keskiviikko 27. elokuuta 2014

Täällä, toisaalla

Olen ärissyt lapsille koko aamun. Eilisen päivän, ja sitä edellisen.

Olo on kummalla tavalla levoton ja tyytymätön. Tämä on viimeinen kotiäitisyksyni, ja töihin paluusta on jo pomon kanssa sovittu. Työnhakuun pitäisi ryhtyä, päiväkotipaikkoja hakea, ja... niin, pitäisi osata nauttia näistä päivistä.

En tiedä, painaako kotona vietetyt kohta kolme vuotta vai esikoisen päiväunettomuus, vai ihan vain se, että ahnehdin itselleni liikaa tekemistä. Nautin kotona olosta ja lasteni seurasta, mutta mieli on jatkuvasti muualla.

Joudun hätistelemään itseni tähän hetkeen, lattialle kiipeilytelineeksi, piirustuksia ihastelemaan, satua lukemaan. Kun pitäisi pyykitkin laittaa, ja blogia päivittää, ja lenkille ehtiä. Kuopukselle pitää varata hammaslääkäri ja minulle kampaaja. Fillariretkellä mieleni sommittelee maisemista kuvakulmia, leikkipuistossa pohdin päivän to do -listaa. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Tiedän, että vuoden päästä kaihoan takaisin näihin kiireettömiin päiviin, kun sai vain olla. Miksi se oleminen kuitenkin on niin vaikeaa?




On helppoa sanoa, että pitäisi keskittyä tähän hetkeen. Käytännössä en ole sitä oikein koskaan osannut, enkä taida olla yksin. Tutkimuksen mukaan ihminen antaa mieluummin itselleen sähköshokkeja kuin on yksin ajatustensa kanssa.

Itse olen aina rentoutunut tekemällä, en olemalla. Juoksulenkki rauhoittaa risteilevät ajatukset, mutta joogan loppurentoutus on sula mahdottomuus.

Paikoillaan oleminen on helppoa silloin, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Lentokoneessa matkalla jonnekin ei oikein muuta voi kuin uppoutua ajatuksiinsa tai mukana olevaan kirjaan. Lastenhuoneen lattialla, pölypalleroiden keskellä, pyykkien roikkuessa telineissä ja tiskipöydän ollessa väärällään likaisia astioita, mieli karkaa kesken leikkien siihen, mitä pitäisi, vaikka kuinka olisi hauskaa juuri siinä, missä on.

30 kommenttia:

  1. Voi miten tuttuja ajatuksia ja tuntemuksia!
    En ole mikään kotihengetär ja siksi täällä on kaikki aina vähän rempallaan. Voisin antaa sen itselleni anteeksi jos vastineeksi olisin sitten oikein läsnäoleva tai leikkisä äiti, mutta usein tuntuu etten ole oikein sitäkään... Ihan kuin sitä tekisi tässä kotiäitihommassa kaiken vähän vain sinne päin. Iiiik tätä syyllisyyden määrää ja riittämättömyyden tunnetta!

    Mutta ihanaa oli lukea, että samankaltaisia tuntemuksia on muillakin ja toi linkki helpottaa myös kun välillä yksin (tai "vaan" lasten) kanssa ollessa (mies reissailee aika paljon) alkaa joskus kaikenlaiset ahdistavat ajatukset pyöriä päässä... Lasten kanssa yksinäisyys tuntuu ihan eri tavalla kun ei voi "harhauttaa" sitä tekemällä omia juttuja, vaikka lukemalla tai katsomalla elokuvia tms, en tiedä pitäisikö joskus kokeilla niitä sähköshokkeja ;

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania kommentteja! Tätä kirjoittaessani nimittäin olin varma, että minä olen ainoa, jota tällaiset ajatukset vaivaavat. Ainoa, joka on koskaan kokenut näin. (Ja nyt kun luen näitä kommentteja, tajuan miten hölmö ajatus se oli.)

