lauantai 29. marraskuuta 2014

Liian paljon meitä

Olen ollut hieman maailmanlopun tunnelmissa viime viikot. Syy on mainion kirjan, joka on toisaalta pitänyt otteessaan ahmimiseen asti, ja joka on toisaalta ollut pakko välillä laskea käsistä, koska siitä syntyvä ahdistus on ollut liikaa.


Alan Weismanin Maailma täynnä meitä käsittelee ympäristöongelmia näkökulmasta, jota en ollut aiemmin kirkkaasti ymmärtänyt:

Meitä on liikaa.

Ennen kirjan lukemista kuvittelin kulutuksen olevan avain. Ajattelin, että jos oppisimme ihmiskuntana elämään vaatimattomammin, haluamaan vähemmän, voisimme selviytyä. Sopeutuisimme pienempään tavaramäärään, vähempään materiaan, sulkisimme hiilivoimalat ja kävelisimme enemmän.

Se, mitä en ollut tajunnut (ja nyt tunnen itseni idiootiksi) on, että maailman rajallisia luonnonvaroja on jatkuvasti jakamassa yhä useampi tyyppi. Vaikka onnistuisimmekin suitsimaan tavaroiden kulutusta (mihin Weisman ei kovasti tunnu uskovan), meidän kaikkien täytyy syödä (tiesitkö muuten, että lihantuotannosta aiheutuu jopa 51 % kasvihuonekaasupäästöistä?).

Jos meitä olisi vähemmän, suurempi osuus maapallon pinta-alasta voisi olla ilmakehän hiilidioksidia itseensä sitovaa metsää. Maailman viljely- ja laidunkelpoinen pinta-ala on aika lailla jo käytössä (loppu ala on valtamerta, vuoristoa tai autiomaata). Jos meitä olisi vähemmän, ruokaa voisi tuottaa luonnonmukaisemmin, koska pienemmät sadot riittäisivät. Jo nykyisen väestön ruokkimiseksi on käytettävä lannotteita, tuholaismyrkkyjä ja geenimuunneltuja kasveja (jotka huonontavat ympäristön tilaa entisestään), eikä ruoka silti riitä kaikille. Aliravittujen määrä on jo nyt noin miljardi (kukaan ei tiedä tarkkaan, ks. Kepan tiedote). (Osa ongelmaa on toki ruuan epätasainen jakautuminen: Suomessa ruokaa riittää pois heitettäväksi asti.)

Eli kun peltoja ei saa taiottua lisää, lannoitteita ja myrkkyjä ei soisi lisättävän eikä metsiä hakattavan, miten me ruokimme sen 4 miljardia ihmistä, jotka ovat vielä tulossa? (Eikä kulutuskaan ihan täysin poissa yhtälöstä ole, vaan nuo 11 miljardia ihmistä ostavat autoja ja lehtipuhaltimia siinä missä nykyiset 7 miljardiakin - ja kiihdyttävät siten ilmastonmuutosta entisestään). Mitä tapahtuu, kun ruoka ja/tai vesi loppuu?

Te siellä, jotka tuudittaudutte ajatukseen, että nälänhätä ei ulotu vauraaseen Pohjolaan: mitä uskotte tapahtuvan, jos Pakistanista, Intiasta tai muusta ydinasevaltiosta loppuu ruoka tai puhdas juomavesi?

Niin että minä olen tässä valvonut öitä ja miettinyt, että minkälainen tulevaisuus minun lapsiani oikein odottaakaan. Joitain murheita olin odottanut heidän matkalleen sattuvan, mutta nälänhätä tai ydinsota eivät olleet listallani.


No niin. Huomaatte, etten huijannut niistä maailmanlopun tunnelmista.

Kirjailija itse on toiveikkaampi. Weisman panee uskonsa perhesuunnitteluun, joka onkin kirjan keskeisin aihe ja kantava teema: millä keinoin maailman naiset saadaan tekemään vähemmän lapsia?

