tiistai 30. joulukuuta 2014

Kohti täydellistä vaatekaappia (eli vaatekaapin suunnitelmatalous käytännössä)

Osana täydellisen vaatekaapin metsästystä harjoittelin tämän vuoden vaatekaapin suunnitelmataloutta. Halusin lisää suunnitelmallisuutta ostoksiini ja ennen kaikkea halusin eroon virheostoksista. Vaatekaappia raivatessa oli käynyt ilmi, että ostin mitä mieleen juolahtaa, en sitä, mitä tarvitsen. Vaatteisiin kuluttamistani summista minulla ei ollut aavistustakaan.

Ennen lapsia saatoin kuluttaa aikaa kaupoissa, vaikka en varsinaisesti tarvinnut mitään. Usein mukaan tarttui silti jotakin. Silloin, kun todella tarvitsin jotakin, tarve oli yleensä heti huomenna. Ostos piti tehdä hirveässä hädässä ja lähdin kotiin jonkun ei-tää-nyt-ihan-ollut-sitä-mitä-hain-mutta-kun-huomenna-tarviin-niin-ei-voinut-olla-ostamattakaan kanssa.

Luottovaatteet tuulettumassa


Miten vaatekaapin talous sitten suunnitellaan?

Lähdin liikkeelle budjetista. Koska en ole aiemmin pitänyt kirjaa ostoksistani, en ihan tiennyt, minne rajan asettaisin. Halusin rakentaa vaatevarastostani toisiinsa yhteensopivan kokonaisuuden aiemman sekamelskan sijaan, joten selvää oli, että täydennysostoksia oli tehtävä. Tämän vuoden budjetti onkin melko korkea 2000 euroa. Budjettia ei tietenkään ole pakko käyttää loppuun, mutta ainakin omaa toimintaani se ohjaa niin vahvasti, että tämän vuoden budjetista käyttämättä jäi vain 5 euroa. Ensi vuoden budjetti on 1800 euroa, minkä jälkeen yritän pitää vuosibudjetin 1600 eurossa.

Listasin vaatetarpeet exceliin, jota päivitin pitkin vuotta. Lisäsin listaan ostokseni ja niiden loppusumman, jotta pysyin perillä siitä, minkä verran rahaa on jäljellä. Tarpeita tuli harkittua moneen otteeseen, ja osan siirsinkin seuraavalle vuodelle. Nyt tämän vuoden ollessa lopussa, tiedän jo aika hyvin ensi vuoden tarpeita (ne ovat niitä tänä vuona ostamatta jääneitä). Toisaalta budjetissa on hyvä olla löysää yllättäviä tarpeita tai jopa mielitekoja varten. Itse ostin tänä vuonna suunnitelman ulkopuolelta uudet juoksulenkkarit edellisten kuluessa puhki.

Olin tarpeiden listauksessa tarkka, mutten liian yksityiskohtainen. Kirjoitin ylös, että tarvitsen mustan yksirivisen säänkestävän välikausitakin, jotta tiedän, mitä etsin kun liikun kaupoilla. En ole varsinaisesti ollut ostoksilla, mutta kaupungilla muissa asioissa ollessani olen piipahtanut katsomassa tarvitsemiani juttuja. Esimerkiksi sandaalit ja välikausitakin löysin tällaisen sitkeän ja säännöllisen piipahtelun lopputuloksena. En siis käyttänyt etsimiseen juuri lainkaan aikaa, vaan kävelin kenkäkaupan läpi siinä lähellä ollessani ja poistuin, jos sopivia ei ollut. Sitten eräänä päivänä olikin, sovitin ne, maksoin ja jatkoin matkaa. Juju tuntuu olevan siinä, että tietää mitä etsii eikä ole kiire saada sitä heti.

Kaupasta on osattava poistua ostamatta mitään. Aiempaa ostoskäyttäytymistäni kuvaa hyvin se, etten malttanut lähteä tyhjin käsin kotiin, koska olin jo tuhrannut niin paljon aikaa ostoksilla luuhaamiseen. Tästä tavasta olen aika hyvin päässyt jo yli - mitä nyt kerran alennusmyynneissä piipahtaessani vanha hulluus meinasi ottaa vallan, kun kaikki oli niin älyttömän halpaa ("-60%!?! Ihan pakko ostaa, säästän näin paljon!").

