sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Kaksin kaunihimpi

Kun odotin kuopustani, minua kokeneemmat kahden äidit varoittelivat, että kahden lapsen arjesta tulee hirveää. Mitä pienempi ikäero, sitä hirveämpää on edessä. Onnittelujen sijaan kuulin pahoitteluja. Useammin kuin kerran pahoittelija kertoi, ettei muista ensimmäisestä vuodesta mitään.

Voi toki olla, että sain rohkaisevampiakin kommentteja. En vain kyennyt rekisteröimään niitä, sillä salaa pelkäsin itsekin.

Olen aina halunnut kaksi lasta pienellä ikäerolla. Yhtä kauan olen ajatellut, että siitä varmasti tulee raskasta ennen kuin helpottaa. Olen ajatellut, että pienellä ikäerolla saan pikkulapsiajan hoidettua nopeammin, samoilla univeloilla. Samalla olen tuuminut, että olenkohan ihan fiksu: entä jos siitä tuleekin aivan kamalan raskasta ja kamalaa.



Ei tullut hirveän kamalaa, tuli oikeastaan ihan mukavaa.

Joo, olen ollut väsyneempi kuin ikinä. Kyllä, pinna on kiristynyt ja pamahdellutkin. Olen löytänyt itsestäni puolia, joita en olisi halunnut kohdata. En ole aina yltänyt sellaiseksi äidiksi, joka haluaisin olla. Jos yhden lapsen kanssa rutiinit olivat tärkeitä, nyt olen rutiinien vanki: arjen jokainen hetki on lähtemistä, palaamista, ehtimistä, ennakoimista, syömistä, pukemista, pesemistä, päiväunia.

Jaksan nähdä ystäviäni vain harvoin, sillä vapaa-ajan käytän mieluusti siihen, että olen ihan yksin. Kun päivänsä viettää kahden alati tarvitsevan kanssa, on jännä huomata, että pelkkä aikuisten välinen keskustelu tuntuu välillä liialta.

Olen lopen kyllästynyt ruuanlaittoon ja siivoamiseen. Ei meillä enää olekaan siistiä edes lasten nukkuessa. Noutoruuasta ja puolivalmisteista en jaksa kantaa huonoa omatuntoa: ilman niitä ärisisin lapsille paljon nykyistä enemmän.

Kuitenkin kaikki ylläoleva nurina on merkityksetöntä sen rinnalla, että on nuo kaksi, joiden silmät syttyvät, kun toinen tulee huoneeseen. Esikoinen, joka aamulla herätessään ei enää tassuttele minun viereeni, vaan katsomaan, onko vauva hereillä. Kuopus, joka nauraa räkättää isomman tempuille. Lapset, jotka jo nyt leikkivät yhdessä, hekottelevat toistensa jutuille ja ovat löytäneet yhteisen kielen.

Onneksi heitä on kaksi, toinen toiselleen maailman tärkeintä.

Rehellisesti sanottuna, arki ei ole raskasta eikä hirveää. Kahden kanssa on erilaista kuin yhden kanssa: yksi lapsi oli helppo sovittaa minun menoihini, nyt minä elän lasten aikatauluilla. Toisaalta kuopuksen vauvavuotena olen lähtenyt päivittäin raittiiseen ilmaan ja esikoisesta on ollut seuraa sekä minulle että vauvalle. Elämänpiiri on kaventunut lähikortteleihin, mutta samalla olen löytänyt aikaa lukemiselle, kirjoittamiselle ja juoksulle - ja itselleni. Olen tutustunut naapureihin ja löytänyt juttuseuraa leikkipuistosta.

En ole kaivannut niin kipeästi omaa aikaa, koska tiedän sen koittavan vielä. Toisaalta olen lähtenyt lasten luota reippaammin, koska tiedän sekä heidän että minun pärjäävän. En kuvailisi itseäni rennoksi mutsiksi vieläkään, mutta kenties jännitän vähemmän kuin esikoisen ollessa vauva. Esikoinen opetti muun muassa sen, että lapsi syö kun on nälkä ja nukkuu kun on väsynyt, joten niistä en ainakaan enää kuopuksen kanssa stressaa.

Esikoisen ollessa vauva kuumeilin toista lasta. Nyt tuntuu, että perhe on tässä. Ajatus on rauhoittava: voin olla tyytyväinen juuri tähän. Samalla se vapauttaa minut nauttimaan tästä ajasta, joka lopulta on vain ohikiitävä hetki.

Niin, jos siellä joku on juuri pissannut tikkuun ja huolissaan siitä, miten elämä tulee järjestymään: kyllä se järjestyy. Kenties jopa paremmin kuin osaat kuvitellakaan.

