perjantai 26. syyskuuta 2014

Luopumista

Olen tämän vuoden intoillut blogissa luopumisesta, mutta kohkaaminen on keskittynyt lähinnä vaatekaappiini. Ja oikeastaan vaatekaapin järkevöittäminen on osaltani tarkoittanut paitsi luopumista, myös uuden hankintaa, olkoonkin, että pois on lähtenyt enemmän kuin tilalle tullut...

Siinä sivussa huomaan hiljalleen luopuneeni parista muusta asiasta. Ehkä ne ovat tietoisen luopumisprosessin tiedostamattomia sivutuotteita, en tiedä, mutta hyvää se on tehnyt.

Ensinäkin, televisio. En katso sitä enää lainkaan. En huijaa enkä liioittele, en vain katso. Minulla ei ole mitään televisiota vastaan, enkä tarkoituksella lopettanut sen katsomista, en edes aio olla lopun ikääni tällä tiellä tai luopua televisiovastaanottimesta, mutta juuri nyt ei vaan nappaa. Televisio jäi vähitellen syrjään mielenkiintoisemman tekemisen tieltä. Ne kerrat kun olen töllöttimen ääreen yrittänyt, on joka kanavalta tullut Viidakon tähtösiä tai muuta laatuviihdettä, joten oikeastaan tämä ei edes tunnu luopumiselta vaan siltä, että olen saanut elämääni lisää aikaa.

Toinen asia, joka on hävinnyt pikku hiljaa on itsensä puunaaminen. Meikkaan enää harvoin. Lähinnä siksi, etten jaksa. Aamuisin on muutakin tekemistä, ja leikkipuiston muut vanhemmat kestävät kyllä nähdä minut ilman meikkiä. Kun ei aamulla meikkaa, illalla ei tarvitse pestä kasvoja. Minulla ei enää ole päivittäistä, viikottaista tai mitään muutakaan säännöllistä kauneudenhoitorutiinia. Kasvot rasvaan silloin tällöin samalla voiteella, jota laitan lapsille. Ihoni ei ole koskaan voinut näin hyvin.

Käyn kampaajalla 2-3 kertaa vuodessa. Taitava kampaaja leikkasi hiukseni niin, että ne näyttävät hyvältä kun saavat suihkun jälkeen kuivua itsekseen. Hiukseni ovat ensimmäistä kertaa... ööö... kahteenkymmeneen vuoteen luonnollisen väriset, ja minä pidän tästä väristä! Kulmakarvat ja ripset saavat myös olla oman väriset aiemman jatkuvan värjäyksen sijaan. En ole kemikaalikammoinen, vaikka arkijärkeni sanookin, ettei värjäämättömyydestä haittaakaan voi olla.

Mietin, mitä tämä muutos kertoo minusta. Olenko mammautunut, antanut itseni repsahtaa? Välitänkö vähemmän siitä miltä näytän, olenko luopunut turhamaisuudesta? Siitä ei ole kyse. Olen edelleen kiinnostunut ulkonäöstäni, mielestäni jo se vimma, millä muokkaan vaatekomeroani uuteen uskoon kertoo, että arvostan siistiä ulkonäköä ja asianmukaista pukeutumista. Enemmän kyse on yksinkertaistamisesta. Vähemmälläkin pärjää. Vähemmällä ajalla, vähemmällä tavaralla, vähemmällä vaivalla.

Ja kyllä, olen tyytyväisempi ulkonäkööni nyt. Peilin edessä on entistä useammin mielestäni hyvännäköinen, kaunis nainen. Vähän jo ryppyinen, toisinaan silmänaluset tummana huonosti nukutun yön jäljiltä, mutta elämäniloinen ja nätti. Ryhti on hyvä ja kropassa näkyy juoksuharrastus.




Kolmas asia onkin jo sellainen, josta on vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että haluan nykyään vähemmän, tai ainakin eri asioita. Aiemmin haluni kohdistui materiaan, halusin uuden huonekalun, kauniin valaisimen, muodikkaan vaatteen. Nyt haluan harjoitella juoksemista, jaksaa puolikkaan maratonin.

