maanantai 14. heinäkuuta 2014

Taivaslaulu

Vilja tassutteli olohuoneeseen kylpytakissaan ja istui sohvalle Aleksin viereen. Viljalla oli punaiset varpaankynnet. Viljalla oli punaiset varpaankynnet! Viljalla, joka oli aina ollut vehnäpelto elokuun kuutamossa, kirkas lähde sumeiden jokien ja sakeiden järvien keskellä, syvänmeren helmi rubiinien, smaragdien ja safiirien joukossa. Vilja asetteli sääriään ristiin, ojenteli nilkkojaan korostetun sulokkaasti ja seurasi Aleksin reaktiota.



Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, rakkaustarina. Neljän lapsen äiti Vilja uupuu osaansa vatsan kasvaessa ja taas kutistuessa, ja kun raskaustesti jälleen näyttää plussaa, hänen väsymyksensä vyöryy yli äyräiden.

Taivaslaulu kuvaa lestadiolaisten elämää sisältäpäin, ja tarttuu kaikkiin niihin ongelmakohtiin, joista olemme saaneet lehdistäkin lukea. Tiukimman käsittelyn saa naisen asema vauvantekokoneena, joka on alati raskaana. Naisen tulee vain kantaa osansa, lapset ovat lahja Jumalalta. Kaikki muutkin jaksavat, naiset ennen meitä ja naiset meidän jälkeemme. Vilja vertaa itsään muihin, kysyy itseltään, miksi hän ei jaksa, vaikka tuollakin tuossa on enemmän lapsia ja tytöillä kauniisti palmikoidut hiukset. Hän on äitinsä kolmastoista lapsi: häntä ei olisi jos äiti olisi päättänyt lopettaa lastenteon.

Aleksi miettii, milloin naisesta oli alkanut tuntua, että lähelle ei vain menty iholämpöön lepäämään vaan aviorakkaudelle piti yrittää jaksaa löytää voimia. Että kehon, joka paisui ja kutistui, kantoi ja ruokki, heräsi ja valvoi vuodesta toiseen, piti yrittää jaksaa olla myös naisen keho miehelle.

Taivaslaulu on yhteiskunnallinen kirja, mutta se käsittelee mielestäni lestadiolaisuutta arvostaen, vaikkakin sitä voimakkaasti kritisoiden. Vilja ja Aleksi eivät ole epävarmoja uskossaan, vaikka he epäilevätkin yhteisönsä tapoja. Heidän Jumalansa on hyvä ja lempeä, vaikka kaikki uskovat eivät ole.

Rauhala on kirjoittanut kirjaa neljällä äänellä: Viljan ääni on runollinen, polveileva, uupumuksessaan lähes sekopäinen. Aleksi on järkevä ja pohdiskeleva. Anonyymi blogi kommentteineen pohtii lestadiolaisuutta analyyttisemmin, ottaa esiin muusta tarinasta sivuun jääneet pedofiliakohun ja hoitokokoukset. Nukkejen, mollien ja barbien naiivi leikki kuvaa terävästi naisen tulevaisuutta liikkeen sisällä.

Miina Supinen kirjoitti Imagessa, että Taivaslaulu on antifeministinen kirja, ja Viljan olisi pitänyt itse luoda pelastuksensa sen sijaan, että käänteentekevän ratkaisun kirjassa tekee Aleksi. Olen Supisen kanssa eri mieltä: mielestäni Taivaslaulu on feministinen kirja. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka merkittävä oikeus on oikeus perhesuunnitteluun. Se muistuttaa meitä siitä, että Suomessa vuonna 2014 elää naisia, joilla tätä oikeutta ei ole.

Olen eri mieltä siitäkin, että Vilja olisi mieheltään pelastusta odottava toivoton vätys. Positiivinen raskaustesti ja ultrassa saatu uutinen aloittaa muutoksen Viljan sisällä, sytyttää hiljalleen kytevän kapinan liekkiin. Vilja rikkoo yhteisönsä sääntöjä yksi kerrallaan, alkuun kiinni jäämistä peläten, lopulta edeten lopulliseen, surulliseen ratkaisuun, ainoaan, jonka näkee mahdolliseksi.

Viljan kapinassa rohkeinta on, että jaksamista korostavassa yhteisössä hän uskaltaa romahtaa.

