sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Sekaisin pioneista

En tiedä montaa asiaa, joka olisi kauniimpi kuin kukassa oleva pioni (juuri nyt ei tule mieleen yhtäkään). Pionit olivat itsestäänselvä valinta hääkimppuuni (joku vieras jopa naljaili, että häiden ajankohta valittiin pionien kukinnan mukaan, mutta se ei sentään pidä paikkaansa), ja kevään lopulla, pionikauden alkaessa, menen aina hieman sekaisin.

 
 

Kävimme lasten kanssa retkellä Vallilan siirtolapuutarhassa. Isompi potki pyörällään, pienempi nukkui rattaissa ja minä säntäilin kukalta toiselle. Toinen toistaan upeampia pioneja, suurimmat lähes pääni kokoisia. Valkoisia, hennon vaaleanpunaisia, rohkean pinkkejä. Oli pakko palata ilman lapsia kameran kanssa. Otin sata kuvaa, tässä niistä parhaat.

 
 

Jos lukijoista löytyy kaltaisiani pionin ystäviä, suosittelen piipahtamaan Vallilan siirtolapuutarhassa. Puutarhasta löytyy myös söpö pieni kahvila ja siirtolapuutarhamuseo (avoinna sunnuntaisin klo 13-15). Pionit ovat parhaassa kukassa juuri nyt, joten hopi hopi.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Tasa-arvo. Joillain on sitä enemmän kuin toisilla.

Keskiviikkona tunsin itseni aika typeräksi.

Olin tiistaina kirjoittanut tekstin, jolla halusin osoittaa tukeni Pride-viikolle. Sivulauseessa, sulkujen sisällä lähetin terveisiä eduskunnan lakivaliokunnalle, jonka uskoin tekevän viisaan ja oikean päätöksen. Ihan oikeasti uskoin, siksi tekstini oli niin kepeä ja kiihkoton.

Ja sitten keskiviikkona luin uutisen toisensa perään ja huomasin eläneeni suvaitsevaisuuden kuplassa. 10 ahdasmielistä homofoobikkoa (saako näin sanoa? Minuun ei nimittäin uppoa selitykset "lakiteknisistä ongelmista", vaan väitän, että oikeasti kyse on asenneongelmasta) päätti pyyhkiä persettä lakialoitteella, jonka takana on 166 000 Suomen kansalaista. Terve vaan, kansanvalta!

Kuva: NYT-liite / Eetu Pietarinen

Oikeasti kyse on pelosta.

Minkä pelosta, sitä minun on vaikea ymmärtää. Tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat perustelevat kantaansa perhearvoilla, perinteillä ja lasten asemalla (lapset! Pelastakaa edes lapset!).

Ihmiset. Astukaa jo tälle vuosituhannelle ja ymmärtäkää, että perhe on muutakin kuin heteroparin kaksi lasta ja labradorinnoutaja. Aikuisella ihmisellä pitää olla oikeus rakastaa ja perustaa perhe. Ennen kaikkea: aikuisilla ihmisillä pitää olla samat oikeudet. Kyse on ihmisoikeudesta, siitä, että emme yhteiskuntana aseta jäseniämme eriarvoiseen asemaan seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Entäs ne lapset sitten? He huolestuttavat minua kaikkein eniten. Miten ihmeessä minä selitän lapsilleni, että kaikki ovat samanarvoisia, mutta toisilla on oikeuksia enemmän kuin toisilla?

Ehkä minun ei tarvitse selittää. Tasa-arvoinen avioliittolaki menee eduskunnan ison salin käsittelyyn syksyllä, ja haluan vielä uskoa, että silloin kansanedustajien enemmistö äänestää syrjintää ja eriarvoistamista vastaan. Äänestäjät, seuratkaa silmä kovana äänestystulosta. Eduskuntavaaleissa ensi keväänä oma ääni kannattaa antaa ehdokkaalle ja puolueelle, jonka toimintaa ei tarvitse hävetä.

Puolesta ja vastaan

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Ylpeys ja ennakkoluulo

Nuorena väittelin eräänä iltana päivällispöydässä isäni kanssa homojen oikeudesta mennä naimisiin. Isäni kysyi, olisiko mielestäni yhtä lailla oikein, että ihmiset saavat mennä naimisiin eläinten kanssa. Kysymyksen logiikka on edelleen mielestäni käsittämätön, mutta isäni tavoin ajattelevia yhä on.