Olen tyytyväisempi siihen mitä minulla jo on, on kyse sitten kotini sisustuksesta tai meikkipussini sisällöstä. En sano, ettei tavara tekisi minua onnelliseksi, sillä kyllä se tavallaan tekee. Sadesäällä on mukavaa, kun on päällä vaatteet joiden sisällä säilyy kuivana ja joista tuuli ei puhalla läpi. Näytän uudessa mekossani sirolta ja tyylikkäältä, ja se tekee minut iloiseksi. Puolitoista vuotta sitten hankkimani kamera on yksi parhaista ostoksistani ikinä: tavara, joka on opettanut minut huomaamaan kauneutta ympärilläni.

Enää en kaipaa ostoksille lohduttamaan itseäni kun on paha mieli, ja tylsyyden poistamiseksi luen mieluummin vaikka kirjaa. Itsetunnon kohottamiseksi juoksulenkki toimii paremmin kuin uusi huulipuna (vaikka kirkkaanpunainen kynsilakka on edelleen yksi parhaista piristäjistä, joita tiedän!).

Vaatimukset itseäni kohtaan ovat helpottaneet myös. Olen oppinut pitkäjänteisemmäksi, hyväksymään sen, etten vielä osaa kaikkea, kaikkea ei tarvitsekaan osata ja valitun oppimiseen menee aikaa. Olen vähentänyt vertailua muihin, oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Olen luopunut kuvitelmasta, että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Olen hitaasti lämpiävä, omissa oloissani viihtyvä, asioita ääneen kyseenalaistava, nopeasti oppiva, säntillinen, uutta jännittävä mutta jännityksen kanssa pärjäävä, tavoitteellinen, turvallisuushakuinen, eteenpäinpyrkivä ja hälystä stressaantuva, noin muutaman asian mainitakseni, ja tällaisena hyvä.




Minulla on vielä luopumista tehtävänä. Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja hyväksymään itseni, mutta vielä pitäisi luopua turhasta muiden miellyttämisen tarpeesta. Oppia hyväksymään se, että kaikki eivät minusta pidä, vaikka taipuisin mille mutkalle, ja se on ihan ookoo. Maailma ei kaadu siihen, jos olen jonkun mielestä ärsyttävä, itse asiassa: mitään ei tapahdu, vaikka olisin jonkun mielestä maailman karsein akka.

Ha ha, tätä kai kutsutaan aikuistumiseksi. Ihan mukavaa kaiken sen teini-iän tempoilun ja nuoruuden epävarmuuden jälkeen. Elämänkokemusta ja itsetuntemusta alkaa olla riittävästi, jotta osaa tykätä itsestään ja laittaa asiat mittasuhteisiin. Keski-ikä on iloinen asia.

PS. Kuvat joko liittyvät tai eivät liity tekstiin. Se on katsojan silmässä. Napsin kuvat aivan tavallisena harmaana maanantai-aamuna kärrykävelyllä kuopukseni kanssa, ja ne toimivat mielestäni hyvänä esimerkkinä siitä, minkälaisena nykyään näen lähiympäristöni. Kuvakulma ja se, mihin kameran objektiivin suuntaa, on aina valinta. Samalla tulee rajanneeksi jotain pois.

20 kommenttia:

  1. Sama se on kuvissa kuin elämässäkin. Luopumista jostain että voi saada jotain muuta tilalle. Tykkään.

    VastaaPoista
  2. En ole lukenut "Saat sen mistä luovut" -kirjaa, mutta ajatus, jonka ajattelen olevan kirjan nimen takana tuli tekstistä mieleen. Kun jostain luopuu, saa tilalle jotain muuta. Sinun tapauksessasi tuntuu, että olet saanut tilalle hyviä asioita.

