maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lapsuus hoidossa?

Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa? on karua luettavaa. Kalliala tylyttää suomalaista päivähoitoa edestä ja takaa. Henkilökunta ei ole tehtäviensä tasalla, työnjako on epäselvä, lapsiryhmät ovat liian suuria. Vaikka hyviäkin päiväkoteja on, varhaiskasvatuksen laatu vaihtelee päiväkodista toiseen luvattoman paljon. Toisaalla lintsataan ulkoilusta, koska ulkona on kylmä. Toisaalla skipataan taidekasvatus, koska "mä en ole sillai kuvistyyppiä", tai korvataan lapsille ääneen lukeminen kasettisaduilla.

Vanhemmatkin saavat osansa: lapsi tuodaan päiväkotiin aikuisen aikataulun mukaan välittämättä siitä, että lapsi myöhästyy päivän ohjelmasta ja saapumisellaan keskeyttää koko muun ryhmän. Keskentuleva lapsi kärsii myös itse: kuulee saduista vain puolikkaita, aloittaa maalaamisen ilman johdattelua ja jää syrjään leikeistä. Vanhemmat eivät myöskään vaadi päiväkodilta tarpeeksi, vaan juoksuttavat lastaan iltaisin harrastuksissa ymmärtämättä, että laulamisen, liikkumisen ja taide-elämysten luonteva paikka olisi osana päiväkodin arkea.

Kuva: Gaudeamus


Kirjaa lukiessa mielessä risteilee samoja kysymyksiä, joita Kallialakin esittää. Mikä on päiväkodin tehtävä? Onko varhaiskasvatuksella sama tehtävä? Sisältyykö varhaiskasvatus päivähoitoon? Onko päiväkoti ainoa paikka, jossa varhaiskasvatusta voi saada? Vai onko päiväkoti vain lasten säilytyspaikka vanhempien työ- tai opiskelupäivän ajaksi? Kenellä on oikeus päiväkotihoitoon, kenellä varhaiskasvatukseen?

Kalliala kritisoi kovin sanankääntein päiväkodin henkilökunnan koulutustasoa ja työnjakoa. Kasvatustieteen kandidaattien ja maisterien sijaan lastentarhan opettajiksi valitaan yhä useammin sosionomi (amk). Hoiva-alan koulutuksen yhteen sulauttamisen tuloksena lastenhoitajien sijaan päivähoitoon koulutetaan lähihoitajia. Kalliala ei väheksy sosionomien tai lähihoitajien ammattitaitoa sinänsä, vaan kritiikki kohdistuu siihen, että lasten kanssa työskentelevien koulutus ei keskity lasten kanssa toimimiseen, vaan ammatillinen minuus on jossain ihan muualla, kuten perheen tukemisessa.

Tässä kohtaa lukija saattaa hämmentyä: eikös tärkeintä ole, että päiväkodissa on riittävästi aikuisia suhteessa lapsiin? Kallialan mielestä ei, vaan päiväkodissa työskentelevien koulutuksen tulisi tähdätä nimenomaan lasten kanssa toimimiseen ja varhaispedagogiikkaan. Ammatillisten identiteettien erilaisuus näkyy hiertämisenä päiväkodin arjessa ja epäselvyytenä päiväkodin tehtävässä: lasten sijaan puhutaan perheiden yhä kasvavista ongelmista, ja siitä, miten vanhemmilla on vanhemmuus hukassa.

Tässäkin olemme tärkeän kysymyksen äärellä: Onko päiväkodin tehtävä ratkoa perheen ongelmia, vai tukea lapsen kasvua? Onko päiväkodilla edes resursseja perhetyöhön, vai pitäisikö päiväkodin keskittyä lapsiin ja tarvittaessa ohjata vanhemmat toisaalle avun piiriin? Itse myös kyseenalaistaisin vanhemmuuden hukassa olon: ongelmaperheitä varmasti on, ja he ansaitsevat kaiken avun. Mutta on myös ihan tavallisia perheitä, joissa vanhemmat pärjäävät kasvatustehtävässään varsin mainiosti.

Mikä sitten on hyvää varhaiskasvatusta? Kallialan mukaan se lähtee selkeästi määritellystä ja yhteisesti ymmärretystä tehtävästä: "On pystyttävä päättämään, että varhaiskasvatuksen tehtävänä on ensisijaisesti edistää lapsen hyvinvointia, kasvua, kehitystä ja oppimista." Toiseksi on oltava yhteinen käsitys siitä, mitä on korkeatasoinen varhaiskasvatus. Kallialan mukaan se on lapsen kokemuksen huomioon ottavaa, lämmintä ja lapsen emotionaalisen hyvinvoinnin varmistavaa. Laadukas varhaiskasvatus on myös monipuolista. "Esimerkiksi vesivärimaalaus, muovailu, vesileikki ja rakenteluleikki ovat tarjolla joka päivä. Päivittäin myös lauletaan yhdessä ja kuunnellaan kertomus luettuna tai kerrottuna. Draamakasvatusta toteutetaan jossakin muodossa lähes päivittäin," Kalliala kuvaa hahmottelemaansa lapsilähtöistä päiväkotia.

Hyvä varhaiskasvatus on aikuisjohtoista ja lapsilähtöistä. Se on kokonaisvaltaista ja tapahtuu hetkessä: se vaatii toteuttajakseen sensitiivisen, aktiivisen ja läsnä olevan aikuisen. Hyvä varhaiskasvatus vaatii osaamista. Kalliala puhuu kerta toisensa perään lastentarhanopettajien koulutuksen puolesta, ja kysyy, millä muulla alalla viittaamme kintaalla koulutuksen tuomalle pätevyydelle? On itsestään selvää, että vaadimme lääkäreiden, siltaa piirtävien insinöörien ja vaikkapa lentokoneen kapteenien olevan koulutettuja alansa ammattilaisia - miksi lapsemme eivät ansaitse samaa?