Lapsena koulun pihalla oli aivan tavallista käyttää "homoa" haukkumasanana. Sillä ei viitattu seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan "v*tun homo!" saattoi raikua siinä missä mikä tahansa muukin pilkkaava sana. Neekereistä ei silloin puhunut enää juuri kukaan (ja niitä, jotka puhuivat, paheksuttiin yleisesti), mutta homosta haukkumasanana ei huomauttanut yksikään (no minä yritin, mutta sain osakseni vain silmien pyörittelyä).

Teini-ikäisenä suutelin tyttökaveriani kokeilunhalusta. Halusin myös shokeerata, mutta shokkivaikutus suudelmastamme jäi pieneksi. Leikittelin ajatuksella, että olisinkin lesbo, mutta siihen se jäi. Leikiksi.

Oikeasti minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä tuntuu, kun joku vastustaa sinun oikeuttasi rakastaa, pitää elämääsi iljettävänä ja luonnonvastaisena. Ennakkoluulot seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan ovat edelleen vahvat. Niin vahvat, että YLE katsoi viime syksynä asialliseksi kysyä, saako opettaja olla avoimesti homo. Jotkut tahot ihan tosissaan uskovat, että homosuhteet ovat muoti-ilmiö, jota media markkinoi.

Tällä viikolla vietetään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen teemaviikkoa, Helsinki Prideä. Teemaviikko on todellakin tarpeen, vaikka toivonkin, että se vuosien mittaan tekee itsensä tarpeettomaksi. Maailma on jo muuttunut suvaitsevammaksi ja tasa-arvoisemmaksi paikaksi, mutta vielä on kiviä käännettävänä. Kaikilla meillä on oikeus rakastaa ja solmia parisuhde. En näe mitään syytä, miksi avioliitto pitäisi varata vain tietyntyyppisille parisuhteille (että terveisiä vaan sinne eduskuntaan, tehkää hyviä päätöksiä).

Kuva: Helsinki Pride / Alejandro Lorenzo

Minun kouluvuosistani on jo aikaa, enkä tiedä, millä nimillä nykypäivän lapset toisiaan haukkuvat. Toivon, että homo ei ole niiden joukossa. Toivon, että lasteni päästessä kouluikään ketään ei kiinnosta minkälaisessa parisuhteessa heidän opettajansa on. Toivon, että jokainen meistä voi ylpeästi olla juuri sellainen kuin on, ja ennakkoluulot hiljalleen häviävät.

LISÄYS 25.6. Tämänpäiväinen lakivaliokunnan äänestystulos tasa-arvoista avioliittolakia vastaan veti sanattomaksi. Eduskunnan iso sali käsittelee asiaa syksyllä, toivottavasti silloin enemmistö on suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon kannalla.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Eräskin juhlapyhä

Äkkilähtö mökille. Aamupalapöydästä venerantaan ajassa 2 tuntia 15 minuuttia. Sateenpitämistä, tuulensuojan etsimistä, auringonpaistetta, lintuja ja niiden poikasia. Isovanhemmistaan ilahtuneet lapsoset. Puolitoista tölkkiä siideriä. Rauhallinen saunahetki yksin. Kainaloon nukahtanut esikoinen. Oikein kiva juhannus. Tämän voisi ottaa uusiksi vaikka jo ensi viikolla.









keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Kesä

Olkoonkin, että viime päivinä sää on ollut kuin syyskuussa, että miehen loma ei ole vielä alkanut, että esikoinen ei enää halua nukahtaa päiväunille. Kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa. Vaikka päähän on viime päivinä saanut vetää pipon, kaulaan huivin ja käsiin hanskat, on silti elo jotenkin rennompaa ja mukavampaa kuin sanotaanko vaikka nyt talvella. (Tai sitten lapseni ovat taas kasvaneet hieman, ja ovat taas entistäkin mukavampaa seuraa, vuodenajasta viis.)


Valoisat aamut ja illat, luonnon vehreys, lintujen liverrys, minä rakastan sitä kaikkea! Helsinki on täynnä kaikkea kivaa tekemistä (vaikkei tekisikään muuta kuin kävisi heittämässä kiviä mereen ja poimimassa kukkia).

Minä, rutiinien orja ja ainainen ennakoija, olen höllännyt vähän, ja pakkaan aamulla mukaan pari vaippaa (jos muistan) ja lorvimme lasten kanssa ulkona koko päivän. Lounaan syömme kahviloissa, välipalaksi napsimme torin antimia, päiväunille naperot nukahtavat rattaisiin kumpi milloinkin (ja minä hymähtelen itsekseni muistellessani, miten esikoisen ollessa kuopuksen ikäinen stressasin päiväunien ajoituksesta, määrästä ja kestosta, ja nyt nuo molemmat nukkuvat aivan milloin sattuu ja se on ihan jees).

