torstai 31. heinäkuuta 2014

Kesävaatteet

Kokeilin keväällä ensimmäistä kertaa "projekti 333" -nimistä vaatekaapin järkevöittämiseen tähtäävää hanketta. Lyhyesti ideana on siis koota koko vuodenajan (jonka ajatellaan kestävän 3 kuukautta) ajaksi käyttöön yhteensä 33 vaatetta, kenkää ja asustetta. Alusvaatteita ei lasketa, mutta korut, laukut ja aurinkolasit lasketaan.

Kesän projekti 333 alkoi hitaanlaisesti, sillä pitkään vaatekomerossa olivat sekaisin vaatteet joita käytin, ja vaatteet jotka olivat matkalla pois (myyntiin, säilöön, lahjoitettavaksi). Vasta viime viikolla sain vaatekaapin järjestykseen, ja karsintaa olen tehnyt pitkin kesää. Lopulta käyttöön jäi 30 vaatetta. (Tosin tällä kertaa jätin korut laskematta, sillä tympäännyin siihen, että varastossa olikin juuri se koru, jonka olisin halunnut ylleni. Korut vievät vain korujen säilytyslaatikon verran tilaa huolimatta siitä, onko osa viety pois säilöön, enkä kokenut virkistyväni siitä, että osa koruistani on poissa näkyviltä.)

Pitsikirjan Rinna piirtää P333 -vaatteensa, minä askartelin kollaasin verkkokauppojen valikoimasta. Yllä olevat eivät siis ole juuri minun vaatteitani, ainoastaan niiden näköisiä.


Noheva lukija huomaa, että yllä olevassa kuvassa on vain 23 vaatetta tai asustetta. Kuvasta puuttuvat osa käsilaukuistani (omistan 4, joista käytän kesällä kolmea. En kuitenkaan vie yhtä varastoon, joten kaikki laukut ovat mukana laskuissa), kesähattuni ja elokuuhun osuviin häihin päälle aiottu mekko kenkineen. Minulle liian suuret mustat housut tarvitsevat kaverikseen vyön, jonka muuten voisin jättää pois laskuista.

Projekti 333:n hengessä en ole laskenut mukaan urheiluvaatteita tai -kenkiä enkä alusvaatteita. (Jennin Arkijärki linkkasi taannoin tekstiin, jonka kirjoittajan koko vaatevarasto koostuu 80 toisiinsa yhteensopivasta kappaleesta. Sisältäen rintaliivit ja sukkahousut. En ihan pysty käsittämään, että joku tulee toimeen niin vähällä, mutta nostan silti hattua.)

Kevään kokeilusta viisastuin sen verran, että karsin värit minimiin väriskaalan ollen nyt mustavalkoinen ja farkku. Tämä sopii minulle! Vaatteet ovat helpommin toisiinsa yhdisteltävissä, ja voin lisätä väriläikkiä koruilla tai paloautonpunaisella kynsilakalla.

Oikeastaan olen tähän kesävaatekokoelmaan kovin tyytyväinen. Aivan jokainen vaatekappale ei istu kuin nakutettu, mutta kokonaisuus toimii. Voin tehdä ostokset ns. uusimisperiaatteella: ostan uuden yläosan vanhan kulahtaneen tilalle ja uudet mustat siistit housut vanhojen liian isojen tilalle (sitten, kun täydellinen tulee vastaan. Vielä ei ole tullut. Kesävaatteistani uusia ovat raitamekko ja molemmat sandaalit. Farkut ja raitapaidan ostin keväällä.)

Jos olisin äitiysloman sijaan töissä, haluaisin varmaan muutaman ala- ja yläosan verran enemmän vaihtelun varaa pukeutumiseeni, mutta nyt, pukeutumistarpeiden ollessa aika suppeat, pärjään näillä mainiosti.

Eräs asukokonaisuus

Hieman muuten ujostelen näistä vaateasioista kirjoittamista. En kuvittele olevani mikään tyylitaituri, ja oman vaatekaapin esittely tuntuu hullulta. Vierastan myös sitä, että joku näiden tekstieni takia kuvittelisi minun olevan vallattoman kiinnostunut pukeutumisesta.

Kirjoitan kaikesta huolimatta, koska toivon jonkun saavan kokemuksistani inspiraatiota oman vaatekaappinsa perkaamiseen ja ostokäyttäytymisensä uudelleen miettimiseen.