Lapsuu hoidossa? -kirjan ilmestyessä alkuvuodesta 2012 media tarttui aiheeseen raflaavasti: "Karu kuvaus Suomesta: "Lapset kuin spartalaisia", "Varhaiskasvatuksen asiantuntija: ”Päivähoidon laatu vaihtelee luvattoman paljon”, "Tutkija: lasten päivähoito on rakennettu aikuisten tarpeisiin", "Perheen aika: Lapsen kokemus jää suomalaisessa päivähoidossa varjoon". Keskustelupalstoilla reaktio oli odotettu: päiväkodissa työskentelevät lähihoitajat kokivat ammattitaitoaan loukattavan, ja heitettiinpä ilmoille myös tuttu "älkää syyllistäkö päiväkotia, mitäs tuotte pienet lapsenne hoitoon" -argumentti. Sen jälken rakentava keskustelu olikin mahdotonta, ja keskustelupalstoilla etsittiin syypäiksi joko päiväkotien henkilökuntaa tai lasten vanhempia.

Oikeasti vanhemmat sen enempää kuin päiväkotien henkilökuntakaan eivät ole syyllisiä päivähoidon nykytilaan. Ongelmien ydin on lainsäädännössä ja poliittisissa päätöksissä: Miksi päiväkotihenkilökunnan kelpoisuusvaatimuksia jatkuvasti lasketaan? Miksei päiväkotien tehtäväkenttää rajata niin, että päiväkotien olisi siitä mahdollista selvitä? Miksei työnjako päiväkotien sisällä ole eriytetty osaamisen mukaan? Miksei päiväkotihoidon laadun tarkkailun keskiössä ole lapsen kokemus?

Itse kaipaan keskustelua päivähoidon laadusta ja tekoja sen puolesta. Vaikka ymmärrän senkin, miksi keskustelu niin herkästi kärjistyy. Itselläni kirjaa lukiessa päässä risteilivät kaikenlaiset ajatukset. Toisaalta halusin torjua Kallialan viestin, uskoa sen epätodeksi: minä nimittäin en aio olla lasteni kouluikään asti kotona, vaan päiväkoti on meilläkin edessä. Tietysti haluan uskoa, että päiväkoti on hyvä paikka. Toisaalta Kallialan väite tuntui uskottavalta, jolloin huomasin miettiväni, voisiko omien lasten kotihoitoa mitenkään vielä venyttää. Ääripään ajatukset pesiytyivät siis omaankin päähäni.

Kotihoito ei mielestäni kuitenkaan ole ratkaisu. Vanhempien on voitava luottaa siihen, että lapsi saa päiväkodissa hyvää hoitoa. Sitä ennen olisi tärkeä selvittää itsellemme se, mitä hyvä hoito konkreettisesti tarkoittaa, ja miten se saavutetaan. Mielestäni Kalliala on kirjallaan oikealla asialla.

Oletko itse lukenut Kallialan kirjan? Millaisia ajatuksia se herätti? Entä tämä minun tekstini? Yritin referoida tähän ne ajatukset, jotka itselläni päällimmäisenä kirjasta heräsivät, mutta kattava Kallialan teesien esittely tämä teksti ei tietenkään ole. Lukijan on hyvä muistaa myös se, että minulla ei ole omakohtaista kokemusta päivähoidosta: olin itse lapsuuteni kotihoidossa, ja omilla lapsillani on päiväkoti vielä edessä. Toisaalta, vaikka olisinkin kokenut päiväkodin sekä itse lapsena että omien lasten kautta, ei kokemukseni suinkaan olisi kattava, vaan ainoastaan muutamaa päiväkotia koskeva. Vanhemman näkökulma on väistämättä kapea ja omanapainen, kun Kalliala pystyy varhaiskasvatuksen tutkijana katsomaan tilannetta etäältä.

Olisi mukava kuulla teidän ajatuksianne ja kokemuksianne päiväkodista ja varhaiskasvatuksesta. Mikä on hyvin? Mitä pitäisi kehittää? Mikä sinun mielestäsi on hyvää varhaiskasvatusta?

24 kommenttia:

  1. Tämä Kalliala oli viime kesänä ainakin kerran Yle Puheella. Saattaa olla, että ohjelmia oli parikin, tai se yksi oli tosi pitkä. Rupesin kerrasta faniksi, kauhean fiksu nainen!

    Ongin tuosta itselleni joitakin asioita, kuten vaikkapa juuri harrastushommat. Lisäksi olen sen pohjalta miettinyt omaa suhdettani juuri meidän päiväkotiimme (voin ilokseni raportoida, että pidän tosi monista asioista, joita meidän päiväkodissamme on tehty. Lähes yksinomaan Kallialan ajatuksiin nojaten olen sen sijaan esim. vastustanut päiväkotilasten kellokorttia, joka selvästi siirsi noutokeskustelut koskemaan, no, kellokorttia - lapsen päivän sijaan.)

