lauantai 31. toukokuuta 2014

Taistelupari

Juuri kun pääsin hehkuttamasta, kuinka ihanaa on, kun lapset ovat oppineet leikkimään keskenään... Yhdessä leikkimisen taitoa seurasi nimittäin yhdessä tappelun taito.

Kuopus on oppinut sukkelaksi liikkeissään, ja tämä on järkyttänyt esikoisen maailmaa. Aiemmin paikoillaan nököttävä tai hyvin hitaasti etenevä pikkusisarus edustaakin nykyään ainaista vaaraa siitä, että leikit sotketaan ja lelut viedään. Nyt varmaankin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti esikoiselle konkretisoituu se, että meillä asustaa kaksi lasta. Kun se toinenkin tahtoo, ottaa, ja vaatii. Ja repii tarvittaessa hiuksista. Huutaa kovaäänistä protestihuutoa, kun ei saa haluamaansa.

Voi pientä esikoisparkaa. Hänen vastauksensa muuttuvaan tilanteeseen on aamusta iltaan raikuva vihainen "EI!", "ET SAA!", "SE ON MINUN!". Pikkusisarus näyttäytyy alituisena uhkana, jolle pitää huutaa karkotushuutoa jo usean metrin päästä. Siis myös täysin tarpeettomasti silloinkin, kun pienellä ei ole lainkaan pahat mielessä.

Näin nätisti meillä vielä hetki sitten leikittiin yhdessä.

Karhunpainia muistuttava halausotekin on nykyään harvinainen.


Minä puolestani olen löytänyt vanhemmuudesta jälleen uuden tason, jota en hallitse lainkaan. Minä nimittäin suutun. Kovaa. Mitäköhän sitten käy, kun lapset ottavat välienselvittelyssään nyrkit käyttöön, kun minua raivostuttaa jo tuo ainainen huutaminen ja rumasti puhuminen. Jos joku on seurannut Emilian projektia olla huutamatta lapsille, niin minä en ole sillä saralla ollut kovin hyvä viime aikoina.

Olen nyt kuluneen viikon aikana näyttänyt mallia siitä, miten meidän perheessä ristiriitatilanteet selvitetään:
"Kulta, onko sulla jokin hätänä?" (ystävällisesti)
"Voinko mä jotenkin auttaa sua?" (kireästi)
"Sä osaat puhua myös nätisti, joten voitko lopettaa ton möykkäämisen?" (tiuskaisten)
"Nyt suu kiinni, jos et osaa puhua ystävällisesti!" (huutaen)

Tiedetään, tiedetään. Minun käytöksestäni lapsi oppii vain sen, että huutaminen on tuhmaa, kun hän tekee niin, mutta ilmeisesti äiti saa huutaa jos siltä tuntuu.

Vasta tänään aamulla tajusin, että esikoinen tarvitsee opastusta siihen, miten ristiriitatilanteet hoidetaan. Eli ihan kädestä pitäen oppeja, miten toimia, kun pikkusisarus ryömii kesken olevan palapelin päälle ja yrittää repiä lelua kädessä. Tätä meillä on sitten harjoiteltu:
"Nyt sä voit sanoa, että minulla on leikit kesken, et saa ottaa kädestä."
"Ystävällinen tapa sanoa on sanoa vaikka, että minä pelaan ensin tämän palapelin loppuun, sitten on sinun vuoro."
"No nythän te voisitte leikkiä vaikka yhdessä, katso näin..."

On tämä silti hermoja raastavaa. Pienempi haluaa kovasti olla mukana leikeissä ja kiinnostuu tietysti juuri siitä lelusta, mikä isommalla on. Isompi ei vielä osaa jakaa eikä toisaalta myöskään puolustaa itseään nätisti. Minä en osaa vielä määritellä, milloin on ookoo leikkiä itsekseen ja milloin pitää opetella leikkimään yhdessä. Koska molemmat ovat tärkeitä: oma rauha ja tila, mutta myös yhteinen tekeminen.

