maanantai 26. toukokuuta 2014

Äitikortti ja internetin hullut naiset

Luin kirjan, jonka kaikki muut suomalaiset äidit lukivat jo vuosi sitten. Välttelin Anu Silfverbergin Äitikorttia siksi, että siitä kirjoitettujen arvioiden perusteella pelkäsin provosoituvani. Provosoituminen on ikävää, en pidä siitä lainkaan. On kuluttavaa ja turhaa suuttua toisen ihmisen ajatuksista.

Tällä kertaa pelko provosoitumisesta oli kuitenkin turha. En provosoitunut yhtään, vaan olin monesti Silfverbergin kanssa samaa mieltä: Naisen kannattaa olla muutakin kuin äiti. Julkinen imettäminen ei välttämättä ole luonnollista, mutta se on kannatettavaa, koska pienten lasten äitien pitää päästä pois kodin seinien sisältä. On hämmentävää, miten ehkäisyvalistus korostaa sitä, että raskaaksi voi tulla milloin vain, ja lisääntymisvalistus sitä, että raskaaksi voi tulla korkeintaan kahden vuorokauden ajan per kuukautiskierto. Kädestä pitäminen ei ole seksiä. Äitiys ei ole ammatti. Ja niin päin pois.

Samaistun moneen Silfverbergin tekstissä. Hän kirjoittaa kauniisti rakkaudesta: "Vauvan rakastaminen on kuin ihastuisi ensi silmäyksellä, mutta koko ajan, kaksisataa kertaa päivässä. Niin kuin juoksisi koko ajan niihin ensimmäisiin, kiihkeisiin kohtaamisiin; muulla ei ole väliä. Kuin olisi ympäripäissään aamusta iltaan."

Tiedän, mitä Silfverberg tarkoittaa, kun hän kirjoittaa arkisen puheen muutoksesta, siitä, miten puolison kanssa vaihtaa loputtomasti järjettömiä lauseita vauvasta: "[sanoja] ei voi jakaa kenenkään kanssa, jolle lapsi ei ole sama kuin meille, koska pelkkinä virkkeinä ne ovat yksinkertaisesti pitkäveteisiä."

Samaa mieltä oleminen ei kuitenkaan ollut kantava lukukokemus. Se oli hämmennys.



Silfverberg on kirjoittaessaan kovin vihainen. Kenelle? Maailmalle? Toisille äideille? Mistä hän suuttui ja miksi?

Kohtaan saman hämmennyksen kuin aina, kun puhutaan siitä, miten äitiydestä on tullut suorituslaji ja miten äideiltä vaaditaan paljon ja miten äidit kilpailevat keskenään ja ovat ehdottomia ja fanaattisia ja valmiit repimään toisensa kappaleiksi vääristä valinnoista. Silfverberg kirjoittaa: "En halua tähän ällöttävään, kuplivaan paskasammioon nimeltä äitiys, en halua niellä siihen liittyvää kaunaista pahantahtoisuutta ja verenhimoisuutta." Hämmennyn lisää. Olen ollut äiti 2,5 vuotta, enkä tunne yhtään tällaista äitiä.

Tunnen liinailijoita, kestoilijoita, täysimettäjiä, osittaisimettäjiä, taaperoimettäjiä, tunnen kotiäitejä ja uraäitejä - mutten tunne ketään, jonka mielestä pinnasängyssä lapsi nukkuu kaltereiden takana, jonka mielestä kertakäyttövaipat ovat merkki siitä ettet rakasta lastasi tai että synnytys pitäisi suorittaa ilman kipulääkkeitä. Tai peruutetaan vähän: oikeastaan on ihan väärin sanoa, että tunnen liinailijoita tai kestoilijoita. Eivät tuntemani äidit määrittele itseään lapsen kantovälineen, ruokkimistavan tai vaippavalinnan kautta. He ovat ihan tolkun ihmisiä, vaikka äitejä ovatkin.

