tiistai 30. syyskuuta 2014

Kiire on valinta







En ole viime aikoina kehdannut vedota kiireeseen, jos olen jättänyt jotain tekemättä. Mieli on tehnyt, monta kertaa. Olen jo melkein lipsauttanutkin suustani (tai näppäimistöltä), etten ehdi/pysty/kykene, koska kauhea kiire.

Mutta eihän se oikeasti niin mene. Minulla on aikaa niihin asioihin, joita valitsen tehdä. Ehdin kirjoittaa blogia, ottaa valokuvia, lukea kirjoja, leipoa synttärikakun, rakentaa junarataa, maata kiipeilytelineenä lattialla. Tekee mieli sanoa, että haluaisin kirjoittaa blogiin enemmän, parempaa ja useammin, mutta oikeasti haluan mieluummin mennä illalla ajoissa nukkumaan. Tai jutella puolison kanssa. Tai rentoutua kirjan ääressä. Ja niin edespäin.

Ehdin paljon enemmänkin, jos en välttele toimeen ryhtymistä. Lupauduin lauantaiksi pitämään puheenvuoron eräässä tilaisuudessa. Valmistelin puheeni rungon kynällä paperille esikoisen rakentaessa junarataa ja kuopuksen nukkuessa päiväunia. Viimeistelyn teen junamatkalla. Tärkeään sähköpostiin vastasin puiston penkillä istuen, esikoisen ollessa kerhossa ja kuopuksen nukkuessa päiväunia. Tätä tekstiä kirjoitan lasten touhutessa keskenään. Kuvat nappasin aamulla läheisen kerrostalon sisäpihalta.

Kiire on myös valinta. Minä olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt kiireettömyyteen. Tunnen itseni, tarvitsen viikkoihin ja päiviin paljon ohjelmoimatonta aikaa. Tarvitsen aikaa itsekseni, kaipaan tilaa ajatuksille. Valitsen ehtiä juoksulenkille, valitsen leikkihetken lasten kanssa. Samalla valitsen sotkuisen keittiön ja lounaan einespinaattiletuista ja eilisen jämistä.

Tunteja päivässä on jokaisella sama määrä. Sitä voi yrittää ehtiä kaikkeen, riittää jokaiselle - tai sitten voi todeta, että jostain pitää karsia. Karsimisen voi aloittaa kaikesta siitä, mitä pitäisi. Jäljelle jäävän voikin sitten tehdä hyvillä mielin, koska haluaa.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Luopumista

Olen tämän vuoden intoillut blogissa luopumisesta, mutta kohkaaminen on keskittynyt lähinnä vaatekaappiini. Ja oikeastaan vaatekaapin järkevöittäminen on osaltani tarkoittanut paitsi luopumista, myös uuden hankintaa, olkoonkin, että pois on lähtenyt enemmän kuin tilalle tullut...

Siinä sivussa huomaan hiljalleen luopuneeni parista muusta asiasta. Ehkä ne ovat tietoisen luopumisprosessin tiedostamattomia sivutuotteita, en tiedä, mutta hyvää se on tehnyt.

Ensinäkin, televisio. En katso sitä enää lainkaan. En huijaa enkä liioittele, en vain katso. Minulla ei ole mitään televisiota vastaan, enkä tarkoituksella lopettanut sen katsomista, en edes aio olla lopun ikääni tällä tiellä tai luopua televisiovastaanottimesta, mutta juuri nyt ei vaan nappaa. Televisio jäi vähitellen syrjään mielenkiintoisemman tekemisen tieltä. Ne kerrat kun olen töllöttimen ääreen yrittänyt, on joka kanavalta tullut Viidakon tähtösiä tai muuta laatuviihdettä, joten oikeastaan tämä ei edes tunnu luopumiselta vaan siltä, että olen saanut elämääni lisää aikaa.

Toinen asia, joka on hävinnyt pikku hiljaa on itsensä puunaaminen. Meikkaan enää harvoin. Lähinnä siksi, etten jaksa. Aamuisin on muutakin tekemistä, ja leikkipuiston muut vanhemmat kestävät kyllä nähdä minut ilman meikkiä. Kun ei aamulla meikkaa, illalla ei tarvitse pestä kasvoja. Minulla ei enää ole päivittäistä, viikottaista tai mitään muutakaan säännöllistä kauneudenhoitorutiinia. Kasvot rasvaan silloin tällöin samalla voiteella, jota laitan lapsille. Ihoni ei ole koskaan voinut näin hyvin.