Huh. Löytyisikö sinulta jotain vinkkejä? Miten opetat lapsille yhdessä toimimista, kodin pelisääntöjä ja ristiriitatilanteiden hoitamista? Mikä kaikki on yhteistä ja mikä omaa? Miten teillä varmistetaan se, että lapset saavat halutessaan myös leikkiä itsekseen?

maanantai 26. toukokuuta 2014

Äitikortti ja internetin hullut naiset

Luin kirjan, jonka kaikki muut suomalaiset äidit lukivat jo vuosi sitten. Välttelin Anu Silfverbergin Äitikorttia siksi, että siitä kirjoitettujen arvioiden perusteella pelkäsin provosoituvani. Provosoituminen on ikävää, en pidä siitä lainkaan. On kuluttavaa ja turhaa suuttua toisen ihmisen ajatuksista.

Tällä kertaa pelko provosoitumisesta oli kuitenkin turha. En provosoitunut yhtään, vaan olin monesti Silfverbergin kanssa samaa mieltä: Naisen kannattaa olla muutakin kuin äiti. Julkinen imettäminen ei välttämättä ole luonnollista, mutta se on kannatettavaa, koska pienten lasten äitien pitää päästä pois kodin seinien sisältä. On hämmentävää, miten ehkäisyvalistus korostaa sitä, että raskaaksi voi tulla milloin vain, ja lisääntymisvalistus sitä, että raskaaksi voi tulla korkeintaan kahden vuorokauden ajan per kuukautiskierto. Kädestä pitäminen ei ole seksiä. Äitiys ei ole ammatti. Ja niin päin pois.

Samaistun moneen Silfverbergin tekstissä. Hän kirjoittaa kauniisti rakkaudesta: "Vauvan rakastaminen on kuin ihastuisi ensi silmäyksellä, mutta koko ajan, kaksisataa kertaa päivässä. Niin kuin juoksisi koko ajan niihin ensimmäisiin, kiihkeisiin kohtaamisiin; muulla ei ole väliä. Kuin olisi ympäripäissään aamusta iltaan."

Tiedän, mitä Silfverberg tarkoittaa, kun hän kirjoittaa arkisen puheen muutoksesta, siitä, miten puolison kanssa vaihtaa loputtomasti järjettömiä lauseita vauvasta: "[sanoja] ei voi jakaa kenenkään kanssa, jolle lapsi ei ole sama kuin meille, koska pelkkinä virkkeinä ne ovat yksinkertaisesti pitkäveteisiä."

Samaa mieltä oleminen ei kuitenkaan ollut kantava lukukokemus. Se oli hämmennys.



Silfverberg on kirjoittaessaan kovin vihainen. Kenelle? Maailmalle? Toisille äideille? Mistä hän suuttui ja miksi?

Kohtaan saman hämmennyksen kuin aina, kun puhutaan siitä, miten äitiydestä on tullut suorituslaji ja miten äideiltä vaaditaan paljon ja miten äidit kilpailevat keskenään ja ovat ehdottomia ja fanaattisia ja valmiit repimään toisensa kappaleiksi vääristä valinnoista. Silfverberg kirjoittaa: "En halua tähän ällöttävään, kuplivaan paskasammioon nimeltä äitiys, en halua niellä siihen liittyvää kaunaista pahantahtoisuutta ja verenhimoisuutta." Hämmennyn lisää. Olen ollut äiti 2,5 vuotta, enkä tunne yhtään tällaista äitiä.

Tunnen liinailijoita, kestoilijoita, täysimettäjiä, osittaisimettäjiä, taaperoimettäjiä, tunnen kotiäitejä ja uraäitejä - mutten tunne ketään, jonka mielestä pinnasängyssä lapsi nukkuu kaltereiden takana, jonka mielestä kertakäyttövaipat ovat merkki siitä ettet rakasta lastasi tai että synnytys pitäisi suorittaa ilman kipulääkkeitä. Tai peruutetaan vähän: oikeastaan on ihan väärin sanoa, että tunnen liinailijoita tai kestoilijoita. Eivät tuntemani äidit määrittele itseään lapsen kantovälineen, ruokkimistavan tai vaippavalinnan kautta. He ovat ihan tolkun ihmisiä, vaikka äitejä ovatkin.

En sano, ettei fanaatikkomutseja ole olemassa. Kyllä heitä varmaankin on, ja Silfverberg etsi juuri oikeasta paikasta. Jos haluaa löytää kärjistyneitä mielipiteitä, sokeaa yhden asian uskoa ja eriävien mielipiteiden alasampumista, internetistä kyllä löytyy. Netistä löytyy myös kaikkea muuta kuviteltavissa olevaa sontaa, ja jos ihmisluonnosta haluaa saada mahdollisimman negatiivisen kuvan, ei kannata muualle katsoakaan.