Tämän vuoden vaateostokset osana kokonaisuutta. Vaalennetut vaatteet löytyivät omasta vaatekaapistani, tummalla näkyvät ostin tämän vuoden aikana.
Ostin minä muutakin. Juoksuvaatteet ahmaisivat kolmasosan budjetista.

Tarvitsin vaatekaapin suunnitelmataloutta suitsimaan leväperäistä ostoskäyttäytymistäni ja saattaakseni vaatekaappini sellaiseen kuntoon, että osat sopivat sekä minulle että toisiinsa. Ensimmäinen vuosi vei pitkälle tähän suuntaan, mutta tarvitsen vielä ainakin toisen vuoden, jotta saan urakan valmiiksi.

Tämä vuosi on mennyt pitkälle ulkoleikeissä lasten kanssa ja kotona verkkareissa konttaillen. Ensi vuonna edessä on töihin paluu, ja pääsen tekemään saman harjoituksen työvaatteilleni. Asetan tavoitteeksi vihdoin ryhtyä käyttämään ompelijan palveluita. Minulla on lukuisia siistejä hyväkuntoisia työvaatteita, joissa on jotain pielessä: hihat liian pitkät, lantiossa liikaa väljyyttä, huonosti istuvat hartiat. Nämä lienee helposti korjattu ammattilaisen toimesta, ja saan uusia sopivia vaatteita omasta vaatekaapistani.

Jatkossa toivon suunnitelmatalouden muuttuvan aina vain helpommaksi. Kesävaatteeni ovat jo niin hyvät, että tarvitaan ainoastaan täydennysostoksia vanhan kuluessa käyttökelvottomaksi. Oman tyylini suhteen olo on jo varma, vaikka vanheneminen tuonee jatkossakin muutoksia pukeutumiseen.

Mitä ostamiseen tulee, aika vähän tekee mieli ostaa mitään, mikä on vain "melkein hyvä". Niitä melkein hyviä on tullut karsittua kaapista tarpeeksi, yhtään lisää en sinne halua.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Varjeluksia, sairas mieli ja kuinka puhua lapselle pahuudesta

Sattui tässä joulun pyhinä sellainenkin tapaus, että aviomies sammutti uhkaavan tulipalon talossamme.

Kerrataan ensin ne tärkeimmät: kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut. Aineelliset vahingot jäivät pieniksi. Palokunta oli ripeästi paikalla ja mieheni rohkean toiminnan ansiosta suuremmilta vahingoilta vältyttiin.

Tässä on syytä olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että päivän pulkkaretki oli niin sopivasti ajoitettu, että savua oli tarpeeksi herättääkseen halun selvittää tilanteen, muttei liikaa jotta asialle oli vielä jotain tehtävissä. Kiitollinen siitä, että tarinalla on onnellinen loppu.

Mutta kyllä se pistää pohtimaankin. Esimerkiksi sitä, että tuli oli aika varmasti tahallaan sytytetty (poliisitutkinta on vielä kesken), ja yhtä varmalta näyttää se, että tekijä on talon asukas (pihaparlamentti päätteli näin, toisaalta mikään ei ole varmaa niin kauan kun tutkinta on kesken).

"Pitäisikö meidän ostaa kotiin köysi", mies kysyi illalla. "Että tarvittaessa päästään parvekkeen kautta ulos talosta." Mihin minä mietin, että miten ne lapset sitä köyttä kapuavat.

"Äiti, miksi meidän talossa paloi?"
"Joku oli tehnyt tuhmasti ja sytyttänyt sinne palon."
"Miksi?"

Kulta rakas, äiti ei tiedä.

Pohdimme miehen kanssa, miten käsitellä asiaa kolmevuotiaan kanssa, joka oli läsnä tilanteessa ja varmasti poimi huolen vanhempiensa eleistä ja ilmeistä. Joka on jutellut aiheesta aika lailla tapahtuneen jälkeen.

Tietysti selitämme, että me suojelemme häntä. Kerromme, että hän toimi todella hienosti kun totteli isiä ja väisti tulen tieltä syrjään. Että isi toimi juuri kuten pitääkin kun sammutti palon ja hälytti palokunnan. Toteamme, että nyt on kaikki hyvin. Yritämme piilottaa oman huolemme siitä, että tekijää ei ole saatu kiinni.