En sano, ettei fanaatikkomutseja ole olemassa. Kyllä heitä varmaankin on, ja Silfverberg etsi juuri oikeasta paikasta. Jos haluaa löytää kärjistyneitä mielipiteitä, sokeaa yhden asian uskoa ja eriävien mielipiteiden alasampumista, internetistä kyllä löytyy. Netistä löytyy myös kaikkea muuta kuviteltavissa olevaa sontaa, ja jos ihmisluonnosta haluaa saada mahdollisimman negatiivisen kuvan, ei kannata muualle katsoakaan.

Siinäpä se olikin: muualle katsominen. Internetin hullut naiset eivät välttämättä ole koko totuus. Ehkä valtaosa lisääntyneistä naisista on lopulta aivan normaaleja. Vai elänkö minä vain jossain ihmeellisessä kuplassa, ja kieltäydyn tajuamasta, että "vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt"? Entä jos se ei ole? Entä jos vanhemmuus on aina ollut vaikeaa, täynnä ristiriitaisia tunteita, valtava henkinen matka siihen, että on vastuussa toisen ihmisen elämästä ja tulevaisuudesta? Ehkä vanhemmuus tuntuu latautuneelta juuri nyt, koska juuri nyt se tapahtuu minulle?

Vanhemmaksi kasvu on valtavan suuri mullistus, joka syystäkin aiheuttaa hämmennystä, pelkoa, pakokauhuakin. Ylilyöntejäkin varmasti tapahtuu: yksi villiintyy netin mammapalstoilla, toinen kirjoittaa vastineeksi kirjan. Siltä tämä kirja minusta tuntui: yritykseltä jäsentää vanhemmuuden herättämiä tunteita. Kenties jos itse olisin lukenut kirjan samassa elämäntilanteessa kuin se on kirjoitettu (äidiksi tulon kynnyksellä ja tuoreena äitinä), olisin suhtautunut lukemaani enemmän tunteella. Nyt tuntuu, että äidiksi tulon aiheuttama identiteettikriisi on takanapäin, enkä jaksa loputtomiin vatvoa omaa vanhemmuuttani tai kiinnostua toisten valinnoista.

Silfverberg neuvoo kirjansa viimeisellä sivulla välttämään vanhemmuutensa nimikoivia ekovanhempia, kiintymysvanhempia, vaistovanhempia ja niin-edelleen-vanhempia. Kenties Äitikortti olisi jäänyt kirjoittamatta, jos hän itse olisi tehnyt niin.

22 kommenttia:

  1. :D

    Mun pitää selvästi lukea tuo asap.

    Mutta fiksuja sä kirjoitat. Huomaan, että mulla on sama asia: mitä kauemmin olen äiti, sitä vähemmän jaksan sitä vatvoa. Niin, että kyllä se kirja olisi pitänyt lukea jo viime vuonna, jolloin ... tuota ... se olisi ikään kuin jotenkin kiinnostanut enemmän. Nyt luen (tulen lukemaan) sen lähinnä siksi, että pidän Silfverbergin teksteistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin, että suosittelisinko tätä kirjaa ja kenelle. Ehkä just Silfverbergistä tykkääville suosittelisin. Siinä äitiyden alkupöhnässä tämä voi olla vähän raskas, koska taitavana kirjoittajana Silfverberg herättää tunteita. Kuten kirjan ilmestymisen aikaisista blogiteksteistä huomasi. Nyt kun en itse jaksa innostua varsinaisesta aiheesta, kirja toimi kivana välilukemisena kun yritin sitä Tikliä vältellä :) Hyvä kirjoittaja Silfverberg on, ja älykäs, mutta ehkä tämä aihepiiri alkaa olla mun osalta käsitelty :)

      Poista
    2. Minäkään en ole saanut kirjaa vielä aikaiseksi luettua, mutta ehkä pitänee. Juuri tulin lasten kanssa krijastosta. Käytiin palauttamassa (gröhöm, lievästi) myöhässä olleet lastenkirjat ja lainattiin uudet - ja ilmoittauduin Taivaslaulukirja-jonoon.. Ehkä tämä voisi olla sen jälkeen. Joskin epäröin tykkäänkö kirjasta ollenkaan. Saattaa kuulostaa liikaa minulta ensinmäisen äitiysvuoteni jälkeen :D Sen jälkeen tämä äitiys on ollut osa identiteettiä, muttei se ainoa ja kaiken määräävä.