Taivaslaulussa kauneinta on, että Vilja ja Aleksi ovat samalla puolella. Lopulta rakkaus, ja kohtuus, voittaa.

Taivaslaulu on tavattoman kaunis ja mukaansatempaava kirja. Luin sen hotkimalla muutamassa päivässä, ja jäin kaipaamaan lisää. Minun kriteerini hyvälle kirjalle on, että se kestää useamman lukukerran. Tämä on sellainen kirja. Suosittelen.

Isä, miksi sää puhut rakkauesta ainoastaan silloin kun hylkäät? Lapsena kuulin rakkauesta vain silloin, kun piiskasit vyöllä. Aikuisena kuulen rakkauesta eka kertaa nyt, kun lyöt uskon vyöllä.

25 kommenttia:

  1. Mua itkettää kaikki tähän kirjaan liittyvä. Niin koskettava ja rohkea teos ja sinäkin sanot siitä niin hienosti. Vaikka kirjan ajatukset ja tunteet eivät olleet suoraan omiani, eläydyin niihin ihmeellisen vahvasti. Aleksi oli mieletön sankari. Ihmeellistä, miten voi itselläkin tippua taakka harteilta yhdelle kirjan sivulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin koskettava kirja, liikutuin kyyneliin lukiessani. Viljakin on mieletön sankari, urhea nainen. Ja kirja onnistui käsittelemään tärkeää ja kipeääkin aihetta mässäilemättä.

      Poista
  2. Olen kirjaston kirjajonossa tämän kirjan suhteen. Juuri nukkumaan menossa, kun huomasin tämän postauksen. Merkkaan ja koitan muistaa palata lukemaan ajatuksiasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva olisi kuulla mietteitäsi kun saat kirjan luettua.

      Poista
    2. Tämä sun bloggaus, jotenkin vahvasti sitä omaa mielikuvaa kirjasta, joka on tullut. Saa nähdä kauanko vielä menee ennen kuin kirjan saan käsiini. :) Kun on läheisiä, joilla vl-tausta, niin senkin puolesta jotenkin kiinnostaa lukea - josko se avaisi taas lisää ymmärrystä tai toisi jotain erilaista.

      Minustakaan on turha lähteä syyttämään tai syyllistämään esim. vl-äitejä lapsilukumäärästä ja hankalasta elämäntilanteesta. Elämä ei aina ole niin yksioikoista. Ja itse pidän myös tärkeänä, että saisi edes joltain osin päättää lapsiluvusta - ainakin sen että niitä ei koko ajan tulisi lisää, jos ei ole voimia. Minulla ei ainakaan olisi voimia alati kasvavaan perheeseen - saati sitten että omassa tapauksessani myös oma sekä odotettavien lasten terveys ja henki olisivat vaakalaudalla.

      Poista
    3. Minulla ei ole kokemusta lestadiolaisuudesta, joten en tiedä, kuinka pitkälle kirja vastaa todellisuutta. Eli onko todella niin, että myös "varmat päivät" ja seksistä pidättäytyminen ovat ehkäisykeinoina kiellettyjä. Mutta todellakin, jatkuva raskaanaolo ja synnyttäminen on hurja fyysinen rasitus, ja joillekin naisille myös hengenvaarallista. Puhumattakaan uupumisesta, joka saattaa pienemmälläkin lapsimäärällä olla todella vakava tila. Lapset ovat lahja, joo-o, mutta koko perheen hyvinvoinnista huolehtiminen on myös äärimmäisen tärkeää. Eli pitäisi olla perheiden omassa vallassa päättää, miten monta ja kuinka tiuhaan lapsia tulee.

      Yllä olevan kirjoitettuani totean vielä, että pidän varsin mahdollisena sitäkin, että joidenkin perheiden aito valinta on antaa lasten tulla. Se ei ole minun valintani, enkä oikein osaa sellaiseen samaistua, kun kaksi lasta tuntuu varsin sopivalta, mutta en minä osaa sanoa, että sellainen valinta väärin olisi.

      Poista
    4. Aika pitkälle samaa mieltä. Tosin kyllä minä silti "kauhistelen" esim. sitä että toiset haluaa aina vain yhden lisää - vielä sen 12. lapsen jälkeenkin, mutta toki ihan yhtälailla muilla on silloin "oikeus" kauhistella meidän kahta/kolmea lasta.