    Nyt mulle jäi tästä kirjasta sellainen olo, että Kallialan teksti on aika tylyä - mutta hieman paradoksaalisesti siitä radio-ohjelmasta jäikin hyvä fiilis. Ehkä siksi, että oma päiväkotimme tuntui aika hyvältä, mutta myös siksi, että ajattelin, että ehkä asiat muuttuisivat jos päiväkodin henkilökunta myös kuuntelisi tällaista. Kun minusta se oli niin innostavaa - Kalliala käsitteli esimerkiksi sitä, mikä päiväkotihenkilökunnalle on työtä. Raporttien täyttäminen on kovin selkeällä tavalla juurikin duunia, mutta onko se sitten työtä, että makaa lattialla ja toimii vuoristona jonka yli 3-vuotiaat ajavat autolla? (Tietenkin on. Toivottavasti päiväkotityöntekijöiden mielestä juuri sitä parasta työtä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukukokemuukseen eittämättä vaikuttaa oma elämäntilanne. Luulen, että jos olisin lukenut kirjan tilanteessa, jossa omilla lapsillani olisi paikka päiväkodissa, jonka laatuun olisin tyytyväinen, olisin minäkin lukenut kirjan inspiraation vallassa. Kyllä, kyllä, juuri noin! olisin huudahdellut nyökytellen samalla päätäni. Erinomaisen hyvää Kallialan viestissä oli keskittyminen lapseen ja juuri tuo, mikä on päiväkodissa työtä.

      Mutta kun minä satuin lukemaan kirjan tilanteessa, jossa lapsille pitäisi saada päiväkotipaikka alueella, jonka päiväkodit pursuvat liitoksistaan. Tilanteessa, jossa lähipäiväkotiin tutustuessa saan kuulla, että pienten ryhmässä on 17 lasta ja lapsia siirrellään ryhmästä toiseen kesken vuoden, jotta päiväkoti saa optimoitua hoitajamitoituksensa. Tilanteessa, jossa toinen päiväkoti ei ota meitä tutustumiskäynnille, koska heillä on niin kova kiire. Ja kolmas kertoo, että heidän syksyn paikat on jo jaettu, ja ne menivät lapsille, jotka ovat olleet jonossa 2-3 vuotta (esikoiseni ei ole vielä täyttänyt kolmea. Minun olisi siis pitänyt osata hakea hänelle päiväkotipaikka ennen syntymää).

      Niin, tätä minun tilannettani vasten Kallialan kirja ei ollut kovin toivoa herättävä.

      Mutta sinua ehkä ilahduttaa esimerkki, jonka Kalliala kertoo kirjassaan leikkikoulutukseen osallistuneesta lastenhoitajasta. Tällaisen palautteen Kalliala tältä sai: "Se koulutus muutti mun ja meidän ryhmän elämän! Sen koulutuksen aikana mä ymmärsin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, miten älyttömän tärkeetä työtä mä teen. Ja me tehtiin kaikki mistä sä puhuit ja nyt meidän lapset, kaikki ne pienet siinä ryhmässä, sitoutuu ja leikkii ihan eri tavalla kuin aikaisemmin! Meidän työ on muuttunut niin paljon paremmaksi ja helpommaksi ja lapset on onnellisia."

      Poista
  2. En ole lukenut kirjaa, mutta särähtää korvaan kotiäitien arvostellessa päivähoitoa se, että onkohan arvostelijoilla jotka päättävät olla kotona mahdollisimman pitkään sitten kotona montakin lastentarhanopettajaa, sosionomia ja lähihoitajaa. Ja onkohan heillä päivittäin monipuolista kulttuuri-, liikunta-, ja sosiaalista kasvatusta. Jne. Näitä asioita sinunakin miettisin ennenkö liikaa säikähdän päivähoidon tilannetta :) Harvalla on kuitenkaan oikeasti resursseja tarjota monipuolisia musiikki-, liikunta-, ja taide-elämyksiä tai tarjota paljon lapsen ikäistä leikkiseuraa edes sitä määrää mitä päiväkodeilla on mahdollisuutta. Sosiaaliset taidot karttuu vain niitä ryhmässä harjoitellen, ja parasta on että ryhmä on säännöllinen eikä jatkuvasti muuttuva. Se opettaa mielestäni ystävyyttä ja toimeentulemista pitkällä tähtäimellä.

    Mulla kyllä särähtää myös aina korvaan kun arvioidaan onko joku koulutus työhön parempi kuin toinen. Monesti rajat tuntuu keinotekoisilta, vaikka arvostan koulutusta todella paljon. Yhtä hyvin voisi kritisoida että onko lastentarhanopettajan ammattitaito liian akateemisen jäykkä päiväkotiarkeen - eli sopisiko he paremmin suunnittelevaan paperityöhön, kun sosionomi ja lähihoitaja tuo käytännönosaamista. Eipähän ole ihan vain yksi tai kaksi päiväkotia missä kasvatustieteiden maisteri lastentarhanopettajat ei esim suostu vaihtamaan vaippaa tai muuta käytännöntekemistä kun eihän se heidän akateemiseen sivistykseensä kuulu. Huolimatta siitä että ymmärtääkseni monet lastentarhanopettajat työskentelevät kanditasoisina ja ymmärtääkseni jatkuvasti useammalla sosionomilla on yamk suoritettuna, jolloin ylemmän asteen suorittaneet sosionomit on tietenkin korkeasti koulutetumpia. Paljon on kyse persoonasta ja siitä mihin on opiskeluissa erikoistunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minähän nimenomaan haluan lapsilleni varhaiskasvatusta kodin ulkopuolella. Uskon päiväkodin ammattilaisten pystyvän tarjoamaan sitä monipuolisemmin ja laadukkaammin kuin mitä itse pystyn. Heikkotasoinen päivähoito ei kuitenkaan tätä asiaa aja, ja huoleni koskeekin päiväkotien välisiä laatuvaihteluita. Niitä ei mielestäni saisi olla, vaan hyvää varhaiskasvatusta ansaitsee jokainen lapsi.

      Kalliala ei mielestäni ottanut niinkään kantaa koulutuksen pituuteen, vaan sen sisältöön. Kasvatustieteen kandidaateilta vaaditaan 180 opintopistettä varhaiskasvatukseen liittyviä opintoja, kun lastentarhanopettajana toimivalta sosionomilta vain 60 opintopistettä. 120 opintopisteen ero on mielestäni huima, vaikken tässä asiantuntija olekaan.

