torstai 30. lokakuuta 2014

Tavaran arvo

Roosa Murto kirjoitti viime viikolla kolumnin siitä, miten nykyihminen huijaa itsensä ajattelemaan, että kaappien tyhjennys turhasta roinasta olisi uroteko, jonka jälkeen on aivan sopivaa palkita itsensä ostamalla kaapit täyteen uutta roinaa.

"Milloin siitä tuli normaalia, että kaikilla on komerossaan vaatteita pursuava Ikea-kassi, joka odottaa kyytiä kirpparille? Tai siitä, että ehjiä tavaroita on ihan sopivaa kutsua paskaksi, josta on pakko päästä eroon?"

Kolumni herätti paljon ajatuksia, joista ensimmäinen oli pisto sydämessä. Murto kirjoitti varmasti minulle, sillä mitä muutakaan kodinraivausprojektini on, ellei yritys puhdistaa itseni vanhoista shoppailusynneistä - ja samalla tehdä tilaa uudelle, paremmalle tavaralle? Suuresti arvostamani blogikollega Liina oli hänkin oikeilla jäljillä kirjoittaessaan, että oikea kohtalo länsimaiselle kuluttajalle olisi elää hankkimansa ryönän kanssa loppuelämänsä (en löytänyt linkkiä ko. tekstiin googlaamalla, joten lainaus on muistinvarainen).

Sitten päätin olla itselleni armollinen. Sallin itselleni sen, että hankkiudun eroon vanhoista virheistä, mutta samalla yritän opetella olemaan toistamatta niitä. Kärrään tavaraa kiertoon komero kerrallaan, mutta uutta hankkiessa yritän löytää itselleni kumppanin loppuelämäksi (joko minun tai tavaran, kummalla loppu tuleekaan ensimmäiseksi vastaan).

Silti tunnistan itseni Murron tekstistä. Olen itsekin antanut itselleni synninpäästöjä sillä, että myyn tai vien vaatekeräykseen käyttämättä jääneet vaatteeni. Sitä en sentään ole tehnyt, että olisin dumpannut kierrätyslaatikkoon vaatejätteeni, jonka oikea paikka on kaatopaikalla.

Turhan ostaminen on tapa, josta on vaikea päästä eroon. Itse olen tyhjentänyt kaappeja rutiininomaisesti parin vuoden välein, ja pyrkinyt aina ostamaan laadukasta. Kummallakaan ei ole oikeastaan merkitystä, jos en ota tarkempaan syyniin ostotapojani. Vaatteen kestävyydellä ei ole väliä, jos vaate ei pääse käyttöön ollessaan minulle epäsopiva. Kierrättämisellä ei saa ekopisteitä, jos jatkan turhan ostamista.

Oikeastaan vaatteita ei edes pitäisi kierrättää. Ne pitäisi käyttää loppuun. Se on yllättävän vaikeaa. Oman vaatekaapin karsimiseen auttoi projekti 333, mutta olemassa olevan arvostamiseen heräsin kunnolla vasta otettuani käyttöön vaatehankintojen vuosibudjetin. Kun budjetista on jäljellä enää 140 euroa ja kuukausia kaksi, vaatteiden korjaaminen ja paikkaaminen (poisheittämisen sijaan) alkaa kiinnostaa ihan eri tavalla kuin ennen.

Luin juuri Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen, joka sai minut pohtimaan, miten radikaali ajatus tänä päivänä on se, että ostaa vain tarpeeseen. Tavaraa on tarjolla niin paljon, niin halvalla, ja kulttuurimme tukee jatkuvaa ostostelua. Vanhan korjaaminen on työlästä ja usein kalliimpaa kuin uuden ostaminen. Roinasta eroonpääseminen on usein vaivalloisempaa kuin siitä saadut kirpputorituotot.

Uuden tavaran himo on sitten oma lukunsa, ja se voi ottaa monia muotoja. Honkasalo kertoi kirjassaan kanavoineensa uutuushimonsa käsitöihin: hän hamstrasi kankaita ja lankoja, joista sitten ompeli itsellensä kymmenittäin tavaroita, joita ei oikeasti tarvinnut. Itse tehdyllä on oma arvonsa, mutta turha tavara on silti turha tavara. Sama pätee kirpputoriostoksiin: ei tarpeeton muutu tarpeelliseksi sillä, että se on jonkun toisen vanha.