Käyn kampaajalla 2-3 kertaa vuodessa. Taitava kampaaja leikkasi hiukseni niin, että ne näyttävät hyvältä kun saavat suihkun jälkeen kuivua itsekseen. Hiukseni ovat ensimmäistä kertaa... ööö... kahteenkymmeneen vuoteen luonnollisen väriset, ja minä pidän tästä väristä! Kulmakarvat ja ripset saavat myös olla oman väriset aiemman jatkuvan värjäyksen sijaan. En ole kemikaalikammoinen, vaikka arkijärkeni sanookin, ettei värjäämättömyydestä haittaakaan voi olla.

Mietin, mitä tämä muutos kertoo minusta. Olenko mammautunut, antanut itseni repsahtaa? Välitänkö vähemmän siitä miltä näytän, olenko luopunut turhamaisuudesta? Siitä ei ole kyse. Olen edelleen kiinnostunut ulkonäöstäni, mielestäni jo se vimma, millä muokkaan vaatekomeroani uuteen uskoon kertoo, että arvostan siistiä ulkonäköä ja asianmukaista pukeutumista. Enemmän kyse on yksinkertaistamisesta. Vähemmälläkin pärjää. Vähemmällä ajalla, vähemmällä tavaralla, vähemmällä vaivalla.

Ja kyllä, olen tyytyväisempi ulkonäkööni nyt. Peilin edessä on entistä useammin mielestäni hyvännäköinen, kaunis nainen. Vähän jo ryppyinen, toisinaan silmänaluset tummana huonosti nukutun yön jäljiltä, mutta elämäniloinen ja nätti. Ryhti on hyvä ja kropassa näkyy juoksuharrastus.




Kolmas asia onkin jo sellainen, josta on vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että haluan nykyään vähemmän, tai ainakin eri asioita. Aiemmin haluni kohdistui materiaan, halusin uuden huonekalun, kauniin valaisimen, muodikkaan vaatteen. Nyt haluan harjoitella juoksemista, jaksaa puolikkaan maratonin.

Olen tyytyväisempi siihen mitä minulla jo on, on kyse sitten kotini sisustuksesta tai meikkipussini sisällöstä. En sano, ettei tavara tekisi minua onnelliseksi, sillä kyllä se tavallaan tekee. Sadesäällä on mukavaa, kun on päällä vaatteet joiden sisällä säilyy kuivana ja joista tuuli ei puhalla läpi. Näytän uudessa mekossani sirolta ja tyylikkäältä, ja se tekee minut iloiseksi. Puolitoista vuotta sitten hankkimani kamera on yksi parhaista ostoksistani ikinä: tavara, joka on opettanut minut huomaamaan kauneutta ympärilläni.

Enää en kaipaa ostoksille lohduttamaan itseäni kun on paha mieli, ja tylsyyden poistamiseksi luen mieluummin vaikka kirjaa. Itsetunnon kohottamiseksi juoksulenkki toimii paremmin kuin uusi huulipuna (vaikka kirkkaanpunainen kynsilakka on edelleen yksi parhaista piristäjistä, joita tiedän!).

Vaatimukset itseäni kohtaan ovat helpottaneet myös. Olen oppinut pitkäjänteisemmäksi, hyväksymään sen, etten vielä osaa kaikkea, kaikkea ei tarvitsekaan osata ja valitun oppimiseen menee aikaa. Olen vähentänyt vertailua muihin, oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Olen luopunut kuvitelmasta, että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Olen hitaasti lämpiävä, omissa oloissani viihtyvä, asioita ääneen kyseenalaistava, nopeasti oppiva, säntillinen, uutta jännittävä mutta jännityksen kanssa pärjäävä, tavoitteellinen, turvallisuushakuinen, eteenpäinpyrkivä ja hälystä stressaantuva, noin muutaman asian mainitakseni, ja tällaisena hyvä.




