torstai 8. toukokuuta 2014

Ajattelu on hidasta puuhaa

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty työsti hittikirjaansa Capital in the Twenty-First Century vuosikymmenen. Pulitzer-palkittu kirjailija Donna Tartt kirjoitti Tikli-romaaniansa yksitoista vuotta. Yhden kahdeksan kuukauden rupeaman Tartt heitti roskiin.

Vau. Minä en osaa kuvitellakaan, miltä tuntuu keskittyä yhden asian valmiiksi saattamiseen kymmenen vuotta. Tai tehdä jotain kahdeksan kuukautta, todeta se roskaksi ja aloittaa alusta. Roskaksi tulee tietysti todettua sitä ja tätä, mutta yleensä siinä vaiheessa aikataulut ovat jo paukkuneet, eikä alusta aloittaminen ole vaihtoehto.

Mietin Pikettyä ja Tarttia, kun luin uudelleen Punaisen Ristin Vantaan nuorten turvatalon johtaja Pekka Väänäsen ajatuksia kuuntelusta: "Jostakin on tullut sellainen harhakäsitys, että tehokkuutta on varmojen mielipiteiden lausuminen nopeasti. Tämä harha estää kuuntelun ja yhteisesti luotujen ratkaisuvaihtoehtojen löytämisen."

Varmat mielipiteet edellyttävät ymmärtämistä. Nopeus ja syvällinen ymmärrys sopivat huonosti yhteen. Ymmärtäminen vaatii pysähtymistä. Syventymistä. Nopeus on väkisinkin pinnallista. Piketty tuskin olisi taloustieteen uusi supertähti ilman kymmenen vuoden tutkimustyötään.

Minulla on meneillään vaihe, jossa tuntuu, etten ymmärrä mitään. En ehdi syventyä mihinkään, ja ajatukset jäävät keskeneräisiksi räpellyksissä. Eikä se johdu pelkästään siitä, että kaksi alle metrin mittaista keskeyttää minut jatkuvasti. Se johtuu siitä, että mahdollisia syventymisen aiheita on niin paljon ja muutos nopeaa. Ja siitä, että tietotekniikka tuo maailman niin liki. Jos haluaa maailmalta tauon, se on otettava itse. Laitettava kännykkä kiinni.

Keskittymiselle tulee tilaa vain, jos sen tekee. Kymmenen vuoden tuumaustauko taitaa olla vain harvojen etuoikeus. Ihan ensimmäiseksi pitäisi kai oppia sulkemaan häly pois.

8 kommenttia:

  1. Tietenkin voi olla, että molemmat teokset olisivat valmistuneet puolet nopeammin, jos niiden tekijätkin olisivat osanneet sulkea hälyn pois :D

    (Epäilen myös, että jos Tartt olisi tiennyt, miten kauan kirjaan tulee menemään, hän olisi siirtynyt duuniin Mäkkärin tiskille. Että varmaan ihan hyvä, ettei tiennyt.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ha haa. Mulle ei tullut mieleen, että oikeasti Tartt ja Piketty katsoivat kissavideoita internetissä, eivätkä mitään ajatustyötä tehneet :)

      Silti musta on hienoa, että tässä maailmassa voi olla menestyskirjailija julkaisemalla kerran vuosikymmenessä.

      Poista
    2. Ehdottoman!

      Eikä ehkä kaikki prokrastinaatiokaan ole pahasta. Tykkään itse ajatella, että alitajuntani on silloin kovaa vauhtia tekemässä töitä, koska aika usein käy niin, että asiat sitten ratkeavat (muka) ihan itsestään. Siis heti, kun alitajuntani on välittänyt viestin yläkertaan.

      Poista
    3. Mä olen enemmän sitä mieltä, että on hyvä antaa ajatusten muhia stressittömässä tilassa. Prokrastinaatioon liittyy usein huono omatunto: teet jotain muuta kuin sinun pitäisi olla tekemässä. Kello tikittää, dedis lähenee, minun pitäisi kirjoittaa, mutta tässä minä nyt edelleen tapitan näitä kissoja. Minulla välttely ei ole kovin, tai siis lainkaan, luova tila.

      Mutta se on, kun voi ihan rennosti vain tehdä välillä jotain ihan muuta ja tietää, ettei se kesken oleva duuni kärsi tauosta. Itse asiassa se paranee. Jumit aukeavat, ajatukset selvenevät, tulee uusia ideoita.

      Donna Tartt sanoi tuossa Hesarin jutussa, että kirjoittamiseen meni noin 6 vuotta. Loput 5 vuotta hän teki jotain muuta. Se epäilemättä teki kirjalle hyvää.

