lauantai 31. toukokuuta 2014

Taistelupari

Juuri kun pääsin hehkuttamasta, kuinka ihanaa on, kun lapset ovat oppineet leikkimään keskenään... Yhdessä leikkimisen taitoa seurasi nimittäin yhdessä tappelun taito.

Kuopus on oppinut sukkelaksi liikkeissään, ja tämä on järkyttänyt esikoisen maailmaa. Aiemmin paikoillaan nököttävä tai hyvin hitaasti etenevä pikkusisarus edustaakin nykyään ainaista vaaraa siitä, että leikit sotketaan ja lelut viedään. Nyt varmaankin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti esikoiselle konkretisoituu se, että meillä asustaa kaksi lasta. Kun se toinenkin tahtoo, ottaa, ja vaatii. Ja repii tarvittaessa hiuksista. Huutaa kovaäänistä protestihuutoa, kun ei saa haluamaansa.

Voi pientä esikoisparkaa. Hänen vastauksensa muuttuvaan tilanteeseen on aamusta iltaan raikuva vihainen "EI!", "ET SAA!", "SE ON MINUN!". Pikkusisarus näyttäytyy alituisena uhkana, jolle pitää huutaa karkotushuutoa jo usean metrin päästä. Siis myös täysin tarpeettomasti silloinkin, kun pienellä ei ole lainkaan pahat mielessä.

Näin nätisti meillä vielä hetki sitten leikittiin yhdessä.

Karhunpainia muistuttava halausotekin on nykyään harvinainen.


Minä puolestani olen löytänyt vanhemmuudesta jälleen uuden tason, jota en hallitse lainkaan. Minä nimittäin suutun. Kovaa. Mitäköhän sitten käy, kun lapset ottavat välienselvittelyssään nyrkit käyttöön, kun minua raivostuttaa jo tuo ainainen huutaminen ja rumasti puhuminen. Jos joku on seurannut Emilian projektia olla huutamatta lapsille, niin minä en ole sillä saralla ollut kovin hyvä viime aikoina.

Olen nyt kuluneen viikon aikana näyttänyt mallia siitä, miten meidän perheessä ristiriitatilanteet selvitetään:
"Kulta, onko sulla jokin hätänä?" (ystävällisesti)
"Voinko mä jotenkin auttaa sua?" (kireästi)
"Sä osaat puhua myös nätisti, joten voitko lopettaa ton möykkäämisen?" (tiuskaisten)
"Nyt suu kiinni, jos et osaa puhua ystävällisesti!" (huutaen)

Tiedetään, tiedetään. Minun käytöksestäni lapsi oppii vain sen, että huutaminen on tuhmaa, kun hän tekee niin, mutta ilmeisesti äiti saa huutaa jos siltä tuntuu.

Vasta tänään aamulla tajusin, että esikoinen tarvitsee opastusta siihen, miten ristiriitatilanteet hoidetaan. Eli ihan kädestä pitäen oppeja, miten toimia, kun pikkusisarus ryömii kesken olevan palapelin päälle ja yrittää repiä lelua kädessä. Tätä meillä on sitten harjoiteltu:
"Nyt sä voit sanoa, että minulla on leikit kesken, et saa ottaa kädestä."
"Ystävällinen tapa sanoa on sanoa vaikka, että minä pelaan ensin tämän palapelin loppuun, sitten on sinun vuoro."
"No nythän te voisitte leikkiä vaikka yhdessä, katso näin..."

On tämä silti hermoja raastavaa. Pienempi haluaa kovasti olla mukana leikeissä ja kiinnostuu tietysti juuri siitä lelusta, mikä isommalla on. Isompi ei vielä osaa jakaa eikä toisaalta myöskään puolustaa itseään nätisti. Minä en osaa vielä määritellä, milloin on ookoo leikkiä itsekseen ja milloin pitää opetella leikkimään yhdessä. Koska molemmat ovat tärkeitä: oma rauha ja tila, mutta myös yhteinen tekeminen.

Huh. Löytyisikö sinulta jotain vinkkejä? Miten opetat lapsille yhdessä toimimista, kodin pelisääntöjä ja ristiriitatilanteiden hoitamista? Mikä kaikki on yhteistä ja mikä omaa? Miten teillä varmistetaan se, että lapset saavat halutessaan myös leikkiä itsekseen?