Nyt pitää muistuttaa, että en ole tässä jakelemassa tuomioita. Itsehän olen hoitanut uuden tavaran himoni ostamalla uutta tavaraa. Takana on vasta kolme kvartaalia harkitumpaa ostostelua, enkä vielä pysty suhtautumaan tavaraan tai ostamiseen neutraalisti. Himo yllättää edelleen, ja tulen tavarasta hölmön onnelliseksi. Välillä olen kateellinen niille, jotka shoppailevat vailla tunnontuskia.

En ihan tiedä, miten me yhteiskuntana oppisimme arvostamaan tavaroita niin, ettei kerran hankitusta tarvitsisi heti kohta päästä eroon uuden tieltä. "Vaatii aivan epätavallista asennoitumista ja tarkoituksellista silmien sulkemista, että voi säilyttää ja ylläpitää arvostavaa asennetta tavaraa kohtaan tässä tilanteessa", kirjoittaa Rinna Pitsikirja-blogissaan. Se on juuri näin, ja se on väistämättä vähemmistön valinta.

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kurkistus kotiin

Perillä-blogin Anu haastoi menemään epämukavuusalueelle. Tai ainakin lainahöyheniin: kirjoittamaan jotain, mitä ei normaalisti kirjoittaisi, omana itsenään, omaan blogiinsa.

Anu ajatteli varmaankin, että pidetään kimpassa vähän hauskaa. Ei nosteta rimaa liian korkealle, ei oteta haastetta liian vakavasti.

Mutta minkä sitä itselleen voi. En minä osaa ottaa löysin rantein, vaan yksi asia johti toiseen, ja lopulta pohtin kaikkea varsinaisen aiheen ympäriltä, tehtävänantoa kuitenkaan toteuttamatta.

En minä sitä, että Ehdoton ehkällä olisi jotenkin tiukka konsepti, josta ei sovi lipsua. Ei sillä ole konseptia lainkaan! Ehdoton ehkä on välillä ollut kirjablogi, matkablogi, reseptinkin olen tänne joskus laittanut, vaikken nyt sitä enää löydä. Vaateblogia olen kirjoittanut aivan erityisellä tarmolla. Siinä sivussa Ehdoton ehkä on ollut myös raskausblogi, äitiysblogi, kaikenlaista isoa ja pientä ihmettelevä blogi.

Mutta arvatkaa mitä minä mietin joskus silloin aikana ennen Ehdoton ehkä -blogia? Arvaan, ettette arvaa (ellei otsikko antanut jo ilmi). Minä ajattelin, että vitsit kuinka kivaa olisi olla sisustusbloggari. Olin siihen aikaan sisustusblogien suurkuluttaja, ja raskaushuuruisessa pesänrakennusvimmassani imin niistä kaiken, mitä irti saa. Hurmaannuin kauniista kuvista, taidokkaista pikkuesinesommitelmista ja ylipäätään siitä, miten joku noin taitavasti osaa asetella tuolit ja pöydät niin, että on nättiä.

Ajattelin, että minä tahdon myös!

No tuota. Siinä kävi sitten eräs toinenkin homma. Saattaa olla tuttua muillekin, jotka lukevat tavarapainotteisia blogeja.

Aloin himoitsemaan esineitä. Oma vaalea kotini alkoi tuntua tylsältä, halusin särmikästä mustavalkoisuutta. Että jos nuo seinät nyt sitten kuitenkin maalaisi (taas). Piristevärinä sitruunankeltaista! Miten kulahtaneilta ruokapöydän tuolimme näyttävät, kun koko muu maailma kalustaa kotinsa Ilmari Tapiovaaran Fanett-pinnatuoleilla. Ja nuo lamput, mistä lie rautakaupasta ne on hankittu. Haluan Muutoa, Tom Dixonia, Jieldeä. Entä miksei minulla vieläkään ole String-hyllyä? Tai edes Ferm Livingin leikkuulautaa? Tuo Normann Copenhagenin kynttilänjalka on muuten u p e a.

(Huomaatteko, miten hyvin muistan brändit vieläkin?)

En tyhjentänyt tiliä sisustusostoksilla.

Lopetin sisustusblogien lukemisen.








Kyllä minussa vieläkin asuu pieni esteetikko, mutta jättäessäni muiden kotien ihastelun vähemmälle olen oppinut nauttimaan siitä, millainen omani on. Meillä näyttää ihan kivalta. Oikeastaan hämmentävän kivalta, nyt kun noita kuvia katson (näinköhän ne sisustusbloggaajatkin sen tekevät: kääntävät selkänsä sotkulle, ja kuvaavat sieltä, missä näyttää nätiltä).

