keskiviikko 27. elokuuta 2014

Täällä, toisaalla

Olen ärissyt lapsille koko aamun. Eilisen päivän, ja sitä edellisen.

Olo on kummalla tavalla levoton ja tyytymätön. Tämä on viimeinen kotiäitisyksyni, ja töihin paluusta on jo pomon kanssa sovittu. Työnhakuun pitäisi ryhtyä, päiväkotipaikkoja hakea, ja... niin, pitäisi osata nauttia näistä päivistä.

En tiedä, painaako kotona vietetyt kohta kolme vuotta vai esikoisen päiväunettomuus, vai ihan vain se, että ahnehdin itselleni liikaa tekemistä. Nautin kotona olosta ja lasteni seurasta, mutta mieli on jatkuvasti muualla.

Joudun hätistelemään itseni tähän hetkeen, lattialle kiipeilytelineeksi, piirustuksia ihastelemaan, satua lukemaan. Kun pitäisi pyykitkin laittaa, ja blogia päivittää, ja lenkille ehtiä. Kuopukselle pitää varata hammaslääkäri ja minulle kampaaja. Fillariretkellä mieleni sommittelee maisemista kuvakulmia, leikkipuistossa pohdin päivän to do -listaa. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Tiedän, että vuoden päästä kaihoan takaisin näihin kiireettömiin päiviin, kun sai vain olla. Miksi se oleminen kuitenkin on niin vaikeaa?




On helppoa sanoa, että pitäisi keskittyä tähän hetkeen. Käytännössä en ole sitä oikein koskaan osannut, enkä taida olla yksin. Tutkimuksen mukaan ihminen antaa mieluummin itselleen sähköshokkeja kuin on yksin ajatustensa kanssa.

Itse olen aina rentoutunut tekemällä, en olemalla. Juoksulenkki rauhoittaa risteilevät ajatukset, mutta joogan loppurentoutus on sula mahdottomuus.

Paikoillaan oleminen on helppoa silloin, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Lentokoneessa matkalla jonnekin ei oikein muuta voi kuin uppoutua ajatuksiinsa tai mukana olevaan kirjaan. Lastenhuoneen lattialla, pölypalleroiden keskellä, pyykkien roikkuessa telineissä ja tiskipöydän ollessa väärällään likaisia astioita, mieli karkaa kesken leikkien siihen, mitä pitäisi, vaikka kuinka olisi hauskaa juuri siinä, missä on.

maanantai 25. elokuuta 2014

Pomppu Pomppunen

Olipa kerran pieni poika nimeltään Pomppu Pomppunen.

Pomppu Pomppunen oli hurjan taitava monessa asiassa. Hän osasi juosta, potkia palloa, kiipeillä, piirtää, leikkiä autokilpailua, ja vaikka mitä muuta. Aivan erityisen hyvä Pomppu Pomppunen oli pomppimaan.

Pomppu Pomppunen tykkäsi pomppia pihalla, leikkipuistossa, nurmikolla ja rannalla. Kotonakin Pomppu Pomppunen halusi pomppia, hän pomppi sängyllä ja hän pomppi sohvalla. Kun äiti kutsui Pomppu Pomppusen syömään, Pomppu pomppi koko matkan ruokapöytään.



Eräänä päivänä Pomppu Pomppunen oli rannalla harjoittelemassa pomppimista. Eräs sammakko katseli tovin hänen touhujaan ja sanoi: "Sinäpä olet taitava pomppija. Meidän pitäisi pitää pomppukilpailu."

Ja niin Pomppu ja sammakko ryhtyivät kilpasille. Ensin he pomppivat niin korkealle, että heidän sormensa melkein hipoivat pilven reunaa. Sitten he pomppivat pituutta niin pitkälle, että päätyivät melkein maailman ääriin. Viimeiseksi he pomppivat poing poing poing niin nopeasti kuin pystyivät.

Pomppu ja sammakko olivat yhtä hyviä kaikissa pompuissa. Tuli tasapeli. Siinä toisiaan hyvästä suorituksesta onnitellessaan sammakko sanoi Pompulle: "Vau, sinä olet tosi hyvä pomppimaan! Meistä pitäisi tulla ystävykset, niin että voisimme joka päivä pomppia yhdessä. Ja sinä voisit tulla minun luokseni kylään ja saisit leikkiä kaikilla minun leluillani". Pompun mielestä se oli tosi hyvä idea.

Siitä päivästä lähtien Pomppu Pomppunen ja sammakko ovat olleet parhaat kaverukset ja pomppineet yhdessä joka päivä.

Sen pituinen se.

