torstai 16. lokakuuta 2014

Koti kaupungissa

Olohuoneen ikkuna on yksi lasten lempipaikoista. Heistä on hauska raahata tuoli ikkunan eteen ja katsella ohi ajavia autoja, busseja ja ratikoita. Kotikatumme ei ole koskaan täysin hiljainen. Ratikoiden kolina alkaa ennen aamukuutta, ja ei ole sellaista öistä aikaa, ettei ohi ajaisi vähintään jokin yksinäinen taksi.

Talvisin ikkunasta voi ihastella lumenaurauskalustoa, muina vuodenaikoina työkoneita, joista tunnistan vain osan (traktori, kauhakuormaaja, mitä näitä nyt on). Maalla asuva isäni ihmetteli, miten hänen lapsenlapsensa tunnistaa niin paljon erilaisia vempeleitä, mutta arvaan, että meillä ne ovat yleisempi näky kuin ukin luona.

Noin kilometrin säteellä on kirjasto, uimahalli, kolme leikkipuistoa, posti, useampi ruokakauppa, pari mukavaa kahvilaa, terveysasema ja kelpo nepalilainen ravintola, joka on pelastanut ruokahuollon monena laiskana päivänä. Pizzaa ja kebabiakin löytyisi lähikortteleista. Ratikkamatkan päässä on tori, kauppahalli, keskusta ja vaikka mitä muuta. Kymmenen minuutin bussimatkan päässä on metsä, meri on kävelyetäisyydellä. Puistomaiset kevyen liikenteen väylät alkavat lähes kotiovelta.

Parin korttelin päästä alkaa kaunis puutaloalue, mutta eivät nämä 1920- ja 1950-luvuilla rakennetut kivitalotkaan silmiin satu. Asunnot ovat pieniä: taloyhtiömme noin sadasta asunnosta vain kymmenkunta on kolmioita, loput yksiöitä ja kaksioita. Mielestäni 50-luvulla osattiin kuitenkin käyttää neliöt hyvin, ja verrattuna moneen uuteen asuntoon, 73 neliöömme mahtuu paljon. Hissi on pieni, mutta sinne mahtuu kaikki tarpeellinen eli rattaat, kaksi lasta ja minä. Pari kauppakassiakin, jos oikein änkee.

Emme asu aivan keskustassa, enkä sinne kaipaakaan. Tässä olemme kahden maailman välissä: urbaanissa ympärisössä, mutta riittävän rauhallisessa, ja luontoon on lyhyt matka. Kaikkialle pääsee julkisilla, moneen paikkaan kävellen. Palvelut ovat lähellä, ja lisää löytyy keskustasta. Rakentaminen on tiivistä, mutta talojen väliin ja teiden reunoille on ehtinyt vuosikymmenten aikana kasvaa komeita puita. Meillä on ikkunat kolmeen suuntaan, ja mistään ei tarvitse tuijottaa pelkästään vastapäisen talon seinää, vaan näkymät ovat avarat.






Olemme viihtyneet näillä kulmilla nyt kahden asunnon verran: edellinen oli saman kadun varrella noin sadan metrin päässä. Täällä on kaikki, joten uskon seuraavankin asunnon löytyvän läheltä, sitten kun aika on.

Yritin tätä tekstiä varten miettiä joitain huonoja puolia nykyisestä osoitteestamme, ja pinnistellen keksin kaksi: hullut autoilijat, joiden takia joudun opettamaan lapseni varomaan ns. kahden kaistan giljotiinia, sekä ilmanlaatu (joka tosin on Helsingissä parempi kuin monessa muussa oikeasti suuressa kaupungissa). Muilta osin asuinolosuhteemme ovat melko täydelliset.

Entäs ne neliöt sitten? En kiistä, että toisinaan olisi kivaa, että tilaa olisi enemmän. Lähinnä silloin, kun meillä on yövieraita (äitini, siskoni tai lasten serkut) olisi kivaa, että huoneita olisi yksi enemmän. Loput 350 päivää vuodesta nämä nykyiset neliöt riittävät.

