tiistai 18. marraskuuta 2014

Nainen, uskottavuus ja perhe

Olen tässä viimeaikoina päivittänyt ansioluetteloani. Lisäsin sinne linkin tähän blogiin. Halusin kertoa, että olen äitiyslomalla tehnyt muutakin kuin vaihtanut vaippoja, ja olen minä blogista ylpeäkin. 205 julkaistua tekstiä ja 2481 kommenttia juuri sitä laadukasta ajatusten vaihtoa, jota varten blogin perustinkin.

Yksi seikka kuitenkin mietityttää. Se on se sama, miksi bloggaan edelleen puolianonyymisti: entä, jos blogini myötä profiloidun vain äidiksi?

Nopeasti tuumattuna ajatus on älytön. Ei kukaan meistä ole "vain" yhtään mitään. Vain nainen, vain helsinkiläinen, vain sinisilmäinen, vain sen ja sen alan ammattilainen.

Ja kuitenkin: ei ole tapana, että urallaan edenneet (tai siihen tähtäävät) naiset esittelevät julkisesti perhettään (noh, en minäkään varsinaisesti esittele, kunhan pohdin vanhemmuutta, mutta ymmärrätte yskän).

Kun entinen Obaman hallinnon huippuvirkamies Anne-Marie Slaughter kirjoitti The Atlantic -aikakauslehdessä päätöksestään jättää tehtävänsä perhesyiden takia, urasuuntautuneet naiset sanoivat, että perheestä puhuminen heikentää sekä omaa että naisten yleistä uskottavuutta työmarkkinoilla. Myös Lean In -kirjan kirjoittanut Facebookin johtaja Sheryl Sandberg kohtasi arvostelua, kun hän puhui julkisesti perheen ja työn yhteensovittamisesta.

Niin että jos julkisesti kerron olevani äiti, katoaako minusta asiantuntijuus? Vai onko se niin, että koska minulla on lapsia, en ole enää sitoutunut töihini?

Olen sen verran idealisti, että haluan uskoa työelämän haluun ottaa vastaan kaiken osaamisen, mitä on tarjolla. Aion puhua perhearjesta ja vanhemmuuden haasteista jatkossakin, tässä blogissa ja sen ulkopuolella. Sen lisäksi aion olla ihan pirun hyvä työssäni. Palikoita pitänee yhteensovittaa ja palloja pitää ilmassa, mutta onnistuu se muiltakin (ja jos jotain on äitiys opettanut, niin priorisointia).

Riikka Venäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan reilu vuosi sitten, että nykyisen vaikenemisen kulttuurin sijaan työelämässä pitäisi puhua perheistä enemmän. Vain siten saamme koko lahjakkuusreservin käyttöön, ja vain siten saamme tilaa uusille innovaatioille, jotka helpottavat työn ja perheen yhteensovittamista.

Miten te koette perheestä puhumisen työpaikalla? Onko se niin tabu kuin Slaughterin, Sandbergin ja Venäläisen kokemukset antavat ymmärtää? Piilottelevatko naisjohtajat perheitään, laskeeko perheestä puhuminen naisen ammatillista uskottavuutta?

12 kommenttia:

  1. Hyvä aihe, mietityttää minua useinkin. Meillä on perheitä arvostava kulttuuri töissä, ja kohdallani joustetaan paljon juurikin pieniä lapsia ajatellen. Olen siitä kiitollinen päivittäin. Olen alkanut itse arvostamaan enemmän kotivuosiani työelämään palattuani, ne olivat kallisarvoista aikaa ja nyt näen miten hyödyllisiäkin ne olivat.

    Minusta on hienoa että laitoit blogisi ansioluetteloon! Minun kohdallani arvostettiin kirjoittamista ja valokuvausta ja nämä olivat eräätkin syyt miksi minut palkattiin. Nyt on tosin iskenyt ujouden puuska. Minut palkanneet ihmiset tietävät siis blogistani ja vähän jo mietin että mitä sitä haluaa kirjoittaa, mitä ei, tai haluaako koko hommaa enää jatkaa. Se on aina ollut sellainen yksityinen pääntuuletuspaikka. Jää siis nähtäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksityisyys on toinen seikka, mitä itsekin pohdin. Vaikka olen pyrkinyt kirjoittamaan siivosti jo tähän asti, aina välillä kaipaan sellaista todellista anonyymiyttä, että voisi tuulettaa sellaisiakin ajatuksia, joita ei halua ihan koko maailmalle jakaa.

