torstai 12. kesäkuuta 2014

Aina vika kerta

Siinä on eräs huono puoli, kun tietää lapsilukunsa olevan täynnä. Kuopuksen kanssa kaikki tapahtuu viimeistä kertaa.

Esikoisen kanssa kaikki tuntui loputtomalta, kuopuksen kanssa kaikki on lopullista. En enää ikinä ole raskaana. En koskaan enää synnytä. Tämä on viimeinen kerta, kun kainalossani tuhisee vastasyntyneen tuoksu. Näitä pieniä vaatteita ei meidän perheestämme enää kukaan koskaan käytä. Nyyh ja yyh ja itku.

Kyse ei olisi siitä, että erityisesti haikailisin liitoskipujen perään, tai kaipaisin sitä järisyttävää kipua, mitä synnyttäminen on. En halua takaisin sitä kahden viikon vanhaa tissitakiaista, olen ihan tyytyväinen tähän kohta vuoden vanhaan. Ja se lapsiluku, se on ihan oikeasti täynnä.

Silti minut täyttää jokin kumma haikeus aina, kun jokin vaihe on takanapäin.

Kiitos, uskollinen rintapumppuni, palvelit minua hyvin.


Lopetin juuri imettämisen. Vartaloni on taas pelkästään minun, melkein kolmen ja puolen vuoden raskaus-imetys-raskaus-imetys -putken jälkeen. Omaa aikaa ei tarvitse enää aikatauluttaa syöttövälien mukaan, voin heittää hyvästit paidoille, joista saa näppärästi kaivettua tissin esiin. Voisi olla siis aika hurraa-huudoille, lasillisen kuohuvaakin voisi kilistää sen kunniaksi, että voin nakata kulahtaneet imetysliivit vihdoin roskikseen.

Mutta kun minun pääni ei toimi niin. Huomaan nyyhkiväni niiden kamalien luukkupaitojen äärellä, että mitäs jos sittenkin vielä jatkaisin. Että entä jos en myisikään imetystyynyä pois, jospa sille olisikin vielä tarvetta. Entä jos, ehkä sittenkin...

En saa puettua haikeuttani sanoiksi. Typeräähän tämä on, ja ohimenevää. Oma päätös vielä kaiken lisäksi. Ja oikeasti ihan hyvä asia, yllä luetelluista syistä. Se vain taas tapahtui jotenkin nopeammin kuin olin kuvitellut, ja kuopus tuntuu kaipaavan yhteistä hetkeämme paljon vähemmän kuin minä. On taas askeleen kauempana minusta. Nyyh ja yyh.

Tämä on muuten niitä juttuja äitiydestä, joita en osannut ennalta aavistaa: että minä olisin se mutsi, joka nyyhkii imetyksen loppumista. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut äidit kokevat vastaavassa tilanteessa voitonriemua. Ehkä minäkin vielä. Kyllä. Ihan kohta.

14 kommenttia:

  1. Joo, haikeitahan nämä jutut on. Tuntuu kuuluvan osana kuvioon. Ja tavallaan se on ihanaakin haikeutta kun tietää että edessä on kivoja, ehkäpä jopa kivempiakin, juttuja.

    Minulla oli hirmu vaikea luopua niistä harsoista. Reikäsistä, tahraisista harsoista. Ne tuoksuivat ihan sellaiselle pienelle sairaalasta kotiutuneelle vastasyntyneelle. Myin ne loppujen lopuksi aika hyvällä hinnalla mutta vielä ovi-aukossa meinasi nyyhkäisy päästä kun ostaja saapui niitä hakemaan. Lupasi muuten pitää niistä hyvää huolta, haha!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se tavallaan ihanaa haikeutta. Lapset kasvavat ja se on mahtava juttu, mutta samalla jättää taakseen jotain, joka ei koskaan enää palaa. Sitten niitä tunteita siirtää tavaraan, jota tekisi mieli jäädä hellimään kun ei raaski päästää irti.

      Harsoista minä en ole vielä luopunut :) Mutta olisiko joku valmis maksamaan niistä venyneistä vanuneista jotakin? Olin ajatellut laittaa vain ilmaiseksi kiertoon, jos jollekin kelpaa :)

      Poista
    2. Mutta harsothan on ihan mahtavaa yleisparhautta. Olen ostanut niitä vauva-ajan jälkeen jopa lisää. Meillä on esimerkiksi ruokapöydässä aina yksi harso suun ja käsien siistimistä varten. Nuhapotilaan nenää pyyhin harsolla (ja pesen sen sitten yhdeksässäkympissä) - ajattelen, että josko se olisi pehmoisempi kuin nenäliinat. Autossa ja lentokoneessa on harsoja mukana, jos tulee oksennus. Ja jos ei ole, aina kaduttaa.

      Ja neuletöitä pingottaessani hiivin klo 23 hakemaan harsoja lapsen huoneesta.

      Musta tuli lapsen myötä hullu harsonainen :D

      (Varsinaiseen aiheeseen: mä en ole ikinä antanut itseni ajatella, että tämä nyt oli viimeinen kerta. Mistäs sitä tietää, mikä vahinko 40-vuotiaana tapahtuu. No, tuskin tapahtuu, mutta jotenkin mulle on toiminut takaportti ajatuksen tasolla. Se parhaiten huijaa, joka itseään huijaa :D)

      Poista
    3. Kyllä ne omat harsot lähti kirppiksellä käsistä (ja nyt tuli vähän ahne olo kun en tajunnut kavereille tarjota, haha). Joku olisi halunnut ostaa askartelukäyttöönkin.

