikö päiväkodin keskittyä lapsiin ja tarvittaessa ohjata vanhemmat toisaalle avun piiriin? Itse myös kyseenalaistaisin vanhemmuuden hukassa olon: ongelmaperheitä varmasti on, ja he ansaitsevat kaiken avun. Mutta on myös ihan tavallisia perheitä, joissa vanhemmat pärjäävät kasvatustehtävässään varsin mainiosti.

Mikä sitten on hyvää varhaiskasvatusta? Kallialan mukaan se lähtee selkeästi määritellystä ja yhteisesti ymmärretystä tehtävästä: "On pystyttävä päättämään, että varhaiskasvatuksen tehtävänä on ensisijaisesti edistää lapsen hyvinvointia, kasvua, kehitystä ja oppimista." Toiseksi on oltava yhteinen käsitys siitä, mitä on korkeatasoinen varhaiskasvatus. Kallialan mukaan se on lapsen kokemuksen huomioon ottavaa, lämmintä ja lapsen emotionaalisen hyvinvoinnin varmistavaa. Laadukas varhaiskasvatus on myös monipuolista. "Esimerkiksi vesivärimaalaus, muovailu, vesileikki ja rakenteluleikki ovat tarjolla joka päivä. Päivittäin myös lauletaan yhdessä ja kuunnellaan kertomus luettuna tai kerrottuna. Draamakasvatusta toteutetaan jossakin muodossa lähes päivittäin," Kalliala kuvaa hahmottelemaansa lapsilähtöistä päiväkotia.

Hyvä varhaiskasvatus on aikuisjohtoista ja lapsilähtöistä. Se on kokonaisvaltaista ja tapahtuu hetkessä: se vaatii toteuttajakseen sensitiivisen, aktiivisen ja läsnä olevan aikuisen. Hyvä varhaiskasvatus vaatii osaamista. Kalliala puhuu kerta toisensa perään lastentarhanopettajien koulutuksen puolesta, ja kysyy, millä muulla alalla viittaamme kintaalla koulutuksen tuomalle pätevyydelle? On itsestään selvää, että vaadimme lääkäreiden, siltaa piirtävien insinöörien ja vaikkapa lentokoneen kapteenien olevan koulutettuja alansa ammattilaisia - miksi lapsemme eivät ansaitse samaa?

Lapsuu hoidossa? -kirjan ilmestyessä alkuvuodesta 2012 media tarttui aiheeseen raflaavasti: "Karu kuvaus Suomesta: "Lapset kuin spartalaisia", "Varhaiskasvatuksen asiantuntija: ”Päivähoidon laatu vaihtelee luvattoman paljon”, "Tutkija: lasten päivähoito on rakennettu aikuisten tarpeisiin", "Perheen aika: Lapsen kokemus jää suomalaisessa päivähoidossa varjoon". Keskustelupalstoilla reaktio oli odotettu: päiväkodissa työskentelevät lähihoitajat kokivat ammattitaitoaan loukattavan, ja heitettiinpä ilmoille myös tuttu "älkää syyllistäkö päiväkotia, mitäs tuotte pienet lapsenne hoitoon" -argumentti. Sen jälken rakentava keskustelu olikin mahdotonta, ja keskustelupalstoilla etsittiin syypäiksi joko päiväkotien henkilökuntaa tai lasten vanhempia.

Oikeasti vanhemmat sen enempää kuin päiväkotien henkilökuntakaan eivät ole syyllisiä päivähoidon nykytilaan. Ongelmien ydin on lainsäädännössä ja poliittisissa päätöksissä: Miksi päiväkotihenkilökunnan kelpoisuusvaatimuksia jatkuvasti lasketaan? Miksei päiväkotien tehtäväkenttää rajata niin, että päiväkotien olisi siitä mahdollista selvitä? Miksei työnjako päiväkotien sisällä ole eriytetty osaamisen mukaan? Miksei päiväkotihoidon laadun tarkkailun keskiössä ole lapsen kokemus?

Itse kaipaan keskustelua päivähoidon laadusta ja tekoja sen puolesta. Vaikka ymmärrän senkin, miksi keskustelu niin herkästi kärjistyy. Itselläni kirjaa lukiessa päässä risteilivät kaikenlaiset ajatukset. Toisaalta halusin torjua Kallialan viestin, uskoa sen epätodeksi: minä nimittäin en aio olla lasteni kouluikään asti kotona, vaan päiväkoti on meilläkin edessä. Tietysti haluan uskoa, että päiväkoti on hyvä paikka. Toisaalta Kallialan väite tuntui uskottavalta, jolloin huomasin miettiväni, voisiko omien lasten kotihoitoa mitenkään vielä venyttää. Ääripään ajatukset pesiytyivät siis omaankin päähäni.

Kotihoito ei mielestäni kuitenkaan ole ratkaisu. Vanhempien on voitava luottaa siihen, että lapsi saa päiväkodissa hyvää hoitoa. Sitä ennen olisi tärkeä selvittää itsellemme se, mitä hyvä hoito konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se saavutetaan. Mielestäni Kalliala on kirjallaan oikealla asialla.