      Tietysti on niin, ettei koulutus yksin takaa mitään. Yksittäinen kasvatustieteen kandidaatti voi soveltua työhön huonosti koulutuksestaan huolimatta. Yhtä lailla yksittäinen sosionomi (amk) voi olla erinomainen lastentarhanopettaja. Itse näen asian niin, että koulutus tuo lisää osumatarkkuutta ja antaa henkilökunnalle edellytykset hoitaa vaativa tehtävänsä.

      Poista
    2. En tarkoittanutkaan että et haluaisi lapsillesi varhaiskasvatusta, mutta kuulostit huolestuneelta että kannattaako lapsia päiväkotiin laittaa kun kirjoitit voiko kotonaoloa jotenkin venyttää. Siihen viittasin kirjoittaessani kotona tarjottavan varhaiskasvatuksen laadusta :) Toki on tärkeää että laatu olisi tasaista eikä tarvisi olla huolissaan että voi ei meidän lapsi joutuu SINNE päiväkotiin.

      Mistä keksit tuon 180 op vastaan 60 op?

      Koko kasvatustieteen kanditasoinen alempi korkeakoulututkinto on 180 op, siihen sisältyy mm. ruotsia ja spss:ää. Jos nuo kaikki liittyy varhaiskasvatukseen niin voi sanoa että sosionomi alempi korkeakoulututkinto opiskelee varhaiskasvatusta 210 op. Olen kasvatusalan korkeakoulutuksen saanut, mutta en sosionomi enkä kasvatustieteitä yliopistolla opiskellut, joten en lähde analysoimaan opintosisältöjä mutta täältä näkyy karkeat opintosisällöt molemmista:https://www.jyu.fi/edu/laitokset/kas/opiskelu/info/kk_tutkinto_op

      http://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Hakutoimisto/Kev%C3%A4t_2012_nuko/SOTE/nuko_Sosiaalialan_ko_opetussuunnitelma_k12.pdf

      Poista
    3. No sellaisiakin ajatuksia päässä liikkui kirjaa lukiessa :) Sitten tokenin, ja kuten ylle kirjoitinkin, en aio olla lasteni kanssa kotona kouluikään asti. En myöskään pidä kotihoitoa hyvänä yhteiskunnallisena ratkaisuna päivähoidon ongelmiin, vaikka olenkin kiitollinen siitä, että Suomessa on mahdollista hoitaa lapsia kotona suhteellisen pitkään.

      Ylipäätään olen sitä mieltä, että kotihoito-päivähoito -vastakkainasettelu on tarpeettoman jyrkkä. Määrä ja laatu sekä lapsen ikä ja yksilölliset ominaisuudet ratkaisevat, kuten Kallialakin kirjoittaa.

      180 op vs 60 op poimin suoraan Kallialan kirjasta sivulta 130. Nyt huomaan, ettei minulla riitä perehtyneisyys kommentoida asiaa sen tarkemmin: en ole itse opiskellut sosiaalialaa sen enempää kuin kasvatustiedettäkään, enkä tunne näiden alojen oppisisältöjä. Suosittelen lukemaan Kallialan kirjan, jos aihe kiinnostaa: koulutus oli kirjan kantavia teemoja.

      Lisäksi, jos blogin lukijoilla on enemmän tietoa aiheesta, kuulen mielelläni!

      Poista
    4. Pakko sanoa jotain, koska mulla niin särähtää korvaan tuo, että päiväkodit tarjoisivat niin kovin monipuolista ja laadukasta varhaiskasvatusta, jota kotiäidit eivät kykenisi muka itse tarjoamaan. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän päivähoito on vain perushoitoa ja päiväkoti lasten säilytyspaikka vanhemman ollessa töissä. Ja vaikka kyse olisi isommastakin lapsesta, ei kotona oleva lapsi jää paitsi muusta kuin niistä kaikista stressitekijöistä (kiire, melu, aikataulut, ero vanhemmista...), joita päiväkodin arki tuo. Mielestäni on huolestuttava ilmiö, että niin moni vanhempi on sitä mieltä, että päiväkoti pystyisi tarjoamaan jotain enemmän ja parempaa, mitä vanhempi itse voi. Minusta siinä on vanhemmuus hukassa, jos näin kokee. Lisäksi tällainen ajattelumalli heijastaa mielestäni nykyyhteiskunnan suorittamis- ja tehokkuuskeskeisyyttä, jossa jo pienelle lapselle asetetaan suuria odotuksia ja vaatimuksia. nimim.lastentarhanopettaja/kotiäiti

      Poista
    5. Aika jyrkästi sanottu, J. Takiainen. Ehkä voisimme jatkaa keskustelua määrittelemällä ensin, mistä oikeastaan puhumme. Katsotaan vasta sitten, onko tarpeellista heittää peliin "vanhemmuus hukassa" -kortteja.

      Mitä sinun mielestäsi on laadukas varhaiskasvatus? Minkä ikäisenä lapsi mielestäsi hyötyy ryhmäkokemuksista? Minkälaista monipuolista ja laadukasta varhaiskasvatusta sinä tarjoat lapsillesi?

      Onko päiväkodissa mielestäsi mitään hyvää, vai pelkästään stressitekijöitä?

      Poista
    6. Mielestäni ei yhtään sen jyrkemmin sanottu kuin "Harvalla (kotiäidillä) on kuitenkaan oikeasti resursseja tarjota monipuolisia musiikki-, liikunta-, ja taide-elämyksiä tai tarjota paljon lapsen ikäistä leikkiseuraa edes sitä määrää mitä päiväkodeilla on mahdollisuutta.", mihin tässä nyt halusin lähinnä vastata. Halusin vain korostaa, että päiväkoti ei mielestäni pysty tarjoamaan juuri mitään, mitä ei vanhempi kotioloissa voisi. Toivoisin vain vanhempien luottavan enemmän omaan vanhemmuuteensa ja siihen, että he riittävät.

