maanantai 10. marraskuuta 2014

Mullistuksia

Olin jo kirjoittanut tänne tekstin siitä, miten pieni vauvani on yhtäkkiä muuttunut tomeraksi ja taitavaksi kolmevuotiaaksi, joka suuntautuu entistä enemmän äidistä poispäin, kohti maailmaa ja muita ihmisiä.

Siitä tuli sellaista siirappia, että pyyhin sen pois.

Haluan sittenkin varata lässytyshetket vain meille kahdelle. Ei se kenellekään muulle kuulu, kuinka ihmeellinen esikoiseni on.

Olin kirjoittanut tekstin siitäkin, miten vaikeaa minulle välillä on päästää irti, höllätä napanuorasta. Sekin teksti tuntui turhan intiimiltä, mutta yritän vielä.

Esikoinen sai paikan päiväkodista, joka on kaikkea sitä, mitä päiväkodilta toivon. Sain olla mukana ensimmäiset päivät pehmeän laskun hengessä, mutta se taisi olla pehmeää laskua myös minulle. Irti päästäminen on helpompaa, kun sain vierestä seurata, miten hienosti kaikki asiat päiväkodissa sujuvat, miten osaavaa henkilökunta on, miten rauhalliseksi he ovat päivän rakentaneet.






Päiväkotiarki on meillä vasta alussa, ja voi olla, että haasteet ovat vasta edessä. Toistaiseksi on kuitenkin levollinen fiilis. Ristiriitainen, mutta levollinen.

En ole ihan vielä tottunut siihen, että kolmena päivänä viikossa esikoinen viettää päivät jossain muualla kuin kotona. Yhden lapsen kanssa elo on aika lailla leppoisampaa (voi vaikka käydä lounastreffeillä yrittäjäksi ryhtyneen blogikaverin kanssa). Etenkin, kun tuo yksi lapsi nukkuu päiväunia. Oma aika on ollut vieras käsite niin pitkään, etten ihan vielä tiedä, mitä sillä kaikella tekisin. Nukun päiväunia, siivoan, roikun netissä, luen kirjaa, katson elokuvia?

Vielä on päiväkotipäivissä hitunen ikävää mukana. Siellä se iso lapseni nyt on, mennä viipottaa. Joku muu puhaltaa pipit pois, joku muu kuuntelee kekseliäitä juttuja. Hassu tunne tämä, en ihan vielä ole sinut sen kanssa, mutta tulen olemaan.

12 kommenttia:

  1. Muistan miten hämmentävää oli, kun esikoinen alkoi laulaa lauluja, joita en ollut opettanut sille. Aurinko aurinko lettuja paistaa, ja sitä rataa.

    Mulla on edelleen lapsia vähän ikävä, kun ne on siellä tarhassaan. Ja samalla se on kauhean helpottavaa. Neljän vuoden kotiäitiys näin jälkikäteen katsottuna oli tietyssä mielessä tosi rankkaa hommaa.

    Kivaa, että olette löytäneet mieleisen päiväkodin! Siitä voi tosiaan taputtaa itseään selkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ON hämmentävää. Mulle tuo tuli vastaan jo vuosi sitten, kun esikoinen aloitti kerhossa. Hän rupesi sen myötä laulamaan, mitä ei ollut kotioloissa ennen tehnyt (vaikka minä kyllä lauloin, tosin omatekoisia lauluja, jotka eivät ehkä sitten olleet sytyttäneet :D).

      Meidän päiväkoti on aivan mahtava! Jäi kirjoittamatta tuohon, että oheiset kuvat ovat päiväkodin leikkipaikalta :) (paitsi viimeinen, joka on lapsivapaalta lounaalta). Skidit ovat päiväkodin kanssa metsäretkellä joka päivä. Aika mahtavaa.

      Poista
  2. Mun tuli kauhea ikävä ipanaa kun luin tämän. Mutta aina kun haen lapsen tarhasta, se on siellä jotenkin kauhean tyytyväisenä puuhaamassa. Ei aina kotonakaan sillä lailla. Niisk.

    Hyvä, että teidän mesta vaikuttaa noin hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oma ipanahan ei haluaisi päiväkodista lähteä kotiin lainkaan. Eilen jouduin kantamaan tyypin pois, itkupotkuraivareiden kera... :D Mutta se lienee hyvä asia, että viihtyy. Eihän sitä ikävää kestäisi, jos olisi tunne, ettei lapsella ole hyvä olla.