      Satuin vain katsomaan tässä jokunen viikko vahingossa sen tv:stä tulevan jenkkien Tohtorit-ohjelman (tjsp) ja siinä haastateliin perhettä jossa oli ööö... no ainakin tuo 12 lasta ja haaveilivat vielä ainakin yhdestä lisää. Ja että siis nimenomaan perhe on kasvanut sillä, että on vielä haluttu yksi lisää, yksi lisää.. Ei kait siinä mitään, mutta kyllä jotenkin tuli surku olemassa olevien lasten puolesta, kun vanhemmat totesivat että "nyt muutama kuukausi tutustutaan tähän lapseen ja sitten saa seuraava tulla". Muutama kuukausi?! Että sen ajn yhdelle lapselle suo ja silloinkin on ne muut yli kymmenen lasta.. että noin vähän tutustutaan.. Ajattelen varmaan jotenkin tosi väärin ja kierosti, mutta kun en vain ymmärrä. :(

      Poista
    5. Mä en siltikään osaa tuomita, sillä en uskalla ulkoapäin väittää tietäväni, kuinka monelle lapselle kullakin rakkaus riittää. Samaistuminen tuollaiseen tilanteeseen on kyllä mahdotonta, kuten aiemmin kirjoitinkin, sillä omat ajatukset ja elämäntilanne on niin erilainen.

      Mä näin kerran jonkun ohjelman sijaissynnyttäjistä, joista yksi oli synnyttänyt ties kuinka monta lasta (itselleen, ja sen jälkeen muille) ja kertoi haluavansa vielä jatkaa. Vaikka kuinka ihailin hänen hyvyyttään ja sitä, että hän tarjoaa tahattomasti lapsettomille tavan tulla vanhemmiksi, hämmästelin mistä hän saa hommaan motivaation. Mutta niin se menee, ei kaikkea tai kaikkia osaa ymmärtää. Ehkä ei pidäkään. Mutta kauhistelua yritän välttää, sillä ymmärtämättömyyteni taustalla ei välttämättä ole mitään sen kummempaa kuin että en vain ymmärrä :)

      Poista
    6. Tuomita ei minunkaan ole tarkoitus. :) Vaan lähinnä se jää vaan siihen itsekseen kauhisteluun. Jokainen perhe, jokainen vanhempi ja jokainen lapsi/sisarus kokee asiat kumminkin omalla tavallaan. Ja se mikä sopii toisille, ei välttämättä sovi toisille. Lähinnä tuossakin vain vanhempien asenne ja kommentit särähtivät korvaan. Isommat lapset olivat lähinnä lapsenammoja ja tosiaan yhteen ihmiseen tutusmiseen oli aikaa se aika vain siihen asti että seuraavaa yritettiin. :/

      Ja kuten tosiaan kirjoitin, jokainen meistä on erilainen ja kokee asiat eritavalla. Voihan olla että meidän lapset on sitä mieltä, että emme selvinneet näistä kolmestakaan - tai sitten (osa) olisi kaivannut vielä enemmän sisaruksia. Puolison kanssa olemme viisilapsisesta perheestä ja molemmilla taas on vahva tunne siitä, että se oli liikaa. Niin vanhempien kuin koko perheen kannalta. Vaikka sisaruksistamme emme mistään hinnasta luopuisi. :) Siksi minun on taas henkilökohtaises hirveän vaikea nähdä ison perheen haluamista järkevänä. Tai että jollakin oikeasti riitäisi aika kasvattamaan kaikista tasapainoisia. Tuomitsemaan en ketään lähde - eikä elämä useinkaan mene niin kuin on ajatellut, suunnitellut ja toivonut.

      Poista
    7. Kyllä mä ymmärrän sun pointin. Kuten sanoit, omat lapsuuden kokemuksetkin varmasti vaikuttavat - itse olen huomannut, että samankin sisarusparven eri jäsenet saattavat kokea lapsuutensa aivan erilaisena.