Weisman matkustaa kirjassaan kahteenkymmeneen maahan ja tutkii perinteitä ja asenteita perhekokoon liittyen. Tutkimuskohteena on - tietysti - yhden lapsen politiikan Kiina, mutta myös naisten koulutukseen panostaneita maita, joissa syntyvyys on laskenut Kiinan lukuihin ja alle ilman pakkoa.

Syntyvyyden tavoitearvo on Weismanin mukaan yhdestä kahteen lasta. Jos jokainen nainen saa kaksi lasta, väkiluku pysyy ennallaan - jos koko maailma siirtyisi huomenna yhden lapsen politiikkaan, väkiluku kääntyisi nopeaan laskuun ja vuosisadan lopussa meitä olisi vain 1,6 miljardia. Toisaalta pienetkin muutokset yksilötasolla saattavat tarkoittaa sitä, että vuosisadan loppuun mennessä meitä on paljon enemmän kuin nyt ennustetut 11 miljardia. (Katso havainnollinen graafi väestön kasvuennusteista täältä)

Ihan kiva, mutta vieläkin ahdistaa. Suomessa syntyvyys on keskimäärin 1.7 lasta, joten väestömme kutistuu (siksi meikäläisessä keskustelussa ei juurikaan puhuta väestöpommista, vaan kestävyysvajeesta). Ympäristöongelmat ovat kuitenkin globaaleja - ne vaikuttavat meihin kaikkiin riippumatta siitä, mikä oma osuus niiden aiheuttamisessa on ollut. Ei auta, että meidän päästömme ovat pienet (mitä ne eivät ole: WWF:n mukaan jos jokainen maapallon asukas kuluttaisi kuten suomalainen, käyttäisimme loppuun kolmen maapallon luonnonvarat).


Ympäristöongelmien laajuuden edessä ihminen tuntee itsensä helposti pieneksi ja merkityksettömäksi. Se, että jätän hedelmäpussit kauppaan tai syön kasviksia tuntuu mitättömältä näpertelyltä sen rinnalla, että Helsinki lämpiää mahdollisesti vielä vuosikymmeniä ilmastonmuutosta kiihdyttävällä kivihiilellä. Tässä blogissa länkyttäminen on masentavan pieni kannanotto sen rinnalla, että Suomen Yrittäjien puheenjohtaja toteaa lehdessä ympäristön olevan toissijainen arvo: ”Jossakin vaiheessa tässä maassa on pakko hyväksyä sellainen periaate, että yrittämisen arvot ovat tärkeämpiä kuin ympäristön arvot."

Kyynistyminen on kuitenkin pahinta, mitä voi tehdä. Vaikka olenkin saattanut maailmaan kaksi ympäristörikosta, juuri heidän takia haluan vaikuttaa siihen, että saamme suunnan muutettua.

Mutta miten ihmeessä se tehdään?


Noooh, sitä voi vaikka kirjoittaa aiheesta kirjan. Weismanin teosta on myyty yli 7 miljoonaa kappaletta 34 maassa. Ehkä muut lukijat vaikuttuivat siitä yhtä paljon kuin minä, ja ryhtyvät toimiin.

Jos ei osaa kirjoittaa kirjaa, voi kertoa siitä. Siispä vahva suositus: lue Maailma täynnä meitä. Se saattaa pysyvästi muuttaa tapaasi ajatella. Mikä ei välttämättä ole huono asia.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Ojasta allikkoon

Sitä on saattanut kuvitella olevansa jokseenkin tiedostava ja ekohenkinen kuluttaja, ja sitten eräänä päivänä avaa jääkaapin oven huomatakseen, että lähes kaikki siellä on pakattu muoviin.


Juuri kun olin tehnyt ryhtiliikkeen kotiin kannettavien muovipussien välttämiseksi, siirryimme rahaa ja aikaa säästääksemme tekemään ruokaostokset Prisman kauppakassi-palvelusta. Molemmat tavoitteet toteutuivat, mutta muovipussien määrä räjähti käsiin.

