tiistai 30. syyskuuta 2014

Kiire on valinta







En ole viime aikoina kehdannut vedota kiireeseen, jos olen jättänyt jotain tekemättä. Mieli on tehnyt, monta kertaa. Olen jo melkein lipsauttanutkin suustani (tai näppäimistöltä), etten ehdi/pysty/kykene, koska kauhea kiire.

Mutta eihän se oikeasti niin mene. Minulla on aikaa niihin asioihin, joita valitsen tehdä. Ehdin kirjoittaa blogia, ottaa valokuvia, lukea kirjoja, leipoa synttärikakun, rakentaa junarataa, maata kiipeilytelineenä lattialla. Tekee mieli sanoa, että haluaisin kirjoittaa blogiin enemmän, parempaa ja useammin, mutta oikeasti haluan mieluummin mennä illalla ajoissa nukkumaan. Tai jutella puolison kanssa. Tai rentoutua kirjan ääressä. Ja niin edespäin.

Ehdin paljon enemmänkin, jos en välttele toimeen ryhtymistä. Lupauduin lauantaiksi pitämään puheenvuoron eräässä tilaisuudessa. Valmistelin puheeni rungon kynällä paperille esikoisen rakentaessa junarataa ja kuopuksen nukkuessa päiväunia. Viimeistelyn teen junamatkalla. Tärkeään sähköpostiin vastasin puiston penkillä istuen, esikoisen ollessa kerhossa ja kuopuksen nukkuessa päiväunia. Tätä tekstiä kirjoitan lasten touhutessa keskenään. Kuvat nappasin aamulla läheisen kerrostalon sisäpihalta.

Kiire on myös valinta. Minä olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt kiireettömyyteen. Tunnen itseni, tarvitsen viikkoihin ja päiviin paljon ohjelmoimatonta aikaa. Tarvitsen aikaa itsekseni, kaipaan tilaa ajatuksille. Valitsen ehtiä juoksulenkille, valitsen leikkihetken lasten kanssa. Samalla valitsen sotkuisen keittiön ja lounaan einespinaattiletuista ja eilisen jämistä.

Tunteja päivässä on jokaisella sama määrä. Sitä voi yrittää ehtiä kaikkeen, riittää jokaiselle - tai sitten voi todeta, että jostain pitää karsia. Karsimisen voi aloittaa kaikesta siitä, mitä pitäisi. Jäljelle jäävän voikin sitten tehdä hyvillä mielin, koska haluaa.

20 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä (kuten oikeastaan kaikki muutkin tekstini) oli vähän tällainen muistutus minulta minulle. Että sitten kun meinaan musertua ahdistuksen ja stressin alle, voin palata lukemaan, että näinkin voi ihminen miettiä :)

      Poista
  2. Mulla kiire syntyy ennen kaikkea juuri saamattomuudesta ja ryhtymättömyydestä. Mutta vähän mua oikeasti pelottaa se, että iän myötä ja lapsiperhe-elämän myötä musta tuntuu, että muussa elämässä en enää jaksaisi niin kamalasti kiirettä, vaan tarvitsisin enemmän aikaa ja tilaa - enkä oikein tiedä, onko sitä tarjolla.

    Ihania muuten nämä kuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihana on kuvauspaikkakin. Keidas keskellä kaupunkia :)

      Mulla on vähän sama. Että rauhoittumisen tarve tuntuisi lisääntyvän sitä mukaa, kun vuosia tulee mittariin. Ei siihen kai muuta keinoa ole, kuin luopua enemmän, jotta aikaa ja tilaa olisi riittävästi.

      Mä en nimittäin usko, että kukaan ehtii tehdä kaikkea, mitä haluaisi tehdä - tai mitä maailma meiltä odottaa. Mutta sitten toisaalta jotain me kaikki ehdimme, ja mitä se "jotain" on, on valinta. Tietoinen tai tiedostamaton. Mä luulen, että kiireettömiä on ne ihmiset, jotka osaavat valita tekemisensä ja tekemättä jättämisensä tietoisesti, ja olla potematta siitä huonoa omatuntoa.

      Poista
  3. Otsikon voisi käsittää provosoivaksikin, mutta tapasi mukaan kirjoitat aiheesta oivaltavasti. Välttelyn välttely on omienkin havaintojeni mukaan tehokkaimpia keinoja "lisäajan" saamiseksi.

    Karsia pitää tosiaan monen. Itse en veny karsimaan harrastuksesta, niinpä nappaan yöunista. Ehkä pohjimmaisen typerää, koska unta ei tosiaan vain *pitäisi* saada, vaan *pitää* saada.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm.. ihan totta. Provosointi ei kuitenkaan ollut tarkoitukseni, ja kiva, ettet tekstiäni niin tulkinnut.