**

Äiti kerro uudestaan Pomppu Pomppunen!
No yhden kerran vielä. Sitten nukkumaan.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Syksyn sävelet

Syksy tuli yhtä nopeasti kuin kesä vain muutama kuukausi sitten. Eilen kaivoin kuravaatteet ja välikausihaalarit esiin, koitin laskeskella, mitä kaikkea lapsille syksyyn taas tarvitaankaan. Pitkän hellekauden jälkeen olemme päässeet läträämään vesilätäköissä ja pukemaan päälle pipot ja pitkät housut.

Ulkona näyttää ja tuoksuu jo ihan syksyltä. Tuuletin on kannettu takaisin ullakolle, ja sisälämpötila on laskenut alle 25 asteen. Laitoin sänkyihin lakanan lisäksi peitot ja nukun itse taas villasukat jalassa. Saako sanoa, että vähän jo kyllästyinkin niihin helteisiin?






Kesän lorvailujen jälkeen olemme palanneet tuttuun leikkipuistoon ja hiekkalaatikoille. Esikoisen kerho jatkuu pitkän tauon jälkeen syyskuun koittaessa. Kerhokavereista uusia ovat kaikki yhtä lukuunottamatta, mutta ohjaaja on onneksi vanha tuttu.

Monelle syksy on uudistumisen aikaa. Aloitetaan uusia harrastuksia, tehdään elämänmuutoksia - vähän kuten vuodenvaihteessa. Minä en ole koskaan innostunut kesän jälkeisistä mullistuksista sen enempää kuin uudenvuodenlupauksistakaan. Sen sijaan jatkan vanhoja harrastuksiani, ja toivon lisää tunteja vuorokauteen.

Katselin vanhoja valokuvia parin vuoden takaa, ja huomasin kehittyneeni valokuvaajana. Räpsimistä ja tuuriosumia tämä harrastukseni edelleen on, mutta on ilo havaita, että niinkin voi oppia. Mieli tekisi jollekin kurssille, tai edes aihetta käsittelevän opuksen pariin, mutta hyllyssä odottaa niin iso pino muita lukemattomia, etten taida malttaa.

Kirjoittamaankin kaipaan, mutta blogi taitaa nyt olla harrastusteni häntäpäässä, mitä tärkeysjärjestykseen tulee. Julkaisen hiljakseen, ja koitan hyväksyä sen, että turhan usein teksteistäni puuttuu se terävin kärki. Kivaa tämä on näinkin, ja kun päivistä nykyisin puuttuu sellainen hetki, että molemmat lapset nukkuvat, niin enempään en jaksa.

Illat olen käyttänyt sitkeästi kotijumppaamalla itseäni juoksukuntoon - niin, ja juoksemiseen (minä juoksen taas!). Ostin sykemittarin ja lukaisin muutaman juoksuoppaan, ja opettelen nyt juoksemaan h-i-l-j-a-a. Ajassa, jossa aiemmin taittui kymmenen kilometriä, menee nyt kahdeksan. Mutta hiljaa hyvä tulee, ja pian se vauhtikin kasvaa.

Nyt minusta tuntuu, että lukija saattaa aistia tekstistäni negatiivisen pohjavireen, että tekemistä olisi, muttei aika riitä. Päinvastoin! Toki ihanaahan se olisi vain harrastaa vieläkin enemmän, mutta oikeastaan olen aivan älyttömän iloinen, että päiväni täyttyvät niin monella kivalla tekemisellä, josta olen innoissani. Se on minulle tavallaan uutta. Lenkkeillyt olen kymmenisen vuotta, mutta juoksukärpänen on kunnolla puraissut vasta nyt. Lukenut olen koko ikäni, mutta voi mikä onnenpotku oli päästä mukaan kivaan lukupiiriin, jonka kanssa teemme muutakin kuin luemme - menemme esimerkiksi teatteriin ja punaviinille.

Ja tämä blogi, ja sen myötä herännyt valokuvausharrastus, näistäkin on valtavasti iloa. Ja teistä, jotka jaksatte lukea ja kommentoida. Vähän hassua, kuinka läheisiltä etenkin vakituiset kommentoijat tuntuvat, vaikken teistä kommenttejanne enempää tiedäkään. Kiitos, kun olette.

Hyvää syksyä! Toivottavasti se on sinullekin kiva.

maanantai 18. elokuuta 2014

Tuhlausta

"Suomeen kasvoi 2000-luvun alussa iloisten tuhlarien sukupolvi. Heille tuhlaaminen ei ole pahe vaan hyve", kertoi Helsingin Sanomat lauantaina. Lehti esitteli jutussaan Cosmopolitanille blogia pitävän Alexa Aavarinteen, jonka elämään kuuluvat spontaanit matkat, merkkituotteet ja luksuskoti.