      Onpa ihanaa, että on tämä blogi, ja mahtavia lukijoita, joilta saa vertaistukea ja fiiliksen, että samassa suossa tarvotaan :)

      Poista
  2. Minä juuri opettelen enemmän sitä olemista itseni kanssa, mutta niin että saisin nuo ajatukset myös aikalailla seis silloin. Minä kyllä voin olla niiden kanssa, mutta kun vievät tuhatta ja sataa vaikka minne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tykkään yksinäisyydestä, eikä ne omat ajatuksetkaan häiritse, mutten osaa olla paikoillani niiden kanssa. Kroppa tarvitsee jotain tekemistä: siivoamista, juoksemista, ihan mitä vain muuta kuin paikallaan oloa.

      Mutta tämä rauhattomuus lasten kanssa touhutessa on kenties vähän eri juttu? Kun siinä olisi tekemistä itselle, ja seuraa jonka kanssa tehdä. Ja se seura on maailman parasta, ja leikit oikeasti tosi kivoja. Ja itselleen on antanut luvan antaa kodin olla vähän rempallaan eikä ruuankaan tarvitse olla gourmeeta. Niin miksi silti on niin vaikeaa olla hetkessä?

      Poista
  3. Tuttua, tuttua... Sinä osaat kyllä niin osuvasti kirjoittaa kotiäitiyden tuomista tunteista, niinkuin nytkin tässä. Kiitos kun kirjoitat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista! Mukava saada vastakaikua omille ajatuksille :)

      Poista
  4. Voi miten tunnistan noita fiilareita tuolta n. vuoden takaa kun itsellä se kotiäitiys läheni loppuaan. Ja nyt sitten vastavuoroisesti kipuilen sitä takaisin kotiin jäämistä... ihminen taitaa isojen muutosten äärellä kipuilla aina. Mulla on se ihan sama piirre että eniten melkein turhauttaa se ettei muka osaa olla siinä hetkessä ja nauttia siitä vaan miettii jo sitä tulevaa muutosta. Ja sitä että miten silloin kyllä sitten harmittelee että ei osannut nauttia. Miten onkin että koko homman täysin tiedostaa ja silti se menee sillä samalla kaavalla aina? Ehkä suuntaan lenkille pohtimaan ja kipuilemaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jäin miettimään sitäkin, että ehkä on aika paljon vaadittu, että koko ajan pitäisi vaan nauttia olostaan? Että onhan se ihan luonnollistakin miettiä tulevaa ja kipuilla isojen muutosten äärellä. Ehkä se vain pitäisi sallia itselleen eikä potea turhaa syyllisyyttä?

      Mulla muuten aina auttaa, kun kirjoitan blogiin näistä fiiliksistä. Eilinen oli aivan ihana päivä lasten kanssa, meillä oli tosi kivat leikit ja äitikin suurimman osan päivää ihan kokonaan läsnä, ei vain fyysisesti.

      (ja nyt toinen nukkuu ja toinen katsoo lastenohjelmia, että saan vastattua kommentteihin, heh.)

      Poista
    2. Mä yritän opetella sietämään huonoa oloa. Totuttelen ajatukseen, että elämään kuuluu huonot päivät ja fiilikset, eikä niitä tunteita välttämättä tarvitse tukahduttaa esimerkiksi liialliseen touhuamiseen tai suklaan syömiseen saati sitten hakea niille syyllistä toisista ihmisistä tai olosuhteista. Joskus pitää tuntua huonolta, jotta voisi seuraavana päivänä tuntua hyvältä.

      Poista
    3. Mulle sellainen välitila on vaikea. Mulla on elämän varrella ollut sellaisia suruja, että olen oppinut, että ne vain pitää surra pois, mikään muu ei auta. Senkin olen oppinut, että paha olo kestää aikansa, mutta että se aina menee pois ennemmin tai myöhemmin.