      Poista
  2. Voi miten olen samaa mieltä! (Ja huomaan olevani kärsimätön, kun en heti osaa muodostaa tästä nasevaa kommenttia). Ajattelu sinällään on nopeaa, mutta että siitä sopasta saa jotain perusteltua ulos, se on kuin jogurtin valuttamista kahvisuodattimen läpi. Pitää antaa ylimääräisen/tarpeettoman valua pois, eikä se tosiaan käy aina hetkessä.

    Huomaan saman vaivan tässä blogimaailmassakin. Toisinaan blogien vauhti on niin luja, että jos ei ehdi tiiviisti seuraamaan, tuntuu että on jo tipahtanut kommentointijunasta. Viikon vanhaa tekstiä (jos sen jälkeen on ilmestynyt kolme muuta) ei kehtaa enää kommentoida, ainakaan jos pitäisi vielä päivä pari miettiä, että miten tämän parhaiten muotoilisi...

    Tekikö Tartt mitään muuta noiden 11 vuoden aikana? Aika ylelliseltä kuulostaa tuo tahti, mutta toisaalta, voi siinä olla melkoinen paniikkikin jossain vaiheessa. Että reilu vuosikymmen tässä on mennyt, entä jos tästä ei kukaan tykkääkään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein pohdin kommentoidessani muiden blogeja tai vastatessani omani kommentteihin, että fiksu kommentointi ottaa aikaa. Joskus teksti herättää niin paljon ajatuksia, ettei pysty sanomaan mitään koska ei vaan voi sanoa kaikkea. Tiivistäminen on ajattelun vaikein puoli. Karsia turhat pois ja jäsentää sanottavansa sellaiseen muotoon, että joku sen ymmärtää.

      Olen huomannut, että jos blogiteksti ei pian julkaisemisen jälkeen saa kommentteja, ei se niitä tule kovin montaa saamaankaan. Muutaman joo, mutta vilkas keskustelu syntyy joko välittömästi tai ei lainkaan. Ja parin päivän päästä keskustelu kuihtuu, vaikka olisi ollut kuinka hyvää ja mielenkiintoista. Pitääkseen keskustelua yllä pitää kirjoittaa uusi avaus.

      Tartt kertoi tuossa linkkaamassani Hesarin haastattelussa, että varsinaiseen kirjoittamiseen meni aikaa ehkä 6 vuotta. Eli loput 5 vuotta hän teki jotain muuta. Kyllä Tartt on jokseenkin omanlaisensa kirjailija, sillä hän on julkaissut uransa aikana vain 3 romaania - ensimmäisen ja toisenkin välissä oli vuosikymmen. Jokainen kirja on ollut tapaus, ja tämä uusin voitti Pulitzerin ja sitä on myyty pelkästään Yhdysvalloissa 1,5 miljoonaa kappaletta. Tämä on minusta häikäisevää aikana, jona tuntuu, että itsestään on pidettävä jatkuvaa ääntä, ettei unohtuisi.

      Poista
    2. Nopeaa tämä on tämä nettimaailman tahti, ja muutenkin. Vasta luin Me Naisista miten Erja Lyytinen lähti keikoille muutaman kuukauden vanhojen kaksosten kanssa, "ettei häntä unohdettaisi", mutta jäin miettimään että onko se sittenkin vain oma pelko joka niin saa ajattelemaan? Kun joku Jonna Tervomaa, josta ei kuulu viiteen vuoteen pihaustakaan, tekee hiljaisuuden jälkeen mahtavan paluun. Ja juuri katsoimme dokkaria ABBA:n Agnethasta, joka samaten on ollut vaiti noin vuosikymmenen, ja heti kun levy tulee, niin kaikki ovat aivan innoissaan. Eli unohdetaanko vain ne, joilla ei niin ole sanottavaa? Olisiko oikeasti hyvillä mahdollista ottaa aikansa ja tehdä rauhassa, ja yleisö muistaisi silti? (Ansainta ja leivän tienaaminen onkin sitten toinen juttu..)

      Poista
    3. Tauon aikana varmasti punnitaan, oliko mitään odottamisen arvoista. Itsestään jatkuvasti hälyä pitävät pysyvät esillä vanhasta tottumuksesta, kun tauolta palaaja joutuu lunastamaan korkeat odotukset.

      En ole vielä lukenut Donna Tarttin Tikliä (kirjastossa on 400 innokkaan jono), mutta arviot ovat olleet ylistäviä. Kenties taukoja voi ottaa, jos on riittävän lahjakas. Ja jostain (edellisten kirjojen myynnistä?) toimeentulo.

      Poista