Prisman pakkaajat ilmeisesti pelkäävät, että tuotteet hajoavat kotiinkuljetuksen aikana, ja raivoisat asiakkaat vaativat rahoja takaisin tai lopettavat palvelun käytön. Siispä kaikki lantuista kananmuniin pakataan yksittäin muovisiin hedelmäpusseihin. Saimme järjettömän käytännön loppumaan antamalla palautetta kahdella kierroksella: ensimmäisen palautteen jälkeen muovipussit korvattiin biohajoavilla hedelmäpusseilla - tuhlausta sekin, sillä en keksi uusiokäyttöä niille siinä määrin, mitä niitä Prismasta kotiin tuli (osan käytän leivonnaisten pakastepusseina, mutten minä nyt päivittäin leivo). Toisen palautteen jälkeen saimme hedelmät ja vihannekset kuten pitääkin, yhteen suureen paperikassiin pakattuna. (Mutta arvaan, että kaikki ne asiakkaat, jotka ovat jättäneet palautteen antamatta, saavat nyt lanttunsa muovipussissa.)

Ostosten pakkaaminen on toinen ongelma: ne pakataan puolillaan oleviin muovikasseihin (täyteen pakkaamista ei ilmeisesti harrasteta samassa ostosten rikkoutumisen pelossa), joten taloutemme hukkuu muovikasseihin. Seuraavaksi voimme pyytää pakkaamista paperikasseihin, mutten minä paperisillekaan loputtomasti keksi uutta käyttötarkoitusta. Parempi olisi käyttää kasseja ylipäätään vähemmän.

Hei te siellä S-ryhmässä, jos olette kuulolla: voisitte kehittää kestokassien kierrätyspalvelun, jossa asiakas noutaa ostokset kestokasseihin pakattuna, ja samalla jättää myymälään edelliskerran kestokassit. (Koska eihän siinäkään ole järkeä, että joka ostoskerralla ostaa uusia kestokasseja edellisten kaveriksi, vaan vanhatkin pitää saada kiertoon.) Mitäs sanotte? Luonto kiittää, asiakkaat kiittävät, te saisitte edelläkävijän mainetta.

**

Luin artikkelin newyorkilaisnaisesta, joka ei tuota lainkaan roskaa. Ei yhtään. Hän oli havahtunut samaan kuin minä, että näennäisistä ympäristöarvoistaan huolimatta hän elää yhtä tuhlailevasti kuin loputkin länsimaisista kuluttajista. Ensin hän ryhtyi ostamaan ruokansa ilman pakkauksia (ilmeisesti Yhdysvalloissa on kauppoja, joista saa ostettua jauhot, makaroonit ynnä muut omiin säilytysastioihin? Entä kermaviilit, raejuustot, jogurtit?). Seuraavaksi hän luopui valmiskosmetiikasta, ja tekee nykyään kaiken itse hammastahnasta vartalovoiteisiin.

Aikamoista. Lisätietoja roskattomasta elämästä blogista Trash is for Tossers.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Nainen, uskottavuus ja perhe

Olen tässä viimeaikoina päivittänyt ansioluetteloani. Lisäsin sinne linkin tähän blogiin. Halusin kertoa, että olen äitiyslomalla tehnyt muutakin kuin vaihtanut vaippoja, ja olen minä blogista ylpeäkin. 205 julkaistua tekstiä ja 2481 kommenttia juuri sitä laadukasta ajatusten vaihtoa, jota varten blogin perustinkin.

Yksi seikka kuitenkin mietityttää. Se on se sama, miksi bloggaan edelleen puolianonyymisti: entä, jos blogini myötä profiloidun vain äidiksi?

Nopeasti tuumattuna ajatus on älytön. Ei kukaan meistä ole "vain" yhtään mitään. Vain nainen, vain helsinkiläinen, vain sinisilmäinen, vain sen ja sen alan ammattilainen.

Ja kuitenkin: ei ole tapana, että urallaan edenneet (tai siihen tähtäävät) naiset esittelevät julkisesti perhettään (noh, en minäkään varsinaisesti esittele, kunhan pohdin vanhemmuutta, mutta ymmärrätte yskän).