17 kommenttia:

  1. Vastasin vihdoin blogissani esittämääsi kysymykseen siitä, millaista on hyvä varhaiskasvatus. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hyvä vastaus olikin. Yritän ehtiä kommentoimaan tarkemmin, tosi hyvä ja ajatuksia herättävä teksti.

      Poista
  2. Tosi moneen - melkein jokaikiseen - kohtaan voin sanoa, että samaistuin ihan kympillä!

    VastaaPoista
  3. Voi Saara! Kiitos tästä! Mä olen salaa toivonut, että kirjoittaisit aiheesta. Meille kävi niin, että aivan puuntakaa on nyt yllätysvauva tulossa ja esikoinen on vasta 1v2kk, eli jos tässä maaliin saakka päästään, niin ikäeroa tulee noin 1v9kk. Mun mies oli heti että "jes, mahtavaa!" mutta myönnän että mulla on ollut enemmän sulateltavaa, sillä mietin vain niin paljon tota logistiikkaa jo nyt -> vauva syntyy joulukuun lopussa kun on ikävin talvi menossa, esikoista pitää ulkoiluttaa pari kertaa päivässä ja vauvaa imettä ihan koko ajan, miten ihmeessä sen teen kun puistossa ei voi imettää niin helposti kun kesällä, jne... Mulla on yks kaveri, jolla lapset tosi pienellä ikäerolla ja hän on lohduttanut ihan samoin sanoin kun sinäkin nyt, raskaampaa on kun yhden kanssa, mutta siitä selviää! Hän vertasi sitä synnytyskertomuksiin, että pahimmat tarinat kerrotaan aina, mutta jos menee hyvin niin siitä ei paljoa puhuta. Alan pikkuhiljaa olla sinut asian kanssa, onneksi tämä tosiaan kestää sen 9kk, että sopeutumisaikaa on :)
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. IHANAA! Onneksi olkoon! <3

      Sen myönnän, että ekat pari kuukautta olivat aikamoisia, kun tuntui, että olin koko ajan imettämässä ja yötkin olivat tosi repaleisia. Sitten helpotti, ja koko ajan helpottaa lisää, kun lapset kasvavat. Kerron vähän, mitkä jutut toimivat meillä, josko niistä olisi jotain apua tai ideoita sinulle.

      Rupesin suosiolla käymään lähileikkipuistossa (5 min kävelymatkan päässä), josta tarvittaessa lähdimme kotiin, kun vauvalle tuli nälkä. Tiheän imun kausina (meillä aika tarkkaan 3 vko, 6 vko ja 3 kk ikäisenä) en välttämättä päässyt lasten kanssa ulos lainkaan - silloin yritin saada isovanhempia tai tätejä viemään esikoista pihalle. Jos se ei onnistunut, niin mies vei sitten töistä tultuaan.

      Kotona koitimme tehdä kaiken mahdollisimman turvalliseksi, koska minä olin alkuun ison osan päivästä sohvalla vauvaa syöttämässä enkä siis pystynyt täysin pitämään esikoista pois pahanteosta. Mm. eteisen peilin veimme ullakolle, koska esikoinen hakkasi sitä autoillaan.

      Koitin mahdollisuuksien mukaan huomioida esikoista aina kun voin. Vauva nukkui paljon kantorepussa, jolloin leikin esikoisen kanssa ja luin hänelle (enkä esimerkiksi siivonnut tai laittanut ruokaa). Imetyksen aikana luimme paljon, ja esikoinen myös ajeli autojaan jalkojani pitkin :) Aika aikaisesta vaiheesta yritimme myös antaa esikoiselle kahden keskistä aikaa kummankin vanhemman kanssa. Uskon sillä olleen ison merkityksen, että esikoinen sai koko ajan huomiota, eikä meillä missään vaiheessa ole ollut suuren suurta mustasukkaisuutta.

      Minua on auttanut jaksamaan myös odotusten lasku. Paitsi etten odota, että meillä on säihkyvän siistiä ja itse tehdyt ruuat joka päivä, en myöskään odota itselleni omaa aikaa tai mahdollisuuksia tehdä mitä haluan tai saada kovin paljoa aikaiseksi. Se toimii minulla, kun voin vaikka koko päivän keskittyä lasten kanssa olemiseen sen sijaan, että yrittäisin hoitaa sähköposteja ja puheluita ja mitä näitä nyt on. Olen myös alusta asti yrittänyt ajatella niin, että on ookoo olla väsynyt ja muutenkin ottaa vastaan kaikki tunteet, mitä vastaan tulee. Ei se aina helppoa ole. Täälläkin olen kirjoittanut siitä, miten tuntuu etten ole kummallekaan lapselle riittävästi, tai siitä, miten ihan pienestä vastoinkäymisestä voi raivostua ihan käsittämättömän paljon.