      Poista
  2. Adan tavoin minäkin arvostan kotiäitivuosia taas erilailla. Perheestä puhuminen on minusta työpaikalla yksi aihe muiden piirissä vapaan tai small talk keskustelun aikana.
    Rohkea veto sinulta tämä blogin laitto ansioluetteloon! Kyllä itse asiassa minäkin olen miettinyt asiaa jos esim hakisi töitä jossa omasta blogista olisi jotakin hyötyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta onko se oikeastaan rohkeaa? Blogini näyttää aika hyvin millainen olen, arvomaailmani ja kiinnostuksenkohteeni. Jos työnantaja näkee niissä ristiriidan, niin ehkä meitä ei ole tarkoitettu yhteen :)

      Poista
  3. Terveydenhoitoalalla on tullut vastaan ajatus "ai sinulla on lapsia, hienoa, osaat varmaan sujuvasti kohdata ne täälläkin". Perheellisyys helpottaa uskottavuutta itselläni, näin koen. ( ja koen että se totta vie tuo varmuutta)

    -nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Itsekin suhtaudun hieman varauksella lastenlääkäriin, jolla ei ole omia lapsia. Vaikka tietysti osaaminen tulee koulutuksesta ja työkokemuksesta, mutta ehkä omat lapset on se käytännön harjoittelu, jota sitäkin arvostan :)

      Poista
  4. ...ja minusta kun taas tuntuu, että poliitikkonaiset varsinkin puhuu perheestään ja kaikesta muusta sen sellaisesta kevyemmästä. Ehkä mula on sit vääristynyt kuva tästä. Mene ja tiedä. Minusta vain miespoliitikot puhuvat aikakauslehdissä enemmän juurikin siitä urasta ja työstään ja naiset muodista ja perheestä. Sorrun siis itsekin tuohon syyllistävään ajatteluun, että naiset itse tekevät itsestään niitä kevyemmin otettavia.

    Siinä kai yksi syy, miksi pidän bloggerissa nämä mammajutut ja "erillään" muusta somesta. Etenkin omilta nettisivuilta, poliitikkoprofiilista jne. Vaikkakin kirjoitan omalla nimellä ja julkisesti. Mutta että oma areenansa kullekin jutulle.

    Mutta niin.. voin sanoa olevani äiti. Ei se minua määritä kokonaan. Ja sainpahan näyttää närhen munat useampaan kertaan epäilijöille. SIis kun vuosi sitten näihin aikoihin ehdokkuudestani tuli virallista, kommentoi monet kuinka typerää on että listalla on kouluttautumattomia (niitä joilla gradu on kesken) ja kuinka joku kotiäiti (minä) voi nyt ehkä jonkun kotiäidin äänen saada. Kyllä kyseessä oli nelikymppiset miehet. Käänsivät tosin päänsä parin ekan vaalitilaisuuteni ja vaalipaneelin (joihin osallistuin muutaman istuvan mepin kanssa) jälkeen ja liittyivät tukijoukkoihin. Että ehkä se titteli, joka vaaleissa kohdallani luki, ei määritä sitä mitä osaan tai olen.

    Niin. Siinä luki kotiäiti, opiskelija.

    Juu, tällä kommentilla ei ollut mitään pointti.. kirjoitin vain mitä nyt mieleen heräs tästä postauksesta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietinkin sinua, kun kirjoitin tämän tekstin. Politiikassa on monella tapaa perinteiset sukupuoliroolit vielä vallassa, mm. juuri tuossa, keitä naistenlehtien haastatteluissa näkyy. Onkohan se niin, että naispoliitikot ovat itse haastatteluihin tyrkyllä, vai eivätkö naistenlehtien toimittajat osaa kysyä haastateltavaksi miehiä?

      Vaikka toisaalta muistan Carl Haglundin esiintyneen Kuukausiliitteen muotijutussa ja antaneen haastatteluita solmiokokoelmastaan, tyylitaituri kun on. Alex Stubb on kirjoittanut urheiluharrastuksestaan kirjankin - mutta onko se eri juttu, kun harrastus on miehekäs triathlon? Mutta siis eivät miespoliitikotkaan vain politiikasta julkisuudessa kerro, vaikka toki perheestä vaikenevatkin.

      Jotkut feministit ovat sitä mieltä, että Jutta Urpilaiselta ei saisi kysellä perheenperustamisaikeista, koska Jyrki Kataiseltakaan ei kysellä perheestä. Itse olen taipuvainen olemaan enemmän samaa mieltä Riikka Venäläisen kanssa: naiset ja perheet hyötyvät enemmän siitä, että perhe-elämästä puhutaan avoimesti.