      Mulla on taipumusta sellaiseen ajatteluun, että toimeen ryhtyminen vaatisi täydelliset olosuhteet: ei keskeytyksiä, ei häiriöitä, riittävästi aikaa ja kaikkea muuta seesteistä. No, jos jään odottamaan noita olosuhteita, mä en ikinä saa mitään edes aloitettua. Nyt siis tsemppaan itseäni tekemään siitä huolimatta, että lapset pyörii jaloissa ja joudun parin minuutin välein juoksemaan erotuomariksi ja että lopputulos ei ole ihan sitä, mitä se voisi olla (jos olisi ne täydelliset olosuhteet, heh).

      Musta tulee ihmisraunio ilman kunnon yöunia. Lasten yöheräilytkin tuntuvat suorastaan piinalta, vaikkei meillä ikinä mitään tavanomaisesta poikkeavan huonoja öitä ole ollutkaan. Mutta toiset kestävät univajetta paremmin kuin toiset (esim. mun mieheni ei mene niin säpäleiksi kuin minä vähällä unella), joten yksilöllistä tämäkin.

      Poista
    2. No just, nyt mulle selvisi syy, miksi tietyt asiat vain jäävät ja jäävät tekemättä. Mä olen just tuollainen täydellisten olosuhteiden odottaja! Ja tässä elämänvaiheessa se on ehkä typerintä ikinä. Mulla odottaa yks kaappi siivoamista turhista tavaroista, että saisin tilaa vauvan kamppeille. Tähän asti oon aatellut, että "joo, sitten kun saan omaa aikaa, että ehdin tehdä sen kerralla valmiiksi kun ärsyttää niin jättää se kesken kun ei päikkäreiden aikaan ehdi kuin päästä alkuun." Ehkäpä nyt vaan aloitan sen homman ja etenen hylly kerrallaan. :D Vitsit miten jumissa sitä saattaakaan olla!
      -Anna

      Poista
    3. Tämä on minulle yksi vaikeimmista asioista oppia pois vanhoista tavoista :) Tosiasioiden tunnistaminen on kuitenkin viisauden alku, joten ehkä jonain päivänä jo osaan :D

      Poista
  4. Oivallisesti kirjoitettu teksti ja valokuvat sopivat hyvin postaukseen. Tuntuu, että kuvissa on juuri sitä kiireettömyyttä ja pysähtymistä. Välillä mietin, että mitä arki on sitten kun lapset aikanaan menevät hoitoon ja itse palaan töihin.. Muuttuuko arki kuinka kiireiseksi, miten ehtiä hoitoon ja töihin ajoissa? Nykyäänkin on välillä kiire, mutta yritän muistutella itselleni että välttäisin kiirehtimistä ja hoputtamista. Nythän sitä aikaa pitäisi olla! :)

    Lastenhuoneenkapina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se arki varmaan muuttuu, itsekin sitä välillä mietiskelen. Mä kestän kyllä työkiireen, oikeastaan tykkäänkin siitä, mutta työn ja lapsiperhearjen yhdistämisestä ei vielä ole kokemusta. Mietityttää, että osaankohan vain jättää työt työpaikalle (aiemmin en ole oikein osannut, mutta toisaalta ei ole ollut tarvetakaan). Tai että miten käy harrastusten, jotka on nyt voinut sovittaa arjen suvantohetkiin, mutta työn lomaan sovittaminen onkin sitten ihan oma juttunsa.

      Poista
  5. Näin just! Nämä on kai niitä ruuhkavuosia, ja priorisointia on pakko tehdä. Olen huomannut siisteystason laskeneen entisestään ja samalla kynnyksen siitä, kuinka sotkuiseen kotiin vieraita päästää (eli siis jaksaako siivota kuinka perusteellisesti). Ja meillä nyt ei ole koskaan ennenkään ollut mikään tiptop. Samoin kun tunnistin olevani introvertti huokaisin helpotuksesta, koska sain nimen sille, että väsyn helposti sosiaalisesti ja kaipaan ihan vaan oleilua ja rauhaa. Jos viikon ajan joka päivälle on jotain menoa illalla, olen viikon lopuksi ihan totaalisen poikki. Vaikka menot olisi olleet kuinka kivoja. Olen jo aika hyvin oppinut pois siitä, että joitain asioita pitäisi tehdä vain muiden ihmisten takia, mutta ei oo helppoa se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua myös helpotti lukea introverttiydestä, että siihen liittyy myös väsyminen liiallisesta sosiaalisuudesta. Olin oman introverttiyteni tunnistanut jo aiemmin, mutten ollut tajunnut, että väsymiseni johtui samasta asiasta - sen sijaan tunsin vähän huonoa omatuntoa siitä, että kivojen ihmisten mukavat tapaamiset saivat minut väsymään. Nyt osaan jo ottaa itselleni vapaata ilman syyllisyyttä.