      Se minkä ikäinen lapsi hyötyy ryhmäkokemuksesta on tietysti paljon kiinni lapsesta. Ja tärkeä kysymyssä tässäkin on minkälaisesta ryhmäkokemuksesta. Varmasti jo pieni vauva voi nauttia ikäisestään seurasta, mutta nauttiiko hän olosta 12 henkisessä päiväkotiryhmässä?

      En minä päiväkotia nää pelkästään stressitekijöinä. Varmasti suurin osa lapsista ihan viihtyy päiväkodissa, mutta kuitenkin se on lapselle vähän sama asia kuin monelle aikuisella työssä käyminen. Kyllä töissä/päiväkodissa ihan mukavaa on, mutta mieluummin kuitenkin olisi jossain muualla. Päiväkodit ovat ihan okei, mutta tällaista "lapset laitokseen, kyllä se kotiolot voittaa"-ajattelumallia en oikein ymmärrä.

      Varhaiskasvatuksen laadusta puhuttaessa korostetaan mielestäni liikaa virikkeellistä toimintaa, vaikka painopisteen tulisi olla lasten kohtaamisella, lasten yksilöllisessä huomioimisessa ja sillä, että aikuisella olisi aikaa lapselle. Mielestäni tällaista laadukasta varhaiskasvatusta vanhempi pystyy tarjoamaan päiväkotia paremmin, missä resurssien puutteen ja paisuneiden ryhmäkokojen vuoksi lapsi helposti hukkuu massaan ja aikaa ja syliä yksittäiselle lapselle jää todella vähän, jos ollenkaan.

      Ja omakohtaisia esimerkkejä virikkeellisestä toiminnasta lasten kanssa kotona ovat esimerkiksi askartelu, piirtäminen, muovailu, puistossa käyminen, leipominen, lukeminen, loruttelu, perhekerho, perhejumppa, taidemuseoissa käyminen, liikunnanihmemaa, muskari, äiti-lapsitreffit jne. Lisäksi isommilta paikkakunnilta löytyy niin sanottuja avoimia päiväkoteja, joissa tarjotaan varhaiskasvatusta kotona hoidossa oleville lapsille.

      Poista
    7. Kiitos tarkennuksesta, J. Takiainen. Nyt ymmärrän paremmin, mitä tarkoitit ja voin sanoa olevani pitkälti samaa mieltä. Minä en missään nimessä ole sitä mieltä, että lapset pitäisi saada "laitokseen, kyllä se kotiolot voittaa". Minun mielestäni asia ei ole niin mustavalkoinen. Hyvää kotihoitoa voi täydentää hyvä varhaiskasvatus, sopivassa määrin. Huonoa varhaiskasvatusta sen sijaan en toivo kenellekään (en sen koommin toivo huonoa kotihoitoakaan). Tässäkin laadun määritteleminen on avainasemassa.

      Kirjoitin yllä, että mielestäni kotihoito-päivähoito -vastakkainasettelu on tarpeettoman jyrkkä. Määrä ja laatu sekä lapsen ikä ja yksilölliset ominaisuudet ratkaisevat. Ihan oikean kysymyksen esitit, että minkälainen ryhmäkokemus - juuri sitä minäkin ajan takaa. Itse en ole oikein osannut ajatella, että ihan pienet vauvat kaipaisivat ryhmätoimintaa, vaan olen tässä puhunut isommista lapsista. Lähinnä omastani, joka kohta 2,5-vuotiaana selvästi nauttii ryhmässä toimimisesta, mutta jolle toistaiseksi riittää leikkitoiminnan kerho pari kertaa viikossa. Pikkuhiljaa ryhmässä oloa voisi mielestäni hänenkin kanssaan kasvattaa, uskon hänen sekä nauttivan että hyötyvän siitä. Mikään katastrofi ei tietenkään olisi jatkaa kuten tähänkin asti kotona minun ja pienemmän sisaruksen kanssa.

      En siis usko, että lapsi välttämättä tarvitsee vaikkapa askartelua ja musiikkituokioita - siis että hänen kehityksensä jotenkin häiriintyisi, jos hän jäisi niistä paitsi. Mutta uskon, että niistä olisi hänelle iloa ja hyötyä. (Askartelu ja musiikki tässä esimerkkeinä siksi, että ne ovat minun heikot alueeni. Osaan tukea kielen kehitystä, omatoimisuutta, motorisia taitoja, opettaa tapoja ja moraalia, ja tietysti erityisen hyvin minulta luonnistuu syli, huomio ja läsnäolo. Yhtään väheksymättä omaa vanhemmuuttani uskon, että kasvatusalan ammattilaisilta löytyy sellaista osaamista, mitä minulla ei ole, ja mikä voisi olla lapsilleni hyödyksi).

      Olen tavallaan samaa mieltä myös siinä, että painopisteen pitää olla lapsen kohtaamisessa ja yksilöllisessä huomioimisessa. Näin pitää olla myös virikkeellisen toiminnan osalta. Ryhmäkoot ovat tässä olennaisen tärkeä asia, ja ne ovat monessa päiväkodissa liian suuret. Suuret ryhmäkoot myös estävät päiväkodin kasvattajia tekemästä työnsä hyvin. Mutta olen minä sitäkin mieltä, että päiväkodissa pitää lukea kirjoja, lorutella, liikkua, maalata, läträtä vedellä, käydä ulkona retkellä, piirtää, liimata, leikata ja niin edespäin.