En ole lukenut jutun kommentteja, mutta arvaan, että iloiset tuhlarit herättävät pahennusta. Aivan ilman ihmetystä en itsekään pystynyt juttua lukemaan, vaikka artikkeliin haastatellut kulutustutkijat osuvasti huomauttivatkin, että käsitys tuhlaavaisuudesta on aikaan sidottu. Ensimmäisiä vesivessoja pidettiin tuhlaavaisena (mitä ne toisaalta kyllä ovatkin), samoin kännyköitä - molemmat ovat nyt tavallisia arkikapineita, jotka lähes jokainen omistaa.

Oman eroon turhasta -projektini myötä olen pohtinut tuhlaamista paljon. En ole koskaan ollut ökytörsääjä, joka käyttää kuukauden palkan uuteen merkkilaukkuun. Sen sijaan kulutan pienissä puroissa, salakavalasti niin etten sitä huomaakaan. Ostan uudet mustat korkokengät kaapissa lojuvien mustien korkokenkien kaveriksi (vuoden alussa laskin omistavani 30 paria kenkiä).

Kassillinen kenkiä löysi uuden omistajan, mutta rusettiballerinoista en luovu.

Oma näkökulmani tuhlaamiseen on lopulta melko yhtenevä Hesarin haastatteleman bloggarin kanssa. Mielestäni yli varojensa eläminen on tuhlaamista. Velalla ostaminen nyt vaan on typerää (joitain poikkeuksia lukuunottamatta, asuntolainan lyhennyksiä tässä itsekin makselen).

En pidä kertakäyttökulttuurista, vaikka rahat siihen riittäisivätkin. Jatkuvaa uuden ostamista ei voi perustella sillä, että siihen on varaa - eikä edes sillä, että laittaa samalla vanhan kiertoon. Tämä on piikki myös itselleni, sillä en suinkaan ole lopettanut ostamista (en välttämättä edes vähentänyt, vaikka suunnitelmallisuutta olenkin lisännyt).

Kertakäyttökulttuuri ja luonnonvarojen hillitön tuhlaus on syy, miksi en pidä kertakäyttöisyydestä itselleen bisnesidean luoneista brändeistä kuten Ikea (mitä ei välttämättä Ikea-kodistamme huomaa!) ja H&M. Mieluummin yksi luksuslaukku kuin kymmenen halpista (vaikka ei hinta mikään ekologisuuden mittari ole. Määrä on se, millä on väliä. Eli yhtä hyvin mieluummin yksi halpislaukku kuin kymmenen halpista - halpa vain harvemmin kestää sen kymmenen vuotta, mikä on mielestäni hyvä vähimmäisikä käsilaukulle).

En myöskään pidä ajatuksesta, että tavaran haaliminen on tapa, jolla hankitaan mielihyvää. Toki itsekin saan iloa tavaroista, ja katson tarvitsevani paljon enemmän kuin millä suomalainen keskivertokansalainen tuli toimeen vielä 50 vuotta sitten. Mutta sellaisesta yritän päästä eroon, että ostan uutta, koska minulla on tylsää tai koska haluan piristää / palkita / lohduttaa itseäni. Tai jos on ruma olo ja tukka huonosti, kuvittelen sen menevän ohi ostamalla uuden vaatteen (vaikka hiuskriisiin saattaisi auttaa uusi hattu, helpotusta voi hakea myös varaamalla ajan kampaajalta).

Kuinka monta vaaleanpunaista kynsilakkaa ihminen tarvitsee? Oikea vastaus ei ole viisi.

Jos muistan oikein, Marketta Kalliala ehdotti kirjassaan Lapsuus hoidossa taidekasvatusta vaihtoehdoksi kulutuskulttuurille. Kun lapset oppivat saamaan elämyksiä musiikista, kuvataiteesta ja teatterista, he eivät kaipaa sitä tavarasta. Tämä on hyvä neuvo aikuisellekin.

torstai 14. elokuuta 2014

Miehen kukkarolla

On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.

Suosikkikirjani, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, alkaa kenties parhaalla ensimmäisellä lauseella kirjallisuuden historiassa. Aloitus summaa koko kirjan teeman. Kyse on naimakaupoista, ja Austenin tapaan luvassa on romantiikkaa ja helliä tunteita, mutta Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole vain rakkaustarina. Se on myös kirja rahasta.

Tokihan minunkin sydämeni sykkii herra Darcylle, mutta tykästyin kirjaan myös sen sisältämän yhteiskuntakritiikin vuoksi.