      Mutta sellainen epämääräinen olo, kun kaikki on hyvin, mutta silti ärsyttää ja pinna on kireänä, se on vaikea. Kun sitä tavallaan tietää, että tämä on nyt minussa itsessäni, ja ihan itse pitäisi tämä käsitellä, niin sitten harmittaa kun tulee purkaneeksi sen ympärillä oleviin viattomiin (kuten omiin lapsiinsa).

      Poista
  5. Niimpä! Vaikka mulle ainakin lapset on opettanu sitä pysähtymistä(vrt. elämä enne lapsia), niin silti heti kun elämä niiden kanssa olis helppoa(lue kumpikaan ei enää alle vuoden, tisseilyt ja yöheräämiset takana, yhteiset leikitkin alkaa sujua), eikä töissäkään olis ihan pakko vielä olla, niin sitä alkaa kipuilemaan tekemättömiä hommia ja ajatus harhailee jossain ihan muualla kun lasten leikeissä.

    Ja sittenkun sitä on töissä, ei ole aikaa. Ihmismieli on kyllä kummallinen, onko se vaan niin, että tyytymättömyyden tilan on oltava vakio? Että sitä pysähtyisi sitten kokonaan, jos liikaa eläisi hetkessä, ettei enää haluais kehittyä, kysellä ja oppia?

    En osaa sanoa. Olen viimeisen kuukauden aikana ottanut osa-aikaisia hanttihommia, yhden oman alan pikkuprojektin, perustanut blogin ja käynyt väestöliiton klinikalla ilmottautumassa luovuttajaksi. Niin ja liittynyt puolueeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just näin!

      Mutta niinhän se todettiin tuossa linkkaamassani tutkimuksessakin, ettei se yksinoloon ja virikkeettömyyteen tylsistyminen välttämättä mikään huono juttu ole, vaan että kyse olisi siitä, että ihmismieli kaipaa osallistumaan maailmaan - vaikka sitten aiheuttamalla itselleen kipua :D

      Ehkä kyse on samasta ilmiöstä, kun lapset ovat sen verran isoja, että aivokapasiteettia riittää muuhunkin kuin päivittäisiin huoltotoimenpiteisiin. Mieli alkaa kaivata maailmalle.

      Poista
    2. Ai pitäiskö noi linkitkin lukea ennenkun osallistuu? :D

      Poista
  6. Hyviä pohdintoja. Mun on kyllä usein vaikea keskittyä lasten kanssa vain olemiseen, se on usein vain aika tylsää. Paremmin sujuu, jos ollaan tosiaan tekemässä jotain. Kotiäitiaikoina oli myös se, että en saanut tarpeeksi olla omien ajatusteni kanssa, eli koetin joka tilanteesta karata niiden pariin. Nyt kun lapset ovat päivän hoidossa, jaksan illalla paljon paremmin keskittyä niidenkin juttuihin. Ja on niistä tietysti enemmän oikeasti seuraakin, mitä isompia ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja! Mä luulen, että mulla on molempia. Etenkin tuota, etten saa olla tarpeeksi omien ajatusteni kanssa, sillä tämä olotila on vaivannut enenevässä määrin sen jälkeen, kun esikoinen alkoi skippaamaan päiväunia. Kun omaa tilaa ei päivien aikana ole, sitä kaipaa kahta kauheammin ja yrittää sitä epätoivoisesti metsästää jokaisesta välistä (ai nyt ne leikkii tuolla sulassa sovussa, minäpä äkkiä hoidan nämä kaikki viikon rästihommat ja luen vähän kirjaa siinä samalla).