      Esikoisen kerho on auttanut myös - meillä kerhoon pääsee 2-vuotiaana, eli silloin kun kuopus oli 4 kk esikoinen aloitti kerhossa. Alkuun kerho sotki kaikki vaivalla rakentamani rytmit ja rutiinit, mutta alkuihmettelyn jälkeen sain viikkoihin kaksi parin tunnin hengähdystaukoa itselleni. Kaiken ulkopuolisen lastenhoitoavun olen myös ottanut ilolla vastaan, ja opetellut sitä myös itse pyytämään :D

      Hyvin se menee. Ihan varmasti. (Ja silloin kun toisinaan ei mene, niin se on ihan ookoo ja ohimenevää)

      Poista
    2. Kiitos! Ja kiitos näistä esimerkeistä ja vertaistuesta. Meillä on myös leikkipuisto ihan lähellä ja kirjastoonkin kävelee vartissa, missä on tosi kiva leikkihuone. Olen jo ajatuksissani ottanut ne ensi kevään tukikohdiksi. Juuri tuota esikoisen huomioimista mietin ehkä eniten, hän on kuitenkin silloin vielä niin pieni ja tarvitseva itsekin. Jotenkin tunnen surua esikoisen puolesta jo nyt, kun hän menettää ainoan lapsen asemansa... nämä tunteet on välillä ihan käsittämättömiä! (ah, hormonit)
      Muistan kun olet kirjoittanut noista mainitsemistasi aiheista, varmasti palaan niihin teksteihin ja kommentteihin uudestaan.
      -Anna

      Poista
    3. Pikakommentti ennen kuin menen laittamaan kuopusta nukkumaan :)

      Mulla oli ihan samanlaiset tosi ristiriitaiset tunteet läpi raskauden ja kuopuksen syntymänkin jälkeen. Niidenkin tunteiden pitää vaan antaa tulla, vaikka välillä (ainakin mulla) niihin saattaa liittyä myös huonoja fiiliksiä.

      Nyt täytyy mennä!

      Poista
    4. Liityn kiitollisten lukijoiiden joukkoon! Ihanan levollinen teksti, ja varsinkin kommenttisi yllä oli rauhoittava. Avain onneen tai edes jonkinlaiseen päänsisöiseen harmoniaan taitaa olla se, että ei vaadi tai odota itseltään liikoja. Läsnäolo riittää, ja rutiinit. Meillä tulee ikäeroksi 3,5 vuotta jos kaikki hyvin menee. Esikoinen jatkaa päiväkodissa ja minä olen autaasti unohtanut ne kaksi ensimmäistä vuotta, vauvavuoden ja sitäkin stressaavamman töihin paluuvuoden. Juuri nyt on hyvä, jopa seesteistä. Tyyntä myrskyn edellä. Olen tosi helpottunut siitä, että identiteettikriisi vanhemmaksi tulosta on takana. Kuopus on varmasti erilainen vauva ja kahden lapsen arki haastavaa, mutta todelliset haasteet meillä alkavat äitiysloman loputtua, kahden työssäkäyvän vanhemman ja kahden pikkulapsen arjen sovittamisessa yhteen . Olen ajatellut myös vähän opiskella vauvavuoden aikana, mutta niinkuin edellä kirjoitit, voi olla ihan ok rauhoittaa tuleva vuosi uuden ihmisen ja isoveljen ihmettelyyn. Liisa

      Poista
    5. Mä luulen, että mitään yleispäteviä neuvoja ei tässäkään ole. Tiedän naisen, joka kirjoitti kirjan ollessaan hoitovapaalla kahden pienen lapsensa kanssa. Ja toisen, joka ehtii ja kykenee vaikka mitä. Mulla rauhoittuminen toimii, mutta jollain toisella liika monotonisuus voi olla se mikä hajottaa pään.

      Meillä on vielä kokematta työn ja perheen yhteensovittaminen, mutta se kieltämättä jännittää jo nyt. Kotona ollessa ei ole kiire juuri ikinä, ja lasten sairastaminen ei sotke arkea. Siinä on varmasti totuttelemista, kun sinne asti pääsemme.

      Onnea odotukseesi!

      Poista
  4. Itselläni tökkäsi juuri siihen kohtaan "toisen lapsen projekti": "Kahden kanssa on erilaista kuin yhden kanssa: yksi lapsi oli helppo sovittaa minun menoihini, nyt minä elän lasten aikatauluilla."