Aatelisajan Englannissa nuoren naisen asema on tukala: kun isästä aika jättää, tämän omaisuus menee miespuoliselle perijälle. Jos perheeseen ei synny poikaa, etsitään perijä serkkujen joukosta. Tyttären tehtävänä on oppia siivot käytöstavat ja napata itselleen rikas mies. Siihen aikaan aatelisnaisen koulutus tarkoitti pianonsoittoa, laulua ja piirtämistä - kaikki verrattoman tarpeellisia taitoja miehen pyydystämiseen, joka olikin lähes ainoa tapa hankkia itselleen elanto.

Tätä rahattomuuden ja riippuvuuden teemaa Austen käsittelee jokaisessa kirjassaan, joskin tuhkimotarinoilla on aina onnellinen loppunsa: köyhä tyttörukka saa rikkaan prinssinsä. (Järkiavioliitot on varattu sivuhenkilöille. Ylpeys ja ennakkoluulossa sankarittaren ystävätär solmii tällaisen liiton hupsun herra Collinsin kanssa - ja yrittää rouvana järjestää elämänsä niin, että on puolisonsa kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä.)

Nykyajan länsimaisen naisen on vaikea käsittää maailmaa, jossa ainoa keino pärjätä elämässä - saada katto päänsä päälle ja ruokaa syödäkseen - on olla joko isänsä tai puolisonsa elättinä. Taloudellinen riippumattomuus on meille niin itsestään selvää, ettei siitä oikein osaa edes olla kiitollinen. Kun me puhumme rahasta ja oikeudenmukaisuudesta, puhumme siitä, saammeko työstämme samaa palkkaa kuin miespuolliset kollegamme. Tulevaisuuden rahahuolet liittyvät siihen, riittääkö eläke saavutetun elintason ylläpitämiseen.
 
Kauniin kirjani ulkoasu on Elina Warstan käsialaa.

Oma raha tarkoittaa muutakin kuin mahdollisuutta valita puolisonsa. Oma raha merkitsee kykyä elättää itsensä ja perheensä. Se tarkoittaa vaikutusmahdollisuuksia omaan elämään. Itsemääräämisoikeutta. Päätös- ja vaikutusvaltaa oman perheen, suvun ja yhteisön asioissa. Meillä nämä kaikki on, mutta maailmassa on vielä naisia, joilta ne puuttuvat.

Osallistun tällä tekstillä suomalaisen hyväntekeväisyysjärjestön, Naisten Pankin, haasteeseen. Naisten Pankki järjestää 14.9. valtakunnallisen Kävele Naiselle Ammatti -tapahtuman, jolla kerätään lahjoituksia tukemaan kehitysmaiden naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Kun naisella on toimeentulo, hänellä on myös itsenäinen asema. Kun äidillä on työpaikka, hänen lapsensa voivat käydä koulua. Naisen auttaminen auttaa koko yhteisöä (ja siksi erityisesti tyttöjen koulutusta pidetään yleisesti myös uhkana, kuten New York Times kertoo).

Osallistun Kävele Naiselle Ammatti -tapahtumaan Helsingissä, ja olisipa hauskaa, jos saisin blogini lukijoita kävelyseuraksi. Tehdään yhdessä hyvää! Samalla olisi kiva tavata kasvotusten teitä, jotka olette kommenttien myötä tulleet niin kovin tutuiksi. (Sellainen oma lehmä minulla on ojassa, että toimin Naisten Pankin vapaaehtoisena, ja toivon tietysti tapahtumaan paljon osallistujia sekä valtaisat lahjoitukset. Hyvää mieltä suurempaa palkkiota en kuitenkaan saa sen enempää tästä tekstistä kuin tapahtuman onnistumisestakaan.)

Esimerkki Naisten Pankin avun kohteesta. Ugandalainen 38-vuotias Kasibute Iamura on naisten säästö- ja lainaryhmän vetäjä. Ryhmän avulla hän on saanut kaikki lapsensa kouluun, aloittanut vuohien ja kahvipapujen kasvatuksen ja saanut perheensä elintason nousemaan. Hänen seuraava projektinsa on perheen talon kunnostaminen, ensin vuotavan katon korjaus. Kuva: Laura Remes / Naisten Pankki

Lue lisää Kävele Naiselle Ammatti -tapahtumasta täältä

torstai 7. elokuuta 2014

Pinnalla, pinnan alla

Tutkimuksen mukaan ihmiset muuttavat elämäänsä, jotta se näyttäisi paremmalta sosiaalisessa mediassa.