Siinäpä se olikin: muualle katsominen. Internetin hullut naiset eivät välttämättä ole koko totuus. Ehkä valtaosa lisääntyneistä naisista on lopulta aivan normaaleja. Vai elänkö minä vain jossain ihmeellisessä kuplassa, ja kieltäydyn tajuamasta, että "vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt"? Entä jos se ei ole? Entä jos vanhemmuus on aina ollut vaikeaa, täynnä ristiriitaisia tunteita, valtava henkinen matka siihen, että on vastuussa toisen ihmisen elämästä ja tulevaisuudesta? Ehkä vanhemmuus tuntuu latautuneelta juuri nyt, koska juuri nyt se tapahtuu minulle?

Vanhemmaksi kasvu on valtavan suuri mullistus, joka syystäkin aiheuttaa hämmennystä, pelkoa, pakokauhuakin. Ylilyöntejäkin varmasti tapahtuu: yksi villiintyy netin mammapalstoilla, toinen kirjoittaa vastineeksi kirjan. Siltä tämä kirja minusta tuntui: yritykseltä jäsentää vanhemmuuden herättämiä tunteita. Kenties jos itse olisin lukenut kirjan samassa elämäntilanteessa kuin se on kirjoitettu (äidiksi tulon kynnyksellä ja tuoreena äitinä), olisin suhtautunut lukemaani enemmän tunteella. Nyt tuntuu, että äidiksi tulon aiheuttama identiteettikriisi on takanapäin, enkä jaksa loputtomiin vatvoa omaa vanhemmuuttani tai kiinnostua toisten valinnoista.

Silfverberg neuvoo kirjansa viimeisellä sivulla välttämään vanhemmuutensa nimikoivia ekovanhempia, kiintymysvanhempia, vaistovanhempia ja niin-edelleen-vanhempia. Kenties Äitikortti olisi jäänyt kirjoittamatta, jos hän itse olisi tehnyt niin.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Jumppakärpänen, tule tänne!

Olen käynyt nyt kahdella ihmiskehon asiantuntijalla kuulemassa, että minun olisi parempi laittaa juoksuharrastukseni jäähylle. Harkitsen kovasti kolmannen tapaamista, joskin järkeni sanoo minulle, ettei se mitään auta. Kolmas lienee samaa mieltä kuin ensimmäinen ja toinenkin: niin kauan kun selkä kipeytyy juoksemisesta, lenkkipolulle ei ole asiaa.

Perkele.
Jäähyllä.

Fysioterapeutti ehdotti korvaavaksi liikuntamuodoksi reippaita kävelylenkkejä. Voin ottaa sauvat mukaan, jos haluan. Osteopaatti antoi kotijumppaohjeet.

Selkääni siis särkee. Syy löytynee raskauksista: seison kuulema edelleenkin kuin olisin raskaana. Lantio työntyy liikaa eteen, ja keskivartalon lihakset eivät kannattele kroppaa riittävästi. Niin kauan kun asento on pielessä ja lihakset liian heikot, juoksu pahentaa asiaa.

Olen nyt sulatellut tätä hetken, enkä vieläkään ole oikein sinut asian kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minä sen uskon, että jos juoksulenkkiä seuraa viikon kestävä särky alaselässä, jotain on pielessä. Mutta kun minä en millään jaksa innostua kotijumpasta tai sauvakävelystä.

Minä nimittäin todella pidän juoksemisesta. Se on tehokasta suhteessa käytettyyn aikaan: treeni alkaa ja päättyy kotiovelta. Juostessa hikoilee ja hengästyy eli tuntee tehneensä jotakin. Kehittymisen huomaa nopeasti. Juostessa saan olla ulkona. Juostessa saan olla yksin.

Ja se kaikkein tärkein: juokseminen saa minut tuntemaan itseni elinvoimaiseksi, ei eläkeläiseksi.

No niin. Yritän päästä irti pettymyksestäni ja ennakkoluuloistani sauvakävelyä kohtaan. Etsin YouTubesta jumppavideoita ja hoidan kroppani kuntoon. Josko saisin vielä luvan viedä sen lenkkipolulle.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Kaksin kaunihimpi

Kun odotin kuopustani, minua kokeneemmat kahden äidit varoittelivat, että kahden lapsen arjesta tulee hirveää. Mitä pienempi ikäero, sitä hirveämpää on edessä. Onnittelujen sijaan kuulin pahoitteluja. Useammin kuin kerran pahoittelija kertoi, ettei muista ensimmäisestä vuodesta mitään.