      Olen samaa mieltä, ettei äitiys (tietenkään) määritä ketään kokonaan. Se on yksi osa, varmasti merkityksellinen sellainen, mutta jokainen meistä on paljon muutakin.

      Poista
    2. Juuri kun äsken kurkkasin taas fb:hen niin sopivasti heti ensimmäisenä pomppasi yhden (nais!)ehdokkaan jakama kuva. Kuvassa juttu hänestä ja hänen perheestään seura-lehdessä.

      Ja siis tarkoitin tosiaan tuota, että miespoliitikot harvemmin puhuvat lehdessä perheestään. Poikkeuksena ehkä Kaikkonen - mutta toisaalta, hänen vaimonsakin on poliitikko.

      Minusta ylipäätään kenenkään perheenperustamisesta ei tarvitsisi kysellä. Ei sen poliitikonkaan. Toki, jos joku haluaa kertoa itse, niin se on minusta asia erikseen.

      Urpilaisen kanssa kun ollaan samoilta seuduilta kotoisin niin välillä jossain tilaisuudessa joku jaksoi aina sitäkin kommentoida (etenkin naiset), kuinka se Urpilainen on itsekäs eikä sillä ole arvotkaan kohdillaan kun ei ole perhettä perustanut ja kohta menee junakin ohi. Minusta tuo on loukkaavaa. Ei lasten lukumäärä (oli se nolla tai 15 tai jotain siltä väliltä) määritä kenenkään ihmisarvoa tai välttämättä edes arvomaailmaa.

      Aika vaivaantunut olo tuli myös niistä kommenteista, joissa minua kehuttiin kun olin sentään tajunnut ajoissa perustaa perheen ja arvot oli kohdillaan.. Argh.

      Poista
    3. Mä olen ehkä naiivi, mutta mä kaipaisin enemmän sitä, että kukin meistä voisi olla oma itsensä. Toiveineen, suunnitelmineen, oman minänsä eri puolineen. Kun ei kukaan meistä elä vain yhtä roolia, oli se rooli sitten rautainen ammattilainen, rakastava puoliso tai lempeä vanhempi. Se, että joutuu yhdellä elämän osa-alueella piilottelemaan toista, ei tehne hyvää kenellekään.

      Totta kai olen samaa mieltä kanssasi siitä, että Urpilaisen saamat kommentit ovat tökeröitä ja loukkaavia. Silti toivoisin, että lapsihaaveista (tai lapsettomuuspäätöksestä) voisi puhua siinä missä muistakin asioista. Tietysti toivon myös, ettei ketään luokiteltaisi lapsiluvun tai parisuhdestatuksen mukaan, ne kun eivät välttämättä korreloi minkään muun ominaisuuden kanssa.

      Tiedän, että olemme vielä aika kaukana siitä, mutta aina voi haaveilla :)

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus, vaikeita kysymyksiä. Itse päädyin toimimaan puoliksi julkisesti. Kirjoitan omalla etunimelläni ja kasvoillani ja nimen omaan työstä, perheestä ja niiden yhteensovittamisesta. En kuitenkaan mainitse työnantajani nimeä koska blogini on minun henkilökohtainen blogini, en kirjoita työnantajani edustajana enkä suoraan työasioista vaan niistä ajatuksista joita työ & vanhemmuus päässäni herättää. Vähän samoin kuin perheblogissani yritän olla kirjoittamatta lasten tekemisistä ja sen sijaan kirjoitan niistä ajatuksista joita perhe-elämä minussa herättää. En tiedä olenko onnistunut ja kuinka vaikeaa tästä tulee, onhan blogini vasta aivan alkutaipaleella...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen tavallaan puoliksi julkinen myös: linkitin tuonne sivuun Twitter- ja Instagram-tilini, jotka ovat omalla nimelläni (en ole jaksanut blogille erikseen tilejä perustaa, eli ne eivät ole blogin laajennus, mutta niiden kautta blogin lukijat pääsevät kurkistamaan, mitä sellaista mielessäni pyörii, joka ei koskaan blogiin asti päädy). Eli blogin lukija saa selville henkilöllisyyteni, mutta minut muuta kautta tunteva ei välttämättä koskaan päädy blogini lukijaksi.

      Tämä saattaa muuttua vielä, kovasti pohdituttaa bloggaaminen ihan avoimesti omalla naamalla ja nimellä. Mutta vaikka bloggaisinkin nimellä, en tekisi sitä työnantajani edustajana vaan omana itsenäni. (Yhdellä vanhalla kollegalla lukee Twitterin esittelyssä "ajatukseni ovat omiani", mikä naurattaa mua aina, vaikka onkin ihan itsestäänselvyys)

      Poista