Sehän voi olla ihan hyväkin juttu, jos bissen sijaan valitsee porkkanamehun, jotta ateria näyttää paremmalta Instagramissa. Tai jos sohvalla pötköttelyn sijaan lähteekin lenklle, jotta ei jäisi HeiaHeiassa sporttaavien kavereiden jälkeen.

Mutta sitten toisaalta on aika ankeaa, jos elämässä kaikki on toisten katseiden alla. "Kun kaikesta yksityisestä tulee julkista, alat muokata sitä julkista, jotta siitä tulisi sosiaalisesti hyväksyttävää", sanoo tutkija Suvi Silfverberg Hesarin jutussa.

Sillä niin paljon kuin sosiaalisesta mediasta tykkäänkin, olen sitä mieltä, että ihmisen pitää saada rauhassa olla myös laiska, epäkorrekti ja hölmökin. Ei tietenkään aina tai joka päivä, mutta ihmisyys on sellaista, ailahtelevaa. Aina ei voi yltää kympin suoritukseen. Eikä pitäisikään, jos minulta kysytään.

Instagram-elämää: terveellisiä herkkuja, kirjoja ja kauniita maisemia


Jostain syystä tämä itsensä näyttäminen mahdollisimman hyvässä valossa häiritsee minua. Eikä vähiten siksi, että teen sitä itsekin. Otan Instagramiin kuvan lounassalaatista, mutta en kiireessä ahmituista einespinaattiletuista. Kerron Facebookissa hauskoja anekdootteja lapsistani, mutten sitä, mikä puolisossa ärsyttää. Blogissa saatan vilauttaa omia heikkouksiani, mutta niistäkin luette vain minun versioni.

Niin että eihän siellä kukaan luule, että olen sellainen, mitä blogi antaa ymmärtää? Ei mikään täällä kirjoittamani epätotta ole, muttei myöskään koko totuus. Sellainen se sosiaalinen media on: näyttää vain toisen puolen.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Vaarin saari

Mökkeily jakaa mielipiteitä. Yksi viihtyy paremmin kaupungissa mukavuuksien äärellä, toinen haluaa paeta maalle koko kesäksi. Jollekin riittää yksi viikonloppureissu: rasti ruutuun, nyt sekin on hoidettu.

Joku haluaa mökille kaikki mukavuudet pyykinpesukonetta ja telkkarin maksukanavia myöten, osa nauttii askeettisuudesta.

Yhden mielestä ainoa oikea paikka mökille on järven rannalla, toinen liputtaa meren puolesta. Minä kävin lapsuudessani kylässä mökissä, jonka lähellä ei ollut vettä laisinkaan (ja se oli kyllä mielestäni vähän kummallista).



Me vietimme taas muutaman päivän maanpäällisessä paratiisissa appivanhempien mökillä. Olen viettänyt oman lapsuuteni kesät mökkisaaressa järvellä, mutta mieheeni tutustumisen myötä olen rakastunut mereen. Karu kallioinen saari venematkan päässä Helsingistä on vienyt sydämeni, ja tälläkin vierailulla tuntui, että täällä pitäisi olla enemmän, pidempään, aina.

Iso osa viehätystä on tietysti se, että lapset viihtyvät. Isompi ei olisi halunnut pois lähteäkään, pienempikin oli yhtä hymyä. Itse nautin luonnosta, maisemista, rauhasta ja hiljaisuudesta. Äänimaisema muodostuu lokkien kirkunasta, tuulen huminasta ja meren kohinasta, lasten naurulla höystettynä. Kivenheiton päästä saunalta alkaa paras mustikkametsä, jonka tiedän.

En kaipaa mökille kirjaa kummempaa viihdykettä, ja nautin askeettisuudesta. Sähköä on sen verran, että jääkaappi toimii ja illan hämärtyessä saa valot päälle. Juokseva vesi tulee saunalle, mutta tiskit tiskataan kaivosta kannetulla vedellä. Hella ja uuni toimivat kaasulla, ja sauna on - tietysti - puulämmitteinen.




Olen kantanut kesäretkillämme kameraa kaulassa, ja räpsinyt satoja kuvia. Luonnonvalossa ja kauniissa maisemissa osa on onnistunutkin.

Mies palaa huomenna töihin, ja minun kesä"lomani" alkaa olla ohitse. Tulevina päivinä pitäisi taas viritellä itsensä arkirutiineihin, leikkipuistoon ja kunnon ateriarytmiin (ehkä joku muukin on kesän varjolla korvannut aika monen aterian jäätelöllä?).

Tämä on ollut ihana kesä, eikä pelkästään säiden puolesta. Alkava syksy on minun kotiäitiurani viimeinen. Aion nauttia siitä täysin siemauksin.