Minulla on vielä luopumista tehtävänä. Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja hyväksymään itseni, mutta vielä pitäisi luopua turhasta muiden miellyttämisen tarpeesta. Oppia hyväksymään se, että kaikki eivät minusta pidä, vaikka taipuisin mille mutkalle, ja se on ihan ookoo. Maailma ei kaadu siihen, jos olen jonkun mielestä ärsyttävä, itse asiassa: mitään ei tapahdu, vaikka olisin jonkun mielestä maailman karsein akka.

Ha ha, tätä kai kutsutaan aikuistumiseksi. Ihan mukavaa kaiken sen teini-iän tempoilun ja nuoruuden epävarmuuden jälkeen. Elämänkokemusta ja itsetuntemusta alkaa olla riittävästi, jotta osaa tykätä itsestään ja laittaa asiat mittasuhteisiin. Keski-ikä on iloinen asia.

PS. Kuvat joko liittyvät tai eivät liity tekstiin. Se on katsojan silmässä. Napsin kuvat aivan tavallisena harmaana maanantai-aamuna kärrykävelyllä kuopukseni kanssa, ja ne toimivat mielestäni hyvänä esimerkkinä siitä, minkälaisena nykyään näen lähiympäristöni. Kuvakulma ja se, mihin kameran objektiivin suuntaa, on aina valinta. Samalla tulee rajanneeksi jotain pois.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Sisko-kulta

1 vuosi, 7 kuukautta ja 4 päivää. Niin pitkään sai siskoni paistatella perheen ainokaisena, kunnes minä synnyin maailmaan. Ikäero on niin pieni, että meitä luultiin usein kaksosiksi (vaikka pituuseroa olikin). Teimme kaiken yhdessä, enkä minä pystynyt ymmärtämään, miksen voisi oppia samoja taitoja yhtä aikaa kuin siskoni. Opettelin lukemaankin samassa tahdissa, ja tupakkaa polttamaan (tapa, josta onneksi olemme molemmat luopuneet).

Pienempänä jouduin usein rajujenkin leikkien kohteeksi ja koeapinaksi. Lapsuudestani on valtavasti kuvia, joissa minä itken, ja siskoni nauraa. Vaikka annoin minä takaisinkin. Eräs isäni suosikkianekdooteista kertoo, miten hänen tullessa lohduttamaan surkeasti itkevää keskimmäistään, oli selitykseni kyyneleille: "kun isosisko löi takaisin".

Nahistelimme paljon, riitelimme sitäkin enemmän. Silti emme osanneet olla erossa toisistamme. Jälkikäteen olen pohtinut, että isosiskoni oli minulle se turvallinen kumppani, jonka kanssa sai tasaveroisesti harjoitella suuttumista - ja ennen kaikkea sitä, että toinen seisoo vierellä senkin jälkeen, kun tälle on huutanut pää punaisena "mä vihaan sua".

Nyt aikuisena siskoni on tukeni ja turvani tavalla, jota en aina osaa tarpeeksi kiittää. Hän on se, jonka kanssa voin olla juuri niin epätäydellinen kuin olen. Hän hyväksyy ja rakastaa minua kaikkine mokineni ja virheineni, ja osaa nähdä hyvät puoleni silloinkin, kun ne ovat syvällä piilossa. Hän on se, jolle uskallan näyttäytyä pinnallisimmillani, jolle kehtaan uskoa turhamaisimmatkin toiveeni.

Isosiskoni on pelastanut monta yksinäistä iltapäivää tulemalla lapsille leikkikaveriksi ja minulle seuraksi. Siskoni on se, jolle soitan, kun tarvitsen apua. Lapset rakastavat tätiään, eikä suotta.

Sisko muutti syyskuun alussa kauas pois. Ei nyt aivan maailman ääriin, mutta niin pitkän lentomatkan päähän, että todennäköisesti näemme toisemme vasta kuukausien päästä. Minulla on valtava ikävä. Tuntuu aivan kummalta, ettei hän enää olekaan automatkan päässä, enkä voi enää vain soittaa, kun siltä tuntuu.