Meillä on kivoja huonekaluja, mutta pää ei räjähdä, jos johonkin tulee kynänjälkiä. Huonekalut ovat vaaleita, mutta pestäviä. Lapset saavat hyppiä sohvalla ja sängyillä, seiniin ja ovenkarmeihin on lupa törmäillä potkuautolla. Tahmaisia tassunjälkiä on siellä ja täällä, ja se on ihan okei. Ylipäätään yritän ylläpitää ajatusta, että tavarat ovat käyttöä varten, eivät vain katseltavaksi tehty.

Olohuoneen sohvalle rakennetaan joka aamu pesä, ja lastenhuoneen lattialle junarata. Keittiö on useammin sotkuinen kuin siisti, eikä kenenkään sänkyjä pedata päivittäin. Pyykit roikkuvat telineissään kunnes ne korjataan pois uusien pyykkien tieltä. Osa leluista tuntuu muuttaneen pysyvästi olohuoneeseen, ja mikäs siinä.

Tämä on koti, ja saa näyttää asutulta. Oikeastaan se, että meillä näkyy elämisen jäljet, on kodissamme parasta. Nyt niitä muistoja syntyy, ja klommot seinissä kertovat aina jonkin tarinan.

Sisustusbloggaria minusta ei tule, koska tämän enempää jutun juurta en kodistamme taida keksiä. En vaihda huonekalujen järjestystä tai somista kotia jouluun sun muihin juhliin. Uusia hankintoja teen harvakseltaan (viimeksi ostin saippuapumppupullon kylpyhuoneeseen rikkoutuneen tilalle - olisiko siinä aihetta blogipostaukselle?).

Joitain haaveita minulla vielä on. Seinät ovat turhan paljaat: osa tauluista lojuu ripustamattomana laatikossa, osa on vasta ajatuksen asteella. Eteisen matto repsottaa, lipastosta tippuvat laatikkojen pohjat irti. Pimeään vuodenaikaan kaipaan aina kotiimme enemmän valoa ja kirkkaampia lamppuja. Millään hankinnalla ei kuitenkaan ole kiire, vaan pärjäämme sillä, mitä on. Voin mutustella toiveitani rauhassa, laittaa rahaa syrjään ja ostaa harkitusti sitten, kun sopiva tulee vastaan.

Oman kodin esittely tuntuu yllättävän intiimiltä. Taisin sittenkin vastata Anun haasteeseen: ilman sitä olisitte tuskin nähneet näitä kuvia. Koti on asukkaittensa näköinen, eikä sen oikeastaan tarvitse miellyttää muita.

torstai 23. lokakuuta 2014

Entä jos en osaisi siivota?

Kälylläni on hauska anekdootti tyttärestään. Käly oli pyytänyt tyttöä auttamaan siivoamisessa, jolloin tämä pyysi lainaksi äitinsä puhelinta, jotta voi soittaa paikalle siivoojan.

Kertomus tuli mieleeni, kun seurasin tänään Twitterissä Rosa Meriläisen kommentointia Kotiliesi-lehden kysymykseen siitä, mitä ovat miesten ja naisten kotityöt. Kärjistäen Meriläisen mielestä kotityöt eivät kuulu kummallekaan sukupuolelle.



Huomasin kakistelevani vähän Meriläisen ajatusten edessä. Minun mielestäni kotona ei pitäisi olla miesten ja naisten töitä, vaan molempien pitäisi tehdä osansa (ei siis niin, että toinen osallistuu kotitöihin, ja toinen on niistä vastuussa, vaan molemmat ovat vastuussa ja molemmat tekevät).

Mutta että kukaan ei siivoa tai laita ruokaa?

Meriläinen liputti palvelujen ostamisen puolesta, ja kannatan sitä itsekin. Silloin, kun kävimme molemmat töissä, meillä kävi siivooja. Käyn mielelläni ravintolassa syömässä tai tilaan ruokaa kotiin, enkä näe mitään syytä siihen, että lapseni söisivät vain minun (tai mieheni) valmistamaa ruokaa. Puolivalmisteet ja pakasteet ovat hieno asia. Silittämisestä en minäkään välitä, enkä kuunaan osta itselleni vaatetta, joka silittämistä kaipaa.

Silti mielestäni on tärkeää, että osaan silittää, laittaa ruokaa ja siivota. Minun ei aina tarvitse käyttää noita taitoja, mutta haluan, että minulla on ne. Haluan kasvattaa lapsenikin siten, että he pienestä pitäen oppivat osallistumaan kodin töihin, ja kotoa muuttaessaan varmasti osaavat sekä ruokkia itsensä että huolehtia päälleen puhtaat vaatteet.