      Poista
  3. Tuttuni on yliopistosta valmistunut lastentarhanopettaja ja arvostelee kovasti sosionomien lastentarhanopettajuutta. Nähdäkseni pääargumentti on juuri koulutusten erilainen suuntautuminen. Yliopistossa koko koulutus keskittyy varhaiskasvatukseen ja lasten kehitykseen hyvin monipuolisesti. Toinen tuttuni opiskeli sosionomiksi, ja sain sen käsityksen että suuntautuminen valitaan opintojen loppuvaiheessa, ja hänellä siihen kuului yksi harjoittelujakso päiväkodissa. Käsittääkseni kandit siis saavat koulutuksessaan monipuolisemmin juuri lasten kasvatukseen ja sen teorioihin keskittyvää opetusta, jolloin heillä on myös erilaista tieteellistä teoriapohjaa kasvatustyönsä taustalla. (Ei se tee kenestäkään "akateemisesti jäykkää", silloin ongelmat on muualla.) Tietenkään koulutus itsessään ei tee kenestäkään hyvää lastentarhanopettajaa, mutta ymmärrän hyvin kandituttuni huolen. Hänestä tuntuu, ettei lastentarhanopettajien ammattitaitoa arvosteta päiväkodin arjessa tai palkkauksessa. Lastentarhanopettajalla on kuitenkin ryhmässä suunnittelu- ja vetovastuu, ja sitten on lisäksi yleensä ne kaksi lastenhoitajaa, jotka toimivat tiimissä muuten.

    Päivähoidon taso ja siihen pistetyt resurssit ovat kyllä aihe, josta pitäisi saada kunnon metakka aikaiseksi! Ymmärrän päiväkodin menoa työntekijöiden näkökulmasta, kun olen siitä niin paljon kuullut. Ei ole helppoa. Ongelma on nimenomaan lainsäädännössä ja poliittisissa päätöksissä kuten sanoit. On todella hankala hoitaa työnsä hyvin ja mitenkään lapsilähtöisesti, jos koko ajan leikataan ja tarkkaillaan ja jatkuvasti optimoidaan aikuisten määrää suhteessa lapsiin. Hullua.

    Toinen lapsi on ollut viikon verran todella levoton, itkuinen, sylinkipeä ja itkee joka aamu ettei tahdo päiväkotiin. Päiväkotiryhmään onkin tullut uusia lapsia, joten se on huomattavasti isompi kuin normaalisti ja sijaisia tulee ja menee eestaas. Kyllä vähän itseäkin stressais.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon itse opiskellut yhteisöpedagogiksi, mikä on hyvin samankaltainen tutkinto kuin sosionomi, ja me aloitettiin erikoistuminen ensimmäisen vuoden lopulla. Lisäksi omaa painotustaan sai vahvistettua sillä että valitsi eri opintokokonaisuudessa esim esseemateriaaliksi semmoisia kirjoja jotka painottivat siihen omaan kiinnostuksen kohteeseen. Mun kuulemani sosionomit ovat myös aloittaneet erikoistumisensa joko ensimmäisenä tai toisena opintovuonna. Toki sosionomi antaa kokonaisuudessaan laajemman kuvan ihmisen kehittymisestä, koska sen on tarkoitus kattaa koko ihmisen elämä jollaintapaa, toisaalta se on myös konkreettisesti 30 op pidempi tutkinto. On totta myös minun kuulemani mukaan että sosionomien on suoritettava vähintään yksi harjoittelujakso/näyttö päiväkodissa. Tämä siis siitäkin huolimatta että haluaa erikoistua vanhustyöhön. En näe kuitenkaan mitään estettä sille että harjoitteluista ei voisi tehdä useampaa päiväkodissa.

      Itse näen parhaana että päiväkodissa on moniammatillinen työtiimi, koska eri osaamisalueet luovat erilaista perspektiiviä ja tietotaitoa.

      Sosiaalialan palkat on kaikkiaan huonot, se johtunee siitä että se on historialtaan naisvaltainen ja vapaaehtoistyöhön pohjautuva. "Eihän sulle tarvii maksaa kun sä tekisit tätä kuitenkin".

      Poista
    2. Niinpä, sosiaalialan työt nähdään kutsumusammatteina, mikä ei oikein palvele niiden arvostuksen tai palkkauksen nostamista. Onneksi arvostuspuolella ainakin olen vähän huomaavinani muutosta. (Vaikka ei se välttämättä paljon lämmitä.) Tiesin, että lto saa pientä palkkaa, mutta että 2100 €! Ihan liian vähän työn vaativuuteen ja koulutukseen nähden, mielestäni.

      Samaa mieltä olen siinä, että ihanteellinen tiimi olisi sellainen, jossa olisi sekä
      kasvatustieteiden kandi sekä sosionomi! Nimenomaan eri vahvuuksien vuoksi. Mutta se kehitys, jossa jälkimmäiset korvaa edelliset ei ole mielestäni hyvä.

      Poista
    3. En osaa sanoa, mikä olisi ihanteellinen työtiimi, mutta itse näkisin erikoistumisen ja sen mukaisen työnjaon hyvänä. Kallialan kirjan viesti oli, että monissa päiväkodeissa kaikki tekevät kaikkea, ja työtehtävät jaetaan pikemminkin työvuoron kuin osaamisen perusteella.

      Mun mielestä päiväkodeissa tehdään niin tärkeää työtä, että palkan pitäisi ilman muuta olla korkeampi! Vaikka se vaatisi veronmaksajille korkeampaa veroäyriä ja vanhemmille suurempia päivähoitomaksuja (sillä sitähän se tarkoittaa).