Käly tarjosi yökyläpaikkaa siltä varalta, että omassa kodissa ei tule uni silmään. Kauniisti ajateltu (ei se meillä vanhemmilla meinannut tullakaan, lapset onneksi nukkuivat kuin tukit), mutta päätimme, että omassa kodissamme emme rupea pelkäämään.

Toivottavasti ei tarvitsekaan.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Se tuli sittenkin!

Valkoinen joulu, nimittäin. Raahasin flunssasta väsyneet lapset kinosten yli tuplarattailla ihan vain jotta pääsin ikuistamaan lumisen maiseman tuoreeltaan. Isompi sai luvan kanssa maistella metsässä tuoretta lunta sillä aikaa kun pienempi nuhanenä huuteli rattaista "mennään, mennään". Kotiin palasi kolme punaposkea ja flunssapotilaiden valvottama lohikäärmemutsi jaksoi seuraavat pari tuntia laskea sataan taas ihan uudella tarmolla.

Nyt lapset nukkuvat ja mies on lahjanvientireissulla. Koti on hiljainen, minä olen tyyni. Pahin tauti tuntuu olevan takanapäin, ja pääsemme huomenna joulun viettoon. Pikkusiskoni liittyy seuraamme huomenna, isommalle soitin mannerten taakse piiitkän joulupuhelun. Isäni kävi lahjomassa lapset tänään, äitini lahjoo vuodenvaihteessa - aaton vietämme miehen perheen luona serkusparven touhuja ihastellen.

Minun panokseni joulupöytään on omenoita ja suolakurkkuja vaille pilkottu, ja jouluksi tekemäni toffee taisi jäädä tämän vuoden kokeiluksi. Maku on suussasulava, mutta pirulainen ei tahdo jähmettyä leikattavaksi (syömme sen sitten lusikalla).


En arvannut odottaneeni lumen tuloa näin paljon: taitaa olla valokuvausharrastukseni joka sai lähes pomppimaan riemusta nähdessäni eilisen tuiskun. Lempimaisemani muuttuivat lumipeitteessä ja joulukuun aamun hämyisessä valossa entistä taianomaisemmiksi. Huomenna yritän livahtaa kiireettömälle kävelylle kameran kanssa ilman kahta pikku apulaista.

Nyt on hyvä. Toivottavasti sinullakin.

Kaunista ja rauhallista joulua!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulu tulee odottamalla

Minua oikeastaan vähän ärsyttää ihmisten kategorisointi jouluihmisiin ja... niihin muihin. Mutta jos nyt luokitteluleikkiin lähdetään, niin itse kuulun jälkimmäisten kastiin.

En minä sitä, etten pitäisi joulusta. Pidän kyllä. Se on yksi lempijuhlistani. Nyt lasten myötä entistä enemmän: olen löytänyt itseni tänä vuonna sekä googlaamassa sanaparia "helppo piparkakkutalo" että askartelemasta joulukortteja.

Mutta jos minä mietin, että mikä tekee joulun, siis: onko jotain sellaista valmistelua tai rekvisiittaa, jota ilman joulu ikään kuin jättää tulematta, niin vastaukseni on ilmiselvä ei.

Joulu tulee odottamalla. Se tulee, vaikkei olisi siivonnut kaappeja, vaikka ruokana olisi makaroonia, vaikka lahjat olisi hankkimatta ja piparit paistamatta.

Minulle tämä on lohdullinen ajatus. Vapaudun sen avulla kaikesta joulunalusstressistä. Koska joulua ei tarvitse tehdä, voin poimia joulupuuhista parhaat päältä. Tein piparitalon, koska halusin. Leivoimme torttuja, koska se oli kivaa. Askartelimme kortit, koska kaipasin uutta tekemistä viettäessäni lasten kanssa ties kuinka monetta sairaspäivää neljän seinän sisällä (kortteja tehtiin yhteensä 15 - siihen loppui sekä ison että pienen askartelijan kärsivällisyys. Ihan jokainen tuttumme ei siis korttia tänäkään jouluna saa).


Minulle joulu on ennen kaikkea yhdessä olon ja rauhoittumisen juhla. Koko homman idea kuihtuu kasaan, jos vietän joulunalusviikot hampaita kiristellen, kun vielä pitäisi tehdä sitä ja tätä eikä mikään ole vielä valmis ja mitäköhän tästäkin tulee ja jos et nyt ole kiltisti niin ei kyllä tipu lahjoja.