Koitan pitää mielessäni siskoni ja minun ainutlaatuisen suhteen, kun hermostun alituiseen nahisteleviin lapsiini. Muistot omasta lapsuudesta siskon kanssa olivat iso syy siihen, miksi halusin omat lapseni pienellä ikäerolla. Ehkä hekin kokevat toisensa enemmän läheisenä kuin ärsyttävänä, ja tappelun turvallisena elämän tärkeiden taitojen opetteluna (jos ei nyt, niin joskus vuosien päästä edes).

Ehkä heillekin syntyy tästä yksi elämän tärkeimmistä ja arvokkaimmista ihmissuhteista.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Minä haluan

Kävin aamukävelyllä kameran kanssa. Syyskuun ihmeellinen valo, utuinen hämy, lähes peilityyni meri näyttäytyivät sanoinkuvaamattoman kauniina. Olen kantanut valokuvausoppaita kirjastosta kotiin ja palauttanut ne sinne lukemattomina. Kuvaan vieläkin automaattiasetuksilla, kameran mukana tullut opaskirja on sekin selaamatta. Syyskuun valo antaa anteeksi osaamattomuuteni ja näyttää parastaan kokemattomallekin räpsijälle.

Mielessä pyörii paljon, kenties liikaakin. En osaa tai halua pukea ajatuksia sanoiksi. Jutuntyngät jäävät aihioiksi, en saa ajatuksistani otetta.

Mutta siinä aamulla maiseman kauneutta ihastellessani mietin, että olen minä, perhana sentään, onnellinen. Vedin keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa ja totesin, että minulla on elämässä kaikki, mitä toivon. Onnen kuvaaminen sanoin on hankalaa. Se tuntuu intiimiltä, sanoista tulee siirappia.






Inspiroiduin Anun ja Adan bucket listoista, tiedättehän: asioita jotka pitää tehdä ennen kuolemaa. Minulla ei ole mitään isoa unelmaa, johon tähtään, eikä kimppua niitä pienempiäkään asioita sillä olen, kuten sanottua, onnellinen. Mutta ei se sitä tarkoita, että listallani lukee vain "säilytä status quo". Ehei!

Haluan kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Haluan oppia tuntemaan itseäni paremmin. Haluan oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään muita, välittää vähemmän siitä, tulenko itse kuulluksi. Samalla haluan oppia pitämään puoliani, olemaan sietämättä huonoa käytöstä. Haluan tulla lempeämmäksi, anteeksiantavammaksi.

Muun muassa.

Haluan jatkossakin kävellä rannalla, säilyttää luonnon kauneudesta haltioitumisen. Haluan juosta puolimaratonin (jo ensi kesänä). Haluan haastaa ajatteluani, avartaa katsontakantojani. Haluan oppia olemaan jännittämättä tuntemattomien seurassa. Haluan olla oma itseni, rohkeasti ja häpeilemättä.

Haluan tehdä hyvää.

Haluan kirjoittaa. Haluan kirjoittaa mitä huvittaa, milloin huvittaa, käyttää pöljiä otsikoita ja johdatella aiheeseen kömpelösti.

Haluan tietää aina vain lisää. Kaikesta. Mutta yhtään tutkintoa en enää kaipaa.

Haluan paljon. Haluan sopivasti.

Haluan kuulla, mitä sinä haluat.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Syksyn vaatteet

Projekti 333 tuntuu helpommalta jokaisella kierroksella. Omat tarpeet selkiytyvät niin vaatteiden kuin karsimisenkin osalta. Jätin jo kesällä korujen laskemisen pois, nyt olen palauttanut vaatekomerooni kaikki vyöt, vaikken niistä käytäkään kuin satunnaisesti yhtä. Aurinkolasit saavat niinikään olla omalla paikallaan eteisen lipaston ylälaatikossa: omistan kahdet, joita käytän kaudesta toiseen.

Juhlamekot roikkuvat tangolla, vaikkei juhlatilaisuuksia olekaan tiedossa syksylle. Kesävaatteet odottavat viemistä kellariin, samoin jokunen työvaate, joita säästän hamaan tulevaisuuteen. En enää koe tarpeelliseksi viedä ihan kaikkea pois näkyviltä, mutta se johtunee myös siitä, että vaatekaappi on nyt avarampi kun turhat vaatteet ovat joutaneet pois.