Voi toki olla, että sain rohkaisevampiakin kommentteja. En vain kyennyt rekisteröimään niitä, sillä salaa pelkäsin itsekin.

Olen aina halunnut kaksi lasta pienellä ikäerolla. Yhtä kauan olen ajatellut, että siitä varmasti tulee raskasta ennen kuin helpottaa. Olen ajatellut, että pienellä ikäerolla saan pikkulapsiajan hoidettua nopeammin, samoilla univeloilla. Samalla olen tuuminut, että olenkohan ihan fiksu: entä jos siitä tuleekin aivan kamalan raskasta ja kamalaa.



Ei tullut hirveän kamalaa, tuli oikeastaan ihan mukavaa.

Joo, olen ollut väsyneempi kuin ikinä. Kyllä, pinna on kiristynyt ja pamahdellutkin. Olen löytänyt itsestäni puolia, joita en olisi halunnut kohdata. En ole aina yltänyt sellaiseksi äidiksi, joka haluaisin olla. Jos yhden lapsen kanssa rutiinit olivat tärkeitä, nyt olen rutiinien vanki: arjen jokainen hetki on lähtemistä, palaamista, ehtimistä, ennakoimista, syömistä, pukemista, pesemistä, päiväunia.

Jaksan nähdä ystäviäni vain harvoin, sillä vapaa-ajan käytän mieluusti siihen, että olen ihan yksin. Kun päivänsä viettää kahden alati tarvitsevan kanssa, on jännä huomata, että pelkkä aikuisten välinen keskustelu tuntuu välillä liialta.

Olen lopen kyllästynyt ruuanlaittoon ja siivoamiseen. Ei meillä enää olekaan siistiä edes lasten nukkuessa. Noutoruuasta ja puolivalmisteista en jaksa kantaa huonoa omatuntoa: ilman niitä ärisisin lapsille paljon nykyistä enemmän.

Kuitenkin kaikki ylläoleva nurina on merkityksetöntä sen rinnalla, että on nuo kaksi, joiden silmät syttyvät, kun toinen tulee huoneeseen. Esikoinen, joka aamulla herätessään ei enää tassuttele minun viereeni, vaan katsomaan, onko vauva hereillä. Kuopus, joka nauraa räkättää isomman tempuille. Lapset, jotka jo nyt leikkivät yhdessä, hekottelevat toistensa jutuille ja ovat löytäneet yhteisen kielen.

Onneksi heitä on kaksi, toinen toiselleen maailman tärkeintä.

Rehellisesti sanottuna, arki ei ole raskasta eikä hirveää. Kahden kanssa on erilaista kuin yhden kanssa: yksi lapsi oli helppo sovittaa minun menoihini, nyt minä elän lasten aikatauluilla. Toisaalta kuopuksen vauvavuotena olen lähtenyt päivittäin raittiiseen ilmaan ja esikoisesta on ollut seuraa sekä minulle että vauvalle. Elämänpiiri on kaventunut lähikortteleihin, mutta samalla olen löytänyt aikaa lukemiselle, kirjoittamiselle ja juoksulle - ja itselleni. Olen tutustunut naapureihin ja löytänyt juttuseuraa leikkipuistosta.

En ole kaivannut niin kipeästi omaa aikaa, koska tiedän sen koittavan vielä. Toisaalta olen lähtenyt lasten luota reippaammin, koska tiedän sekä heidän että minun pärjäävän. En kuvailisi itseäni rennoksi mutsiksi vieläkään, mutta kenties jännitän vähemmän kuin esikoisen ollessa vauva. Esikoinen opetti muun muassa sen, että lapsi syö kun on nälkä ja nukkuu kun on väsynyt, joten niistä en ainakaan enää kuopuksen kanssa stressaa.

Esikoisen ollessa vauva kuumeilin toista lasta. Nyt tuntuu, että perhe on tässä. Ajatus on rauhoittava: voin olla tyytyväinen juuri tähän. Samalla se vapauttaa minut nauttimaan tästä ajasta, joka lopulta on vain ohikiitävä hetki.