Maalla vai kaupungissa -vastakkainasettelusta en jaksa innostua. Uskon, että lapsen kasvuolosuhteissa tärkeintä on, että kotona on kaikki hyvin. Se, avautuuko kotiovelta peltomaisema vai vilkasliikenteinen risteys, on toissijaista. Itse olen kasvanut pikkukaupungissa, jonka tunnelman koin ahdistavaksi - mutta syy taitaa löytyä lapsuudenkodistani, eikä asuinpaikastamme. Ympäristöä ajatellen toivoisin, että kaupunkisuunnittelussa suosittaisiin julkiseen liikenteeseen nojaavaa mallia, eikä yksityisautoiluun perustuvia kaupunkeja, mutta ihan sille linjalle en osaa lähteä, että kaikkien pitäisi asua kerrostaloissa.

Kun vastakkainasettelun jättää sikseen, on hauska kuulla perusteluja erilaisten valintojen takana. Jokainen niistä on yhtä oikein.

12 kommenttia:

  1. Ihanalta kuulostaa! Vaikka olen puolilandepaukku, minusta kaupungeissa on sitä sellaista hohtoa mikä puuttuu täältä meiltä. Kaipaan usein jotain lähimarkettia josta kipaista se puuttuva maito tai voipaketti, meillä kun pitää siihen olla aina se auto. Kaikki pitää myös suunnitella ja yksi asia olisi ehdottomasti ylitse muiden; päiväkoti kävelymatkan päässä. Okei, ei tuo 4km paha ole, mutta ei sitä aamulla (kiireessä) taita tai talvipakkasillakaan.

    Mutta sitten se rakkaus tätä paikkaa kohtaan peittoaa kaiken. Ei sitä oikein osaa edes sanoin kuvata. Tämä on koti, tänne on ihana tulla, täällä olemme solmineet ihania ystävyyssuhteita, lapset ovat jotenkin löytäneet paikkansa, jos niin voi näin pienistä sanoa, ja täällä näen itseni vielä vanhana. Kaupunki-asuminen ei tosin ole vielä poissuljettu, joskus me juttelemme miehen kanssa siitä ja jätämme sen oven vielä vähän raolleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohtuneen maitopurkin hakeminen lähikaupasta on just parasta kaupunkiasumisessa! Toisaalta myös makeannälkään on helppo hakea herkkuja :)

      Mä uskon löytäneeni kotini täältä. En haluaisi asua yhtään isommassa kaupungissa, enkä keskustassa, mutta tykkään ihan valtavasti siitä, että oven edessä on sekä bussi-, että ratikkapysäkki, ja vuoroja on niin tiuhaan, ettei aikatauluja tarvitse katsoa. Lenkkipolutkin ovat kaikki valaistuja, ja lumen tultua ladutkin alkavat ihan läheltä (mistä olisi hyötyä jos hiihtäisin).

      Oonkohan mä jo hehkuttanut riittävästi? Taidan olla :)

      Poista
  2. Mä olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin, samoin mun mieheni. Ja meitä kumpaakaan ei saisi pikkupaikkakunnille enää koskaan asumaan. Mä en myöskään lämpene tästä ajatuksesta, että pienissä kunnissa kasvaa automaattisesti onnellisempia lapsia. Tämä ajatus ei ole totta millään tavoin - se on just niinkuin sanoit, että onnellisuus lähteä ennen kaikkea kotoa. Meille onnellisuutta lisää myös nimenomaan kaupungin laajat palvelut, monipuoliset ulkoilu- ja harrastusmahdollisuudet ja meren läheisyys. Keskuspuistossa unohtaa asuvansa kaupungissa. Mua myös aina tuppaa naurattamaan se, että Suomessa ajatellaan Helsingin olevan jotenkin suuri kaupunki. Pikkuruinen ja lämpöinenhän se on, kun ihan mihin tahansa maailman metropoliin vertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskuspuisto on muuten ihan mahtava! Mä käyn siellä aivan liian harvoin.