Oletko itse lukenut Kallialan kirjan? Millaisia ajatuksia se herätti? Entä tämä minun tekstini? Yritin referoida tähän ne ajatukset, jotka itselläni päällimmäisenä kirjasta heräsivät, mutta kattava Kallialan teesien esittely tämä teksti ei tietenkään ole. Lukijan on hyvä muistaa myös se, että minulla ei ole omakohtaista kokemusta päivähoidosta: olin itse lapsuuteni kotihoidossa, ja omilla lapsillani on päiväkoti vielä edessä. Toisaalta, vaikka olisinkin kokenut päiväkodin sekä itse lapsena että omien lasten kautta, ei kokemukseni suinkaan olisi kattava, vaan ainoastaan muutamaa päiväkotia koskeva. Vanhemman näkökulma on väistämättä kapea ja omanapainen, kun Kalliala pystyy varhaiskasvatuksen tutkijana katsomaan tilannetta etäältä.

Olisi mukava kuulla teidän ajatuksianne ja kokemuksianne päiväkodista ja varhaiskasvatuksesta. Mikä on hyvin? Mitä pitäisi kehittää? Mikä sinun mielestäsi on hyvää varhaiskasvatusta?

torstai 3. huhtikuuta 2014

Lempivaate ja muita ajatuksia shoppailusta

Kävin ostoksilla. Kuten tiedätte, vaatekaappi on nyt raivattu. Kyyninen voisi sanoa, että kaikki se luopuminen aiheutti omistamisen himon, mutta ei se onneksi ihan niin mennyt. Käytyäni läpi housuni huomasin, että minulta puuttuu täydelliset farkut. Oikeastaan tarvitsen kahdet, jotta päälle pantavaa on silloinkin, kun toiset ovat pesussa.

Kävin siis ostoksilla. Nyt osasin jo kauppaan astuessa kertoa myyjälle, mitä etsin: matalavyötäröiset pillifarkut katkaistuilla lahkeilla kiitos paljon. Ostin paidankin (melkein) venepääntiellä ja 3/4-hihoilla. Eli juuri sitä, mitä pitikin. Mutta mutta. Lempivaatteen löytäminen ei olekaan näin helppoa. Sovituskopissa on mahdoton tietää, miltä tämä vaate tuntuu hiekkalaatikolla, tai oltuaan päällä jo kahdeksan tuntia. Oikeastaan vaatteen lempivaatteuden tietää vasta siitä, että huomaa käyttäneensä sitä lähes päivittäin. Että eivät nämä uudetkaan housut ole täydelliset. Mutta sinnepäin, ja näillä mennään kunnes kuluvat puhki.

Paita ja housut ja meitsie
Lisäksi taisin mennä hieman sekaisin juoksukoulun aloituksesta ja päivitin koko juoksupuvustoni kenkiä lukuunottamatta tuliteriin (kenkiä ei tarvitse uusia, koska ne ovat puoli vuotta vanhat). Minulla on vielä vähän tekemistä tämän ostoksen perustelussa itselleni: toisaalta olemassa olevat juoksuvaatteeni ovat kohta 10 vuotta vanhoja, eivätkä tarkalleen ottaen ole juoksuvaatteita trikoita lukuunottamatta lainkaan, kunhan jotain vanhoja riepuja. Mutta toki olisin vanhoillakin pärjännyt. Selvästi vielä tasapainottelen sen kanssa, mikä on minulle oikea tapa kuluttaa tiedostavasti: toisaalta juoksuvaatteiden uusiminen kerran kahdeksassa tai kymmenessä vuodessa ei liene hurjan tiivis tahti, toisaalta monen vaatteen voisi antaa käytössä kulua puhki.

Eettisistä valinnoista vaikkapa kasvissyönti on "helpompaa", koska sen voi tehdä "kokonaan". Joko olen kasvissyöjä, tai en ole. (Vaikka on kasvisruokapäivien lisääminen sekaruokavalioonkin eettinen valinta. Ehkä kuitenkin ymmärrätte pointin.) Kuluttamista en voi lopettaa, ainakaan kokonaan. Joten on punnittava, kuinka paljon vähemmän on tarpeeksi minulle. Toistaiseksi vielä kompuroin täällä harmaan sävyissä, kaivaten päätöksilleni jotain vankempaa pohjaa.

Sellaisenkin tempun tein, että kirjoitin asiakaspalautetta kolmelle vaatefirmalle, joilta olen ostanut vaatteita joko itselleni tai lapsilleni. Kaikilla on ymmärtääkseni tuotantoa kehitysmaissa (millä vaatefirmalla ei olisi), ja kerroin kuluttajana toivovani, että ostamani vaatteet on teetetty inhimillisissä työoloissa, riittävällä palkalla. Yksi sähköposti on tietysti pieni teko, mutta se on silti ostoboikotteja tehokkaampi tapa tehdä yrityksille tiettäväksi, että eettisyydellä on väliä. No miten kävi? Yhdestä firmasta sain perusteellisen ja minua tyydyttävän vastauksen kello 8:27 viestini lähettämistä seuraavana päivänä. Kaksi muuta eivät ole vielä vastanneet.