Syksyn vaatevalintani paljastavat lempivaatteeni, jotka ovat kaudesta toiseen käytössä. Raitapaita, raitamekko ja pari pelkistettyä mustaa trikoopaitaa ovat olleet käytössä keväästä syksyyn. Ne sopivat minulle, ovat helppohoitoisia ja helposti yhdisteltävissä monen kanssa. Luottovaatteeni farkkutakki on sekin edelleen käytössä, hihat jo hieman rispaantuneena yli kymmenen vuoden käytön jälkeen, mutta vielä käyttökelpoisena.



Luottovaatteiden lisäksi huomaan myös puutteita. Käytössäni on kahdet farkut, joista kummatkaan eivät ole oikein sopivat. Pirteän keltainen hameeni on minulle liian iso, eikä siksi istu kunnolla. Sammalenvihreä nahkatakkini olisi ehkä sittenkin parempi mustana. Harmaa neulemekkoni on nyppyyntynyt ja kiristää vatsasta (se on ajalta ennen raskauksia, ja näyttää säälimättömästi, ettei vartaloni ole enää samanmuotoinen kuin ennen). Näiden havaintojen perusteella olen päivittänyt ostoslistaani kahdet farkut ja uuden neulemekon. Jos jostain tulee vastaan täydellinen musta arkimekko, saatan ostaa senkin, sillä budjetissa on tilaa ja sellaiselle olisi käyttöä (vanhat virheet muistuvat mieleen, kun katson kahta kaapissa roikkuvaa mustaa mekkoa ja totean, että ne eivät vieläkään näytä hyvältä päälläni).

Vaatteiden määrä on sopiva, ongelmia tulee vain siinä, ettei kaikki sovi yhteen kaiken kanssa (tai minulle). Kuvasta puuttuvat aluspaitani (niitä on kolme) ja käsilaukkuni (yhteensä neljä). Puistounivormuni on kosteilla säillä kuorihousut ja -takki kera kumisaappaiden. Yhteensä 32 vaatetta. Vaihtelua toisi, jos kolme mustaa trikoopaitaani olisivat keskenään enemmän erilaisia, mutta mitäs tuosta.

Projekti 333 tuntuu sopivalta minulle vaiheessa, jossa opettelen mikä on riittävästi. Luulen jättäväni vaatteiden tarkan laskemisen hiljalleen, kun vaatevarastoni muokkautuu helposti toisiinsa yhdisteltäviksi, moneen tilanteeseen sopiviksi kokonaisuuksiksi. Luopunen vielä useasta vaatteesta, ja ostanen usean tilalle, mutta ehkä ne kaikkein pöllöimmät heräteostot ovat jo historiaa. Jätän vaatteitteni esittelynkin heti talvivaatteiden jälkeen, sillä tuntuu, etten löydä aiheesta enää uutta sanottavaa. Projekti 333:sta kiinnostuneet löytävät lisää tietoa vaikkapa osoitteesta theproject333.com.

En muuten kaipaa yhtäkään pois antamaani vaatetta.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Huijarisyndrooma ja menestymisen pelko

Älykäs nuori pääsee haluamaansa koulutukseen ja valmistuu hyvin arvosanoin. Hän pääsee hyvään työpaikkaan, tekee ahkerasti töitä ja etenee urallaan. Kollegat arvostavat, ylennyksiä tulee.

Koko ajan hän pelkää korttitalonsa romahtavan: "Jossain vaiheessa nämä ihmiset ympärilläni huomaavat, etten oikeasti osaa mitä he luulevat minun osaavan. Jossain vaiheessa paljastuu, etten ole ansainnut paikkaani."

Nuori kykymme ei usko omaan osaamiseensa, vaan luulee saavuttaneensa menestyksensä jonkin omituisen erehdyksen kautta.

Kuulostaako tutulta? Ilmiöllä on nimi, huijarisyndrooma, ja se vaivaa erityisesti nuoria, koulutettuja naisia. Osa kompensoi tunnetta vastaan ylisuorittamalla ja uupumalla. Toiset alisuorittavat, eivätkä koskaan tartu haasteisiin. Kyvyt riittäisivät, uskallus ei.