      Priorisointi on vaikeaa, ja tulee sitä varmasti jollain tasolla aina olemaan. Mä olen kipuillut jonkin verran viime vuosien aikana sitä, etten ehdi tai jaksa tehdä kaikkea, mitä haluaisin. Jossain vaiheessa kai sitten vain luovutin :) Ja kappas, olen paljon tyytyväisempi näin.

      Poista
  6. Suhtaudun toisaalta ilahtuneesti seesteisyyteesi, toisaalta taas en pysty allekirjoittamaan siitä oikein mitään paitsi sen, että tekemisen jahkailu totisesti lisää kiireen tunnetta. En totisesti aio viisastella että katsotaas, kun menet töihin, tai mitään muutakaan tuollaista typerää, mutta silti, omassa arjen hallinnassa katson ylöspäin lähinnä niitä, jotka elävät samaa elämänvaihetta kuin itse: lapsia koulussa, harrastuksissa, vanhemmat työssä, mieli hakeutunut jo lapsia edeltävään minuuteen. Niin se vain menee. Ei silti tarkoita, että ajatuksesi olisivat mulle mitenkään hyödyttömiä. Tämä on vain niitä maailman ilmiöitä, että tulee erilaisia aikoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah hah :D

      Odotapa vain -viisasteluissa on usein vähintään totuuden siemen, mutta ihan kivaa, että jätit viisastelematta :)

      Elämä on vähän sellaista ailahtelua ja vuoristorataa, välillä on seesteisempiä hetkiä ja välillä kuluttavampia. Onnea on osata nauttia suvannoista ilman, että pilaa kivaa olotilaa huolehtimalla liikaa tulevista myräköistä.

      Poista
    2. Jep, hyvin sanottu :)

      Ja juu, en kiellä totuuden siemenen mahdollisuutta ;)

      Mulla on sikäli yksinäinen elämänvaihe, että monella ystävällä on pienemmät lapset. Tuntuu että itse ehtisin paremmin kosketuspintoihin, puhelinsoittoihin iltakävelyllä tai sellaisiin, mutta mulla ei oo kelle soittaa, ei ketään joka ymmärtäis, millaista tää nyt onkaan. Kun toisaalta on ja toisaalta ei ole aikaa. Kun huomaa että seesteisyyden takaa tuleekin menneisyyden sekava utu, muistutus siitä, että mitä on ollut, on oleva vastaisuudessakin, perhe ei ole korjannut sitä, miten on rikki, tai palauta aina silloin, kun se auttaisi. Haastetasot vain nousevat: on oltava äiti, kunnianhimoinen työntekijä, annettava itselle omaa, koska se itseys muuttuu ahneemmaksi kuin vauva-aikana, on vanhempainiltoja, lapsen myöhästyneitä kirjoja, laskuja, ainaisia taloushuolia, lähimmäisiä joista pitäisi enenevissä määrin pitää huolta, ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja sielua kouraisevia kosketuspintoja, jossain seassa parisuhdekin... Mutta kyllä tässäkin viisastuu ja elämä opettaa.

      Jaa että onko ollut rankempaa? No eeeei :D Ihan teorialähtöisesti pohdiskelen ;)

      Poista
    3. Kuulostaa tosi tylsältä. Toivottavasti löydät juttukaverin. Tai edes vertaistukea blogeista (kai sellaisiakin löytyy, joissa kirjoittajan elämäntilanne on lähempänä omaasi). Toivon myös, että rankkuus hiljalleen helpottaa.

      Poista
  7. Valintoja, valintoja! Mä en osaa täsä nykyisessä elämänvaiheessa oikein tuntea kiirettä (no ok, joskus voi olla kiire neuvolaan tms sovittuun tapaamiseen, mutta harvoin), mutta tämä teksti herätti mut miettimään valintoja yleensä. Mun pitäisi opetella enemmän juurikin tietoisia valintoja, ja tekemään sitten sen valitsemani asian vailla huonoa omaatuntoa siitä, minkä se tekemäni valinta jättää jalkoihinsa. Siis että tänään valitsen teemukin, suklaapatukan, lehden ja sohvannurkan sekä sotkuisemman kodin ja ne einesletut, tai että huomenna valitsen olla reipas puuhastelija (sen kaapin kimpussa...) ja jätän omat päikkärit väliin ja menen sitten illalla aiemmin nukkumaan.
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! Tavoitit ihan oikein sen, mitä yritin tekstilläni sanoa. Koska onhan sekin valinta, kun joinain päivinä ei vaan jaksa muuta kuin tassutella villasukissa ja maata lasten leikkien osasena lattialla. Että sallisi sen itselleen, jättäisi huonon omatunnon pois ja olisi vaan. Huomenna on uusi päivä. Tai ylihuomenna :)

      Poista