Minulle vastannut vaatefirma kiinnitti huomioni tärkeään seikkaan: mitä teknisempi tai laadukkaampi vaate, sitä enemmän ammattitaitoa sen valmistaminen vaatii. Mitä enemmän ammattitaitoa, sitä enemmän koulutusta tuotteen tekemiseen tarvitaan. Mitä enemmän koulutusta työntekijöillä on, sitä parempi neuvotteluvalta heillä on suhteessa työnantajaan: heitä ei ole niin helppo korvata jollain kadulta poimitulla tyypillä, ja koulutus antaa heille myös (näin toivon) välineitä ja kykyä ajaa oikeuksiaan.

Siksi minä ajattelin jatkossakin välttää halparättifirmoja, kuten H&M:ää. Outi Pyy kritisoi hiljan blogissaan oivallisesti H&M:n "Counscious" -mallistoa, ja mielestäni aivan oikein kutsui sitä pelkäksi viherpesuksi. Isompi ympäristövaikutus olisi, jos H&M tekisi vuodessa pari mallistoa vähemmän. Ylipäätään H&M on mielestäni yksi isoimmista kertakäyttökulutuksen moottoreista vaateteollisuudessa syytäessään markkinoille mallisto malliston perään hullun halpaa ja huonolaatuista sesonkimuotia, joten en jaksa olla kovin innoissani siitä, että se yhden malliston osalta yrittää tehdä vähän paremmin.

Vaikka olen minä sitäkin miettinyt, että jos H&M:n kaltainen jätti päättäisi muuttaa toimintatapojaan eettisesti kestävämmiksi, olisi sillä valtavasti suurempi vaikutus kuin jonkun pikkiriikkisen kierrätysmateriaalista ekomuotia tekevän putiikin tekemisillä. Monimutkainen, tämä maailma.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Pullamössöstä liikuntaharrastajaksi

Minä en harrastanut lapsena tai nuorena liikuntaa. Mitään liikuntaa. Koululiikuntaa lähinnä välttelin. Äitini yritti saada minua innostumaan tanssimisesta, en innostunut. Minä yritin saada äitiäni ilmoittamaan minut miekkailukouluun, mutta koska meidän perheen lapset eivät saaneet harjoitella tappamista, ehdotukseni ei ottanut tulta alleen.

Minä siis luin. Ja piirsin. Ja katsoin aika paljon televisiota.

En minä täysin toivoton sohvaperuna silti ollut. Kävelin ja pyöräilin kouluun, pelasin välitunneilla jalkapalloa ja kiipeilin puissa. Teininä tuli kiivettyä myös paikallisen ostoskeskuksen katolle kiljupäissään, mutta sitä ei laskettane liikuntasuoritukseksi. Tai fiksuksi. Nojokatapauksessa.

Ohjattua ryhmäliikuntaa olen painostuksen alaisena yrittänyt muutaman kerran. En tykännyt: tunsin itseni kömpelöksi, rumaksi ja tyhmäksi. Hyvin alkanut joogaharrastus tyssäsi siihen, etten työkiireiltäni enää ehtinyt joogasalille, ja ne harvat kerrat siellä piipahdettuani aloin tuntea itseni kömpelöksi. Kotijoogaamiseen ei koskaan riittänyt itsekuri. Kaksi aurinkotervehdystä ja se olikin sitten siinä.

Noin kymmenisen vuotta tapahtui jotain. Orastava keski-ikäistyminen ehkä, tai jotain sinnepäin, mutta rupesin käymään lenkillä. Säännöllisen epäsäännöllisesti, ilman tavoitteita ja sykemittaria, mutta kehittymisen huomasi siitä että aloin päästä mäkiä ylös puuskuttamatta.

Raskausaikana juoksu muuttui kävelyksi, sitten lyllertämiseksi ja sitten sen odottamiseksi, että synnytys vapauttaa pirullisista liitoskivuista. Raskauksien välillä lykin kärryjä joka paikkaan, joten peruskunto pysyi yllä vaikka juoksuaskeleita tuli otettua melko vähän.

Viime syksynä aloitin harrastukseni uudelleen. Juoksu vaatii hyviä keskivartalon lihaksia, joita minulla ei kahden raskauden jäljiltä ollut. Alkuun otinkin vain varovaisia juoksuaskeleita kävelylenkeilläni. Sitten juoksin kellon kanssa 5 minuuttia, ja kävelin seuraavat 5. Lokakuussa juoksin viisi kilometriä, ja viime sunnuntaina karvan alta kymmenen.



Eilen ilmoittauduin juoksukouluun.