18 kommenttia:

  1. Mulla ei ole valitettavasti antaa muuta kuin myötätuntoa. Ja voin todeta että noita samoja taitoja opetellaan edelleen meidän miltei 12v:n ja 14v:n kanssa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se taitaa mennä. Mulla ja mun siskolla on yhtä pieni ikäero kuin meidän lapsilla, ja muistan lapsuudestani paitsi ihanan siskojen välisen ystävyyden, myös ainaisen riitelyn :) Tavallaan se läheisyys meillä tarkoitti myös sitä, että oli turvallista suuttua. Ja se on hyvä, että sellaisia ihmissuhteita on.

      Poista
  2. Palapelejä, legorakennelmia yms. aikaa vieviä ja vaativia juttuja ei meillä pienemmät saa mennä sörkkimään ollenkaan, ellei isommat erikseen pyydä mukaan. En minäkään ole kovin otettu, jos esim. sukantekeleeni käy joku purkamassa atomeiksi.

    Muissa jutuissa taas kaikkien pitää mahtua mukaan. Kädestä ei kuitenkaan kukaan saa ottaa keneltäkään, ja lyöminen, pureminen sekä potkiminen on ehdottomasti kielletty. Pelkkään huutoon en puutu, huutakoot toisilleen...

    Pienten kanssa meillä on esim. legoja jaettu, että leiki sä noilla ja sä taas noilla, nyt isommat (jopa 4v) jo rakentaa pienemmille leikittäväksi ja hajotettavaksi juttuja samalla kuin tekevät omiaan.

    Ja suljettavat ovet, ne on plussaa. Jos joku menee oven taa, ei perään ole asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä, kyllä isomman(kin) leikkejä pitää kunnioittaa. Oven taakse (tai pöydän ääreen tms. korkealle jonne vauva ei vielä pääse) menemistä olen yrittänyt markkinoida ratkaisuna, mutta esikoinen suhtautuu ehdotukseeni hylkäämisenä. Haluaa olla samassa tilassa meidän kanssa, mutta ei kuitenkaan halua..

      Poista
  3. Monesti sanotaan, ettei lasten välisiin naihoihin kannata tai edes tarvitse liiemmin puuttua. Kunhan ketään ei satuteta eikä mitään rikota, lapset saavat itse "selvitellä välejä". En tosin mene vannomaan tuon ikäluokan lapsista eikä itselläin (vielä) ole kokemusta moisesta, hehe :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi neuvo vois toimia vähän isommilla lapsilla, joilla itsellään on jo taito ratkoa ristiriitatilanteita. Mun lapset on 2,5-v ja 10 kk, eli kaipaavat vielä opastusta siihen, miten toisten kanssa toimitaan.

      Poista
  4. Meillä kaksosten tuhoiässä sääntö oli raa'asti se, että jos esikoinen halusi leikkiä rauhassa, niin se piti tehdä omassa huoneessa suljetun oven takana, muuten oli pakko ottaa pikkuapinat mukaan leikkiin. Mutta on kyllä hankala vaihe, kun isompi ei vielä taatusti ole halukas jakamaan omastaan ja ymmärtämään nuorempaansa, ja se taas ei vielä tajua mitään nätisti leikkimisestä.

    Mutta toi meilläkin yleensä toimii parhaiten (jos jokin ylipäätään toimii), että antaa konkreettisen esimerkin siitä, miten yhdessä (tai vuorotellen) voisi leikkiä. Ei noi 7- ja 3-vuotiaatkaan nimittäin aina itse keksi, kun ovat niin kiinni siinä omassa ideassaan. Viikonloppuna kaksi halusi olla vauvanukkejen äitejä, mutta riita saatiin vältettyä ja tosi kiva leikki aikaiseksi, kun vaihtoehtoiseksi rooliksi kelpasi mun ehdottama päiväkodin opettaja.