      Pikkukaupunkihan Helsinki on maailman mittakaavassa. Mun mielestä just sopivan suuri ollakseen mielenkiintoinen ja sopivan pieni ollakseen kodikas.

      Mulla pikkukaupunkiin kotiutumista taisi häiritä se, etteivät vanhempani kotiutuneet sinne. Kummankaan työpaikka tai sukulaiset eivät olleet siellä, joten elo jäi vähän irralliseksi.

      Poista
  3. Minä ja mun mies ollaan molemmat eletty lapsuutemme omakotitalossa. Välillä kaipaa pientä omaa mummonmökkiä, mutta nykyään aina vain vähemmän. Hirveästi hommaahan siinä olis, kerrostalo- ja keskusta-asuminen on niin vaivatonta. Kaikkialle on suht lyhyt matka, kun keskustaan on kilometri tai pari ja joukkoliikenne toimii. Ihan vieressä on rautatieasema ja yliopisto, paljon leikkipuistoja, järvi, ihana puutaloalue... Tässä on hyvä. Meillä on 75 neliötä ja mahdutaan vielä viisihenkisenä perheenäkin tänne ihan hyvin, en kaipaa enempää tilaa. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus muuttaa takaisin Siihen Kaupunginosaan johon meidän sydän sykkii, mutta nyt näin on just hyvä. Ja rakastan tätä kaupunkia, joka ei ole Helsinki! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen kasvanut omakotitalossa, ja muistan siitä lähinnä sen vaivan ja kuinka aina oli paikat vähän rempallaan. Mä en juurikaan enää sellaisesta haaveile, vaikka onhan sellaisia idyllisiä kuvia kiva sisustuslehdistä katsella.

      Vähän rupesin jo arvailemaan kotikaupunkianne :)

      Poista
  4. Kaupunissa on aika ihana asua :) Parasta mielestäni palvelujen läheisyys ja monipuolisuus sekä mahdollisuus autottomuuteen.

    VastaaPoista
  5. Tämä oli ihana! Postaan samalla teemalla ensi viikolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Jee, odotan mielenkiinnolla :)

      Poista
  6. Ihana postaus kuvineen. :) Ja monesta niin samaa mieltä - joskin kerrostaloon mua ei enää sais asumaan. Tai neliöitä pitäis olla tosi paljon ja parveke niin iso että menis pihasta. Mutta ihanaa onkin, että meitä ihmisiä on niin monen tyyppistä ettei kaikkien tarttekaan tykätä samasta.

    Komppaan myös Anun kommenttia yllä:

    "Mä olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin, samoin mun mieheni. Ja meitä kumpaakaan ei saisi pikkupaikkakunnille enää koskaan asumaan. Mä en myöskään lämpene tästä ajatuksesta, että pienissä kunnissa kasvaa automaattisesti onnellisempia lapsia. Tämä ajatus ei ole totta millään tavoin - se on just niinkuin sanoit, että onnellisuus lähteä ennen kaikkea kotoa. "

    Me ollaan puolison kanssa myös pieneltä paikkakunnalta, mutta kieltämättä, tykätään kun palvelut on lähellä. Erityisesti tykkään, kun yliopistollinen sairaala on lähellä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä meidän läjellä on puutaloalue, jossa on kauniita vanhoja taloja isolla pihalla, ihan yhtä lähellä palveluita kuin tämä meidän kerrostalomme. Itse en sellaiseen haikaile, koska tykkään kerrostaloasumisen helppoudesta (= huoltoyhtiöstä), mutta jos kaipaisin omaa pihaa, niin tuollainen olisi taivas maan päällä :)

      Poista