Kun entinen Obaman hallinnon huippuvirkamies Anne-Marie Slaughter kirjoitti The Atlantic -aikakauslehdessä päätöksestään jättää tehtävänsä perhesyiden takia, urasuuntautuneet naiset sanoivat, että perheestä puhuminen heikentää sekä omaa että naisten yleistä uskottavuutta työmarkkinoilla. Myös Lean In -kirjan kirjoittanut Facebookin johtaja Sheryl Sandberg kohtasi arvostelua, kun hän puhui julkisesti perheen ja työn yhteensovittamisesta.

Niin että jos julkisesti kerron olevani äiti, katoaako minusta asiantuntijuus? Vai onko se niin, että koska minulla on lapsia, en ole enää sitoutunut töihini?

Olen sen verran idealisti, että haluan uskoa työelämän haluun ottaa vastaan kaiken osaamisen, mitä on tarjolla. Aion puhua perhearjesta ja vanhemmuuden haasteista jatkossakin, tässä blogissa ja sen ulkopuolella. Sen lisäksi aion olla ihan pirun hyvä työssäni. Palikoita pitänee yhteensovittaa ja palloja pitää ilmassa, mutta onnistuu se muiltakin (ja jos jotain on äitiys opettanut, niin priorisointia).

Riikka Venäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan reilu vuosi sitten, että nykyisen vaikenemisen kulttuurin sijaan työelämässä pitäisi puhua perheistä enemmän. Vain siten saamme koko lahjakkuusreservin käyttöön, ja vain siten saamme tilaa uusille innovaatioille, jotka helpottavat työn ja perheen yhteensovittamista.

Miten te koette perheestä puhumisen työpaikalla? Onko se niin tabu kuin Slaughterin, Sandbergin ja Venäläisen kokemukset antavat ymmärtää? Piilottelevatko naisjohtajat perheitään, laskeeko perheestä puhuminen naisen ammatillista uskottavuutta?

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Mene metsään ihminen

"Kauppojen lisäksi on varsin vähän paikkoja, joissa koko perhe voi viettää aikaa ilman pääsymaksua ja huonollakin säällä", kerrotaan Helsingin Sanomien jutussa, jonka mukaan Ikea on mainiota ajanvietettä lapsiperheille, etenkin sadesäällä.

Aiemmassa Hesarin jutussa selitettiin sisäleikkipuistojen suosiota sillä, että "monesta vanhemmasta rajattu sisätila tuntuu turvallisemmalta kuin villi mellastus ulkoilmassa".

Nyt ihmiset. Sade on vain vettä. Ei se pahaa tee. Eikä lapsen elämässä kaiken tarvitse olla pehmustettua.



Lapset rakastavat kuralätäköitä. Oikeissa varusteissa vedessä läträäminen on hauskaa aikuisellekin. Tokihan vesisateessa värjöttely on kurjaa, jos on märät vaatteet ja paleltaakin vielä. Minulla onkin vinkki: Ikean sijaan voisi mennä vaikka retkeilyvälinekauppaan. Ostaa kunnon kuorivaatteet, kumisaappaat ja villakerraston. Niillä pärjää säässä kuin säässä, kerroksia lisäten ja poistaen tarpeen mukaan.

En minä sitä, etteikö sisäleikkipuisto tai vaikkapa Ikeakin voisi olla mukavaa satunnaista huvia. Tai etteikö toisinaan voisi ulkoistaa lasten pihaleikkejä päiväkodille, toiselle vanhemmalle tai isovanhemmille.

Mutta se ei vaan päähäni mahdu, että luonnonvarainen ympäristö olisi jotenkin vaarallinen, koska siitä puuttuu aidat ja pehmusteet. Tai että sateella ulkoilu ei kerta kaikkiaan tule ikinä kysymykseen.