Kun ensimmäisen kerran kuulin huijarisyndroomasta, nyökyttelin kiivaasti näyttöpäätteelle. Juuri noin! Nyt se selvisi, tälle vaivalle on nimi! En ole yksin!

Sitten muistin, että internetin itsediagnooseissa pitää olla varovainen. Olenhan tässä vuoden sisällä oirelistoja lukiessani kuvitellut itselleni myös vatsasyövän ja kilpirauhasen liikatoiminnan (kumpaakaan ei, tietenkään, ole).

Huijarisyndrooma on helppo selitys epävarmuuteen, jota jokainen varmasti elämässään toisinaan kokee. Oman asiantuntijuuden syventyminen johtaa helposti siihen, että alkaa entistä selvemmin käsittämään sen, mitä ei vielä tiedä. Oman osaamisen kasvaminen ei johdakaan lisääntyneeseen itsevarmuuteen, vaan auttaa näkemään harmaan sävyjä.

Tai en tiedä, onkohan näin myös muilla? Oma kokemukseni on, että nuorempana maailma oli selkeämpi. Rajat hyvän ja pahan, oikean ja väärän väliin oli yksinkertaisempi piirtää. Ymmärryksen karttuessa näen vain lisääntyvää monimutkaisuutta, enkä ole varma oikeastaan enää mistään. Siihen saa kaupanpäällisiksi myös oman asiantuntijuuden epäilyn: millainen osaaja se sellainen on, jonka vastaus kiperään kysymykseen on: "se voi olla niin tai näin".

Mutta mennäänpä takaisin huijarisyndroomaan. Vaikken olekaan oikopäätä valmis sellaista leimaa itselleni lätkäisemään, on mielestäni tärkeää, että tunnerykelmällä (jonka itsekin tunnistan) on nimi. Se helpottaa asiasta puhumista ja omien tunteiden käsittelyä. Jos jostain voi puhua, siihen voi myös tarttua. Niinhän se on lapsillakin: tunteiden nimeäminen auttaa ymmärtämään, etten olekaan yksin tämän kanssa.

Luulen, että oma turhautumiseni työelämässä on monen syyn summa, ja usko omiin kykyihin on vain pieni osa ongelmaa. Oikeastaan tiedän osaavani aika paljon, mutten vieläkään tiedä, mihin haluaisin osaamiseni suunnata. Osaisin tehdä kaikenlaista, mutten välttämättä halua.

Osana huijarisyndroomaa puhutaan alisuorittamisesta. Sellainenkin termi on olemassa kuin menestymisen pelko. Sellaisesta kärsivä ihminen välttelee projektien loppuunsaattamista, ei halua ottaa vastaan ylennyksiä, ei kaipaa lisää vastuuta.

Tohtoritakuu-blogissa kirjoitetaan menestymisen pelosta hyvin, mutta minua jäi silti jokin mietityttämään. Olen pohtinut menestystä aiemminkin, sillä se on asia, josta on paljon puhetta nuorten koulutettujen naisten keskuudessa. On ikäänkuin itsestäänselvyys, että jokainen tavoittelee menestystä, ja menestyksellä tarkoitetaan aina samaa asiaa: uralla mahdollisimman korkealle kipuamista. Keskusteluissa ei puhuta siitä, onko tällainen menestyksen määrittely tarkoituksenmukaista, ainoastaan siitä, mihin esteisiin nuori nainen matkallaan törmää.

Itse määrittelen menestyksen enemmän tasapainon löytämisenä, että on tyytyväinen elämänsä kokonaisuuteen. Itselleni menestys ei tarkoita paljon työntekoa, vaan mielenkiintoisia ja sisällöllisesti merkityksellisiä työtehtäviä. Minulle menestys ei tarkoita paksua palkkapussia, vaan sellaista riittävää, että pystyn elämässäni toteuttamaan myös työn ulkopuolisia asioita, eikä tarvitse jännätä ennen palkkapäivää, riittävätkö rahat tilillä. Itse asiassa minä haluaisin tehdä mahdollisimman vähän töitä, eikä minua haittaa, vaikka se näkyisi palkkakuitissa. Töiden lisäksi haluan viettää aikaa lasteni ja puolisoni kanssa, ja harrastaa. En ole minkään asian suhteen niin intohimoinen, että haluaisin satatuntisen työviikon olevan arkea, kuten Helsingin Sanomiin haastatelluilla Miki Kuusella ja Fiona Timantilla.