      Poista
  3. Kiitos muistutuksesta! Kirja on muistilistalla, täytyy laittaa varaus vihdoin vetämään. Lomalla on ihana ahmia kirjoja! Luin juuri Piin elämän enkuksi, tekee mieli lukea se uudestaan suomeksi, tuntui että paljon jäi ymmärtämättä, vaikka itse tarinassa pysyin kärryillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taisin lukea Piin elämän suomeksi, ja tykkäsin. Vaikka sen loppu sai mut kamalan surulliseksi. Mä olisin niin kovasti halunnut uskoa siihen ensimmäiseen tarinaan, mutta toisen kuultuani en enää voinut.

      Poista
  4. Minulla kirja jäi kesken.

    Olin alkuun innostunut, mutta tein virheen että aloin lukea sitä yhtä aikaa erään miessukulaisen kanssa. Kun juttelimme kirjasta, hän osoitti kirjan jollain tavalla "turhaksi", eikä ymmärtänyt aiheen niin polveilevaa ja pitkää käsittelyä. Minultakin karisi halu lukea kirja loppuun sen jälkeen kun hän sanoi: "noin järjetöntä menoa, sille pitää vain saada stoppi ja lopettaa moinen (=uskonnollinen syyllisyys, säännöt, ehkäisykielto)". Tuli sellainen olo että "mässäilenkö" tällä aiheella. Näin käy minulle aina kun päivittelen vaikka työpaikalla jotain ongelmaa, jonka kohderyhmä en itse ole. Olen töissä aiemminkin jutellut sivumennen lestadiolaisista ja muistan kuinka jostain syystä se lapsimäärästä puhuminen vähän järkyttyneeseen, mietteliääseen sävyyn ärsytti todella paljon erästä mieskollegaa (joka aina ärähti että Antakaa naiset heidän tehdä miten tahtovat, mitä me olemme siihen sanomaan) - ja olen alkanut miettiä kokevatko jotkut ihmiset tämän sellaisena vakavuuteen peiteltynä viihteenä. Tämä lukuseuralaiseni ja miestyökaverini ovat saaneet minut tuntemaan aiheen kovin kimuranttina.

    Pidän muuten aivan äärettömän paljon siitä että olit Viljan puolella. Itse asiassa tällainen asia taitaa olla itselleni hyvinkin tärkeää, ja koen sen hyvin luottamusta herättävänä, sovellettavissa miljooniin elämäni tilanteisiin.

    -Maikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla muiden mielipiteet asettavat toisinaan kohtuuttomia ennakko-odotuksia kirjalle. Sadan vuoden yksinäisyyttä kehui eräs ystäväni maailman parhaaksi kirjaksi, ja minä en syttynyt siitä yhtään! Olin kamalan pettynyt, kun en pitänytkään siitä.

      Mun mielestä ehkäisykielto on aika suoraviivainen juttu: jokaisella pitäisi olla valta päättää omasta ruumiistaan. Lapsiluku sinänsä ei muille kuulu onko se kaksi vai kaksitoista, mutta se kuuluu jos se ei ole oma valinta.

      Taivaslaulussa mua viehätti se, että se ei ollut mustavalkoinen tai osoitteleva. Vilja rakasti jokaista lastaan, niitäkin, joita ei ollut toivonut vaan antoi tulla. Eikä siinä edes ollut ristiriitaa että jokainen lapsi oli lahja, vaikka lahjojen tulon soisi jo loppuvan.

      Poista
  5. Olipa hyvä tää sun teksti. Tekee entistä enemmän mieli lukea kirja. Mulla on just pari kirjaa menossa, laitan tämän jonoon, ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muhun Taivaslaulu vetosi jopa yllättävän paljon, vaikka samaistumispintaa loppujen lopuksi on aika kapeasti.

      Poista
  6. Tämä on hyvä kirja. Ehkä ajatukseltaan parempi kuin toteutukseltaan mutta oikein hyvä silti :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jäin tämän luettuani suurella mielenkiinnolla odottamaan Rauhalan seuraavaa kirjaa, sillä kertojan lahjansa hän esikoisellaan osoitti.

      Poista
  7. Kirjaa lukematta haluaisin tarttua siihen antifeminismiajatukseen, sillä olen miettinyt sitä pitkään.