      Poista
    3. No en tiedä pitääkö :) Jos olet lukenut Silfverbergin kolumneja ja tykännyt, niin saatat pitää myös Äitikortista. Silfverberg on terävä ajattelija ja taitava kirjoittaja, joten kyllä hänen tekstejään mielellään lukee. Mutta minä en saanut tästä kirjasta oikein mitään uutta ajateltavaa. Ihan kivaa ajanvietettä se silti oli.

      Poista
  2. "Ehkä vanhemmuus tuntuu latautuneelta juuri nyt, koska juuri nyt se tapahtuu minulle?"

    Tosi hyvä havainto. Ja voisi myös olla:

    "Ehkä __________ tuntuu latautuneelta juuri nyt, koska juuri nyt se tapahtuu minulle?"

    tuohon voisi laittaa esim. sanat "koulumaailman vaatimukset / naiseus / miehisyys / nykynuorison kohtaamat haasteet / sukupolvien välinen kuilu"

    Sanoin tässä viikko sitten miehelle että ihmiskunta kehittyy ehkä vähän hitaasti, koska jokainen vauva joutuu opettelemaan tietyt "luolamiesjutut" nollasta: syöminen, juominen, siisteys, empatia... Olisi kätevää jos edellisten sukupolvien taidot siirtyisivät geeneissä seuraavalle, mutta nyt niin ei useissa asioissa tapahdu. Jokaiselle sukupolvelle tästäkin eteenpäin - oletan - tulee "yllätyksenä" esim. se vertailu esikoisten äitinä, se vauhdinkaipuu 18-vuotiaana ajokortin saaneena, se oman tahdon opettelu 3-vuotiaana jne.

    -Maikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se on just näin. Asiat nousee ilmiömäisiin mittasuhteisiin siksi, että on itse alkanut kiinnostumaan niistä ja siten huomaamaan niitä ympärillään.

      Vähän aikaa sitten oli taas kohu tuotantoeläinten kohtelusta, ja Twitterissä pisti silmään hauska kommentti joka meni jotenkin näin "hauska elää kuplassa. En tajunnut ihmisten vielä syövän lihaa" -> kommentoija taisi olla kasvissyöjoen ympäröimä kasvissyöjä, jonka arjen havaintojen perusteella juuri kukaan ei syö lihaa. Kun oikeasti suomalaiset syövät lihaa valtavasti. Ilmiö lienee tuttu myös jokaiselle raskaana olevalle / siitä haaveilevalle: yhtäkkiä raskaana olevia naisia on kaikkialla. Kuitenkaan se, että juuri minä kiinnitän huomioni johonkin ei tee siitä ilmiötä :)

      Poista
  3. hyvä arvio kirjasta!

    Luin sen itse suunnilleen vuosi sitten, ja aika jäin aika samanmoisiin tunnelmiin kuin sinä. Eniten muistan ihmetelleeni sitä, että olemme Silvferbergin kanssa suunnilleen samaa ikäpolvea, enkä pysty jakamaan juuri mitään hänen lapsuudenkokemuksiaan - ja muistan ihmetelleeni lukiessani hänen (kuten sanot) vihaisuuttaan.