Ajatteluni on tietysti varsin kerettiläistä, vaikka koko ajan yleistymään päin. Valtion rahakirstun vartijat kauhistelevat leppoistamisen nakertavan hyvinvointia, mutta vaikka iloinen veronmaksaja olenkin, en osaa nähdä arvoa elämänsä käyttämisestä pelkkään työntekoon. Eikä menestys välttämättä riipu siitä, mikä titteli käyntikortissa lukee.

Mitä sinä olet mieltä? Mitä menestys sinulle tarkoittaa? Tunnistatko itsessäsi piirteitä huijarisyndroomasta, entä menestyksen pelosta?

tiistai 2. syyskuuta 2014

Virhe ja kuinka se toistetaan

Vaatekaapin järkevöittämisessä karsiminen on se helppo rasti.

Ostaminen sen sijaan vaatii opettelemista.

Olen karsimisessa melko harjaantunut. Teen sitä parin vuoden välein, kassikaupalla. Sitten painun kauppoihin, ja ostan tilalle uusia, samalla tavalla vääriä vaatteita.

Yritän nyt parantaa tapani, ja se vaatii uuden oppimista. Sen sijaan, että olisin vain nakannut pois vaatteet, jotka lojuvat komerossa käyttämättöminä, olen pitänyt niitä päälläni ja koittanut pohtia missä mättää: puristaako, kiristääkö, roikkuuko, kutittaako. Olen ottanut valokuvia ja koittanut selvittää, miksi tämä vaate ei näytä hyvältä päälläni, vaikka se tangolla roikkuessaan on varsin nätti.

Olen saanut selville jotain omituista omasta ostokäyttäytymisestäni. Ensinäkin, melkein kaikki alaosani ovat liian suuria. Tarvitsen vyötä pitääkseni housut ja hameet ylhäällä. Ei, en ole laihtunut. Olen suurinpiirtein samoissa mitoissa kuin olen ollut koko aikuisikäni, raskauksia lukuunottamatta.

Yläosat sen sijaan ovat liian pieniä. Omistan useamman jakun, jonka napit eivät mahdu kiinni. Rintaliivit ovat poikkeus: ne ovat ympärysmitaltaan minulle liian suuria (eikä mitenkään vähän, vaan noin 10-15 cm).

Ehkä olen ostellut vaatteita jollekin kuvitteelliselle, päärynävartaloiselle naiselle?

Niin, ja kaula-aukot ovat useissa paidoissa ja topeissa liian antavia. Tähän luulen syynä olevan laiskuus yhdistettynä ostoshimoon. Lyhytselkäisenä löydän harvoin minulle sopivia yläosia - olen siis ostanut sopimattoman, koska jotainhan on pakko ostaa. Voi taivas.

Talvi- ja kevättakkini olen jästipäisesti ostanut kaksirivisenä ja vyöllä varustettuna, vaikka sellainen malli saa minut näyttämään paksulta (mitä en ole). Aivan liian monet housut kaapissani ovat korkeavyötäröisiä, vaikka se malli ei imartele minua lainkaan.

Arvaat varmaan, että lista ei lopu tähän.

Oman vartalotyypin tunteminen auttaa vaatevalinnoissa. Minä olen mallia suorakaide (rectange), mutta myös siro (petite), tai jonkinlainen niiden yhdistelmä - kumpaankaan liitetyt pukeutumisneuvot eivät sovi minulle sellaisenaan, vaan neuvoja täytyy osata soveltaa. Pukeutumisoppaita ja muiden neuvoja tärkeämpää on tietysti löytää ne vaatteet, joissa itse viihtyy.

Järkevien vaateostosten kannalta taitaa olla melko huono yhdistelmä olla sekä kärsimätön ostaja että epäkiinnostunut vaatteista. Minä en ole koskaan jaksanut nähdä kovin paljoa vaivaa vaatekaupoilla, enkä ole innostunut naistenlehtien vaatejutuista. Kuitenkin olen aina halunnut pukeutua tilanteeseen sopivalla tavalla, ja näyttää hyvältä vaatteissani (koko vaatepulmaahan ei olisi, jos en lainkaan välittäisi pukeutumisestani).