    Mutta äärimmäisen hermoja raastavaa se kyllä on, kun ovat toistensa tukassa kiinni (kirjaimellisesti).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ihan kaikkeen toimii parhaiten se, että antaa konkreettisen esimerkin siitä, miten toimia. Kiellot ja komennot toimivat huonosti, ohjaaminen oikeaan toimintaan toimii (silloin kun toimii). Tänään olemmekin harjoitelleet omassa huoneessa oven takana leikkimistä, ja se toimi ihan kivasti. Tyyppi viihtyi siellä pienen tovin itsekseen (plussaa), mutta hermostui, kun vauva olisi ollut menossa sinne oven ollessa auki ja huoneen tyhjänä (miinusta). Mutta ehkä tämä tästä.

      Sellaisenkin huomasin tänään, kun pienempi nukahti tavallista aikaisemmin päiväunillensa. Isompaa on varmaan hiertänyt myös se, että päivässä ei ole enää hetkiä, jonka hän saisi viettää kahden kanssani. Vauva on siirtynyt yksiin päiväuniin eli lapset nukkuvat samaan aikaan ja valvovat samaan aikaan. Tänään kun vauva simahtikin 2 tuntia ennen esikoista, söimme lounaan ja leikimme rauhassa yhdessä, ja elo oli paljon sopuisempaa kuin muutoin viime päivinä. Pitäisi aina muistaa kuinka tärkeää on antaa huomiota molemmille lapsille erikseen, ihan joka päivä.

      Poista
  5. Tästä heräsi niin paljon ajatuksia. Ensinnäkin, myötätuntoni, samassa veneessä tarvotaan! Tuntuu että opettelen koko ajan itsekin näitä pelisääntöjä. Tasapuolinen huomio, kuinka paljon erotuomaroin, kuinka paljon vetäydyn hieman takavasemmalle jne. Meillä esikoinen saa aika kivasti minun aikaa kun ei nuku enää päiväunia, ja kuopus saa sitä esikoisen leikkien lomassa. Silti sitä mustasukkaisuutta on paljon ilmassa. Ehkä huvittavinta on tämä molempien ahtautuminen syliini ja siinä sitten se riidan kehittäminen. Toinen huutaa, toinen tukistaa. Puuh. Meillä kuopus on tosiaan aika fyysinen eli tukistaa ja läpsii ja se on kyllä kiellettyjen listalla. Huutakoon sitten mielummin vaikka.

    Tänään juuri viivyttelin Suomalaisen kirjakaupan kasvatus osion hyllyllä. Päässä on muutama tenkkapoo johon tarttisi taas maalaisjärkeä järeämpää. Kuopus kun on tyystin erilainen kuin esikoinen tuon ikäisenä.. Ja ne hermot, ne hermot. Se tyttöjen huutaminen saa aina omat kiristymään.

    Ja kuulemma 2 ja 4 vuotiaiden kanssa se varsinainen taistelutanner onkin. Teinejä en halua edes ajatella. Oliko ne seesteisimmät ajat siellä vauvavuosissa? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötätunnosta. Jotenkin nämä aina yllättää, vaikka kuinka olisi katsellut vierestä kavereiden perhe-elämää sillä silmällä, että tuollaista on tulossa :D Tai lähinnä mut yllättää se oma reaktio, että miten voikin raivostuttaa tuollainen nahistelu.

      Mun pitäisi vihdoin laittaa varaukseen se Cacciatoren Kiukkukirja, sitä on moni kehunut. Oisin tehnyt sen nyt, mutta Helmet taitaa olla alhaalla..

      Seesteisimmät ajat olivat siellä vauvavuosissa :) Sitä ei vaan itse tajunnut silloin, kun oli niin pihalla kaikesta :D

      Poista
    2. Huomasin muuten että olin kirjoittanut samassa veneessä tarvotaan :D (Joo vähän OT mutta oli pakko kommentoida). Tarkotin varmaan suossa..