Itse olen vuosikausia ahdistunut kaupoissa ravaamiseen ja vaatekomeron kaaokseen, mutta satunnaisten siivoustalkoiden jälkeen olen palannut vanhoihin tapoihini. Olen potenut huonoa omatuntoa milloin aiheuttamastani ympäristökuormasta, milloin vaateteollisuuden eettisistä ongelmista, milloin yleisestä epäjärjestyksestä ja rahanmenosta. Vihdoin tuntuu siltä, että olen oppinut (oppimassa?) jotakin, ja sen kokemuksen haluan jakaa. Jos vaikka joku siellä ruudun takaa saisi samanlaisen oivalluksen.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Mutsi lomailee

Matkablogista päivää!

Kävin Kööpenhaminassa. Ilman perhettä, hyvien ystävien kanssa. Oli nättiä, oli kuuma, oli hyviä smørrebrødejä, hauska Tivoli, mukava Lego-kauppa, tanskalaista muotoilua designmuseossa, hirmuinen ikävä lapsia ja piristävä aamulenkki pikkiriikkisten, keskiajalla rakennettujen järvien ympäri.

Nyhavn, pala kauneinta Kööpenhaminaa
Koska eihän Kööpenhaminassa voi käydä tervehtimättä Pientä merenneitoa

Kauniit ja maistuvat smørrebrødit tarjoili Almanak

Designmuseo on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka kaikille, jotka nauttivat kauniista esineistä

Uskalsin Tivolissa yhteen laitteeseen (se ei ollut tämä)

Lego-karkkikauppa
Aamulenkin maisemat. Lauantai-aamuna ennen seitsemään vastaan tuli enemmän edellisyön juhlijoita kuin muita lenkkeilijöitä.

Oli niin mukavaa, että tämän voimalla jaksaa taas läpi pitkän syksyn. Oli ikävä lapsia, mutta kuitenkin sellainen olo, että mieluummin minä matkalla olen kuin kotona (ja reissun kestäessä kaksi yötä ei ikävä ennättänyt kasvaa suuren suureksi). Kööpenhamina on viikonloppumatkan kokoinen kaupunki: riittävästi nähtävää, muttei niin paljoa, että tulisi paniikki ehtiikö kaiken. Aikaa jäi päiväunille, lukemiselle ja epämääräiselle hortoilullekin. Ruoka oli hyvää ja seura parasta.

Pakko suositella paitsi kaupunkia, myös konseptia. Ainakin tämä mutsi rentoutuu sillä, että saa välillä omaa aikaa enemmänkin kuin sen juoksulenkin tai kampaajalla käynnin verran. Onko teillä tapana matkustaa ilman perhettä (muutenkin kuin työmatkoilla)?

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Milloin lapsi on lomalla?

"Oliko kiva reissu?", kysyi mies esikoiselta kotiinpaluuta seuraavana aamuna.
"Ei ollut", kuului vastaus pienen tuumaustauon jälkeen.



Olimme kuusi päivää reissussa. Monta sataa kilometriä autossa, pysähdys äitini luona, päivävisiitti isovanhempieni kotona, pari päivää Kuopiossa. Ei kovin pitkä reissu, ei hurjasti sinne tänne sykkimistä, tuumaa aikuinen.

Lapsen näkökulmasta asia taitaa kuitenkin näyttää ihan muulta. Joka kerta kun autosta astutaan ulos, olemme oudossa paikassa. Kaikkialla on vastassa vieraita ihmisiä. Se, että minä olen tuntenut mummoni ja enoni koko ikäni ei muuta sitä, että lapseni tapasivat heidät käytännössä ensimmäistä kertaa (se, että kaksivuotias on nähnyt jonkun ollessaan puolivuotias, ei tarkoita, että hän tätä muistaisi).

Turnausväsymys alkoi näkyä viimeisten reissupäivien aikana sillä ainoalla tavalla, jonka parivuotias osaa: kiukulla. Itkupotkuraivareiden lomassa esikoinen huusi: "Haluan pois tästä paikasta!", ja ymmärtäähän sen. Etenkin kun tämä mutsi pahensi asiaa juoksuttamalla isompaa lastaan paikasta toiseen ilman päivälepoa (Note to self: se että lapsi on pari viikkoa sitten kotioloissa luopunut päiväunista ei tarkoita, että hän reissun päällä jaksaisi touhottaa ilman lepotaukoa).

