maanantai 23. kesäkuuta 2014

Eräskin juhlapyhä

Äkkilähtö mökille. Aamupalapöydästä venerantaan ajassa 2 tuntia 15 minuuttia. Sateenpitämistä, tuulensuojan etsimistä, auringonpaistetta, lintuja ja niiden poikasia. Isovanhemmistaan ilahtuneet lapsoset. Puolitoista tölkkiä siideriä. Rauhallinen saunahetki yksin. Kainaloon nukahtanut esikoinen. Oikein kiva juhannus. Tämän voisi ottaa uusiksi vaikka jo ensi viikolla.









6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos! Noissa maisemissa on helppo ottaa kauniita kuvia :)

      Paitsi niiden linnunpoikasten kuvaamiseen ei pieni objektiivini riittänyt...

      Poista
  2. Kirkas vesi ja ihania vanamoita, vallan hyvälle tuulelle kuvista tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanamot ovat hurmaavia! Niitä oli metsä täynnä, samoin kuin kukkivia puolukoita.

      Poista
  3. En millään keksinyt minkä postauksen alla ottaisin yhteyttä, joten valitsin tämän.

    Olen lukenut blogiasi jo pitkään, ja olen samaistunut tosi moniin asioihin, esim. samanlaisiin pohdintoihin maailmanmenosta ja sitten oman lapsuuden kokemuksiin. Nyt, kirjoitan tänne, koska olen pattitilanteessa, ja lapsellisesti ehkä kuvittelen että tilanne ratkeaisi jonkin ulkopuolisen näkemyksen turvin.

    Lyhyestä virsi kaunis: Omat vanhempani saavat otsasuoneni pullottamaan, vaikka olen jo aikuinen. Yhteiset ajanviettohetket ovat haastavia, olen kireä kuin viulunkieli, pelkään lyttäystä, ulkopuolisuuden tunnetta, hylkäämistä. Mitään varsinaista kauheutta ei lapsuudessa ole, mutta jonkinlaista "epäoikeudenmukaisuutta" olen siellä tunnistavinani, kokemusten laiminlyöntiä, puuttumattomuutta jne. Eli ihan ok ihmisiä jos ei syvemmin tarvitsisi tuntea.

    Asia josta en tahdo päästä yli enkä ympäri on se, että kun itselläni on nyt lapsia, niin huolimatta siitä että ymmärrän kuinka kiva olisi näiden nuorimpien ja suvun vanhempien olla yhdessä, joku asia tässä lyö täysjarrun päälle. Olen joutunut perumaan monta etukäteen sovittua yhteistä viikonloppua, kun oma olo on kasvanut sietämättömäksi jo etukäteen. Jos lapset näkevät vanhempiani, se onnistuu vain melko pikaisesti, läpikulkumatkalla. Tuntuu kuin taantuisin samalle linjalle omien pienten lasten kanssa, ja odotan epätoivoisesti samaa hellittelyä ja lähes tulkoon samaa sylittelyä itselleni. Olen sisäisesti vauhko ja katkeran mustis (voiko tällaista sanaa käyttää vaikka on vasta parikymppinen, katkera?).

    Tilanne on tosi hankala. Tiedän monia kurjia perhesuhteita, mutta yleensä vanhemmat kuitenkin pystyvät viemään lapsenlapset mummilaan.

    Haluaisinkin kuulla koetko, jos olet yhtään samanlaisessa suhteessa vanhempiisi kuin minä, että on jotenkin hankala katsella sitä omien vanhempien ja lastenlasten karkelointia, ahdistaako se?

    Ymmärrän 101% jos et halua tarttua tähän kysymykseen. Kunhan vain ajattelin että tässä voisi olla jotain johon mielelläni kuulisin mietteitäsi.

    Kiittäen, äiti kehäkolmosen ulkopuolelta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Paljon kiitoksia viestistäsi, ja anteeksi, että jouduit odottamaan vastaustani näin pitkään. Tosi kiva kuulla, että blogini on tuonut samaistumisen hetkiä! Olen itse saanut valtavasti vertaistukea muiden blogeista sekä kommenteista, joita saan omaan blogiini, joten on aina mukava tietää, että sama toimii myös toiseen suuntaan.

      Kuvaamasi taantuminen on minulle tuttua, kirjoitinkin siitä erään kerran kun äitini oli ollut kylässä. Tosin minusta ei tule mustis, vaan nalkuttava ämmä :( Mutta samasta asiasta lienee kysymys. Onneksi meillä on tilanne hieman helpottanut kun lapset ovat kasvaneet ja oma väsymykseni laantunut, mutta voisihan tilanne aina olla paremmin. Itse olen koittanut vaan hyväksyä tämän meidän suhteemme sellaisena kuin se on (joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin), ja koittaa mahdollistaa lapsille tilaisuuksia olla isovanhempiensa kanssa ja luoda heihin ihmissuhteen.

      Tämä on aihe, jota mielelläni käsittelisin syvällisemmin, mutta sitä varten pitäisi kai perustaa uusi, oikeasti anonyymi blogi. Arkailen täällä kirjoittaa muista ihmisistä, sillä he saattavat kokea käsittelyni itselleen epäoikeudenmukaiseksi - hehän voivat kokea tilanteen aivan eri tavoin kuin minä.

      Ovatko lapsesi jo niin isoja, että he voivat tavata isovanhempiaan myös omin päin? Jos oma pinna kiristyy omien vanhempien läsnäollessa, voisi (ainakin osan aikaa) jättäytyä suosiolla pois tohinoista ja antaa lastenlasten viettää aikaa isovanhempiensa kanssa ilman sinua?

      Poista