Niin, jos siellä joku on juuri pissannut tikkuun ja huolissaan siitä, miten elämä tulee järjestymään: kyllä se järjestyy. Kenties jopa paremmin kuin osaat kuvitellakaan.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Viimeinen sana

Internetissä kaikki kai jo tietävät, ettei trollien kanssa parane jäädä inttämään. Trolli inttää loputtomasti vastaan, eikä vänkäämistä voita kukaan. Paremman mielen saa, kun jättää trollit omaan arvoonsa. Tosielämässä minun on toisinaan vaikea antaa olla.

Kohtasin hiljattain huonoa käytöstä minulle tuntemattomalta ihmiseltä. Huomautin asiasta, ja sain niskaani ryöpyn vielä huonompaa käytöstä. Haluatko olla oikeassa vai onnellinen, kysyin itseltäni pohtiessani oikeaa toimintamallia. Totta kai tiesin, ettei huonoon käytökseen kannata vastata huonolla käytöksellä. Vastasin silti. En halua ottaa vastaan syytöksiä, kun olen ansainnut anteeksipyynnön. En tahdo antaa olla, kun toinen ansaitsee kuulla kunniansa.

Me siis mittelimme aikamme, minä ja epäkohtelias muukalainen. En saanut viimeistä sanaa, enkä edes parempaa mieltä. Harmittaa edelleen toisen junttius, mutta annoin lopulta olla.

Parisuhdeoppaissa neuvotaan olemaan mieluummin onnellinen kuin oikeassa. Se lienee paras toimintatapa tuntemattomienkin kanssa. Pahaa mieltä lisäämällä ei voi voittaa.

Mutta ei toisen posken kääntäminenkään oikotie onneen ole.


maanantai 12. toukokuuta 2014

Alastomana internetissä

Sinä aamuna herään tavallista aikaisemmin. Kävelen halki uneliaan kaupungin, ketään ei näy. Baarit ovat sulkeneet ovensa ja bilehileet painuneet jatkoille, pehkuihin, ties minne. Vasta Vanhalla kauppahallilla näkyy elämää. Riisun vaatteeni ja jään odottamaan ohjeita.

On elokuinen aamu vuonna 2002 ja seison Kauppatorilla alasti liki kahdentuhannen muun vapaaehtoisen kanssa. Amerikkalainen valokuvaaja Spencer Tunick antaa ohjeita. Kauppatorin katukiveys on kylmä.

Alastomuus tuntuu luonnolliselta. Kukaan ei tuijota. Tissit, penikset, pyllyt, ne vain ovat. Me olemme osa taideteosta, ei tässä sen kummempaa. Vielä muutama otos Esplanadin puistossa. Punatukkaiset saavat jatkaa Yrjönkadun uimahallissa, me muut lopetamme tähän. Puen päälle ja kävelen kotiin. Kaupunki nukkuu edelleen.

Sain kuvan muistoksi. En enää löydä itseäni siitä.

Kaksitoista vuotta myöhemmin minä harjoittelen itseni paljastamista internetissä. En riisu vaatteitani (vaikka jotkut tekevät sitäkin!), vaan pala palalta omaa suojakuortani. Paljastan ajatuksiani, epätäydellisyyttäni, keskeneräisyyttäni. En yritä näyttää täydelliseltä, vain ihmiseltä.

Avoimuus tuntui aluksi pelottavalta. Valehtelin: se tuntuu edelleen pelottavalta. Ajatusten paljastaminen jännittää, entä jos kukaan muu ei tunne näin? Mutta en minä ole yksin, vaan internet on täynnä meitä henkisesti alastomia, itseään etsiviä, omia tuntojaan tuulettavia. Minä hukun joukkoon, ja se on hyvä. Kuten sinä elokuisena aamuna Kauppatorilla, en erotu.

Olen rohkeampi, koska muutkin ovat. Internet, olet mainio paikka.

torstai 8. toukokuuta 2014

Ajattelu on hidasta puuhaa

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty työsti hittikirjaansa Capital in the Twenty-First Century vuosikymmenen. Pulitzer-palkittu kirjailija Donna Tartt kirjoitti Tikli-romaaniansa yksitoista vuotta. Yhden kahdeksan kuukauden rupeaman Tartt heitti roskiin.