Jotkut vanhemmat sanovat, etteivät he ole oikein hiekkalaatikkotyyppiä. Ymmärrän. En minäkään ole. Leikkipuisto voi olla aikuiselle tylsä paikka, etenkin sateella, jolloin siellä ei yleensä ole ketään muuta. Itse olen välillä niin kypsä hiekkalaatikkoleikkeihin, että lähden lasten kanssa muualle ulkoilemaan. Paikan ei tarvitse olla kummoinen. Menemme rantaan kiviä heittelemään. Tai kävelylle läheisille kevyen liikenteen väylille. Saatamme hypätä bussiin, jotta pääsemme metsänreunaan. Tai sitten yksinkertaisesti etsimme lähimmän ison vesilätäkön, johon lapset menevät istumaan.

En koe olevani mikään eränkävijä. Ulkoilu on minulle tapa pysyä selväjärkisenä pikkulapsiarjen keskellä. Raitis ulkoilma piristää enemmän kuin mikään määrä kahvia. Hermotkin lepäävät, kun lapset saavat purkaa energiaansa kiipeilemättä sisällä seinille. Kuravaatteiden pukemisesta en minäkään pidä, mutta niiden olemassaolo on silti suuri helpotus.

Niin että ihan en ymmärtänyt tuota Hesarin juttua. Kauppojen lisäksi on vaikka mitä paikkoja, jonne koko perhe voi yhdessä mennä ilman pääsymaksua. Astut vain ovesta ulos.

Filosofiaa lapsille

"Alunperin firmasta piti tulla leluvuokraamo ja kahvila. Vasta muutaman mutkan kautta syntyi ajatus lasten filosofiakahvilasta", lounasseuralaiseni selittää innoissaan yrityksensä syntyä.

Olen sopinut tapaamisen Leluteekin Emilian kanssa, koska halusin tietää, miltä hyppäys yrittäjän kenkiin tuntuu. Leluteekki on lasten filosofiakahviloita toteuttava yritys, ja perheaiheinen blogi filosofian maisterin elämänmakuisilla pohdinnoilla höystettynä. Itseäni yrittäminen on aina kiinnostanut, mutta samalla se tuntuu jättiloikalta tuntemattomaan: vapaudelta päättää kaikesta itse, mutta toisaalta myös suurelta vastuulta. Entä jos homma ei onnistukaan?

"Suomessa on niin hyvä turvaverkko, ettei mua oikeastaan huoleta. Sitä olen toki miettinyt, olisinko ryhtynyt yrittäjäksi jossain toisessa maassa, esimerkiksi Yhdysvalloissa. Todennäköisesti en.", Emilia toteaa, mutta jatkaa toteamalla, että ilman perheen toista palkansaajaa ei yrittäjyys olisi Suomessakaan ollut hänelle vaihtoehto.



Emilian alkuperäinen ajatus leluvuokraamosta on innostava. Tavara on jokaisen lapsiperheen riesa, ja kestävimmälläkin lelulla on oma käyttöikänsä, jonka jälkeen siitä vain haluaa eroon. Vuokrauspalvelu poistaisi tavaran omistamisen taakan. Ongelmaksi tuli tarvittava liiketila, jota ei tahtonut löytyä.

Innostava on ajatus lasten filosofiakahvilastakin. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja avoimia. Heidän aivonsa ovat valmiit ottamaan vastaan kaikenlaisia ajatusleikkejä, heillä ei ole pinttyneitä uskomuksia siitä, miten asiat ovat. Synnynnäisiä filosofeja, siis!

Millainen harrastus on lasten filosofointi? Pitääkö sitä varten olla huippuälykäs tai haluta sellaiseksi? Onko tämä vain yksi esimerkki siitä, miten vanhemmat treenauttavat lapsiaan yhä nuorempina?

Emilia hymähtää. "Ennen kaikkea filosofiakahvilat ovat hauska yhteinen hetki lapselle ja vanhemmalle. Mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä enemmän tämä on myös vanhemman harrastus - kuten kaikissa lasten harrastuksissa. Silloin pitää totta kai pohtia, kuinka paljon on itse vanhempana halukas antautumaan ajatusten pöyhimiseen lapsen kanssa."