      Mutta noin niinkuin yleisesti, tämä toinen vauvavuosi (tai sehän meni jo, ei mulla enää mitään vauvaa ole, nyyyh) on mennyt paljon ensimmäistä mukavammin juuri siksi, että esikoisesta on ollut seuraa. Nyt kuopuskin alkaa olemaan ihan oma persoonansa, tajuaa juttuja ja osaa leikkiä (alkeellisesti, mutta silti). Että miten mahtavaa seuraa he ovatkaan, kun tuosta vielä kasvavat :D

      Poista
  7. Tutulta kuulostaa. Mä olen miettinyt, että onkohan tämä vain luonnollista nuorille (nuorehkoille) ihmisille, kaivata helposti muualle ja miettiä tulevia, kun tuntuu, että ne on ne 60+ vuotiaat tuttavat, jotka hehkuttaa juuri oppineensa elämään hetkessä... Mene tiedä!
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että pitää odottaa siihen, että on itse 60+, ennen kuin voi sanoa, onko se näin. :D

      Poista
  8. Täällä yksi samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva hiljainen lukija sanoo sinulle KIITOS blogistasi. Olen ihan ihastunut sinuun kirjoitustesi perusteella :) On niin mahtavaa, että on kaltaisiasi ihmisiä jotka osaavat pukea näitä tuntoja sanoiksi, ja antavat meidän muidenkin nauttia siitä. Mulla on tyylin & vaatekaapin päivitysprojekti meneillään raskaus- ja imetysvuosien päätyttyä (voi niisk miten koville imetyksen loppuminen tällä kertaa ottikinn äidille!), ja olen ihan inspiroitunut siihenkin aiheeseen liittyvistä kirjoituksistasi. Vielä siis kaunis kiitos!

    (Tulisin mielellään kiittämään ihan naamatustenkin jos vaikka satuttaisiin keinuttamaan jälkikasvuamme samassa puistossa - pikkasen hassulta tuntuu kirjoitella täällä anonyymisti ihmiselle, jonka "luona" käy säännöllisesti vieraisilla, mutta jolle itse on, noh, anonyymi kommentoija :) Mutta sitähän blogimaailma on.)

    -Sari-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari ihanasta kommentistasi! Tulin hyvälle tuulelle :)

      Minulle tämä blogi on ollut oiva kanava omien tuntojen käsittelyyn ja pyörittelyyn. Blogia aloittaessani en arvannutkaan, kuinka paljon saisin kirjoittamisen lisäksi siitä, että blogini löytää samanmielisiä lukijoita, ja kommenteista syntyy omaa ajatteluani avartavia keskusteluita.

      Kiitos siis sinulle, että luet, ja toivottavasti kommentoit toistekin! Ja tsemppiä vaatekaapin päivitysprojektiin! Mun pitäisikin siitä taas kirjoittaa, väärien valintojen äärellä on tullut vietettyä tovi jos toinenkin komeroa tyhjennellessä...

      Poista
  9. Ole hyvä, kiva kun ilahduit :)))

    Kirjoituksiasi & kommentteja lukeneena on helppo uskoa sanasi bloggaamisen palkitsevuudesta. Tykkään kovasti myös monista vakikommentoijistasi. Itse äskeistä kommenttia kirjoittaessani mietin, mahtaako tämmöiset hiljaiset lukijat tuntua jotenkin "kiusallisilta kurkkijoilta" (siksi tuo kommentti että ihan livenä, omalla naamallakin tulisin kyllä kiittelemään), mutta me kai kuulumme asiaan :) Ja totta tosiaan, kommentoidahan voisi useamminkin (muutenkin, kuin omassa päässä, tai sitä päätä samanmielisyyden merkiksi pontevasti itsekseen nyökytellen). Se vaan yleensä vaatisi sen muutaman minuutin keskittymisen, jota ei arjen kaatuneiden maitolasien yms yms keskellä meinaa just nyt löytyä. Mutta luen kyllä, ja lähetän telepaattisia kommentteja lähes joka postaukseen :D

    Kiitos tsempistä vaateprojektiin! Postaus vääristä valinnoista voisi olla hauska :) Itselläni seuraava askel taitaa olla kirppispöydän varaaminen.

