maanantai 22. syyskuuta 2014

Sisko-kulta

1 vuosi, 7 kuukautta ja 4 päivää. Niin pitkään sai siskoni paistatella perheen ainokaisena, kunnes minä synnyin maailmaan. Ikäero on niin pieni, että meitä luultiin usein kaksosiksi (vaikka pituuseroa olikin). Teimme kaiken yhdessä, enkä minä pystynyt ymmärtämään, miksen voisi oppia samoja taitoja yhtä aikaa kuin siskoni. Opettelin lukemaankin samassa tahdissa, ja tupakkaa polttamaan (tapa, josta onneksi olemme molemmat luopuneet).

Pienempänä jouduin usein rajujenkin leikkien kohteeksi ja koeapinaksi. Lapsuudestani on valtavasti kuvia, joissa minä itken, ja siskoni nauraa. Vaikka annoin minä takaisinkin. Eräs isäni suosikkianekdooteista kertoo, miten hänen tullessa lohduttamaan surkeasti itkevää keskimmäistään, oli selitykseni kyyneleille: "kun isosisko löi takaisin".

Nahistelimme paljon, riitelimme sitäkin enemmän. Silti emme osanneet olla erossa toisistamme. Jälkikäteen olen pohtinut, että isosiskoni oli minulle se turvallinen kumppani, jonka kanssa sai tasaveroisesti harjoitella suuttumista - ja ennen kaikkea sitä, että toinen seisoo vierellä senkin jälkeen, kun tälle on huutanut pää punaisena "mä vihaan sua".

Nyt aikuisena siskoni on tukeni ja turvani tavalla, jota en aina osaa tarpeeksi kiittää. Hän on se, jonka kanssa voin olla juuri niin epätäydellinen kuin olen. Hän hyväksyy ja rakastaa minua kaikkine mokineni ja virheineni, ja osaa nähdä hyvät puoleni silloinkin, kun ne ovat syvällä piilossa. Hän on se, jolle uskallan näyttäytyä pinnallisimmillani, jolle kehtaan uskoa turhamaisimmatkin toiveeni.

Isosiskoni on pelastanut monta yksinäistä iltapäivää tulemalla lapsille leikkikaveriksi ja minulle seuraksi. Siskoni on se, jolle soitan, kun tarvitsen apua. Lapset rakastavat tätiään, eikä suotta.

Sisko muutti syyskuun alussa kauas pois. Ei nyt aivan maailman ääriin, mutta niin pitkän lentomatkan päähän, että todennäköisesti näemme toisemme vasta kuukausien päästä. Minulla on valtava ikävä. Tuntuu aivan kummalta, ettei hän enää olekaan automatkan päässä, enkä voi enää vain soittaa, kun siltä tuntuu.



Koitan pitää mielessäni siskoni ja minun ainutlaatuisen suhteen, kun hermostun alituiseen nahisteleviin lapsiini. Muistot omasta lapsuudesta siskon kanssa olivat iso syy siihen, miksi halusin omat lapseni pienellä ikäerolla. Ehkä hekin kokevat toisensa enemmän läheisenä kuin ärsyttävänä, ja tappelun turvallisena elämän tärkeiden taitojen opetteluna (jos ei nyt, niin joskus vuosien päästä edes).

Ehkä heillekin syntyy tästä yksi elämän tärkeimmistä ja arvokkaimmista ihmissuhteista.

8 kommenttia:

  1. Oli niin ihana teksti, että piti laittaa omalle rakkaalle siskollenikin :) Tsemppiä uudenlaiseen elämänvaiheeseen! Mulle sisko on ollut (ystävyyden lisäksi) niin suuri apu lasten kanssa miehen reissaillessa, että olisi vaikeaa kuvitella elämää etäämpänä toisistamme...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mun sisko on onneksi tulossa takaisin, ei ole kokonaan siellä tuhansien kilometrien päässä. Mutta vasta keväällä, ja siihen on pitkä aika! Onneksi on sähköposti, joka tavoittaa aikaerosta huolimatta, sekä skype, jonka kautta täti säilyy paremmin lastenkin mielissä.

      Hyvä sisarussuhde on kyllä mielettömän hieno asia <3

      Poista
  2. Ihana teksti ja oodi sisarussuhteelle. Itsekin olen aina ollut siskoni kanssa läheinen ja olen yhä. Vaikka meillä molemmilla on rakkaita, vanhoja ystäviä, on sisarussuhteessa sitä jotain. Itsellenikin sisko on se tyyppi, jonka kanssa voi miettä niin hauraimpia huoliaan kuin mitättömimpiä mielitekojaan. Ihana nainen, josta isompana aina vähän huolehdin, joka kunno pikkusisaruksen tavoin kysyy yhä minulta neuvoa milloin mihinkin.

    Itseäni vanhempi velikin on minulle tärkeä, mutta ei (valitettavasti) lapsuudessa ja nuoruudessa koskaan tullut yhtä läheiseksi kuin sisko, jonka kanssa olimme tiivis kaksikko. Onneksi aikuisella iällä olen tutustunut veljeeni paremmin, mahtava tyyppi hänkin!

    Hieno huomio myös (minullekin mahdollisen vanhemmuuden varalle) tuo, että muistaa nähdä sisarusten nahistelun myös arvokkaana ihmissuhdeharjoitteluna, jolle on ehdottomasti tarkoituksensa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on myös pikkusisko, joka hänkin olisi oman ylistyslaulunsa arvoinen. Suhteemme on erilainen: hän on minua sen verran nuorempi, ettemme lapsena olleet tasaväkisiä vaan raukka joutui isompiensa pompoteltavaksi. Suhtaudun häneen isonsiskon hellällä huolenpidolla, ja välillä joudun muistuttamaan itseäni siitä, että pieni siskoni on jo aikuinen itsekin :)

      Sisarusten kanssa oppii yhtä ja toista. Meidän riitamme olivat välillä rajuja, mutta yhtä rajusti pidimme yhtä. Toivon, että omat lapseni kokevat toisensa samalla tavalla, vaikka elo ei aina kovin seesteistä olekaan.

      Poista
  3. Tosi kiva teksti ja tuo on kuulostaa niin tutulle että omalle sisarukselle voi olla oma itsensä. Se on tosi paljon.

    VastaaPoista
  4. Oi, sisaruus. Minullekin oma sisar on se tärkein, se jolle asioista voi oikeasti puhua. Itselläni juoksentelevat jaloissa 2,5 vuotiaat kaksostytöt. Todella toivon, että tuo jatkuva huuto, kinastelu, repiminen, pureminen ja leluista tappelu jalostuu vielä parhaimmaksi ystävyydeksi... Toivossa on hyvä elää, tällä hetkellä hermot ovat aika kovilla. Katsoin muuten joskus noita sun hiekkalaatikkokuvia sillä silmällä, että onko sinullakin tuplat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, niin minäkin toivon, ihan päivittäin :) Ainakin oma sisarussuhde antaisi vinkkejä siihen suuntaan, että toivoa todella on!

      Etkä muuten ole ensimmäinen, joka on sillä silmällä katsonut. Hiekkalaatikollakin on lapsiani epäilty kaksosiksi, kunnes lähempi tarkastelu on osoittanut, että toinen tulee taidoiltaan aika lailla perässä :)

      Poista