Lapsia treenaamassa Emilia ei ole. "Ei filosofiakerho ole yhdellekään lapselle välttämätön harrastus, tai ehto elämässä pärjäämiselle. Ei mikään harrastus ole. Mutta harrastukset voivat silti olla hauskoja ja antoisia."

Näinhän se on. Mutta mennään takaisin siihen yrittäjyyteen: sinähän olet nyt toimitusjohtaja. Miltä se tuntuu?

Emiliaa naurattaa. "En mä osaa mieltää itseäni toimitusjohtajaksi. Toistaiseksi työllistän vasta itseni, vaikka haaveissa on, että jonain päivänä Leluteekki olisi nykyistä isompi."

Palkkatyöstä Emilia kertoo kaipaavansa eniten sparrauskumppania: "Olisi mukavaa, jos asioita voisi pallotella toisen kanssa. Nyt kaikki päätökset ja niihin liittyvä pohdinta on yksin minulla."

Jatkamme lounasta pohtimalla erilaisia naisyrittäjäverkostoja, nais- ja miesjohtajuutta ja lapsille suunnattuja palveluita. Oman pohdintani keskeyttää aika ajoin vaahtosammuttimen kokoinen lounasseuralaiseni, joka taitaa jo kaivata päiväunille. Nappaan vielä Emiliasta kuvan, ja suuntaan väsähtäneen kuopukseni kanssa kotia kohti. Taidamme mennä esikoisen kanssa kokeilemaan tunnin filosofointia. Siitä saattaa tulla hauska juttu.

Nostan hattua Emilialle rohkeudesta seurata omaa unelmaansa. Kaikkea hyvää, ja tavataan samoissa merkeissä!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Mullistuksia

Olin jo kirjoittanut tänne tekstin siitä, miten pieni vauvani on yhtäkkiä muuttunut tomeraksi ja taitavaksi kolmevuotiaaksi, joka suuntautuu entistä enemmän äidistä poispäin, kohti maailmaa ja muita ihmisiä.

Siitä tuli sellaista siirappia, että pyyhin sen pois.

Haluan sittenkin varata lässytyshetket vain meille kahdelle. Ei se kenellekään muulle kuulu, kuinka ihmeellinen esikoiseni on.

Olin kirjoittanut tekstin siitäkin, miten vaikeaa minulle välillä on päästää irti, höllätä napanuorasta. Sekin teksti tuntui turhan intiimiltä, mutta yritän vielä.

Esikoinen sai paikan päiväkodista, joka on kaikkea sitä, mitä päiväkodilta toivon. Sain olla mukana ensimmäiset päivät pehmeän laskun hengessä, mutta se taisi olla pehmeää laskua myös minulle. Irti päästäminen on helpompaa, kun sain vierestä seurata, miten hienosti kaikki asiat päiväkodissa sujuvat, miten osaavaa henkilökunta on, miten rauhalliseksi he ovat päivän rakentaneet.






Päiväkotiarki on meillä vasta alussa, ja voi olla, että haasteet ovat vasta edessä. Toistaiseksi on kuitenkin levollinen fiilis. Ristiriitainen, mutta levollinen.

En ole ihan vielä tottunut siihen, että kolmena päivänä viikossa esikoinen viettää päivät jossain muualla kuin kotona. Yhden lapsen kanssa elo on aika lailla leppoisampaa (voi vaikka käydä lounastreffeillä yrittäjäksi ryhtyneen blogikaverin kanssa). Etenkin, kun tuo yksi lapsi nukkuu päiväunia. Oma aika on ollut vieras käsite niin pitkään, etten ihan vielä tiedä, mitä sillä kaikella tekisin. Nukun päiväunia, siivoan, roikun netissä, luen kirjaa, katson elokuvia?

Vielä on päiväkotipäivissä hitunen ikävää mukana. Siellä se iso lapseni nyt on, mennä viipottaa. Joku muu puhaltaa pipit pois, joku muu kuuntelee kekseliäitä juttuja. Hassu tunne tämä, en ihan vielä ole sinut sen kanssa, mutta tulen olemaan.