    -Sari-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, minäkin tykkään kovasti vakikommentoijistani! Moni tuntuu jopa ystävältä, vaikka vain ruudun takaa toisillemme viestejä lähettelemme :)

      Ja toki tätä blogia saa ihan itsekseen, hiljaisenakin lukea! Kiusalliselta kurkkimiselta se ei tunnu missään nimessä, vaan asiaan kuuluvalta, kuten kirjoitit.

      Tietysti aina ilahdun kommenteista, mutta nykyään en itsekään enää kommentoi muiden blogeja niin paljoa kuin kommentoitavaa olisi :) Ihan samoista syistä kuin sinäkin, pitäisi saada se pari minuuttia keskittynyttä aikaa, ja niitä pariminuuttisia ei päivän aikana kovin monta ole.

      Poista
  10. Olen ollut niin laiska avaamaan bloggeria että tämäkin teksti on jäänyt huomaamatta. Ja mikä teksti! Miten samaistuttava. Sinulla on mieletön kyky kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi isoista ja vaikeistakin asioista, niin että ne osaavat vaikuttaa (ja olipa tyhmästi muotoiltu lause, mutta ymmärtänet yskän) ;).

    Minulla oli tuo tunne viime keväänä. Ärtynyt, poissaoleva, henkisesti vähän väsynyt. Läsnäoloa piti opetella ihan uudella tavalla. Kotona kaikki tuntui olevan vähän rempallaan ja mieli oli tylsistynyt. Uusi harrastus (juoksu) auttoi kyllä, mutta näin jälkikäteen tuntuu että tuolloin alkoi se joku kotiäitiyden raja tulla vastaan.. Minulla oli jotenkin vaikea myöntää itselleni että en vaan kykene kovin monivuotiseen kotonaoloon, vaikka näinhän varmasti suurella osalla muullakin on. Päiväkotiharjoittelu on tuonut mullistusta arkeen mutta samalla tietynlaisen helpotuksen (josta siitäkin sitten ajoittain tulee hivenen syyllinen olo, mitäpäs muuta). Ajottain mietin että olisiko pitänyt olla vielä vuosi kotona että kuopus olisi täyttänyt sen kolme, vaikka vähän myöhäistähän se nyt on. Niin tai näin, aina sieltä löytyy ne hyvät ja huonot puolet.

    Sekava kommentti, oli vaan pakko päästä kommentoimaan heti kun olin tämän lukenut (lapset hääräävät vieressä, mies nukkuu pitkään vikana lomapäivänä ja sitä rataa) ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ada kauniista sanoistasi!

      En minäkään kykene kovin monivuotiseen kotonaoloon, vaan luulen, että kun helmikuussa palaan töihin on mittari juuri sopivasti täynnä. Vaikka varmasti se on sitten omanlaisensa kriisi, jota pitää kipuilla aikansa, ja ikäväkin tulee lapsia.

      Olen miettinyt, miksi minun on niin vaikea sanoa, että kotona on välillä tylsää tai että lasten kanssa on välillä tylsää. Että miksi pitää heti perään vakuutella, että kyllä minä oikeasti kotona viihdyn. Luulen, että se johtuu siitä, että se tunne ihan aidosti on todella ristiriitainen: samaan aikaan sekä aidosti viihtyy, että aidosti tylsistyy :D Ja se on vaikea pukea sanoiksi, mutta luulen, että jokainen saman kokenut ymmärtää vähän haparoivammankin selityksen.