      Poista
    3. Ha ha haa, mä en huomannut! Tajusin pointin :D

      Poista
  6. Leluteekin Emilian linkin kautta ekaa kertaa seikkailin tänne, ja kyllä osui ja upposi tämä kirjoitus. Meillä lapset pian 3vee ja reilu 1,5vee - ja meno on sen mukaista: "Minun, MINUN!" ja läps, tumps, tönäisy. HUOH! Emilian myötä olen itsekin koittanut tsempata tuon huutamisen (tai huutamattomuuden) kanssa, mutta aina ei vain kykene. Pienempi härkkii uhallaan isompaansa, koska siitä on hauska juosta karkuun. Isompi taas on herkempi ja räjähdyalttiimpi ja noiden myötä usein varsin fyysinen pienempää kohtaan. Eikä oikein voi sanoa pienemmällekään, että oma mokasi kun itse varastit tahallaan toisen palapelin palan kesken sen kokoamisen... Ja se kiukun määrä mikä itsessä nousee, kun kumpi tahansa (yleensä tosin se isompi) fyysisesti satuttaa toista, se on jotain käsittämätöntä. Ei siis mitään kikkakolmosia täällä, mutta ihana lukea, että muillakin on samanlaista. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai se hermoja raastavuus johtuu siitä, että molempia kohtaan on vahva suojeluvietti. Ja sitten kun he ovat toistensa kimpussa, se suojeluvietti iskee päälle ja riitapukarit saavat kuulla kunniansa.

      Meillä esikoinen näyttäisi keksineen homman jujun ja on tänään etsiytynyt leikkeinensä korkealle (sohvalle, sängylle, pöydän ääreen). Arvaan, että seuraava kriisi on edessä, kun kuopus oppii kiipeämään :)

      Poista
  7. Kuulostaa niin tutulta. Tässä sulle yksi vinkki, jonka mä sain viime (toissa?) viikolla ja jota en vielä itse osaa käyätännössä soveltaa. Mutta ihan mieletön minusta, oon aikonut kirjoittaa tästä blogiin jahka ehdin.
    Me katsottiin kurssilla pieni pätkä Yle Areenan ohjelmasta Dokumenttiprojekti: Vapaa mieli. Ohjelma kannattaa joskus katsoa vaikka kokonaankin, mutta kohdassa 58:40 eräs hieno ammattilainen (terapeutti, mindfulness-kouluttaja) ratkaisee hienosti erään lasten välisen riidan. Toki lapset ovat vähän isompia kuin meidän, eivätkä henkilön omia, mutta silti. Katsoin klipin kyyneleet silmissä. Lähestymistapoja on niin monia ja mä olen niin skipannut tämän: miltä sinusta tuntuu? Missä se tuntuu? Miten sen saisi pois? Nää on mindfulness-tekniikoita lapsille. Ihan mieletön. Käy katsomassa, tää kohta kestää kolmisen minuuttia.

    Tässä linkki ohjelmaan:
    YleAreena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, katsoin heti! Tämä oli tosi hyvä. Mä oon yrittänyt tunteiden sanoittamista ja sitä, että pyydän esikoista miettimään, miltä kuopuksesta tuntuu ja kertomaan miltä itsestä tuntuu. Sekin toimii, mutta toi videolla näkyvä tapa on kyllä vielä paljon parempi. No meillä kuopus on vielä niin pieni, että hänen kanssaan ei auta muuta kuin ottaa syliin ja lohduttaa, mutta esikoisen kanssa voi jo jutella näistä asioista.

      Poista
    2. Niinpä, meillä on edelleen sama kuopuksen kanssa, vaikka ikää on (tänään!) 1v 8kk - ei se sanavarasto hänellä ihan vielä tähän riitä. Tunteita mekin ollaan isomman kanssa sanoitettu tässä pitkin matkaa, mutta toi oli jotenkin niin liikuttavan syvällinen tapa. Ja ratkaisu tuli lapsilta itseltään, se oli musta tässä kaikista hienointa. Että jotenkin sellainen ahaa-elämys, että ehkä meidän 3,5-vuotiaskin osaisi jo itse ratkaista nää tilanteet, jos sen saisi ensin lempeästi pois sieltä kiukusta tai surusta.

      Poista
    3. Mä uskon siihen, että lapsille kannattaa opettaa ongelmanratkaisutaidot sen sijaan, että itse toimisi erotuomarina. En vain ole aiemmin nähnyt, miten se noin luontevasti ja lempeästi tehdään. Tuossa on itsellä opettelemista, mutta varmasti vaivan arvoista!

      Poista