Niin. Ollakseni joulun koittaessa sellaista seuraa, että minut ylipäätään halutaan sisällyttää joulun viettoon, täytyy minun madaltaa rimaa ja ottaa homma löysin rantein. Silläkin tavalla saattaa saada paljon jouluaskareita tehtyä, mutta olennaista on oma asennoituminen siihen, että mitään ei ole pakko tehdä.

Kuinkas teillä? Onko jotain, mitä ilman joulu ei kerta kaikkiaan tule? Entä osaatko hoitaa joulupuuhat hymyssä suin?

torstai 18. joulukuuta 2014

Kaikki tai ei mitään ja muita harhakäsityksiä ekologisesta elämästä

En taida olla ainoa, jota kismittää se, että aina kun mediassa esitellään joku ekologista elämää elävä tyyppi, kyseinen yksilö on ihan muusta maailmasta kuin minä itse. Esimerkiksi Hesarin esittelemä meteorologi Toni Amnell hoiti muuttonsa nokkakärryllä, sillä eihän muuttomatka ollut "kuin kolme kilometriä".

Amnellin kaltaiset esimerkit nostavat riman niin korkealle, että tavallista tallaajaa alkaa huimata. Miten minä ikinä yllän samaan?

Vielä enemmän ekokeskustelussa ärsyttää kaikki tai ei mitään -asenne. Ei riitä, että liikun julkisilla, en syö lihaa, kierrätän jätteeni - jos toiminnastani löytyy jokin kohta, jossa en ole ekologinen, se riittää romuttamaan kaiken ympäristön hyväksi tekemäni. Kuten tuotteistaja Jari Parantainen sanoo: "jos joku hankkii jälkeläisiä, mikään vihervenkoilu ei riitä kompensoimaan vahinkoa".

Minulla on kaksi lasta. Parantaisen logiikalla se tarkoittanee sitä, että ympäristön suhteen voin heittää läskiksi. Rikokseni on jo niin suuri, ettei ole väliä, vaikka kasvattaisin sitä hankkimalla nelivetomaasturin ja lentämällä viikottain toiselle puolelle planeettaa.

Rohkenen olla eri mieltä.

On totta, että minä yksin en voi pelastaa maailmaa. Onneksi minun ei tarvitse. Onneksi pallollamme asustaa muitakin ihmisiä, ja yhdessä me voimme tehdä paljon, vaikka jokaisen yksilön teot olisivat pieniä. Se, että minä jätän muovipussit kauppaan, on pieni teko - kun 30 000 tekee samoin, sillä on jo merkitystä.

Ympäristökeskustelussa ajaudutaan helposti vastakkainasetteluun. Itsekin syyllistyn siihen. Olisi mukavaa, jos olisi selkeitä ratkaisuja: tee näin, älä tee noin. Moni kuluttaja on havahtunut esimerkiksi muovituotteiden ongelmallisuuteen, mistä seuraa huono omatunto kun huomaa, että omakin koti on täynnä muovia, vaikka sen pahimman pikkukrääsän olisikin jättänyt kaupan hyllylle. Niin, entäs nämä lasten Legot sitten, pitäisikö niistäkin luopua?

Koitan ajatella asian niin, että tasapaino ratkaisee. Että ratkaisu ei olekaan siinä, että yrittää nollata oman hiilijalanjälkensä, vaan tehdä siitä kohtuullisemman. Itselleni helppo tapa välttää muovia on pyrkiä eroon kaupan hedelmäpusseista ja muovikasseista, mutta sallin itselleni keinokuidut ulkoiluvaatteissa (ja ne legot, ja vaikka mitä muuta).

Teen valintani sen puitteissa, että olen (ja haluan olla) osa tätä yhteiskuntaa - ja esimerkiksi sairaalaan joutuessani olen enemmän kuin kiitollinen muovi- ja metalliteollisuudelle kaikista niistä laitteista, jotka mahdollistavat hyvän hoidon. Samalla toivon, että yritykset ripeästi kehittävät omaa energiatehokkuuttaan ja jätteiden uusiokäyttöä, jotta saamme vähennettyä luonnonvarojen käyttöä. Ei ole kategorista hyvää tai pahaa, vaan jokainen meistä voi omilla teoillaan vaikuttaa.