Vau. Minä en osaa kuvitellakaan, miltä tuntuu keskittyä yhden asian valmiiksi saattamiseen kymmenen vuotta. Tai tehdä jotain kahdeksan kuukautta, todeta se roskaksi ja aloittaa alusta. Roskaksi tulee tietysti todettua sitä ja tätä, mutta yleensä siinä vaiheessa aikataulut ovat jo paukkuneet, eikä alusta aloittaminen ole vaihtoehto.

Mietin Pikettyä ja Tarttia, kun luin uudelleen Punaisen Ristin Vantaan nuorten turvatalon johtaja Pekka Väänäsen ajatuksia kuuntelusta: "Jostakin on tullut sellainen harhakäsitys, että tehokkuutta on varmojen mielipiteiden lausuminen nopeasti. Tämä harha estää kuuntelun ja yhteisesti luotujen ratkaisuvaihtoehtojen löytämisen."

Varmat mielipiteet edellyttävät ymmärtämistä. Nopeus ja syvällinen ymmärrys sopivat huonosti yhteen. Ymmärtäminen vaatii pysähtymistä. Syventymistä. Nopeus on väkisinkin pinnallista. Piketty tuskin olisi taloustieteen uusi supertähti ilman kymmenen vuoden tutkimustyötään.

Minulla on meneillään vaihe, jossa tuntuu, etten ymmärrä mitään. En ehdi syventyä mihinkään, ja ajatukset jäävät keskeneräisiksi räpellyksissä. Eikä se johdu pelkästään siitä, että kaksi alle metrin mittaista keskeyttää minut jatkuvasti. Se johtuu siitä, että mahdollisia syventymisen aiheita on niin paljon ja muutos nopeaa. Ja siitä, että tietotekniikka tuo maailman niin liki. Jos haluaa maailmalta tauon, se on otettava itse. Laitettava kännykkä kiinni.

Keskittymiselle tulee tilaa vain, jos sen tekee. Kymmenen vuoden tuumaustauko taitaa olla vain harvojen etuoikeus. Ihan ensimmäiseksi pitäisi kai oppia sulkemaan häly pois.

perjantai 2. toukokuuta 2014

33 vaatetta, 3 kuukautta, ensimmäinen yritys

Riittääkö 33 vaatetta 3 kuukaudeksi? Pärjäänkö alkukevään koleat aamut ja loppukevään kesäisen lämpimät päivät samoilla vaatteilla? Ehdinkö kyllästyä, kun vaatekaapista löytyy 33 kertaa yhtä ja samaa? Miten vähemmän vaatteita voi lopulta tarkoittaa enemmän päällepantavaa?

Intouduin kokeilemaan projekti 333 luettuani Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi. Projekti 333 idea on jakaa vuosi neljään 3 kuukauden mittaiseen kauteen, joiden aikana käyttää vain 33 vaatetta. Vaatteet voivat olla joka kautena erit, jolloin vuoden aikana tulisi käytettyä yhteensä  132 vaatetta, mutta samaa vaatetta voi pitää käytössä useampana kautena (mikä ainakin päällysvaatteilla on Suomen oloissa järkevääkin).

Ideana on kauden alussa käydä oma vaatekaappi ajatuksella läpi ja muodostaa sinne valmiita asukokonaisuuksia. Kautta tarkastellaan pohtien pukeutumistarpeita: onko tiedossa juhlia, rentoa kotioleilua, siistiä työedustamista vai bilemekkoa vaativia hippoja. Asukokonaisuudet valitaan tarpeen mukaan ja loput pakataan laatikkoon ja viedään pois silmistä.

Se, miten 33 vaatetta määritellään, riippuu ihmisestä. Jotkut laskevat mukaan kaiken koruja ja käsilaukkuja myöten - toiset jättävät asusteet luvun 33 ulkopuolelle. Eikä 33 mikään ehdoton maali ole, monelle (myös minulle) riittää, että vaatteita on sinne päin.

Yleistä lienee, että pelkästään urheiluun käytettävät kengät ja vaatteet sekä pelkästään kotona käytettävät vaatteet eivät ole laskuissa mukana, kuten eivät ole yöpuvut ja alusvaatteetkaan. Vihkisormusta ja muita koruja, joita käytät päivittäin, ei myöskään lasketa. Itse jätin pois laskuista myös rannekellon, joka on ranteessani aina.