    Kauniit ja rauhoittavat kuvat! Vaikka kesästä luopuminen tuntuu vieläkin vaikealta ajatukselta, syksyssä on hyvät puolensa: värit, kuulaat ja kirpeät päivät.

    Kiitos, tästä sai paljon rauhallisia ajatuksia ja mielikuvia työpäivän touhotuksen seassa. (Kyllä, vilkuilen blogeja työajalla. Taukoja pitää olla, hih!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole lukenut, mutta ajatuksena tuo kuulostaa loogiselta.

      Mä jäin vielä miettimään tätä luopumishommaa kirjoitettuani tekstin, ja tuumasin, että lasten myötä olen ensimmäistä kertaa elämässäni ollut aidosti tilanteessa, jossa ajasta on jatkuvasti puute. Oikeastaan on ihan luontevaa, että hiljalleen olen valinnut käyttää aikani niihin asioihin, jotka tuovat mielihyvää, ja luopua sellaisen tekemisestä, mikä ei tuo.

      Poista
    2. Niin ja ole hyvä! Kiva, jos sait rauhallisia ajatuksia työpäivääsi :) Silloin tauko on ollut hyvin vietetty, hih!

      Poista
  3. Hienoa, hyvä sinä! Olen tehnyt itse töitä melkein kaikkien listaamiesi asioiden kanssa ja olen myös päässyt aikalailla eteenpäin, vaikka vielä on tekemistä. Olen parin vuoden aikana miettinyt paljon sitä, kuka olen ja kuka haluan olla, ja olen oppinut paremmin hyväksymään esim. introverttiyteni ja tietynlaisen turvallisuushakuisuuden (mitä olen pitänyt typeränä, koska olishan se kivaa olla rämäpäisempi). Itsestään on kiva tykätä! :)
    Olen ollut meikkaamatta kymmenisen vuotta, mutta nyt olen koittanut opetella olemaan meikatumpana. Kohdallani se tarkoittaa siis värillistä päivävoidetta ja poskipunaa, ripsivärillisenä en oikein osaa olla. Helposti tulee vaan sellainen olo, että olisin liian hienona, vaikka en varmasti ole. Huoleton ja luonnollinen tyyli on minulle paras, mutta pelkään että pikkuhiljaa lipsun lopulta sellaiseen "väsähtänyt mamma"-lookkiin, siksi koitan nyt skarpata. Tässäkin tietysti se kultainen keskitie on hyvä. (Uskon kuitenkin, että meikkaamattomuuden vuoksi iho on ollut niin hyvässä kunnossa pitkään.)

    Aikuistuminen on kyllä kivaa, vaikka "aikuinen" on muka ollut jonkinlainen kirosana mulle pitkään. Ajattelin että aikuinen = tylsä. Mutta mitä vielä, loistavaa aikaa tää aikuisuus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon aina ihaillut sellaisia rohkeita uuteen tarttujia, jotka ovat kuin kotonaan tuntemattomien ihmisten seurassa. Itse en ole sellainen, ja sekin on hyvä. Molemmissa on puolensa, molempia voi ihailla ja arvostaa.

      Mulle ilman meikkiä oleminen on ihon lepoa. Luulen, että kun palaan töihin, meikkaan useammin. Meikki on mulle vähän sellainen työunivormu samoin kuin siistit vaatteetkin. Yksinkertaisuus varmaan säilyy.

      Aikuisuus on kivaa! Vaikka mä kyllä luulen, että meitä nuoremmat pitää meitä vähän tylsinä :)

      Poista
  4. Voi että miten mahtava teksti. Ja niin paljon tuttua. Mä kyllä meikkaan edelleen, töihin esimerkiksi aina, mutta en enää läheskään aina joka paikkaan, kuten nuorempana oli tapana. Ja mulla on työn alla tämä sama, että mitä sitten, vaikka joku inhoaisi mua. Ei mitään, ei niin yhtään mitään. Mä hyväksyn itseni tällaisena tavallaan - näiden opintojen alettua on kyllä korostunut se, etten missään nimessä halua jämähtää tällaiseksi kuin olen. Ajatella ja toimia aina samoin, koska 'vaan olen tällainen'. Kun ei me kukaan oikeasti olla. Tämän ääressä olen viettänyt aina paljon aikaa viime aikoina ja kyllä aika työlästä on. Heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainiin, se mun piti vielä sanoa, että sä olet tosi kaunis, sopusuhtaisen siro ja suloinen nainen. Onneksi näet sen itsekin.