Mutta olenkohan ajatuksineni aivan vanhanaikainen? Mihin vedetään raja, mitkä taidot on hyvä osata, ja mitkä voi heittää romukoppaan ja ostaa palveluna? Eikö välttämättömien taitojen raja siirry sitä mukaa, kun teknologia kehittyy?

Osaan ajaa autoa, vaikka usein istun julkisen kyydissä (tulevaisuudessa robotit ajavat autoa, joten häviävä taito tuokin). Osaan laittaa ruokaa, mutten pyydystää tai kasvattaa sitä (jos maailmanloppu tulee, minun eloonjäämistaitoni ovat nollan arvoiset heti, kun ruokakauppa sulkee ovensa). Osaan käynnistää pyykinpesukoneen, mutten haaveile siitä, että ensin kantaisin saavikaupalla vettä kylmästä kaivosta. Osaan laittaa päälle induktiolieden, mutten osaa tehdä tulta ilman tulitikkuja.

Niin, miksi oikeastaan pitäisi osata valmistaa ruokaa? Ruokaa saa ravintolasta, tai kaupan valmistiskiltä. Miksi pitäisi osata pestä pyykkiä? Sitä varten on pesula. Kotimme ei ole koskaan ollut niin siisti, kuin siivoajan jäljiltä.

No tuota tietysti on se, että kun lapset muuttavat kotoa, heillä ei ole varaa ostaa kaikkea kodinhoitoa palveluna. Silloin pitäisi osata itse. Eli minun pitäisi nyt omalla esimerkilläni näyttää, miten uunin puhdistaminen kuuluu yleissivistykseen (sitä en ole muuten koskaan tehnyt). Kunnes lapseni ovat riittävän hyvin toimeentulevia, jolloin voin kertoa heille, että kuulkaa unohtakaa koko juttu. Menkää vaikka leffaan, ja antakaa jonkun toisen hoitaa pölypallerot.

Taidan sittenkin olla vanhanaikainen. Kyllä minun listalleni elämän perustaitoihin kuuluvat niin ruuanlaitto, imurointi kuin silittäminenkin. Niistä ei tarvitse tykätä, ja omassa taloudessa ne voi jättää tekemättä, mutta ne pitää osata (miehen yhtä lailla kuin naisenkin). Toisaalta olen silläkin tavalla kalkkis, että pidän myös käsin kirjoittamista tärkeänä taitona.

Hmmm. Vaikea juttu, ja taitaa vaatia vielä hieman pohdintaa, ennen kuin tiedän mitä mieltä oikeasti olen. Mitä sanot sinä? Onko siivoaminen perustaito? Mikä olisi sellainen minimi taitojen kokoelma, jolla ihminen pärjää itsenäisessä elämässä?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Laiska lokakuu

Viimeisetkin lehdet taisivat tippua viikonlopun aikana. Taivas on harmaa, puut mustia ja maa hiljalleen maatuvien lehtien peitossa. Illat alkavat joka päivä aikaisemmin, yö ei aamulla tunnu väistyvän lainkaan.

Uloslähtö on yhtä hikikiukkua, kun pakkaan lapsia ja itseäni kerros kerrokselta viimalta suojaan. Toiselta puuttuu vedenpitävät kengät, toiselta kunnon hattu. Kummallakaan ei taida olla sopivaa talvihaalaria, mutta onneksi siihen on vielä aikaa.

Kuulas ja kirpeä syksy (se syksy, josta pidän), taitaa olla peruuttamattomasti takanapäin. Talvea en juurikaan odota (koska haluan juosta, en kaipaa kinoksia tai pakkasta!), ja tämä syksyn ja talven välimaasto se vasta ankea onkin.

Mukavuudenhaluinen peikko minussa haluaisi harmaan ankeuden koittaessa vain kaivautua peittojen alle ja jäädä sinne. Kurkistaa varovaisesti ulos vasta joskus keväällä, samassa tahdissa leskenlehtien kanssa.

Parina päivänä olenkin lintsannut ulkoilusta, ihan ilman mitään pätevää syytä. Leikkipuisto alkaa olla jo nähty, eikä siellä näillä säillä löydy juttukaveriakaan. Lapset ovat viihtyneet sisäleikeissä, minä olen pessyt lattian ja järjestellyt askartelulaatikon. Mutta pääasiassa vain loikonut lattialla. Ollut läsnä ja kiireetön, nyt kun vielä mahdollisuus on.

Ja sitten toisinaan on ihan hyvä ottaa itseään niskasta kiinni (etenkin kun esikoinen pyytää päästä ulos) ja vain lähteä. Siellä saattaa paistaa aurinko. Ja olla tosi nättiä. Lapset telmivät itsensä punaposkisiksi ja itse hengittelen itseni taas pirteämmäksi.