 


Nyt kun olen pari päivää katsellut lapsiani kotioloissa, olen miettinyt, että lapselle loma - siis rento, stressitön aika - taitaa olla silloin, kun kaikki on tuttua ja turvallista. Tämän voi tietysti saavuttaa matkoillakin, mutta kenties maisemanvaihdos parin päivän välein (eli juuri, kun lapset ovat ehtineet tottua edelliseen paikkaan) ei ole paras tapa toimia - ainakaan meille, ainakaan ihan vielä.

Asia taitaa olla juuri kuten Emilia kirjoitti: lapset tarvitsevat lomallakin toistoa ja paljon ihan vain sellaista olemista. Minä yritän jatkossa pitää huolen siitä, että reissussa tahti on kotioloja leppoisampi.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Taivaslaulu

Vilja tassutteli olohuoneeseen kylpytakissaan ja istui sohvalle Aleksin viereen. Viljalla oli punaiset varpaankynnet. Viljalla oli punaiset varpaankynnet! Viljalla, joka oli aina ollut vehnäpelto elokuun kuutamossa, kirkas lähde sumeiden jokien ja sakeiden järvien keskellä, syvänmeren helmi rubiinien, smaragdien ja safiirien joukossa. Vilja asetteli sääriään ristiin, ojenteli nilkkojaan korostetun sulokkaasti ja seurasi Aleksin reaktiota.



Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, rakkaustarina. Neljän lapsen äiti Vilja uupuu osaansa vatsan kasvaessa ja taas kutistuessa, ja kun raskaustesti jälleen näyttää plussaa, hänen väsymyksensä vyöryy yli äyräiden.

Taivaslaulu kuvaa lestadiolaisten elämää sisältäpäin, ja tarttuu kaikkiin niihin ongelmakohtiin, joista olemme saaneet lehdistäkin lukea. Tiukimman käsittelyn saa naisen asema vauvantekokoneena, joka on alati raskaana. Naisen tulee vain kantaa osansa, lapset ovat lahja Jumalalta. Kaikki muutkin jaksavat, naiset ennen meitä ja naiset meidän jälkeemme. Vilja vertaa itsään muihin, kysyy itseltään, miksi hän ei jaksa, vaikka tuollakin tuossa on enemmän lapsia ja tytöillä kauniisti palmikoidut hiukset. Hän on äitinsä kolmastoista lapsi: häntä ei olisi jos äiti olisi päättänyt lopettaa lastenteon.

Aleksi miettii, milloin naisesta oli alkanut tuntua, että lähelle ei vain menty iholämpöön lepäämään vaan aviorakkaudelle piti yrittää jaksaa löytää voimia. Että kehon, joka paisui ja kutistui, kantoi ja ruokki, heräsi ja valvoi vuodesta toiseen, piti yrittää jaksaa olla myös naisen keho miehelle.

Taivaslaulu on yhteiskunnallinen kirja, mutta se käsittelee mielestäni lestadiolaisuutta arvostaen, vaikkakin sitä voimakkaasti kritisoiden. Vilja ja Aleksi eivät ole epävarmoja uskossaan, vaikka he epäilevätkin yhteisönsä tapoja. Heidän Jumalansa on hyvä ja lempeä, vaikka kaikki uskovat eivät ole.

Rauhala on kirjoittanut kirjaa neljällä äänellä: Viljan ääni on runollinen, polveileva, uupumuksessaan lähes sekopäinen. Aleksi on järkevä ja pohdiskeleva. Anonyymi blogi kommentteineen pohtii lestadiolaisuutta analyyttisemmin, ottaa esiin muusta tarinasta sivuun jääneet pedofiliakohun ja hoitokokoukset. Nukkejen, mollien ja barbien naiivi leikki kuvaa terävästi naisen tulevaisuutta liikkeen sisällä.

