torstai 30. lokakuuta 2014

Tavaran arvo

Roosa Murto kirjoitti viime viikolla kolumnin siitä, miten nykyihminen huijaa itsensä ajattelemaan, että kaappien tyhjennys turhasta roinasta olisi uroteko, jonka jälkeen on aivan sopivaa palkita itsensä ostamalla kaapit täyteen uutta roinaa.

"Milloin siitä tuli normaalia, että kaikilla on komerossaan vaatteita pursuava Ikea-kassi, joka odottaa kyytiä kirpparille? Tai siitä, että ehjiä tavaroita on ihan sopivaa kutsua paskaksi, josta on pakko päästä eroon?"

Kolumni herätti paljon ajatuksia, joista ensimmäinen oli pisto sydämessä. Murto kirjoitti varmasti minulle, sillä mitä muutakaan kodinraivausprojektini on, ellei yritys puhdistaa itseni vanhoista shoppailusynneistä - ja samalla tehdä tilaa uudelle, paremmalle tavaralle? Suuresti arvostamani blogikollega Liina oli hänkin oikeilla jäljillä kirjoittaessaan, että oikea kohtalo länsimaiselle kuluttajalle olisi elää hankkimansa ryönän kanssa loppuelämänsä (en löytänyt linkkiä ko. tekstiin googlaamalla, joten lainaus on muistinvarainen).

Sitten päätin olla itselleni armollinen. Sallin itselleni sen, että hankkiudun eroon vanhoista virheistä, mutta samalla yritän opetella olemaan toistamatta niitä. Kärrään tavaraa kiertoon komero kerrallaan, mutta uutta hankkiessa yritän löytää itselleni kumppanin loppuelämäksi (joko minun tai tavaran, kummalla loppu tuleekaan ensimmäiseksi vastaan).

Silti tunnistan itseni Murron tekstistä. Olen itsekin antanut itselleni synninpäästöjä sillä, että myyn tai vien vaatekeräykseen käyttämättä jääneet vaatteeni. Sitä en sentään ole tehnyt, että olisin dumpannut kierrätyslaatikkoon vaatejätteeni, jonka oikea paikka on kaatopaikalla.

Turhan ostaminen on tapa, josta on vaikea päästä eroon. Itse olen tyhjentänyt kaappeja rutiininomaisesti parin vuoden välein, ja pyrkinyt aina ostamaan laadukasta. Kummallakaan ei ole oikeastaan merkitystä, jos en ota tarkempaan syyniin ostotapojani. Vaatteen kestävyydellä ei ole väliä, jos vaate ei pääse käyttöön ollessaan minulle epäsopiva. Kierrättämisellä ei saa ekopisteitä, jos jatkan turhan ostamista.

Oikeastaan vaatteita ei edes pitäisi kierrättää. Ne pitäisi käyttää loppuun. Se on yllättävän vaikeaa. Oman vaatekaapin karsimiseen auttoi projekti 333, mutta olemassa olevan arvostamiseen heräsin kunnolla vasta otettuani käyttöön vaatehankintojen vuosibudjetin. Kun budjetista on jäljellä enää 140 euroa ja kuukausia kaksi, vaatteiden korjaaminen ja paikkaaminen (poisheittämisen sijaan) alkaa kiinnostaa ihan eri tavalla kuin ennen.

Luin juuri Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen, joka sai minut pohtimaan, miten radikaali ajatus tänä päivänä on se, että ostaa vain tarpeeseen. Tavaraa on tarjolla niin paljon, niin halvalla, ja kulttuurimme tukee jatkuvaa ostostelua. Vanhan korjaaminen on työlästä ja usein kalliimpaa kuin uuden ostaminen. Roinasta eroonpääseminen on usein vaivalloisempaa kuin siitä saadut kirpputorituotot.

Uuden tavaran himo on sitten oma lukunsa, ja se voi ottaa monia muotoja. Honkasalo kertoi kirjassaan kanavoineensa uutuushimonsa käsitöihin: hän hamstrasi kankaita ja lankoja, joista sitten ompeli itsellensä kymmenittäin tavaroita, joita ei oikeasti tarvinnut. Itse tehdyllä on oma arvonsa, mutta turha tavara on silti turha tavara. Sama pätee kirpputoriostoksiin: ei tarpeeton muutu tarpeelliseksi sillä, että se on jonkun toisen vanha.