    Paljon olen pohtinut äitiyteen liittyen sitä, että tänä päivänä tuntuu äitiyteen liittyvän monenmoisia ismejä tai aatteellisuuksia, kategorisointeja.
    Ja myös sitä, että se lapsen vauva- ja taaperoaika on oikeastaan tosi pieni, mutta hyvin intensiivinen siivu äitiydestä. Itse ainakin koen, että vasta nyt - kun naperoiden iät kirjoitetaan kahdella numerolla - ymmärrän äitiydestä edes jotain ja pystyn jotenkin hahmottamaan itseni vanhemmuudessa.
    Vanhemmuus on suhteellisuudentajuisempaa kuin tuossa taaperovaiheessa, jossa Silfverbergkin on kirjansa kirjoittanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellainen ilmiö tässä ajassa varmasti on, että yksilöllisyys korostuu. Melkein kaikki valinnat nähdään yksilön valintoina, eikä yhteisöllä enää ole yhteistä tapaa tehdä. Tämä on toisaalta hyvä, toisaalta huono juttu. Itse nautin siitä, että minulla on vapaus päättää omasta elämästäni, tehdä poikkeaviakin valintoja ilman että yhteisö rankaisee sulkemalla ulos (kuten on ollut aiemmin tapana ja kuten edelleen tehdään kulttuureissa, jotka ovat meitä yhteisöllisempiä) - mutta toisaalta on myös raskasta kantaa yksin kaikkea sitä vastuuta, mikä valintoihin liittyy.

      Minulla on vasta muutaman vuoden kokemus äitiydestä, mutta uskallan silti sanoa, että äitys muuttuu jatkuvasti. Juuri kun on luullut päässeensä hommasta kärryille, lapset kasvavat ja toimivatkin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Vanhemmuus on jatkuvaa perässä pysymistä ja ainaista oppimista :) Mutta mulla oli esikoisen vauvavuoden aikana aika iso identiteettikriisi, jonka kunnolla hahmotan vasta nyt. Lapsi oli toivottu ja rakastettu, enkä pelännyt muuttumista äitiyden myötä, mutta silti äitiys herätti paljon tunteita, joiden käsittely otti oman aikansa. Tunnistin Silfverbergin kirjasta paljon sitä samaa hämmennystä, mitä itse koin silloin, ja josta koen nyt päässeeni eroon. Vaikka en tiedä, ymmärränkö vieläkään äitiydestä, niin ainakin se alkuhämmennys on takanapäin.

      Poista
  4. No tätä just. Mullakaan ei oo yhtään äitiä aika laajassa tuttavapiirissä, jolla ei olisi muuta(kin) elämää kuin se oma ihanuus. Kaikki käy töissä tai opiskelee tai harrastaa intohimoisesti (muutakin kuin kantoliinoja), on irtiottoja ja omaa aikaa. Siksi kanssa en oikein osaa edes kiinnostua koko kirjasta, kun äitifanatismi ilmiönä on lähinnä vauvafoorumikamaa (ja no nyt siellä yhdessä blogissa missä kirjoitin) tai sitten lapsettomien tai muuten vaan todellisuudesta vieraantuneiden mielikuvissa. Mutta ehkä mäkin sen joskus luen, paremman puutteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en missään nimessä halua dissata Silfverbergiä tai Äitikorttia, vaikkei se ihan minuun iskenytkään. Eikä kirja missään nimessä ole mielestäni maineensa veroinen. Luulin sitä paljon ärhäkämmäksi ja päällekäyvämmäksi, mutta oikeastaan se on vain yksi iso vastine niille vauvafoorumeiden äideille :D Ja kuten tuossa yllä kirjoitin, olin melkein kaikesta samaa mieltä - en vain osannut samastua siihen vihaisuuteen, enkä osaa pitää äitifanatismia niin isona ilmiönä kuin Silfverberg. Pikemminkin uskon sen olevan marginaalista, ja että meitä normaaleja äitejä on hiljainen enemmistö.

      Poista
  5. Minä pidin kirjasta! Mutta minulla ei olekaan lapsia. Ei edes vakavasti suunnitteilla. Tässä tilanteessa koin jotenkin olevani kirjan kohderyhmää. Kirjassa oli joitain oikein hersyviä hetkiä ja tilanteeseni mielestäni sopiva sanoma: Ettei minusta ei tarvitse tulla äitinä fanaattista suuntaan taikka toiseen - vaan ihan tavallinen, kuin kaikki muutkin äidit. En tiedä, onko kirja kirjoitettu juuri minunlaisilleni, jollekin muulle, vai silkasta kirjoittamisen tarpeesta kohderyhmää miettimättä, mutta minulle lukijana se ainakin kelpasi.