Yleensä minussa herää kesäisin kateus muiden omia pihoja ja mullassa mylläämistä kohtaan, tänä kesänä olen vain kiittänyt kotimme sujuvaa sijaintia kun olemme suhailleet spåralla ja bussilla päiväretkillemme (ja iloinnut helposti viihdytettävästä esikoisesta, jolle bussikyyti itsessään on päivän kohokohta).

Blogikin on ihan hunningolla, kun olen iltaisin niin väsynyt päivän tohinoista että jutuntyngät jäävät hajanaisiksi ajatuksiksi pään sisälle ja kone pysyy kiinni minun kömpiessä nukkumaan (Instagramia päivitän senkin edestä, se on niin helppoa siinä reissun päällä räpsiä kuvat ja julkaista). Ehkä - toivottavasti - tekin olette jo kesälaitumilla, nauttimassa laineiden liplatuksesta, paljaista varpaista, tuoreista mansikoista ja kaikesta muusta ihanasta, minkä kesä tuo tullessaan.

Ihana kesä. Kiva kun tulit.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Aina vika kerta

Siinä on eräs huono puoli, kun tietää lapsilukunsa olevan täynnä. Kuopuksen kanssa kaikki tapahtuu viimeistä kertaa.

Esikoisen kanssa kaikki tuntui loputtomalta, kuopuksen kanssa kaikki on lopullista. En enää ikinä ole raskaana. En koskaan enää synnytä. Tämä on viimeinen kerta, kun kainalossani tuhisee vastasyntyneen tuoksu. Näitä pieniä vaatteita ei meidän perheestämme enää kukaan koskaan käytä. Nyyh ja yyh ja itku.

Kyse ei olisi siitä, että erityisesti haikailisin liitoskipujen perään, tai kaipaisin sitä järisyttävää kipua, mitä synnyttäminen on. En halua takaisin sitä kahden viikon vanhaa tissitakiaista, olen ihan tyytyväinen tähän kohta vuoden vanhaan. Ja se lapsiluku, se on ihan oikeasti täynnä.

Silti minut täyttää jokin kumma haikeus aina, kun jokin vaihe on takanapäin.

Kiitos, uskollinen rintapumppuni, palvelit minua hyvin.


Lopetin juuri imettämisen. Vartaloni on taas pelkästään minun, melkein kolmen ja puolen vuoden raskaus-imetys-raskaus-imetys -putken jälkeen. Omaa aikaa ei tarvitse enää aikatauluttaa syöttövälien mukaan, voin heittää hyvästit paidoille, joista saa näppärästi kaivettua tissin esiin. Voisi olla siis aika hurraa-huudoille, lasillisen kuohuvaakin voisi kilistää sen kunniaksi, että voin nakata kulahtaneet imetysliivit vihdoin roskikseen.

Mutta kun minun pääni ei toimi niin. Huomaan nyyhkiväni niiden kamalien luukkupaitojen äärellä, että mitäs jos sittenkin vielä jatkaisin. Että entä jos en myisikään imetystyynyä pois, jospa sille olisikin vielä tarvetta. Entä jos, ehkä sittenkin...

En saa puettua haikeuttani sanoiksi. Typeräähän tämä on, ja ohimenevää. Oma päätös vielä kaiken lisäksi. Ja oikeasti ihan hyvä asia, yllä luetelluista syistä. Se vain taas tapahtui jotenkin nopeammin kuin olin kuvitellut, ja kuopus tuntuu kaipaavan yhteistä hetkeämme paljon vähemmän kuin minä. On taas askeleen kauempana minusta. Nyyh ja yyh.

Tämä on muuten niitä juttuja äitiydestä, joita en osannut ennalta aavistaa: että minä olisin se mutsi, joka nyyhkii imetyksen loppumista. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut äidit kokevat vastaavassa tilanteessa voitonriemua. Ehkä minäkin vielä. Kyllä. Ihan kohta.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Vaatekaapin suunnitelmatalous

"Juhlamekon löytäminen sujui niin helposti, että palkitsin itseni uusilla kengillä :)"

"Kävin ruokaostoksilla ja tulin kotiin uusien kenkien kanssa."