      Poista
  4. Itse koin kirjan todella pro-varhaiskasvatuksen kannalta olevana, en niinkään pro-kotihoito kirjana. Itseasiassa kirja oli kaikkea muuta kuin pro-kotihoito ja itselleni (kotiäitinä) tuli palo etsiä lapselleni joku paikka, josta voisi oikeasti olla hänen kehitykselleen elämässä hyötyä! Minulle tämä oli siinä hyvässä mielessä herättävä kirja: varmasti löydän jonkun paikan lapselleni, jossa tarjotaan tätä varhaiskasvatusta. Nyt osaan etsiä. Ja etsin, ja löysin, ja saimme sen paikan. Ja olen niin innoissani poikani 3,5-vuotiaana alkavasta tarhaurasta, että oksat pois. Hän on nyt iso ja hän aloittaa nyt pienessä päiväkodissa, sellaisessa missä oli yhteen huoneeseen tehty "puutyöluokka" kuukauden teeman mukaisesti. Sellaiseen, missä lasten kanssa retkeillään joka viikko lähiluonnossa, käydään kirjastossa, ja uimassakin! Viikko-ohjelmaan kuuluu myös muskari ja ohjattu liikuntatuokio viereisen koulun jumppasalissa. Sanoinko olevani jo naurettavan onnellinen?

    Minusta kirja oli hyvä. Se antoi ainakin minulle mahdollisuuden löytää joku sellainen paikka, mihin laitan lapseni mielelläni, vaikka paremman puutteessa hän onkin kotona kauan ollutkin. Tai ei ehkä paremman puutteessa, mutta sanotaan että tarha ei olisi alkanut ensi syksynä jos tätä paikkaa ei oltaisi löydetty ja saatu. Kunnallinen ei ollut missään vaiheessa listalla, koska mikään pakko ei ollut päiväkotiin vielä mennä. Mutta koska tiedän, että monilla on pakko, aion tästedeskin puhua paremman varhaiskasvatuksen puolesta ja levittää sanomaa vanhemmille, että vaatikaa sitä.

    Ja kyllä, erot on koulutetulla henkilökunnalla, kaikessa ei persoonalla pärjää vaan pitää olla kättä pidempääkin. En minäkään väitä olevani pätevä lastensairaanhoitaja, voin tehdä sitä hommaa, mutta se ei tee minusta millään tavalla siihen pätevää ja työssäkin huomaa, miten paljon tiedollisia puutteita omassakin ammattitaidossa on, vaikka homman näennäisesti osaakin! Ne ratkaistaan koulutuksella, oikeanlaisella sellaisella. Lähihoitaja ei ole koskaan = sairaanhoitaja eikä lähihoitaja ole koskaan = lastentarhanopettaja. Koulutusta ei pidä aliarvioida.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja omasta koulutuksesta: olen siis kätilötyöhön suuntautunut sairaanhoitaja. Teen lastensairaanhoitajana töitä. Lisäksi kätilötutkinto vaihtuikin terveydenhoitajatutkintoon. Tiedän kyllä lapsista ja heidän hoitotyöstään, mutta en ikinä niin paljon kuin pelkkään lastensairaanhoitoon suuntautunut sairaanhoitaja. Voin tehdä sitä työtä, mutta varmasti on paljon asioita joita en tiedä/osaa ajatella. Olen aivan varma, että näin on myös sosionomi lto ja yliopisto lto koulutusten kanssa. Saat pätevyyden tehdä työtä, voit ajatella että osaat tehdä työn, mutta laajempi itse asiaan perehdyttävä koulutus nyt vaan syventää osaamista. Piste. Minä osaan pääasiassa alapäät, mutta voin hoitaa sairaita lapsiakin, koska kyllä se minun koulutukseeni kuuluu myös, suppeampana. Niin se menee.

      Poista
    2. Minäkin koin kirjan varhaiskasvatuksen puolustuspuheenvuorona! Ehdottomasti! Voi, toivottavasti en kirjoituksellani antanut ymmärtää, että kirja olisi mielestäni ollut jotain muuta.

      Kirjan sävy oli mielestäni nykytilasta huolestunut, ja se oli kirjoitettu pamfletiksi, herättelemään vanhempia, päiväkodin henkilökuntaa ja poliittisia päättäjiä siitä, että jotain pitää tapahtua. Yksi asia, joka minun mielestäni pitää tapahtua ehdottomasti on varhaiskasvatuksen arvonnousu.

      Niin kauan kun meillä mielletään päiväkodit "vain" työtätekevien vanhempien lasten säilytyspaikaksi, ei päiväkodeissa tehtävää varhaiskasvatusta tulla kehittämään. Toki meillä puhutaan subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, mutta käytännön tasolla katsotaan kieroon vanhempia, jotka tuovat "virikehoitoon" yli 3-vuotiaan lapsen. Suomessa koko päivähoitokeskustelu on jumiutunut harhaiseen asetelmaan, että päivähoito joko pilaa tai pelastaa lapsen, kun pitäisi keskustella siitä, millainen päivähoito on lapselle hyödyksi.

      Eli waapo, minustakin kirja oli todella hyvä. Kiitos, kun suosittelit sen lukemista. Minäkin suosittelen, ihan kaikille.

      Ihanalta kuulostaa poikasi uusi päiväkoti. Kerrassaan ihanalta!

      Poista
    3. Hyvin waapo summasit erot koulutuksissa. Noin se menee. Sun esimerkki omasta koulutuksestasi ja työstäsi on tosi hyvä. Kiitos.

      Poista
  5. Kiitos kirjavinkistä, täytyneepä lukea. Varhaiskasvatus on taitolaji ja meidän perheen lapset saavat apua ammattitaitoisilta opettajilta sekä koulun, että päiväkodin puolella. Me huolehdimme turvasta, ruuasta ja tapojen ja kulttuurin opettamisesta. Yhteistyö on koko ajan ollut hyvää ja opettajat koulutettuja jo alle 3-vuotiaiden ryhmässä ja ryhmäkoot pieniä. Olemme todella onnellisia ja tietoisesti muutimme pääkaupunkiseudulta pois lasten vuoksi.