    Nyt kun lapsi on kohta 3,5 vuotias ja aloittamassa sen päiväkodin, niin olen niin onnellinen ettei sitä toista tullut kun sitä jossain välissä pariin otteeseen kuukausi-pari yritettiin, koska tiedän että en olisi kestänyt sitä lasten ehdoilla elämistä. Niin karua kuin se onkin :) Toki me tehdään lapsen kanssa tosi paljon kaikkea (yleensä sellaista aikuiskivaa, johon lapsetkin sopii) ja olenhan minä järjestänyt opintonikin niin että kotihoito onnistui jopa kolmeksi ja puoleksi vuodeksi, mutta uskon sen olevan niin perustavaalaatua erilaista se kahden lapsen kanssa oleminen ja eläminen että ei. Mutta tässä oli nyt tämä minun panokseni ja tällä kokoonpanolla on hyvä jatkaa! Mies alkaa tekemään osa-aikaista kun opintoni alkaa täysipäiväisinä ja varmaan ottaa seuraavaa koppia "kuvioidensa sotkemisesta"!

    Ugh, ollaanpa itsekkäitä laiskimuksia.... No, minkäs teet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, lapsilukuun liittyvät päätökset ovat lähtökohtaisesti itsekkäitä, on se päätös nolla, kaksi tai kolmetoista :)

      Mun mielestä on vaan hyvä, että jokainen tekee omista lähtökohdista ne päätökset (sikäli mikäli lapsilukua voi päätökseksi kutsua - omissa käsissähän se ei lopulta ole kuin sen verran, että päättää yrittää tai olla yrittämättä).

      Ja onhan se erilaista :) Nykyisin kun olen vain toisen lapsen kanssa, se tuntuu ihan lomalta :D

      Poista
  5. Mä oon aina taputellut itseäni selkään siitä, että tajusin tehdä kaksi lasta suht pienellä ikäerolla. Ainoana lapsena olen vasta aikuisena tajunnut, kuinka paljon menetin. Meidän eteisen seinällä on kuva, jossa juuri yksi vuotta täyttänyt kalju ja vain toisen etuhampaan kasvattanut kuopus nauraa suu ammollaan ja ei vielä kolmea täyttänyt esikoinen höröttää yhtä lailla. Siinä kuvassa kiteytyy niiden kahden suhteen todellinen alku, kun toinen lakkasi olemasta vauva, siitä tuli äkkiä tasavertainen kikatuskumppani, jota voi toisaalta välillä innostua hoivaamaan kuin vauvaa. Ja mätkiä naamaan, monta kertaa päivässä, ja sitten sopia.

    Kuulin jonkun mielipiteen, että ei kannattaisi olla kahta vaippaikäistä taloudessa samaan aikaan. No jaa, mä taas näin asian silleen, että mielummin paskaruljanssi kerralla ohi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle sanoi yks, että parempi tehdä toinen ennen kuin muistaa millaista on nukkua kunnon yöunia! :D
      -Anna

      Poista
    2. No se on just näin! Parempi hoitaa paskaruljanssi ja univelat kerralla pois.

      Esikoinen oli alle vuoden kun odotin jo kuopusta. En silloin oikein käsittänyt, miten paljon elämä helpottaa kun lapsi täyttää 1 tai kun se oppii puhumaan tai syömään itse - joten mulle ei tullut tunnetta, että luopuisin nyt jostakin, vaan elämä vaan jatkuu samanlaisena toisen vauvan myötä.

      Mulla ja mun isosiskolla on pieni ikäero, ja siitä on jäänyt tosi lämpimät muistot. Arjessa oli aina olemassa tuki ja turva - ja myös taistelupari. Halusin saman myös omille lapsille, ja kyllä se näyttää toteutuvan. Jo nyt nuo kaksi leikkivät yhdessä, paijaavat toisiaan, nauravat toistensa jutuille, ilahtuvat toistensa näkemisestä ja ovat vaan niin mahdottoman söpöjä yhdessä.

      Poista
  6. Luulen, että tuossa "ennen kuin muistaa millaista on nukkua kunnon yöunet" on vinha perä. Jos en nyt olis tässä tilanteessa, voisin aivan hyvin kuvitella itseni parin vuoden päähän yhden lapsen kanssa ja miettiä, että why rock the boat kun kaikki on nyt niin sujuvaa. Toisaalta olen siis hyvin helpottunut, ettei tällaisia tarvinnut alkaa edes miettimään!
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo varmasti juuri näin. Tai sitten parin vuoden päästä olisi iskenyt vimmainen vauvakuume joka tapauksessa :D Mutta hyvä näin, nyt ei tarvitse miettiä!

      Poista