Yllä olevat ovat Facebook-statuksiani noin neljän vuoden takaa. Päivitykset kuvaavat hyvin silloista suhtautumistani vaateostoksiin: tein hankinnat sattumalta, hetken mielijohteesta, itseäni palkiten (toisinaan myös lohduttaen). Kengät olivat suosikki-heräteostoksiani: niitähän ei voi naisella olla liikaa. (Laskin vaatehuoneen raivausprojektia aloittaessani omistavani 30 paria kenkiä.)

Nyttemmin sekä pursuava vaatekaappi että vaateostoksilla käyminen ovat alkaneet ärsyttää. Olen karsinut vaatevarastoani ja yrittänyt pärjätä vähemmällä. Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi -kirjasta jäi monen hyvän oivalluksen lisäksi käteen ajatus vaatekaapin suunnitelmataloudesta. Olen jo aiemmin omaksunut Saramäen suositteleman tavan ajatella hankintahintaa kustannuksena per käyttökerta: 300 euroa talvitakista ei ole liikaa, jos takki on viisi vuotta käytössä kolme kuukautta vuodessa (5 x 3 x 30 = 450 käyttökertaa, kustannus 0,67 € per kerta).

Suunnitelmallisuutta olen joutunut opettelemaan. Aiemmin olen kierrellyt kauppoja huvin vuoksi, ja ostanut jotain mikä on tuntunut riittävän kivalta. Kiva tarkoitti harvoin tarpeellista, ja päädyinkin ostamaan kaappini vaatteita, joita siellä jo oli. Tämän seurauksena vaatevarastoni on epätasapainoinen: minulla saattaa olla monta ala-osaa, mutta vähän yläosia; monta siistiä työmekkoa, muttei yhtään siistiä arkimekkoa. Samalla olen jättänyt hankkimatta jotain tarpeellista: esimerkiksi goretex-lenkkarini ovat reikäiset useammasta kohtaa, mutten vielä ole saanut niitä uusittua.

Saramäki neuvoi kirjassaan suunnittelemaan vaatehankinnat vuosi kerrallaan ja asettamaan ostoksille budjetin. Tämä on ensikertalaiselle hankalaa: en ole pitänyt kirjaa vaateostoksistani, eikä minulla siis ole vertailutietoa siitä, kuinka monta vaatetta olen ostanut, ja mitkä ovat olleet vuosittaiset vaatemenoni. Yritän silti.

Budjetin asettaminen on tärkeää, sillä se auttaa ankkuroimaan ostokset johonkin. Minulla on tähän saakka ollut ongelma, että vaikka olen yrittänyt ostaa harkitusti ja laatua, ilman budjettia ja suunnitelmaa olen kärsinyt ostoksistani epämääräistä huonoa omatuntoa. Nyt voin olla tyytyväinen hankintoihini, jos olen pysynyt suunnitelmassa ja budjetissa.

Olen kerännyt Pinterestiin taulun vaatteista, jonka tyylisiä etsin. En koskaan löydä kaupasta juuri vastaavaa, mutta etukäteismietintä auttaa minua ohittamaan vääränlaiset vaatteet nopeasti.

Vaatetarpeet ja -hankinnat kirjaan hintoineen Excel-taulukkoon, niin pysyn perillä siitä, mitä tarvitsen ja minkä verran rahaa olen käyttänyt.

Suunnitelmassa on sekin hyvä puoli, että nyt voin rauhassa käyttää aikaa etsiäkseni juuri minulle sopivan vaatteen. En enää etsi "jotakin" summamutikassa, vaan tiedän tarvitsevani esimerkiksi "mustan säänkestävän siistin yksirivisen välikausitakin", jota voin etsiä aina vaatekaupoilla ollessani, kunnes täydellinen tulee vastaan. Suunnitelman ansiosta tiedän myös suunnilleen, minkä verran olen valmis takista maksamaan. Voin panostaa oikeasti tärkeisiin vaatekappaleisiin enemmän, kun kertakäyttöisiin heräteostoksiin ei enää mene rahaa.

Saramäki sanoi (muistaakseni) kirjassaan monen epäilevän, että vaatekaapin suunnitelmatalous vie shoppailusta hauskuuden. Niin se viekin. Ja se on tarkoituskin! Ei vaateostoksia pidä tehdä huvittaakseen itseään, ne tehdään tarpeeseen. Hyvää mieltä voi etsiä vaikka lenkkipolulta tai illalliselta ystävien kanssa - uusista vaatteista saatu piristys on nopeasti ohi menevää, eikä kovin kestävällä pohjalla.

Kun ensimmäistä kertaa kirjoitin unelmastani saavuttaa täydellinen vaatekaappi, uskoin naiivisti, että voisin jossain vaiheessa lopettaa vaatteiden ostamisen kokonaan. Enää en usko sen olevan mahdollista.