Kyllä tämä tästä. Kevättä kohti.







torstai 16. lokakuuta 2014

Koti kaupungissa

Olohuoneen ikkuna on yksi lasten lempipaikoista. Heistä on hauska raahata tuoli ikkunan eteen ja katsella ohi ajavia autoja, busseja ja ratikoita. Kotikatumme ei ole koskaan täysin hiljainen. Ratikoiden kolina alkaa ennen aamukuutta, ja ei ole sellaista öistä aikaa, ettei ohi ajaisi vähintään jokin yksinäinen taksi.

Talvisin ikkunasta voi ihastella lumenaurauskalustoa, muina vuodenaikoina työkoneita, joista tunnistan vain osan (traktori, kauhakuormaaja, mitä näitä nyt on). Maalla asuva isäni ihmetteli, miten hänen lapsenlapsensa tunnistaa niin paljon erilaisia vempeleitä, mutta arvaan, että meillä ne ovat yleisempi näky kuin ukin luona.

Noin kilometrin säteellä on kirjasto, uimahalli, kolme leikkipuistoa, posti, useampi ruokakauppa, pari mukavaa kahvilaa, terveysasema ja kelpo nepalilainen ravintola, joka on pelastanut ruokahuollon monena laiskana päivänä. Pizzaa ja kebabiakin löytyisi lähikortteleista. Ratikkamatkan päässä on tori, kauppahalli, keskusta ja vaikka mitä muuta. Kymmenen minuutin bussimatkan päässä on metsä, meri on kävelyetäisyydellä. Puistomaiset kevyen liikenteen väylät alkavat lähes kotiovelta.

Parin korttelin päästä alkaa kaunis puutaloalue, mutta eivät nämä 1920- ja 1950-luvuilla rakennetut kivitalotkaan silmiin satu. Asunnot ovat pieniä: taloyhtiömme noin sadasta asunnosta vain kymmenkunta on kolmioita, loput yksiöitä ja kaksioita. Mielestäni 50-luvulla osattiin kuitenkin käyttää neliöt hyvin, ja verrattuna moneen uuteen asuntoon, 73 neliöömme mahtuu paljon. Hissi on pieni, mutta sinne mahtuu kaikki tarpeellinen eli rattaat, kaksi lasta ja minä. Pari kauppakassiakin, jos oikein änkee.

Emme asu aivan keskustassa, enkä sinne kaipaakaan. Tässä olemme kahden maailman välissä: urbaanissa ympärisössä, mutta riittävän rauhallisessa, ja luontoon on lyhyt matka. Kaikkialle pääsee julkisilla, moneen paikkaan kävellen. Palvelut ovat lähellä, ja lisää löytyy keskustasta. Rakentaminen on tiivistä, mutta talojen väliin ja teiden reunoille on ehtinyt vuosikymmenten aikana kasvaa komeita puita. Meillä on ikkunat kolmeen suuntaan, ja mistään ei tarvitse tuijottaa pelkästään vastapäisen talon seinää, vaan näkymät ovat avarat.






Olemme viihtyneet näillä kulmilla nyt kahden asunnon verran: edellinen oli saman kadun varrella noin sadan metrin päässä. Täällä on kaikki, joten uskon seuraavankin asunnon löytyvän läheltä, sitten kun aika on.

Yritin tätä tekstiä varten miettiä joitain huonoja puolia nykyisestä osoitteestamme, ja pinnistellen keksin kaksi: hullut autoilijat, joiden takia joudun opettamaan lapseni varomaan ns. kahden kaistan giljotiinia, sekä ilmanlaatu (joka tosin on Helsingissä parempi kuin monessa muussa oikeasti suuressa kaupungissa). Muilta osin asuinolosuhteemme ovat melko täydelliset.

Entäs ne neliöt sitten? En kiistä, että toisinaan olisi kivaa, että tilaa olisi enemmän. Lähinnä silloin, kun meillä on yövieraita (äitini, siskoni tai lasten serkut) olisi kivaa, että huoneita olisi yksi enemmän. Loput 350 päivää vuodesta nämä nykyiset neliöt riittävät.

Maalla vai kaupungissa -vastakkainasettelusta en jaksa innostua. Uskon, että lapsen kasvuolosuhteissa tärkeintä on, että kotona on kaikki hyvin. Se, avautuuko kotiovelta peltomaisema vai vilkasliikenteinen risteys, on toissijaista. Itse olen kasvanut pikkukaupungissa, jonka tunnelman koin ahdistavaksi - mutta syy taitaa löytyä lapsuudenkodistani, eikä asuinpaikastamme. Ympäristöä ajatellen toivoisin, että kaupunkisuunnittelussa suosittaisiin julkiseen liikenteeseen nojaavaa mallia, eikä yksityisautoiluun perustuvia kaupunkeja, mutta ihan sille linjalle en osaa lähteä, että kaikkien pitäisi asua kerrostaloissa.