    Voin kuvitella, että jos minulla olisi lapsia, olisin kokenut kirjan toisin, ottanut henkilökohtaisemmin. Nyt muistaakseni luin sitä vähän sellaisella asenteella, että se oli tietoisesti kirjoitettu minä ("normaaliäiti") vastaan muut ("fanaatikkoäiti") -näkökulmasta. Kuitenkin jokainen (lukija, äiti, ihminen) on "minä", ja siten sellaista kansanosaa kuin "muut" ei oikeasti ole olemassa.

    Saiko tästä nyt mitään selvää? Kirjan lukemisesta on tovi, joten mielikuvani saattavat olla myös jo vääristyneet. Joka tapauksessa lapsettomalle ei jäänyt mitään hampaankoloon, enkä tuohtunut myöskään äitiystävieni puolesta (en kestovaippa-kantoliinahippien enkä uratykkien enkä kenenkään siltä väliltä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään tuohtunut, koska en kokenut olleeni kirjan aihe. Mulla on aika samanlaiset ajatukset vanhemmuudesta kuin Silfverbergillä, eikä oikein syytä minkään jäädä hampaankoloon. Hänen vihaisuutensa syytä en silti tavoittanut. Toivon vain, että hän on jo oppinut pysymään poissa netin mammapalstoilta :)

      Poista
  6. Kiitos, tämä summasi tosi hyvin ne näkemykset mitä mä olen kirjasta ja sen herättämästä keskustelusta muodostanut - kirjaa lukematta. Kyllä mä ajattelin sen vielä joku päivä lukea, vaikka aihe ei enää itsellekään niin päivänpolttava olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vihdoin luin tämän, kun kaveri tarjosi lainaan. Kirja oli helppolukuinen ja toimi "välipalana" raskaampien kirjojen välissä ja ohella. Siihen tarkoitukseen ihan hyvä :)

      Poista
  7. En ole lukenut, eikä kamalasti kiinnostakaan juuri samoista syistä mitä tässä on lueteltu, mutta vuosi sitten kohun aikaan muistan ajatelleeni, että Anu-parka, tuskinpa kirja ihan noin fanaattinen on kannesta kanteen kuin mitä ne muutamat yksittäisen valtavat mittasuhteet saaneet esimerkit antoi ymmärtää.
    Muuten, oletko lukenut kuopusta odottaessa tai sen jälkeen Kolmesta tulee neljä (tjsp) nimistä kirjaa? Jos olet, kirjoittaisitko arvostelun siitäkin? Mulla on tämän lukulistalla... :)
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut ollenkaan niin fanaattinen :D

      Olen lukenut Kun kolmesta tulee neljä, jo kuopusta odottaessani. Saa nähdä sen arvostelun kanssa, sillä kirjat pitää mielestäni arvostella tuoreeltaan, kun vielä muistaa mistä siinä puhuttiin ja mitä ajatuksia itselle heräsi. Mutta hyvä kirja se oli, kannattaa lukea!

      Poista
  8. Enpä ole kirjaa lukenut. Sen sijaan näihin fanaatikkoihin äitiydessään olen törmännyt ihan oikeassa elämässä (netin lisäksi)... ja fanaattisimmat kohdalleni osuneet ovat olleet ihan "tavisäitejä" kertakäyttövaippoineen ja korvikkeineen. Pipon löysääminen auttaisi kaikkia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän meitä riitä moneen junaan :) Minulle on käynyt hyvä tuuri, kun tosielämässä en ole fanaatikkoihin törmännyt, ja internetissä osaan heitä välttää :)