      Poista
    2. Hyvä pointti tuo, että itsensä hyväksyminen ei suinkaan tarkoita jämähtämistä. Mä itse mietin sen niin, että olen nyt ja aina turvallisuushakuinen introvertti, ja siihen tyytyväinen, mutta näiden piirteiden hyväksyminen osaksi itseäni auttaa mua myös paremmin toimimaan näiden piirteiden kanssa. Eli kehittämään itseäni, kuitenkaan yrittämättä väkivalloin muuttaa itseäni sellaiseksi, mitä en ole (tai halua olla).

      Ja KIITOS! :)

      Poista
  5. Oli kyllä mahtava teksti, laittoi miettimään asioita joita kyllä tiedostan mutta joita voisi vielä työstää.

    Huomaan itse kuinka kerään stressiä myös siitä millainen "pitäisi" olla. Olen yhä se heräteostoksiin hurahtava, pinnallinenkin, liiankin hömppä ja herkkä ihminen vaikka kaikkea tuota yritän muuttaa välillä enemmän, välillä vähemmän. Kunnes herää kysymys miksi? Miksi pitäisi olla kuten muut kun voin olla oma itseni. Se on kuitenkin kaikista helpointa ja oikeastaan myös pidän nykyisestä minästä, ainakin suurimmaksi osaksi. Olen tosin kyllä kade tuosta ajattelutavasta missä toisten mielipiteet eivät vaikuta, minuun ne vaikuttaa yhä melko paljon. Tosin tässähän ollaan vielä jollain lailla keskeneräinen paketti, ajan kanssa tuotakin tulee varmaan työstettyä.

    Pistät kyllä todella ajatukset liikkeelle teksteilläsi, se on kivaa! :) Lähden juoksemaan ja funtsimaan syntyjä syviä (ja varon havunneulasmattoja!)

    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin juuri, että miksi :) Meitä mahtuu maailmaan monenlaista, ei ole mitään syytä yrittää olla muuta kuin oma ihana itsensä.

      Ja voi että, mä olen vielä tooosi kaukana siitä, ettei muiden mielipiteet vaikuttaisi. Kyllä ne vaikuttaa. Mutta työn alla se on.

      Poista
  6. Ihana kirjoitus! Mä olen huomannut samaa, vaikka tavarakaaoksen raivaaminen alkoi tarpeesta saada koti helpommin siivottavaksi, olen matkan varrella huomannut, että taitaa tähän muutakin liittyä. Mä olen viimeaikoina miettinyt sitä, miten oikeastaan kaikessa tekemisessäni (ja tekemättä jättämisessä) on nyt kasvatuksellinenkin ulottuvuus. Lapsi on kuin sieni, imee kaiken ympäriltään ja mä olen huomannut miettiväni enemmän ja enemmän sitä, millaisena haluan tätä maailmaa ja elämää opettaa lapselleni. Enkä siis tarkoita sitä, että pitäisin jotain oppitunteja asiasta X, heh, vaan millaista esimerkkiä annan ihan tässä jokapäiväisessä elämässä ja arjessa. Itsensä rakastaminen ja hyväksyminen on ihan sieltä tärkeimmästä päästä!
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna!

      Mulla on lasten saanti vaikuttanut samalla tavalla. Oikeastaan niin, että kaiken alta on kuoriutunut se minä, jota haluan aidoimmin olla, ja ne opit myös siirtää lapsilleni. Tavallaan vanhemmuus on muuttanut minua, mutta enemmän tuntuu siltä, että olen löytänyt itseni kun on pitänyt punnita sitä, mikä oikeasti on tärkeää - ja mikä ei.