Nyt pitää muistuttaa, että en ole tässä jakelemassa tuomioita. Itsehän olen hoitanut uuden tavaran himoni ostamalla uutta tavaraa. Takana on vasta kolme kvartaalia harkitumpaa ostostelua, enkä vielä pysty suhtautumaan tavaraan tai ostamiseen neutraalisti. Himo yllättää edelleen, ja tulen tavarasta hölmön onnelliseksi. Välillä olen kateellinen niille, jotka shoppailevat vailla tunnontuskia.

En ihan tiedä, miten me yhteiskuntana oppisimme arvostamaan tavaroita niin, ettei kerran hankitusta tarvitsisi heti kohta päästä eroon uuden tieltä. "Vaatii aivan epätavallista asennoitumista ja tarkoituksellista silmien sulkemista, että voi säilyttää ja ylläpitää arvostavaa asennetta tavaraa kohtaan tässä tilanteessa", kirjoittaa Rinna Pitsikirja-blogissaan. Se on juuri näin, ja se on väistämättä vähemmistön valinta.

Follow my blog with Bloglovin

12 kommenttia:

  1. Terveellistä pohdintaa, tuo uuden tavaran himo on kyllä kiinnostava ilmiö. Olen saanut oman (kirppis)vaateosteluvimmani melko hyvin hillintään mutta tuskanhiki nousee pintaan kun ajattelenkin sitä pieneksi jääneiden lastenvaatteiden alati kasvavaa vuorta tässä taloudessa. Mihin ne laittaisi, kuka ne ottaisi edes ilmaiseksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lastenvaatteet herättävät tuskanhikea täälläkin, mutta toisaalta muksut on pakko vaatettaa, ja pirulaiset tuppaavat kasvamaan jatkuvasti. Itse yritän olla harmittelematta lasten vaatteita, joita on pakko hankkia ja toisaalta jotka jäävät lyhytikäisiksi. Meillä vaatteita käyttää kaksi lasta, jonka jälkeen myyn tai lahjoitan ne eteenpäin. Osa kuluu käytössä loppuun.

      Poista
  2. Hyvä teksti! Itse ihastuin nykyiseen asuntoomme koska siinä on niin valtavat säilytystilat (http://uraaidinruuhkavuodet.blogspot.fi/2014/10/welcome-to-our-ranch.html). Näin jälkikäteen ajatellen se taisi olla virhe. Lapsiperhe + hyvät säilytystilat = tavarapaljous ja ahdistus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikkulapsiaika tuntuu monella olevan se hetki, jolloin tavara alkaa ahdistaa. Silloin konkretisoituu tavaran jatkuva virta sisään, ja toisaalta se, kun tavara lasten kasvaessa muuttuu tarpeettomaksi.

      Poista
  3. Tykkään paljon näistä sun tavarapohdinnoista! Olen Murron kanssa samaa mieltä siitä, että on typerää uskotella itselleen, että vanhan poistaminen oikeuttaa ostamaan uutta. Kuitenkin, vanhoista vikaostoksista luopuminen sinänsä ei ole paha, jos jatkossa toimii paremmin.

    Meillä on ollut vuoden alusta käynnissä 365 tavaran vähennysprojekti, joka on kyllä avannut silmät tälle tavarakaaokselle. Vaikka me itse olemme alkaneet kiinnittää entistä enemmän huomiota tavarahankintojen tarpeellisuuteen, jostain sitä materiaa valuu jatkuvalla syötöllä. Tavarat ovat tapa osoittaa välittämistä. Enkä ole todellakaan itse viaton. Ostamisesta poisoppiminen on kammottavan vaativaa, pitää ohjelmoida itsensä kokonaan uudestaan.

    Ps. Tein nyt sitten sen blogin, hui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon samaa mieltä, että ryhtiliikkeen tekemisen jälkeen on sallittua hankkiutua eroon vanhoista virheistä. Ja jatkossakin tietysti esimerkiksi lasten vaatteet, lelut ja kirjat on parempi kierrättää kuin hävittää, mutta sellainen elämäntapa, jossa jatkuvasti tyhjentää ja täyttää kämppää, ei ole kovin kestävä.

      Mulle tämä vuosi on ollut todella silmiä avaava. Olen nimittäin ajatellut olevani kovinkin harkitseva ja ekologinen kuluttaja... Öööh, koska en kauheasti harrasta kertakäyttöjuttuja, ja pyrin ostamaan laatua. Mutta kun omaa kulutustaan pysähtyy tarkastelemaan, niin onhan se valtaosin ollut sellaista mielihyvän ostamista, eikä tarpeeseen ostamista.