Kun vastakkainasettelun jättää sikseen, on hauska kuulla perusteluja erilaisten valintojen takana. Jokainen niistä on yhtä oikein.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Parasta bloggaamisessa

Kun nyt aloitin omien harrastusten hehkuttamisen, jatkan vielä bloggaamisesta. Milla jo ehti tuoda yhden näkökulman aiheeseen, ja minä menin ja pöllin häneltä otsikon (kiitos ja anteeksi).

Aloitin blogini pitkän pohdinnan jälkeen: tuntui, että minulla on sanottavaa, mutta samalla jännitin, josko osaisin sanoa mitään, mitä joku ei olisi jo sanonut (tarkalleen ottaen en osannut, mutta olen sanonut sen omalla tavallani). Ajattelin blogin olevan keino jäsentää omia ajatuksia, ja sitä se on totisesti ollutkin. Ja paljon, paljon muuta.

Blogin kirjoittaminen on tuonut ajatteluuni terävyyttä. Moni teksteistäni on jäänyt luonnoksen asteelle, kun kirjoittaminen onkin paljastanut, etten sittenkään vielä tiedä, mitä mieltä olisin. Sekavasti kirjoitettu on sekavasti ajateltu. Kommenttien terävät näkemykset ovat auttaneet laajentamaan omaa katsontakantaani, vastaväitteet ovat osoittaneet ajatteluni heikot kohdat. Jos tekstini ei herätä keskustelua, tai jos keskustelu kiinnittyy (mielestäni) epäolennaisuuksiin, en ole osannut esittää asiaani kirkkaasti.

Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Olen blogissani pohtinut itseäni monelta kantilta: äitinä, naisena, työntekijänä, tyttärenä, siskona, kuluttajana, ihmisenä. Olen tietoisesti pyrkinyt kohti kipupisteitä: jos kirjoittaminen tuntuu nololta, se on merkki siitä, että Julkaise-nappia kannattaa painaa. Kirjoittaminen on ollut matka omaan itseen, minkä ansiosta tiedän nyt paremmin, kuka olen.

Itsevarmuuteni on kasvanut. En ole mikään hissukka ollut aiemminkaan, vaan olen osannut tuoda omia näkemyksiäni julki. Internetiin kirjoittaminen on kuitenkin erilaista, se on niin julkista. Tai niin ainakin alussa ajattelin, ja oman itsensä paljastaminen jännitti. Pala palalta tuo jännitys on karissut. Kun on riittävän monta kertaa kirjoittanut omat ajatuksensa auki ja puolustanut niitä julkisesti, niihin opii luottamaan.

Olen päässyt lähelle omastani poikkeavia kokemuksia. Blogin kirjoittaminen on yksi juttu, blogien lukeminen toinen. Lukemalla eri ihmisten erilaisia blogeja, olen oppinut näkemään erilaisia kohtaloita. Olen lukenut riipaisevia kuvauksia lapsettomuudesta, ja vaikken vieläkään osaa samaistua tilanteeseen täysin, uskon ymmärtäväni paremmin asiaan liittyviä tunteita. Olen lukenut kertomuksia ihan tavallisesta arjesta, joka poikkeaa meidän ihan tavallisesta arjesta. Olen kuullut perustelut valinnoille, jotka poikkeavat omistani. Harvassa kahvipöytäkeskustelussa ylletään sille rehellisyyden tasolle, mihin parhaissa blogeissa päästään.

Olen saanut vertaistukea, joka on arvokkaimmillaan tilanteissa, joissa olen kuvitellut, ettei kukaan muu maailmassa ole koskaan kokenut tai ajatellut näin.

Olen oppinut sitkeyttä viedä läpi kerran aloittamani asiat. Kun on julkisesti luvannut jotain, siitä haluaa pitää kiinni, on kyse sitten vaatekaapin raivaamisesta, omien ostostapojen järkevöittämisestä tai juoksuharrastuksesta. En kenties vieläkään ole tilivelvollinen muille kuin itselleni, mutta on aina kivaa palata kertomaan tehneensä jotain, mistä on haaveillut.

Äiti tietoilee. Kuvan otti esikoiseni.