    Muuten, Daniel Kahnemanin Thinking fast and slow kirjassa oli mielenkiintoinen esimerkki koulusta, jossa ennakkotestaus tulokset olivat menneet väärin päin. Opettajat olivat muuttaneet opetustapojaan, koska oppilaiden olisi tulosten perusteella kyettävä parempaan. Opettajat ajattelivat ongelman olevan heissä itsessään, eivätkä tuuduttautuneet tulokseen. Virheen paljastuttua huonosti alkutestauksissa menestyneet saivat uusintatestauksissa hyvän tuloksen. Leimaaminen on vaarallista ja se estää muutoksen ja kasvamisen mahdollisuuden. Kiireessä suurissa ryhmissä riskinä näen juuri leimaamisen ongelman.

    Harrastustoiminnan pohjalta minulla on kokemusta ryhmädynamiikasta, joka yli kahdentoista ryhmissä hajoaa useiksi pienemmiksi joukkioiksi. Isoissa ryhmissä oppii erilaisten kuppikuntien toimintamallia ja haluanko minä sitä lapsilleni?

    Ollakseni hyvä vanhempi, ei minun tarvitse itse opettaa lapselleni kaikkea sillä en osaa kaikkea. En esimerkiksi ole erityinen askartelija. Voin lukea, maalata ja piirtää ja neuloa, mutta askartelut ovat muiden juttu. Vaikka en pidä askartelusta, en halua lapseni jäävän paitsioon ja lapsien ei tarvitse pitää meidän kanssamme samoista asioista. Päiväkodissa ja koulussa lapseni tekevät erilaisia asioita kotiin verrattuna ja oppivat koko ajan uutta. Vertailuna hieman vanhempia ajatellen otan hiihtokoulun, kaikki pääsevät helpommalla ammattitaitoisen opettajan ansiosta. En silti koe itseäni huonoksi vanhemmaksi. Mielenterveyteni säilymiseksi myös työminän säilyminen on tärkeää, enkä siitäkään koe huonoa omatuntoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelen pitkälti samoin. Mielestäni on ihan hyvä, että lapselle hiljalleen avautuu maailma kodin ulkopuolella ja hän saa elämäänsä muitakin luotettavia aikuisia, joilta ammentaa oppia.

      Kiitos esimerkistä. Näitä vastaavia on paljon. Leimoista, etenkin koulussa (tai päiväkodissa), tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita. Kun lapseen aletaan suhtautua "tollaisena", hän nopeasti ryhtyy käytäytymään odotusten mukaisesti. Leimojen antaminen ja kategorisointi taitavat olla ihmisaivoille aika tyypillinen tapa toimia: se säästää meiltä prosessointiaikaa. Siksi pitää itsekin olla tarkkana, että osaisi omassa toiminnassaan välttää sitä.

      Poista
  6. No tää on kaikki juuri sitä, minkä vuoksi mä olen tosi tyytyväinen meidän lasten osaan: ranskalainen "koulu", mutta suomalaisella mitoituksella, eli noiden 2-3 -vuotiaiden ryhmässä on nyt 14 lasta, kun Ranskassa olisi helposti 24 tai enemmän.

    Mutta koulussa on siis lasten kehitykselle ja oppimiselle tosi tarkkaan mietityt tavoitteet, ja niiden täyttämiseksi joka päivä luetaan, lauletaan, soitetaan, lorutellaan, askarrellaan, maalataan tai piirretään, ulkoillaan, leikitään, hoidetaan kilpikonnaa ja tutkitaan asioita ja viikoittain mm. jumpataan salissa tai ulkona, käydään kirjastossa ja retkillä ja leivotaan. Ensi vuonna alkaa luistelu ja uinti, ja melkein joka kuussa on joku teemaviikko: tiedettä, ranskan kieltä, musiikkia, makuja.

    Toinen puoli on sitten se, että koulu ei tosiaan ole kiinnostunut lasten kotioloista, se on sosiaalityön tehtävä, ja koulussa noudatetaan koulun työaikoja: lasten tuomiselle aamulla on 15 minuutin aika, samoin hakemiselle iltapäivällä (iltapäivähoidosta voi sitten hakea joustavasti).

    No joo, aikoinaan itse tuolla työskennellessäni (suomen opettajana) mä olin vähän sitä mieltä, että en kyllä omia lapsia laita tänne, liian koulumaista, mutta nyt mä olen tyytyväinen siihen, että meidän lapset siellä on. Jos saisi jonkun kompromissin, jossa varhaiskasvatukseen suhtauduttaisiin samalla vakavuudella kuin Ranskassa, mutta vähän suomalaisemmalla otteella...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teidän lasten osa kuulostaa tosi hyvältä :)

      Koulumaisuudesta Kallialakin puhui kirjassaan, eli että koululaisia ei pidä lapsista tehdä, eikä varhaiskasvattajista luokanopettajia. Tämäkin on mielestäni tärkeä ero, vaikka varhaiskasvatuksella onkin oppimistavoitteita. Musta se tavoitteellisuus näkyy monipuolisuudessa, ja lapsenomaisuus sitten siinä, että tehdään kokonaisvaltaisesti ja lämpimästi lasten kanssa. Esimerkiksi sulla oli tosi hyvä askarteluohje sun blogissa, jossa olit avannut myös kasvatuksellisia tavoitteita (hienomotoriikkaa).

      Poista
  7. En ole vielä Saara lukenut tätä mutta palaan keskusteluun, kunhan saan kirjan käsiini. Pitääkin tsekata, että varaus on vielä voimassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu, odotan mielenkiinnolla kommenttejasi. Eri lukijat kokevat kirjan eri tavoin, siksi onkin hauska kuulla mahdollisimman monen näkemys asiaan.

      Poista