      Poista
  7. Et ole voinut mammautua, sillä minä olen käynyt läpi nuo samat muutokset, eikä minulla ole lapsia. En enää ota paineita meikkaamisesta, kelpaan itselleni näinkin, televisio on mutta siinä ei ole kanavia, ja kampaajalla käyn noin 1-2 kertaa vuodessa tasoittamassa hiukset. Olen samaa mieltä kanssasi, että aikuistumisesta tässä on kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että muilla on vastaavia kokemuksia! Tämä on ihan pirun hauska elämänvaihe, paras tähänastisista :)

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus! Mietin tässä just omaa kosmetiikankulutustani, joka on varsin olematonta. Työhuonella kukaan ei odota multa meikkiä, kotona nyt vielä vähemmän. Ennen piristävä asia on muuttunut turhaksi aikasyöpöksi.

    Tunnen hyvin sen omistamisen ilo -läikähdyksen. Olen huomannut, pienituloisten vuosien myötä, että sen saman läikähdyksen voi kokea esimerkiksi onnistuneesta Instagram-kuvasta tai vastasiivotusta parvekkeesta. Ilman rahan kulumista, ilman materiaalivirtoja.

    Tilasin muuten just ilmaisen uutiskirjeen tutuntutun yritykseltä, http://www.golightly.fi/opas/, tulee kipeästi tarpeeseen ja käsittelee muutakin kuin siivousta. Tämä ei ollut mikään maksettu mainos, olen vaan itse innoissani kaikesta vähentämisestä, väljentämisestä ja rauhoittumisesta tällä hetkellä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heei just luin Huili-lehdestä sun tutuntutun kolumnin kiireestä, se vastasi tosi pitkälle omia ajatuksiani!

      Tunnistan myös tuon aikasyöppö-asian, siitähän tässä on kyse. Se mihin käyttää aikansa on valinta, ja mä olen alkanut tekemään niitä valintoja entistä tietoisemmin.

      Poista
  9. Perhana! Taas kirjoituksesi sai aikaan Ajattelua, aivoni olivat jo ehtineet unohtaa tällaisen... Itse yritän opetella erottamaan häivähtävät mielihalut siitä, mitä haluan oikeasti, mikä toisi todella jotain hyvää elämääni. Jos haluan jotain, pyrin ottamaan aikalisän. Haluanko sitä edelleen viikon päästä, entä kuukauden? Ja lasten myötä olen kyllä joutunut luopumaan paljosta menemisestä, innostun usein edelleen usein jostain tapahtumailmoituksesta ja laitan päivämääriä ylös kalenteriin todetakseni vain etten tuonnekaan kuitenkaan mene. Kai siinäkin jotain positiivista on (säästypähän rahaa ja auton polttoainetta ainakin). Ehkä sitten joskus kun lapset ovat isompia ja voin taas mennä vapaammin, nautin siitä kaksin verroin enemmän. Mutta lakatuista varpaankynsistä en ainakaan luovu, ikinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ha haa, hieno homma! Ajattelu on iloinen asia!

      Mä teen tuota aikalisän ottamista myös. Se toimii! Monta asiaa en sitten ole oikeasti halunnutkaan. Ainakaan tarpeeksi. Kuten eteisen mattoa, uusia juomalaseja, uutta puhelinta. Ja sitten toisaalta ne asiat, joita olen oikeasti halunnut, on voinut hankkia ilman ostoskrapulaa ja huonoa fiilistä.

      Toi meneminen on kyllä... Mä en toisaalta hirveän paljon sitä kaipaa, kun olen tällainen kotona viihtyvä tyyppi, mutta aina välillä huomaan ajattelevani että voi jospa voisi taas villinä ja vapaana häipyä touhuilleen ilman lapsenvahtivuoroista neuvottelemista :) No, kyllä sekin aika vielä koitaa!

      Poista