Samoissa mitoissa pysyminen on yksi asia, mutta suurempi on oman tyylin kehittyminen. Vaikka oman tyylinsä onnistuisikin löytämään ja pysyisi sille uskollisena, vuosien saatossa ja iän karttuessa saattaa silti tulla tarve päivittää vaatevarastoa. Itse olen noin kolme vuotta käyttänyt lähes yksinomaan raskaus- tai imetysvaatteita, ja vanhat vaatteeni ajalta ennen lapsia eivät enää kaikki istu minulle. Vartaloni on muuttunut, mutta myös tyylini. Moni vanhoista vaatteistani on liian tyttömäinen, kun nyt kaipaisin jotain aikuisempaa.

Suunnitelmallisuus auttaa kuitenkin hillitsemään vaateostoksia. Ehkä se riittää.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Internet ja sosiaalisuus

"Sä räpläät tota sun puhelinta nykyään jatkuvasti", huomautti mies eräänä päivänä.

Hän on oikeassa. Seuraamieni blogien lista on kasvanut moneen kymmeneen, liityin juuri Twitteriin ja Instagramiin, joiden lisäksi kyttään oman blogini kommentteja, luen Facebookia ja seuraan useampaa uutismediaa. Päivän jokainen hetki jollain on jotain uutta nasevaa sanottavaa, josta saatan jäädä paitsi, jos jätän puhelimeni lipaston päälle pölyä keräämään.

"Some on enemmän asenne- kuin aikakysymys", sanoo Pekka Sauri Twitter-raporttien mukaan. Tein kuten Twitterissä on tapana, ja luin vain muutaman twiitin tutustumatta alkuperäiseen lähteeseen, mutta ainakin asiayhteydestä irrotettuna väite on älytön. Tokihan sosiaalista mediaa päivittää siinä samassa kuin viestii muita kanavia käyttäen, mutta kyllä siihen aikaa kuluu. Mitä aktiivisempi sosiaalisessa mediassa, sitä enemmän.

Rajoitan lasteni ruutuaikaa, ja viime aikoina olen miettinyt, pitäisiköhän sama käytäntö omia itsellekin. En halua lasteni muistavan minua sinä poissaolevana tyyppinä, joka seurasi heidän touhujaan kamera kädessä tai miettien, miten tästä saisi tykkäyksiä keräävän anekdootin Facebookiin. Olen parina päivänä jättänyt kännykän kotiin lähtiessäni lasten kanssa ulos, ja huomannut harmittelevani sitä useammin kuin kerran: Näimme leppäkertun! Se käveli esikoisen kädellä! Kuinka kivan kuvan tästä olisikaan saanut Instagramiin! No nyt tuolla juoksee kolme oravaa! Missä mun kamera on!

Olen aina ärsyyntynyt tyypeistä, jotka ravintolaillallisella eivät keskity seuralaisiinsa vaan ruoka-annoksensa kuvaamiseen tai paikkatietonsa raportointiin Foursquaressa. Nyt olen itse se tyyppi, joka kuvaa hääpäivälounaansa Instagramiin (miehen käydessä vessassa, mutta silti).



En minä sano, että sosiaalinen media on pahasta. Ei se ole. Itse tykkään kaikista käyttämistäni sosiaalisista medioista valtavasti. Blogi on tärkeä ajatusten tuuletuspaikka, jonka kautta olen löytänyt samanmielistä juttuseuraa. Instagram on suloista tyhjänpäiväistä huttua. Twitter on oivallinen kanava seurata oman alan pöhinää näin äitiysvapaan etäisyydestä. Facebookistakin olen alkanut taas pitää sen jälkeen, kun rupesin seuraamaan sen kautta hyväntekeväisyysjärjestöjä ja mielenkiintoisia pikkufirmoja.

Mutta minä tarvitsen sosiaaliselle medialle rajat, jotta osaan olla sosiaalinen myös kasvokkain. Elämäni tärkeimmät tyypit ovat kuitenkin juuri tässä, ja he ansaitsevat läsnäoloni ilman jatkuvaa kännykän vilkuilua. Minäkin ansaitsen sen, että voin rauhassa tylsistyä ja antaa ajatusten lähteä liikkeelle, kuten Valeäiti niin osuvasti kirjoitti.

Laitankin koneen nyt kiinni, ja puhelimen hyllylle. Lähdemme kohta kukkaretkelle, mutta siitä ei tule todistusaineistoa kodin kukkamaljakkoa laajemmalle.