Projekti 333 auttaa oman tyylin hahmottamisessa ja vaatetarpeiden kartoittamisessa. Omia virheostoksia tarkastelemalla on mahdollista oppia ostamaan fiksummin. Silti yritän sallia itselleni edelleen myös virheet. Opettelen vasta, ja joskus vaatteen sopivuuden huomaa vasta käytössä.

Ostin keväällä paidan (hyvä ostos!) ja farkut (huono ostos!)
Oletko sinä tehnyt samanlaisia havaintoja omasta pukeutumisestasi? Löytyykö kaapistasi vaatteita, jotka näyttävät hyvältä jonkun toisen päällä, muttei sinun? Ostatko vaatteita itsellesi, vai jollekin kuvitteelliselle henkilölle?

maanantai 1. syyskuuta 2014

Pienin askelin (muoviton syyskuu)

Minulla on toisinaan tapana helliä ajatusta itsestäni jonkin sortin luonnonsuojelijana. Karsin lentokilometrejä, suosin julkista liikennettä, olen kasvissyöjä, en osta muovikrääsää... Oikeasti en taida olla sen kummoisempi luonnonystävänsä kuin kuka tahansa perusjamppa, ja maailman kantokyvyn mittarilla oma länsimainen hiilijalanjälkeni ei todellakaan ole kestävällä tasolla.

Omia valintojani ohjaavat paitsi arvot, myös mukavuudenhalu. Asuinalueemme olemme valinneet sen perusteella, että palvelut ovat lähellä ja julkinen liikenne pelaa. Kuitenkin meillä on myös auto. Olen saanut paljon lastentarvikkeita käytettynä, mutta vähintään yhtä paljon olen ostanut uutena. Kierrätän jätteet, mutta nyt kun tankkasin HSY:n lajitteluohjeita, huomasin, että osa metallinkeräykseen kuuluvasta jätteestä on meillä mennyt turhaan sekajätteeseen.

Lajittelua hyödyllisempää on tietysti estää jätteen syntyminen. Itse olen ottanut tavan nurista turhasta pakkaamisesta, mutten välttämättä anna sen vaikuttaa ostopäätöksiini. Omistan kestokassin (useita!), jonka säännöllisesti unohdan ottaa mukaan kauppaan. Kahvikin tulee usein ostettua pahvimukiin, vaikka kotona on kaunis kestomuki. En pakkaa isoja vihanneksia muovisiin hedelmäpusseihin, mutta tomaatit, omenat ynnä muut sujahtavat sellaiseen vanhasta tottumuksesta (paitsi jos tarjolla on paperinen vaihtoehto - harvoin on).

Muoviton syyskuu haastaa pohtimaan omaa muovinkäyttöään ja karsimaan siellä, missä karsittavaa on. Otan itselleni haasteen vähentää muovikassien käyttöä: en pakkaa hedelmiä ja vihanneksia muovisiin hedelmäpusseihin, enkä kanna ostoksia kotiin muovikasseissa. Kokonaan muoviton ostoskori (saati elämä!) tuntuvat liian suurilta haasteilta, mutta jostain on aloitettava.

Tämä ei ole muoviton ostoskori. Mutta muovipussiton se on.
Muovipussittoman kuukauden ensimmäinen päivä alkoi hatarasti. Kävin kaupassa, ja vasta matkalla muistin, että kestokassi olisi pitänyt ottaa mukaan (ostin paperisen, se lienee muovia pienempi paha). Banaanit ja bataatti menivät ostoskoriin ilman pussia vanhasta tottumuksesta, mutta tomaatit ja päärynät olisin ilman haastetta pakannut molemmat omaan hedelmäpussiinsa. Ne mielestäni myös tarvitsevat jotain suojaa, ja taidankin etsiä jostain kestohedelmäkassin - lisää muistamishaasteita kauppareissuille! Kurkkujen muovikuoria en edes osannut kyseenalaistaa, ennen kuin joku kommentoi niitä jaettuani yllä olevan kuvan Facebookissa.

Aiotko sinä osallistua muovittomaan syyskuuhun? Mikä on sinun turhin muovinen tapasi?