      Poista
  3. Saman huomion olen tehnyt kuin Lupiini, se on hämmentävää huomata kuinka lapsella on muutakin elämää kuin koti. Ajoittain olen ollut jopa kateellinen, joku muu saa osallistua niiden ihmeellisten lasteni elämään päivisin. Sitten se myös helpottavaa :) Onni on toimiva päiväkoti ja ne tädit (saako heitä tätitellä edes, haha!) joiden kanssa kemiat kolahtaa. Kuopukseni rakastaa omahoitajaansa, se on ihanaa ja haikeaa huomata :)

    Uutta arkea, tsemppiä siihen! Nauti omista hetkistä. Ja voi, minä rakastan lapsilässytyksiä, ei niitä ole koskaan liikaa (hyvällä maulla tehtynä), mutta ymmärrän että asiat halua pitää itsellään. Olen itse sanaton kun pienin täyttää jo kaksi, miten ihmeessä se on mahdollista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen kateellinen! Ja samalla mietin, että osaavatkohan ne siellä arvostaa sitä onnea, että saavat päivänsä viettää just mun jälkikasvun kanssa :D

      Meillä on muuten päiväkodissa yksi setäkin, joka on ihan loistotyyppi!

      Minäkin rakastan lapsilässytyksiä, mutta olen huomannut, etten itse pysty niihin. Tunteet ovat niin suuria, että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Ja jos onnistunkin, niin ne sanat kuiskin hiljaa lapseni korvaan, en kailota maailmalle.

      Poista
  4. Meidän lapset pääsi aivan ihanaan päiväkotiin nyt syksyllä. On paljon helpompi olla, kun tietää että ne viihtyy. Ne saa askarrella ja rakennella vaikka minkälaisilla rakennussarjoilla, ne oppii lauluja ja pääsee pihalle temmeltämään (olen ollut aina vähän huono hiekkalaatikkoäiti). Vuoden takaiseen ero on myös siinä, että niiden kanssa voi jo ihan oikeasti jutella päivästä. Valitettavasti eka päiväkoti ei ollut näin ihana ja ymmärrän hyvin että resurssit. Nyt on kuitenkin tosi hyvä fiilis ja lapset lähtee mielellään päiväkotiin, ei enää huutoitkua niin kuin keväällä. On helpompi päästää vähän irti kun on varma siitä, että kaikki on hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on just näin! Tosi kiva, että teillekin löytyi mukava päiväkoti.

      Munkin mielestä on kivaa, kun lapsen kanssa voi jutella päivästä. Pääsen jotenkin mukaan siihen, vaikken ole läsnä ollutkaan.

      Poista
  5. Oi, onnittelut on paikallaan, kun päiväkodin kanssa on natsannut noin hyvin! Me mentiin mun 1,5 vuotiaan kanssa tänä syksynä ekan kerran perhekerhoon, sellaiseen, missä lapset ovat tunnin verran hoitajien kanssa omissa tiloissaan ja vanhemmat omissa tiloissaan kahvittelemassa. Mulle oli siinäkin jo ihan itkussa pitelemistä, kun heti ekalla kerralla poikanen jäi niin innoissaan sinne muiden kanssa eikä ikävöinyt äitiä ollenkaan! Oltiinhan me sentään samassa talossa, mutta ne suljetut ovet siinä välissä! Nyt oon jo tottunut, ja osaan jopa nauttia siitä tunnista muiden vanhempien kanssa rauhassa :)
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun ekat kipuilut oli vuosi sitten, kun esikoinen aloitti kerhossa. 2,5 tuntia kaksi kertaa viikossa, siellä se meni ihan reippaana ja onnellisena :)

      Ja nyt tietty kipuilin, kun kerho loppui. Siellä oli niin ihana ohjaaja ja kivat kerhokaverit.

      Poista
  6. Voi, mielelläni olisin lukenut sitä siirappia. Mutta ymmärrän. Samat asiat haluan pitää poissa omastakin blogista. Tänään nvlakäynnillä varsinkin aloin pohtia näitä lapsia ja niiden erilaisia persoonaa ja taitoja ja tekisi mieli kirjoittaa. Mutta koen ettei minulla ole siihen oikeutta. Etten halua jakaa lasiani maailmalle. (jospa koittaisin kumminkin kirjoittaa itselleni ylös.)

    Tsempit napanuoran venyttämiseen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Mulla on ihan sama. Ihanahan se olisi maailmalle julistaa, miten mahtavia tyyppejä nuo omat ovat, mutta ehkei se kuitenkaan ole julistuksen paikka.

      Poista