Miina Supinen kirjoitti Imagessa, että Taivaslaulu on antifeministinen kirja, ja Viljan olisi pitänyt itse luoda pelastuksensa sen sijaan, että käänteentekevän ratkaisun kirjassa tekee Aleksi. Olen Supisen kanssa eri mieltä: mielestäni Taivaslaulu on feministinen kirja. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka merkittävä oikeus on oikeus perhesuunnitteluun. Se muistuttaa meitä siitä, että Suomessa vuonna 2014 elää naisia, joilla tätä oikeutta ei ole.

Olen eri mieltä siitäkin, että Vilja olisi mieheltään pelastusta odottava toivoton vätys. Positiivinen raskaustesti ja ultrassa saatu uutinen aloittaa muutoksen Viljan sisällä, sytyttää hiljalleen kytevän kapinan liekkiin. Vilja rikkoo yhteisönsä sääntöjä yksi kerrallaan, alkuun kiinni jäämistä peläten, lopulta edeten lopulliseen, surulliseen ratkaisuun, ainoaan, jonka näkee mahdolliseksi.

Viljan kapinassa rohkeinta on, että jaksamista korostavassa yhteisössä hän uskaltaa romahtaa.

Taivaslaulussa kauneinta on, että Vilja ja Aleksi ovat samalla puolella. Lopulta rakkaus, ja kohtuus, voittaa.

Taivaslaulu on tavattoman kaunis ja mukaansatempaava kirja. Luin sen hotkimalla muutamassa päivässä, ja jäin kaipaamaan lisää. Minun kriteerini hyvälle kirjalle on, että se kestää useamman lukukerran. Tämä on sellainen kirja. Suosittelen.

Isä, miksi sää puhut rakkauesta ainoastaan silloin kun hylkäät? Lapsena kuulin rakkauesta vain silloin, kun piiskasit vyöllä. Aikuisena kuulen rakkauesta eka kertaa nyt, kun lyöt uskon vyöllä.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Kesäretki Turkuun

Mekin kävimme Turussa! Lomamatka Ahvenanmaalle jäi ensi kesään sairastumisen sotkettua matkasuunnitelmat, mutta lähdimme sen sijaan parin yön reissulle Turkuun. Millan vinkeistä vaarin ottaneina meillä oli kovasti kiva reissu. Menkää tekin! Turku on kiva kesäkaupunki!


TURUN LINNA. Joku nohevampi olisi pakannut jonkinlaisen kantovälineen perheen kävelytaidotonta varten, mutta siinäpä hän kulki sylissäkin (miehen, ei minun). 2,5-vuotias suhtautui keskiaikaiseen linnaan kuin jännittävään temppurataan, ja linnaan tutustuminen olikin.. tuota.. melko vauhdikasta. Tiesittekö muuten, että kun niistä köysistä sujahtaa alle metrin mittainen toiselle puolelle, aiheutuu hälytys?


FORUM MARINUM. Laivoja. Loputtomasti ihmeteltävää ja tutkittavaa: "Mikä tämä on? Mitä tästä tapahtuu? Saako siihen koskea? Äiti minä haluaisin tuolla laivalla leikkiä?" Itse tykästyin Suomen Joutseneen ja Vesa-Matti Väärän valokuvanäyttelyyn "Vedenalainen Saaristomeri". Esikoinen piti sota-aluksista. Kuopus lähinnä nukkui. Mies piti uskoakseni ihan kaikesta.


SEIKKAILUPUISTO. Otin kuvan tuollaisista muoteista, joilla saa painaa vaikkapa t-paitoja. Että jos joku haluaa sellaista tehdä, me emme tehneet. Seikkailupuisto on oikeastaan todella iso leikkipuisto, jossa on paljon ilmaista puuhattavaa ja monipuolisesti myös ohjattua (maksullista) toimintaa kuten Kesäateljeen vaihtuvateemainen askartelu.


TURUN PÄÄKIRJASTO. Voi kateus. Lastenosasto, joka vain jatkuu ja jatkuu. Leikkinurkkaus ja lukukoloja. Lainausautomaatti joka nauraa jokaisen lainatun kirjan kohdalla. (On se vanha kirjastotalokin varmasti hyvä ja hieno, me lähinnä kävelimme sen läpi päästäksemme lastenosastolle.) Kirjaihminen, mene tänne.