      Poista
  11. Kauhean hankala saada ajatuksiaan sanoiksi, mutta ihana lukea siitä, että muillakin joskus hankaluuksia keskittyä täysillä vain ja ainoastaan lapsiin. Olen tässä äidiksi kasvaessani huomannut, että olenkin erilainen äiti kun mitä ajattelin olevani. En jaksa olla kävelevä ohjelmatoimisto ja kaipaan omaa rauhaa enemmän kuin ajattelin. Samalla olen nyt vihdoin 3-v. äitinä tajunnut, että saan ja voin olla äiti omalla tavallani. Päiväkotipäivän jälkeen on koko perhe paremmalla päällä, noin yleensä, ja jaksan paremmin kaikki kiukut. En mä ole kotiäitityyppiä. Nyt kun on uusi vauva tulossa pelkään vähän sitä "äitiyden mustaa aukkoa", mutta olen kuitenkin aika paljon oppinut itsestäni tässä äititaipaleella, enkä esim. jaksa syyllistyä enää typeristä. Kukin omalla tavallaan. Vaikka siihen liittyy tottakai aina ne kriisit ja pohdinnat. (Anteeksi mahd sekavuus, oon tosi väsynyt, mutta halusin kommentoida nyt jotain kun kirjoitit taas niin hyvin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hieno ja tarpeellinen oivallus, että saa ja voi olla äiti omalla tavallaan. Ja sitten toisaalta mun mielestä kaikki se alun epävarmuus ja turhista syyllistyminenkin kuuluvat äidiksi kasvamiseen - eihän kukaan meistä voi olla heti valmis, tai edes tietää millainen äiti on tahi haluaa olla. (Ja nyt yritän yleistää omasta kokemuksestani, mutta jospa se silti osuisi)

      Poista
  12. Ääk, mulla on ihan samanlainen olo. Esikoiseni on kohta 7 kk, ja saatan kohta alkaa tehdä hieman etätöitä... Tuntuu hassulta, että enkö nyt "vaan" olisi, kun siihen kerrankin on taloudellisestikin mahdollisuus. Toisaalta minulla ei ole työpaikkaa odottamassa, joten tavallaan on ihan fiksuakin valmistella tulevaisuuttaan. Huoh, onpas vaikeaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemisen sietämätön vaikeus... Mä olen koko kotonaoloajan stressannut tulevasta, saanko kivaa työpaikkaa ja osaanko mitään kotivuosien jälkeen ja mitä näitä nyt on. Vaikka stressaaminen on ihan turhaa ajanhukkaa, koska kotona olen valinnut olla, eikä työnhakuunkaan kannata ryhtyä ennen kuin voi aidosti töihin myös lupautua. Jollain tasolla olen muka antanut itselleni luvan olla vain, mutta sitten en kuitenkaan ole. Pöh.

      (Mutta sellaisen vielä täsmennän, että jos mieli kovasti jo halajaa aikuisten maailmaan ja töiden pariin, niin sitten pitänee elämä järjestellä sellaiseksi, että se on mahdollista. Ei siinä "vaan" olemisessa mitään mieltä ole, jos siinä ei ole.. öö.. mieltä :D )

      Poista
  13. Minulla auttaa kirjoittaminen. Jolloin keskityn vain ja ainoastaan omiin ajatuksiini - ja sitten joskus saatan istua päiväkirja sylissä kynää pureskellen, täysin omiin ajatuksiin uppoutuneena.
    Ajatukseni eivät ole vihollisiani. Ne ovat osa minua - kuin myös väylä omaan itseeni. Sisimpääni, tunteisiini, kokemuksiini, oivalluksiini ja pelkoihini. Joskus pelkään ajatuksiani, niiden kuohuttamia tunteita ja muistoja, mutta niistäkin asioista puran päiväkirjaan ylös. Koska sitten se helpottaa. Kun saan kiinni siitä, mikä siinä pelottaa.

    Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin auttaa kirjoittaminen. Siihen on vain tätä nykyä kovin vähän aikaa. Vasta lasten mentyä yöunille on mahdollisuus omaan rauhalliseen hetkeen, ja silloin usein kaadun mieluummin rättiväsyneenä sänkyyn.

      Tätäkin tekstiä kirjoitin monessa pienessä pätkässä, ja se taitaa näkyä epäselvyytenä ja epäjojdonmukaisuutena. Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa, etten halua kohdata omia ajatuksiani - vaan, että niiden hiipiessä jatkuvasti mieleen minun on joskus vaikea olla lapsilleni läsnä.

      Poista