**

Olin muutaman muun bloggaajan kanssa käymässä WWF:llä, jonka pääsihteeri Liisa Rohweder korosti niinikään pieniä tekoja. Pelkästään ruuan saralla voi tehdä paljon:

Helppo, edullinen ja terveellinenkin vielä: soijarouhe-juureskeitto

Ympäristöongelmat ovat suuria, ja minä olen pieni, mutta en silti lannistu. Uskon, että yhdessä tekemällä saamme isotkin ongelmat ratkaistua. Emme ehkä omana elinaikanamme, mutta voimme saattaa ratkaisut alulle niin, että tulevien sukupolvien on helppo jatkaa työtä.

Uskon myös, että muutos kuplii parhaillaan pinnan alla. Me kansalaiset ja kuluttajat olemme hiljalleen havahtuneet siihen, että omaa onnellisuuttamme ei kasvata tavaran lisääminen vaan olemassa olevan kestäminen. Olemme jo näyttäneet, mihin joukkovoima pystyy. Keväällä vaadimme parempia työoloja Reiman tehtailla työskenteleville bangladeshiläisille, marraskuussa eduskunta äänesti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta kansalaisaloitteen pohjalta.

Meillä on ääni. Sillä on merkitystä, jos annamme sen kuulua.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Vuosi vähissä vaatteissa - projekti 333:n opetukset

Olen harjoitellut vaatekaappini järkevöittämistä projekti 333:n avulla nyt neljä vuodenaikaa (ks. aiemmat kirjoitukset: kevät, kesä, syksy). Vuosi ei ole vielä täynnä, mutta vuodenajan vaihtelut koettu, joten uskon jo hahmottavani, millä määrällä vaatteita pärjään tästä eteenpäin.

Vastaus on, että hämmästyttävän vähällä.

Pyöritin samoja luottovaatteita läpi neljän vuodenajan, vaihdellen kausien välillä lähinnä kenkiä ja päällysvaatteita. Kerrospukeutuminen monipuolisti yksittäisten vaatteiden käyttömahdollisuuksia, ja esimerkiksi kesällä ostamani raitamekko taipui moneen säähän ja tilaisuuteen.

Talvivaatteet

Koko vuoden vaatteet

Projekti 333 opetti, että suppealla vaatevarastolla pärjää ilman, että se tuntuu pieneltä. Mutta opin minä muutakin:

Oman maun tunteminen on ehdotonta. Olen vuosikaudet shopannut vaatteita, jotka jäävät käyttämättä, koska en ole hahmottanut omaa tyyliäni ja sitä, minkälaisissa vaatteissa tunnen oloni kotoisaksi. Tämän läksyn opin käymällä läpi oman vaatekaappini. Olen vuoden mittaan pukenut päälle löytöjä vaatekomerostani, tunnustellut ja makustellut, viihdynkö vaatteessa vai en. Joidenkin vaatteiden kohdalla on ollut helppo todeta kyllä tai ei, osa on vaatinut pidempää tutkailua. Vaikka karsin käytössä olevat vaatteet minimiin, niidenkin joukosta erottui pian muutama, joita en halunnut pitää päälläni (esimerkiksi musta poolo on ollut käytössä vuoden mittaan vain yhden käden sormilla laskettavan määrän).

Yhteensopivuus takaa yhdisteltävyyden. Karsin jo alussa värit minimiin, ja kuosien ystävä en ole koskaan ollutkaan. Käyttöön jäi lopulta musta, valkoinen, harmaa, farkku/tummansininen sekä yksittäiskappaleet keltaista ja sammaleenvihreää. Asusteissa väriä toivat punainen ja keltainen kaulakoru.

Vaihtelu virkistää. Käytin samoja vaatteita sitkeästi läpi vuoden, mutta vaihtelua toivat vuodenaikojen mukaan vaihtuvat kengät ja päällysvaatteet. Ainakin itselleni on tärkeää, että voi kokea pukevansa välillä päälleen jotain "uutta", vaikka se olisikin peräisin omasta kellarikomerosta. Tosin en ole pidättäytynyt vaatehankinnoista, vaan olen päivittänyt vaatevarastoani läpi vuoden. Talven pukeutumista piristivät uudet päähineet ja mattapintaiset mustat kumisaappaat, jotka sopivat siistiinkin tilaisuuteen.