RUOKA. Teoriassa olen sitä mieltä, että lasten kanssa voi mennä minne tahansa. Käytännössä olen huomannut, että helpottaa jos ravintolasta löytyy syöttötuoleja, leikki- ja piirrustusnurkka, mikro soseiden lämmittämistä varten ja vessasta potta. (Ja henkilökunnalta pitkämielisyyttä kaikkialle säntäilevää pikkuruokailijaa kohtaan). Näissä kävimme, näitä suosittelen:
  • Pizzarium. Hyvää pizzaa ostoskeskusmiljöössä.
  • Panini. Italialaishenkistä ruokaa ja ystävällinen palvelu
  • Design Hill Cafe. Taukopaikka noin 38 minuutin päästä Turusta. Vaatteisiin ja kodin piensisustukseen keskittyvä merkkituotemyymälä, jonka kätköistä löytyy myös viehättävä kahvila. Hyvät salaatit, erinomaista juustokakkua.
  • CaféArt. Hyvää kahvia (muusta en tiedä sillä otin kuppini mukaan).

Noin. Ei tule matkabloggaajaa minusta, kun en tämän enempää jaksa raportoida. Menkää ja kokekaa itse!

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Suunnitelmat vs todellisuus

Saanko hieman hehkuttaa lomasuunnitelmiamme?

Ensin Turkuun, Millan innoittamana Kupittaan seikkailupuistoon, päivälliseksi Suomen parhaaksi mainostettua pizzaa. Aamulla lautalla Maarianhaminaan. Vuokramökki meren rannalla, päiväretki Kastelholman linnaan ja herkkulounas Strömsö-kokin Smakbyn-ravintolassa.

Kotimatkalla pysähdys Turun saariston idyllisissä maisemissa. Yöpyminen Kökarissa, lounas Nauvossa. Aurinkoa, meren kohinaa, jonkun muun tekemää ruokaa, kaunista saaristoluontoa.



Ihan hyvä suunnitelma se oli. Sen sijaan olemme annostelleet tulehduskipulääkettä ja luutunneet oksennusta lattialta.

Lapsiperheen elämää. Päivääkään en vaihtaisi pois. Vai miten se nyt oli.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Kesä vei bloggaajan

Tai ei se nyt ihan pelkästään kesän syytä ole, ettei blogi päivity. Turnausväsymys olisi parempi selitys. Esikoinen lopetti päiväunien nukkumisen ja kuopus kiukuttelee yöllä hampaitaan. Minä olen lopen kyllästynyt arjen pyörittämiseen, kahden epäkiitollisen alle metrisen ruokkimiseen ja jälkien raivaamiseen. Tekemättä jää kaikki muukin, miksei siis blogikin.

Mutta nyt se vihdoin alkoi, miehen loma! Kaksi käsiparia, kaksi erotuomaria. Joku, joka vie lapset päiväksi Porvooseen ja jättää minut yksin kotiin.



Ada kirjoitti yksinolon kaipuusta, siitä, miten ihanaa on toisinaan päästä ihan vaan ripustamaan pyykkejä narulle ilman, että joku roikkuu hameenhelmassa. Ja toisaalta siitä, miten erossa olo kuitenkin tuntuu haikealta, ja ikävä iskee jo alkuillasta. Tunne on tuttu minullekin.

Oman ajan tarpeesta puhutaan paljon, mutta minä olen miettinyt, että ihan yhtä paljon kaipaan vapautusta kotitöistä. En minä lapsista lomaa kaipaa, mutta melkein kaikesta muusta arkeen liittyvästä kyllä. Lasten kanssa on mukava viettää aikaa, kun voi keskittyä vain siihen. Pötkötellä lattialla kiipeilytelineenä, lukea kirjaa viidettä kertaa samana päivänä, ihmetellä metsässä joka ikistä vastaan tulevaa ötökkää, oksaa ja kivenmurikkaa.

Tylsää on kiirehtiä kaupasta ruuanlaittoon ja tiskejä laittamaan, pyykkiä pyörittämään ja sänkyjä petaamaan. Hokea leikkiin kyselijälle vastauksena: "äiti tulee kohta" ja "nyt en ehdi".

Me suunnittelemmekin lomalle maisemanvaihdosta jos toistakin. Toiveita on enemmän kuin aikaa, ja tikun ristiin paneminen varsinaisen lähdön eteen on vielä puolitiessä, mutta emmeköhän me jonnekin pääse. Karkuun arjesta, se on pääasia.