Ja se kaikkein tärkein: parasta bloggaamisessa ovat uudet ystävät. Olen bloggaamisen myötä tutustunut joukkoon upeita naisia, joiden tapaaminen on aina ilo. Kiitos Anu, Lydas, Liina, Siina ja Milla mukavasta illasta eilen. Tuntuu, että olisimme tunteneet aina, vaikka kasvokkain olemme nähneet vasta muutaman kerran. Nähdän taas, toivottavasti pian.

Niin, että jos sinä siellä vielä mietit, pistääkö oma blogi pystyyn vai ei, niin minun kantani on selvä: anna mennä vain!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

9 syytä rakastaa juoksemista

1. Juoksuharrastus kehittää pitkäjänteisyyttä. Olen harrastellut juoksentelua yli kymmenen vuotta, mutta aina päämäärättömästi ja vähän sinne päin. Ilman tavoitetta on ollut helppo jättää lenkki väliin, ja sitten toinenkin. Lenkkitauot venähtivät helposti päivistä viikoiksi, talviaikaan jopa kuukausiksi. Eikä siinä mitään, se sopi minulle silloin. Nyt harrastuksen tavoitteellisuus (ensin tavoite oli kolme lenkkiä viikossa, sitten 10 kilometria, nyt puolimaraton) kehittää minussa pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Kevään selkävaivat eivät lopettaneet harrastustani, vaan saivat päinvastoin huolehtimaan kehostani kokonaisvaltaisemmin. Tiedän lähteväni juoksemaan silloinkin, kun sataa vettä ja ulkona on pimeää ja kylmää (sillä senkin olen oppinut, että kunto ei varastoidu).

2. Juokseminen on aggressionpurkukeino. Viime päivien seesteisistä kirjoituksista huolimatta harjoittelen edelleen olemaan huutamatta lapsilleni. Pinna kiristyy herkästi, jos olen liian tiiviisti vain koti-leikkipuisto-kauppa -akselia pyörivä nenänniistokone. Juoksulenkki on minulle tapa purkaa patoumia. Tunnin juostuani pahinkin kiukku on jo laantunut, ja jaksan taas pukea vastaanhangoittelevia spagettijäseniä vähän suuremmalla mielenrauhalla.

3. Juoksu on vauhdikasta meditaatiota. Harrastin joskus astangajoogaa, mutta en usean vuoden treenin jälkeenkään päässyt oikein sisään lajiin. Lopulta totesin, että jooga on minulle liian hidasta: kaipaan vauhtia, kohonnutta pulssia ja hikeä. Kävelylenkitkin ovat minulle temmoltaan turhan verkkaisia, mutta juostessa nautin. Kropan työskennellessä mieli säntäilee sinne tänne, ja kuin huomaamattaan ajatukset avautuvat solmuistaan. Juostessa ei tarvitse keskittyä askelkuvioihin, joten ajatukset ovat vapaita kulkemaan minne haluavat.

Luonnon palikkatorni. Kovin zen.


4. Juoksusta pääsee hyvään endorfiinipöllyyn. Juoksulenkin tuottamaa hyvää oloa on vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut itse. Se on vähän kuin huumetta, sitä jää haluamaan lisää.

5. Jaksan enemmän ja pysyn terveenä. Parikymppisenä mietin vähän terveyttäni - ei tarvinnut. Kroppa jaksoi valvotut yöt, vaikka sinne kaatoi viinaa ja tupakkaa. Enää en jaksa, vaan ikä alkaa näkyä ennen kaikkea siinä, miten helposti väsyn. Olen miettinyt asian niin, että jos haluan pysyä kunnossa vielä eläkkeelläkin (ja minähän haluan), minun on pakko harrastaa liikuntaa. Kunnossa pysymisellä en tarkoita mitään ikänaisten fitness-kisoja vaan sitä, että jaksan normaaleja arjen asioita kipeytymättä, jumiutumatta ja voin hyvin.

6. Aina on hyvä syy lähteä ulkoilmaan. Jumppa- ja kuntosalit eivät koskaan ole liiemmin innostaneet minua liikkumaan, mutta ulkona viihdyn. Juoksulenkillä saa näppärästi kaksi voimauttavaa kärpästä yhdellä iskulla: hien pintaan ja kauniita maisemia.

Luonnon pölypalloja. Nekin jotenkin zen.


7. Näytän hyvältä shortseissa. Olen pitkään aristellut reisieni näyttämistä julkisesti. Viime kesänä leikkasin vanhoista farkuistani itselleni melko lyhyet farkkushortsit, ja arvatkaa mitä? Näytän upealta niissä! Reiteni ovat kauniit! Ha haa, juoksu palvelee siis myös turhamaisia tarkoitusperiä!