      Tavarat välittämisen osoittamisena, totta tosiaan. Itsekin tykkään antaa lahjoja, mutta viime vuosina olen vähentänyt sitäkin. Olen antanut lahjakortteja tai toisenlaisia lahjoja (vinkki isänpäiväksi ja jouluksi!).

      Jee sun blogi!

      Poista
  4. Jotain tollasta muistan sanoneeni! Aargh mulla olis tähän vaikka mitä sanottavaa, mutta just nyt ei ehdi. Hyvä postaus! Muutama pieni huomio silti:

    1) Oikeudenmukainen rangaistus koskee enimmäkseen siis mua; en voi itsekään ensimmäistä kiveä lingota.
    2) Mä luulen, että edes asian ja toimintamallin ajatteleminen on tosi hyvä juttu. Tie muutokseen on pitkä, eikä mitään tapahdu sillä, että nuijii itseään kun taas-meni-pieleen. Eikä mennyt. Mäkin kadehdin välillä niitä tyyppejä, jotka shoppaa ilman omantunnontuskia, koska mäkin välillä haluaisin. Ja välillä shoppaan sit omantunnontuskien kanssa. Yritän silti olla fiksumpi, enimmäkseen.
    3) Mäkin arvostan sua hurjasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasapainon löytäminen ostostelun kanssa on tosi vaikeaa. Ainakin mulle, kun mun mieli helposti virittyy sellaiseen äärestä toiseen -ajatteluun. Että jos en kerta shoppaa vailla huolen häivää, niin en shoppaa ollenkaan. Tai sitten jokainen ostos on pisto sydämessä, vaikka ei siinäkään mitään järkeä ole. Ilman tavaraa ei voi olla, eikä omavaraiseksi ryhtymisessä ole tässä maailman ajassa mieltä. Kohtuudessa pysyminen olisi se juttu, mutta siinä on se hankaluus, että kohtuuden määrittelen omalla kohdallani minä.

      Ja sitä paitsi olen sitä mieltä, että minun harjoittamani yksilön katumusharjoitukset ovat maapallon kantokyvyn mittakaavassa pelkkää näpertelyä, ja oikeasti tarvittaisiin paljon isompaa rakennemuutosta eli poliittisia päätöksiä ja fiksuja yrityksiä (esim. vaatevuokrabisnekseen, jonka ennustan olevan the next big thing mikäli maailma menee siihen suuntaan, että tuhoutuminen halutaan välttää).

      Poista
  5. Hyvä teksti sekä sinulta että Roosa Murrolta. Minä olen aika monta vuotta elänyt nuukaillen ja pihistellen. Nyt vielä enemmän, kun aloittelevana yrittäjänä haluan käyttää rahani mieluummin yritykseni ja oman ammattitaitoni kehittämiseen kuin tavaran haalimiseen.

    Minulla on tuttavapiirissä aika yleistä, että kirppispöytää pidetään monta viikkoa kerrallaan ja joka viikosta tulee tuottoa satoja euroja. Minulle tuo kertoo siitä, että heillä on tavaraa ihan järjettömän paljon. Itse he tuntuvat olevan tyytyväisiä siihen, kun rahaa tulee paljon ja voi ostaa taas uutta. Tai pääsee vaikka etelelänmatkalle kirppisrahoilla. Nekin rahat olisi tosin voinut säästää jo sillä, että olisi alun perin ostanut kohtuullisesti ja tarpeeseen.

    Laura Honkasalon kirja Nuukaillen täytyy laittaa kirjastoon varaukseen. Itsellä on aikamoinen intohimo kirjojen ostamiseen. Haluaisin omistaa niin monta kivaa teosta ihan omassa kirjahyllyssäni. Onneksi on hyvät kirjastot olemassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin aiemmin kirjahamsteri. Kirjastossa oli mukamas liian pitkät jonot, ja minä halusin kiinnostavat kirjat luettavakseni HETI.

      Alkuvuodesta raijasin kierrätykseen pari pahvilaatikollista kirjoja, jotka olin lukenut kerran, mutta en tule varmana enää ikinä lukemaan. Sen jälkeen olen lainannut kirjani kirjastosta, ja opetellut odottamaan. Nuukaillen löytyi Bestseller-hyllystä :)

      Poista
  6. Kiitos, taas hyvää pohdintaa. Pisto sydämessä ei ehkä ole pahasta.
    Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ole, jos pysyy kohtuudessa. Itsensä ruoskiminen ei ole mielekästä, eikä myöskään kieltäymyksessä äärimmäisyyksiin meno.

      Poista