      Poista
  9. Mä luin tän viime kesänä ja siitä kirjoittelinkin omalle puolelle :) paljon samoja ajatuksia mullakin oli kuin sulla. Mulle myös heräsi olo että olisi tosi mielenkiintoista lukea Anun ajatuksia äitiydestä esim. kymmenen vuoden kuluttua. Kun tosiaan se vanhemmuuskin koko ajan siinä lapsen kasvun mukana muotoutuu. Että olisiko se vihaisuus jo ehkä vähän laantunut ja millaisia fiilareita löytyisi siinä vaiheessa kun pikkulapsiaika on jo eletty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuli sama fiilis. Oikeastaan olisi kiva tietää tunnelmat jo nyt, että onko tasaantunut ja osaako jo jättää fanaatikot omaan arvoonsa.

      Poista
  10. Hei Saara!

    Löysin blogisi aiemmin keväällä ja olen seurannut kirjoittelujasi sen jälkeen. Olen pitänyt pohdiskelevista kirjoituksistasi paljon ja ollut usein kanssasi samaa mieltä. En kuitenkaan ole kirjoittanut kommentteja ennen kuin nyt, kun lopultakin sysäsin itseni nykyaikaan ja bloggeriin :)

    Minä en ole lukenut Äitikorttia vuosi sitten enkä vieläkään, enkä luultavasti pidä sen suhteen kiirettä myöskään jatkossa. Tietysti olen jo vähän kohdeyleisön ulkopuolellakin, koska lapseni ovat jo vähän isoja – vaikka onneksi sentään pieniäkin vielä – ja minulla on jo runsaasti aikaa olla myös kaikkea muuta kuin äiti.

    Ekovanhemmuudessa ym. valveutuneessa ”höpsöilyssä” ei minusta sinänsä ole mitään vikaa – niin kauan kuin se ei mene suorittamiseksi ja fanaattisuudeksi. Suorittaminen ja fanaattisuus ei tietenkään enää ole valveutunutta millään tavalla.

    Varmasti vanhemmuus on aina ollut ja tulee aina olemaan haastavaa – onhan se loputtoman kasvamisen taival myös itselle. Nykyajan ongelma on ehkä tiedon paljous: vanhemmuuden malleja on tarjolla valtavasti, ja vanhemmat väistämättä vähän hämmentyvät. On ehkä helppoakin ryhtyä fanaatikoksi, siis valita runsaudenpulan keskeltä joku asia jonka nimeen vannoa. Mutta vannomatta aina paras. Ainoa minkä nimeen kannattaa vakuuttuneena vannoa on rakkaus.

    Jokaisella on varmasti oma tapansa olla hyvä äiti. Ja jokaisella menee varmaan kumminkin myös vähän mönkään. Minkäs tekee, kun on vain ihminen ja väistämättä oman epätäydellisyytensä ilmentymä. Mutta ehkäpä riittää kun tekee parhaansa :)

    Kiitokset sinulle hyvästä ja syvällisestä blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun löysit!

      Nykyajassa on paljon (keskenään ristiriitaista) tietoa, ja yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme jättää kaikki valinnat vanhemmille. Ei oikein ole mitään "koko kylä kasvattaa" -henkeä, vaan enemmänkin uskotaan siihen, että jokainen vanhempi tietää, mikä juuri hänen lapselleen on parasta. Uskon, että valinnanvapaus on hyvä asia, sillä loppujen lopuksi ei liene paljon väliä yksityiskohdilla kuten nukkuuko lapsi perhepedissä, omassa sängyssä vai omassa huoneessa ja on ihan järkevää, että perhe valitsee itselleen kaikista sopivimman. Mutta kääntöpuolena on juuri se, että hämmentynyt ensikertalainen on aivan yksin kaikkien niiden päätösten kanssa. Kyllä minäkin tavallaan ymmärrän, jos joku tuntee houkutusta ottaa jostain jokin valmis malli, jota ryhtyy pilkun tarkasti noudattamaan.

      Kyllä riittää kun tekee parhaansa :) Hyviä äitejä me ollaan mönkään menemisistä huolimatta!

      Kiitos kivasta kommentista!

      Poista