8. Voin syödä mitä huvittaa. En ole koskaan ollut laihdutuskuurien tai kieltäymyksen suuri fani, mutta toisaalta tykkään näistä nykyisistä mitoistani sen verran, että haluan ne säilyttää. Juokseminen kuluttaa niin paljon energiaa, että voin hyvillä mielin syödä viisi ateriaa päivässä ja satunnaiset herkut päälle. Tykkään syömisestä ja hyvästä ruuasta, ja minulle sopii painonhallintakeinona paljon paremmin se, että kulutan mahdollisimman paljon energiaa kuin se, että vahdin syömisiäni.

9. Juokseminen on helppo ja halpa harrastus. Tai tarkemmin: juoksuharrastuksen aloittaminen on helppoa ja halpaa. Vaikeustaso kasvaa tavoitteiden noustessa ja rahaakin saa palamaan varusteisiin, juoksukouluun ja syketasotestiin (olen tänä vuonna käyttänyt halpaan harrastukseeni yli tonnin). Toisaalta säännöllisiä, kiinteitä maksuja ei ole, ja kun juoksuvarusteet ovat kunnossa, ei niitä tarvitse koko ajan olla uusimassa. Juosta voi missä vain, milloin vain, ja lenkkarit kulkevat mukana lomamatkoillakin.

Oletko sinä jo löytänyt oman lajisi? Mikä se on ja miksi juuri se viehättää?

maanantai 6. lokakuuta 2014

Ruskaretkellä








(En keksinyt sanottavaa kuvien ympärille, ajattelin antaa kuvien puhua puolestaan.)

torstai 2. lokakuuta 2014

Kielletään muovipussit

Miten meni #muovitonsyyskuu?

Meni ja ei mennyt. Jätin muoviset hedelmäpussit kauppaan, löysin tilalle paperisia pusseja. Pohdin, ovatko ne olleet lähikaupoissani aina, vai laitettu esiin muovittoman syyskuun kunniaksi. Veikkaan ensiksi mainittua. Olen vain aiemmin ollut liian laiska etsimään.

Ostin avomaan kurkkuja, joissa ei ole muovikääreitä. Ilahduin niiden tavallista kurkkua paremmasta mausta. Ostin kokonaisen melonin muoviin käärityn viipaleen sijaan sillä seurauksella, että puolet melonista meni biojätteisiin. Muistin, miksi olen suosinut paloja kokonaisen sijaan: niistä on helpompi nähdä hedelmän kunto.

Pohdin torilla marjaostoksilla, miten todellinen ekoihminen toimisi muovirasioihin pakattujen vadelmien kanssa. Jättäisi ostamatta? Ottaisi muille marjoille mukaan omat kestorasiat?

Muistin kantaa kestokassia mukana. Melkein. Puolessa välissä kuuta olin itsekseni kirjastossa, kun mies pyysi käymään kotimatkalla kaupassa. Ulkona satoi, kotiin oli matkaa toista kilometriä. Ostoslistalla monta litraa maitoa ja jogurttia. En luottanut paperikasseihin, vettyessään ne rikkoutuisivat varmasti. Kaupassa tarjolla oleva kestokassi oli niin järjettömän ruma, että arvelin sen joutuvan kertakäyttöiseksi, joten jätin ostamatta.

Kuukauden saldo oli siis kaksi muovipussia. Se on aika paljon vähemmän kuin aiemmin. Bonusyllätyksenä laitan nykyään alumiiniset rahka- ja raejuustopurkkien kannet metallinkeräykseen sekajätteen sijaan.

Lokakuun ensimmäinen tuli. Unohdin kestokassin kotiin. Ostin muovipussin. Voi perkele.

Melko kaukana muovittomasta ostoskorista.

Kaiken kaikkiaan muovia on vaikea välttää. Sitä on ulkoiluvaatteissa, jalkineissa, tuotteiden pakkauksissa, lasten ruokailuvälineissä ja ruokalapuissa, Legoissa. Niin, ja meillä myös vaipoissa. Mutta muovipussit ovat oikeastaan ihan turhia kapistuksia. Mies tosin huomautti, että käytämme muovikassit uudelleen roskapusseina, mutta kai paperikassi pystyy samaan.

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että Kalifornia kieltää muovipussit kokonaan. Niiden sijasta kauppoja velvoitetaan myymään paperikasseja ja kestokasseja. Lähtisikö lainsäätäjä meillä samaan? Mitä tapahtuisi, jos muovipusseja ei enää olisi? Kaliforniassa muovipussialaa edustava järjestö ennusti (tietenkin) työttömyyttä, mutta olisiko se ainut lieveilmiö?