      Hullu harsonainen :D

      Ja nyt mulla tuli ikävä niitä harsoja..

      Poista
    4. Liina, hullu harsonainen :) Me käytetään harsoja ihan yhtä monipuolisesti. Ja lisäksi epämääräisinä siivousrätteinä. Ei tulisi mieleenkään luopua niistä ennen kuin molemmat lapset osaavat esim. syödä suht. siivosti :) Mutta vähentää kyllä voisin, ehkä määrän voisi puolittaa (et haluaisi tehdä edullisia harso-ostoksia, heh).

      Ada. Harsoikävä <3 Tää on niin tätä. Äitiys tekee kummia juttuja :)

      Poista
    5. Ai niin ja se takaportti. Mulla on sellainen myös. Tietenkin. Eihän tätä muuten kestäisi :) Vaikka täysin teoreettinen takaportti se on, mutta silti.

      Poista
  2. Luopuminen siitä ajatuksesta, että vielä joskus sittenkin saisi vauvan, taitaa olla useimmille naisille enemmän tai vähemmän kipeä. Vaikka itse ajattelisi, että tämä riittää, mukana on silti myös sitä surullista haikeutta. Mutta toden totta, lasten kasvaminen tuo mukanaan taas paljon uutta ja ihanaa! Ja kulkeehan myös mennyt muistoissa mukana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla se ei ole pelkästään sitä, etten joskus sittenkin saisi vauvaa, vaan myös sitä, että juuri nämä lapset kasvavat ja, nyyh, itsenäistyvät. Vaikka se on myös kivaa, että kasvavat. Lasten pitääkin kasvaa. Ja mennyt on muistoissa yleensä aika mukava. Se mitä sanotaan ajasta ja kultaamisesta, pitää paikkansa.

      Poista
  3. Imetyksen loppuminen on kyllä jotenkin erityisen haikeaa, se on niin selvästi loppu sille pikkulapsiajalle ja äidin tärkeydelle - kun ei enää imetä, niin lastahan voi hoitaa kuka vain, noin periaatteessa.

    Mä en järjellä ajatellen todellakaan halua lisää lapsia, mutta Liinan tavoin pidän takaporttia vähän raollaan, ei tunnu ihan niin haikealta, jos en ajattele ihan loppuun saakka sitä, että tässä se nyt oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se erityisen haikeaa. Oli esikoisen kanssa myös, vaikka silloin ei ollutkaan vika kerta sillä odotin jo kuopusta.

      Kyllä mäkin aina silloin tällöin mietin, että ehkä sittenkin vielä joskus... Kun näitä kahta rakastaa niin paljon, niin eikö lisää lapsia olisi vain lisää rakkautta. Mutta sellaista hinkua, kaiken ylimenevää kuumetta ei kyllä enää ole kuin oli esikoista ja kuopusta toivoessani.

      Poista
    2. Joo, mullakin se pakottava tarve loppui kyllä jo kaksosia odottaessa. :D Että eiköhän järki voita tässä. Tänään oli viimeinen päivä, kun kaksoset oli pienimpien ryhmässä hoidossa, taas yksi viimeinen.

      Poista
    3. Voi nyyh, niinpä. Meidän lapset menee vuoden päästä päiväkotiin, ja mulla on ihan eri fiilikset näistä kotiäitipäivistä kuin esikoisen kanssa: tää loppuu ihan kohta! Kohta joku muu kuin minä viettää naperoiden kanssa valtaosan heidän hereilläoloajastaan! Mikä on tavallaan ihan hyväkin fiilis, etenkin jos siihen osaa palata pahimpina uhmakiukkupäivinä :)

      Ja kyllä mullakin järki voittaa. Ainakin jos ei tule kolmatta vauvakuumetta :)

      Poista
  4. Hyviä keloja ja sanallistuksia - niin tuttuja. Muistan käyneeni kuopuksen lähestyessä ensimmäistä synttäriään oman kipuilukauteni sen suhteen, että viimeinen vauva-aika meni, ja eikö nyt todellakaan. Pirahdin miehellekin muutaman kerran, vaikka samalla tiesin, etten itsekään halua kolmatta lasta. Imetyksen suhteen ratkaisin asian rupeamalla taaperoimettäjäksi :D.

    Se on jännä juttu. On ihanaa kun lapset kasvavat. Mun lapset, kohta kolme ja kohta viisi, ovat nyt juuri aikamoisessa apinavaiheessa ja joskus siten varsin rasittava kaksikko. Sanoin tänään ruokapöydässä miehelle, että Juhannuspoika ei taatusti ole viisivuotiaana enää samanlainen hellraiseri kuin isosiskonsa nyt, koska silloin hänellä on kouluikäinen esikuva. Ja sitten se kolahti, että apua, kahden vuoden päästä ne ovat jo tosi isoja! Ja sitten ajattelin, että jos olisin kymmenisen vuotta nuorempi, tekisin varmaan sen iltatähden juuri silloin, mutta koska en ole, niin näillä mennään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja se kaksi vuotta menee ihan hujauksessa! Mä katselin vähän aikaa sitten kuopuksen vauvakuvia - siis ajalta kun hän oli aivan vastasyntynyt, ja mietin että mihin tuo pieni toukka oikein katosi ja tilalle tuli tomera ja menevä tyyppi, joka on jo ihan oma itsensä eikä enää "pelkkä" vauva.

      Poista