Kevään vaatteet

Lähdin kokeilemaan projekti 333 kevään osalta hieman myöhässä eli huhtikuun alussa. Ajattelin vaihtaa kesävaatteisiin katsoen lämpömittaria, en kalenteria. Ei haittaa, jos 3 kuukautta ei tule täyteen ennen kesävaatteisiin vaihtamista.

Ilman koruja ja asusteita kauden vaatemääräni on 28, korujen ja asusteiden kanssa 49 (tarkka vaatelistaus alla). Onko se paljon vai vähän? En tiedä vielä. Opettelen projekti 333 vähitellen, ja samalla karsin määrästä, kunnes löydän minulle sopivan. Pari ensimmäistä viikkoa on mennyt edes-taas seilatessa: olen hakenut jotain kellarista, ja vienyt tilalle toista. Yllä oleva kuvakaan ei enää ole täysin ajantasainen.

Nyt kun kokeilua on takana noin kuukauden päivät, voin sanoa, että projekti 333 ansiosta pukeutumiseni on monipuolistunut. Kiinnitän enemmän huomiota siihen, mitä laitan päälleni, vaikken olisi menossa leikkipuistoa kauemmaksi. Korujakin käytän enemmän. Hieman hämmentävää on ollut huomata, että projektin myötä ajatukseni ovat pyörineet vaatteissani erittäin paljon. Myös tarpeita on herännyt, ja on hetkiä, jolloin haluaisin räjäyttää koko vaatekomeroni kappaleiksi ja ostaa tilalle uutta. Toivon tämän olevan vain välivaihe, sillä tavoitteenani on myös järkevöittää ostamistapojani suunnitelmallisemmaksi.

Käytössä oleva vaatemäärä tuntuu sopivalta. Ainakaan se ei ole liian pieni. Harjoituksena projekti 333 tuntuu hyödylliseltä. Uskon, että muutaman kauden jälkeen oma tyylini on varmempi ja pukeutumiseni selkeämpää. Uskon tämän harjoituksen myötä myös oppivani enemmän siitä, millaisia vaatteita minun kannattaa hankkia ja mitkä jättää kauppaan. Nyt kaikki vielä hakee muotoaan.

Projekti 333 ei tunnu luopumiselta, eikä se tunnu rajoittavalta. Se tuntuu selkiyttävältä ja hyvältä. En uskalla suositella päinpahkaa kokeilemaan, mutta asiasta kiinnostuneiden kannattaa etsiä aiheesta lisää tietoa, vaikkapa täältä: theproject333.com




** Projekti 333 / Kevät **

YLÄOSAT x 14
harmaa pitkä neule v-pääntie
harmaa-mustaraidallinen poolo neule
musta löysä neule
musta 3/4-hihainen paita
musta 1/2-hihainen paita
sini-valkoraitapaita
musta poolo neule lyhyet hihat
musta poolo neule pitkät hihat
harmaa neuletakki
2 valkoista alustoppia (imetystoppia)
2 mustaa alustoppia (imetystoppia)
valkoinen jakku 3/4 hihat

MEKOT x 2
harmaa pitkähihainen imetysmekko
musta-valkoraidallinen lyhythihainen imetysmekko

ALAOSAT x 3
keltainen lyhyt hame
pillifarkut
suorat farkut

TAKIT x 3
vihreä nahkatakki
farkkutakki
pitkä musta takki

KENGÄT x 6
matalat mustat saappaat
matalat mustat nahkatennarit
mustat ballerinat
nudet korkokengät
mustat korkokengät
korkeakorkoiset mustat saappaat

HATUT, VYÖT, HUIVIT, KÄSILAUKUT, AURINKOLASIT, KÄSINEET x 13
oranssi pipo
oranssi hattu
musta nahkavyö
fuksia huivi
puna-mustakuvioinen huivi
miehen paksu kaulahuivi
iso musta nahkalaukku
musta nahkainen olan yli vedettävä laukku
keskikokoinen musta nahkalaukku
pieni musta nahkalaukku
pilottilasit
isot aurinkolasit
mustat nahkahansikkaat

KORUT x 8
keltainen iso puukaulakoru
punainen iso puukaulakoru
keltainen rannekoru
keltaiset korvakorut
vaaleanpunainen rannekoru
vaaleanpunaiset korvakorut
mustat korvakorut
ruskeahkot korvakorut