    Sen perusteella, mitä lopun ratkaisuista tiedän, koen, että kyse on enemmänkin parisuhteen kuvauksesta kuin feministisestä manifestista - hyvä parisuhde toimii niin, että kun toinen ei pysty, toinen venyy. Mies tai nainen. Tai nainen tai nainen tai mies tai mies, tietenkin. Ratkaisut ovat yhteisiä - ehkä tylsä ja ontuva vertaus voisi olla myös viestijuoksu. Hommaa viedään yhdessä eteenpäin.

    Jos sitten lukee vain sillä tavalla, että miten tämä kirja voimauttaa naista (tai miestä), niin etenkään monet parisuhteen kuvaukset eivät ehkä ole siinä kovin imartelevia. Mutta yksityinen on jollain tasolla kuitenkin edelleen yksityistä, ja kaunista on myös se, että ei ole pakko pärjätä ihan yksin. Sillä siinä on eroa, onko riippuvainen vai saako tukea.

    Niin että kyllä olen samaa mieltä sun kanssa ja Supisen kanssa en :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, kirjaa lukematta :D Minusta tämä oli kaunis ja erilainen rakkaustarina, kun näkökulmana oli tuoreesti naimisissa olevan parin lämmin rakkaus ja toisesta huolen pitäminen.

      Ajattelen parisuhteesta kuten sinä, eikä toimivassa parisuhteessa mielestäni tarvita pohdintoja siitä, kuuluuko jokin asia miehen vai naisen (tai naisen vai naisen, miehen vai miehen, tietenkin) tontille. Se venyy, joka voi, ja perhe pitää huolen jäsenistään.

      Mutta mielestäni kirja oli myös feministinen, siltä osin että se nosti esille ja keskusteluun ehkäisykieltoasian (ja etenkin sen nurjat puolet), joka on todellisuutta myös tämän päivän Suomessa.

      Poista
    2. Mä oon niin noheva :D

      Haluan tarkentaa, että minusta näkökulmasi on tosi hyvä - ostan ehdottomasti sun pointin siitä, että kirja on feministinen. Mutta ilmeisesti ei osoittelevan ja alleviivaavan feministinen. (Eivätkähän osoittelevuus ja alleviivaavuus yleensä kovin hyvää lupaa.) Etenkin jos feminismissä on kyse tasa-arvosta - kuten minä asian näen - loppu meni varmaan ihan just oikein ja nappiin.

      Feministinen manifesti olisi sitten ehkä ollut toisentyyppinen kirja. Sellainen, jossa ei mies veny vaikka kuinka saattaisi.

      Alkaa näyttää siltä, että todellakaan mun ei tarvii lukea kirjaa, kun tiedän muutenkin mistä siinä on kyse. Toivottavasti et naura itseäsi tärviölle siellä :D

      Poista
    3. Minä mietin tätä lukiessani, että kun joskus täällä saivartelin siitä, tarvitaanko Suomessa feminismiä, niin taisin olla siltä osin väärässä, että Rauhalan tyyppistä feminismiä kyllä tarvitaan. Mutta sellainen Supisen harjoittama feminismi, jossa nainen on heikko kun rakastaa miestä, tai yksilö vätys kun ei osaa (heti) irrottautua yhteisöstä, johon on kasvanut, niin sellaista ei mielestäni tarvita - ehkä missään. Sormella osoittaminen saa mut helposti vastahankaiseksi, mutta ymmärtävä toisen asemaan asettuminen sen sijaan toimii.

      Sä saattaisit tykätä kirjasta yhtä kaikki. Vaikka siitä puuttuu kyllä kaikki avaruusseikkailut ja louhikäärmeet.

      Poista
    4. Tuosta feminismiajatuksesta en voisi olla enempää samaa mieltä Saaran kanssa. :) Aloitin feminismistäkin postaussarjan, josta julkaistuna (vasta) yksi postaus. Seuraavassa enemmän liikkeen historiasta. Helpompi päästä itse perille siitä, että mitä se feminismi on muuta kuin sana.

      Poista
    5. Mutta mikä tahansa aatesuuntaus tai sellaisen tulkinta tavalla, jossa ihmisen pitää pärjätä yksin, on jotenkin outo. Laumaeläimiähän tässä ollaan.

      Poista
    6. Etna, joo mä luin sen. Olemme aika lailla samoilla linjoilla :)

      Liina, se on ihan totta.

      Poista