Karsimisessa ei kannata innostua liikaa. Etenkin projektin alkuvaiheissa minulla oli kova hinku tyhjentää kaapit kaikesta turhasta. Onneksi en ehtinyt pistää kiertoon esimerkiksi juhlamekkojani, joille kuitenkin tuli tarvetta loppukesän häissä ja syksyn iltapukujuhlassa. Kaapissa on ihan hyvä säilyttää oman tyylin mukaisia, päälle mahtuvia ehjiä vaatteita, vaikkei niille tulisikaan käyttöä edes kerran vuodessa. On ekologista ja edullista juhlia vanhassa mekossa sen sijaan, että hätäpäissään ryntää kaupoille kutsun saatuaan.

Vaatteet kuluvat, kun niitä käyttää. Olen vuoden aikana käyttänyt puhki kahdet housut, ja kolmannet kokevat kohta saman kohtalon. Hihattomat topit ovat olleet lähes päivittäisessä käytössä, ja nyt niin kulahtaneita, että kelpaavat lähinnä aluspaidaksi. Kun vaatteita on vähän, yksittäistä vaatetta tulee pidettyä paljon. Kuluminen ei kuitenkaan haittaa, vaan vaatteiden käyttäminen loppuun on vain hyvä asia. Kulahtaneita vaatteita voi pitää kotivaatteina, kunnes ne voi hyvällä omalla tunnolla laittaa roskikseen.

Projekti 333 on vain osatotuus. Projekti 333:n tarkoituksena on karsia turhaa ja siten helpottaa omaa pukeutumista, mutta kaikkineen se on vain löyhä ohjenuora, jota jokainen soveltaa omalla tavallaan. Minä esimerkiksi jätin laskematta (ja kollaaseihin liittämättä) juhlapuvut ja -kengät (6 vaatetta), urheilu- ja ulkoiluvaatteet (17), koti- ja alusvaatteet (52) sekä korut (lukuisia). Eli jos joku katsoi tuota koko vuoden vaatteet sisältävää kollaasia hämmästellen, miten kukaan voi pärjätä läpi vuoden vain 44 vaatteella, niin vastaus on, etten minä ainakaan pärjää. Oikeampi luku on lähempänä 120:tä plus korut, minkä lisäksi kaapissani roikkuu vielä paljon sellaisia vaatteita, joita en ole tänä vuonna käyttänyt, mutta joista en ole vielä halunnut luopua.

Mutta siitäpä pääsemme seuraavaan opetukseen, joka kuuluu: Vaatteiden lukumäärä ei ole itseisarvo. Kun mietin, mitä minä olen tästä harjoituksesta saanut, niin vastaus ei ole vähemmän vaatteita. Toki sekin pitää paikkansa, mutta ennen kaikkea olen saanut varmuutta omaan tyyliin, selkeyttä pukeutumiseen, vähemmän ostoksilla tärvääntynyttä aikaa, helpompia valintoja vaatekaupoilla, säästyneitä hermoja ja enemmän aikaa. Olen myös säästänyt rahaa, vaikka tämän vuoden vaatebudjettini ei ole ollut mikään pieni.

Projektista saa enemmän irti, kun sen yhdistää vaatekaapin suunnitelmatalouteen. Projekti 333 ei itsessään ole mikään säästäväisyys- tai ekologisuusharjoitus, jos sen ottaa siltä kannalta, että joka kaudeksi ostaa itselleen uuden vaatevaraston. Itselläni tavoitteena oli kuitenkin ennen kaikkea ostamisen järkevöittäminen laatuun satsaten ja virheostoja välttäen, jolloin kannatti asettaa ostoksille vuosibudjetti ja suunnitella ostoja etukäteen. Kirjoitan vuoden vaateostoksia erikseen, mutta jo nyt paljastan, että suunnitelmallisuus helpotti vaateostoksia niin paljon, etten taida luopua siitä koskaan.

**

Olen jo pariin otteeseen ollut luopumassa vaateasioista kirjoittelusta, koska jollain hölmöllä tavalla ujostelen sitä. Koen, että käytän vaatteiden ajatteluun ja niistä kirjoittamiseen suhteettomasti aikaa, kun ottaa huomioon, etten ole mikään muoti-intoilija. En myöskään koe osaavani antaa kenellekään tyylivinkkejä. Jatkan aiheesta oikeastaan juuri siksi.

Itse seuraisin mielelläni blogia, joka antaa esimerkkejä oman tyylin löytämisestä ja asuvalinnoista, jotka eivät perustu uuden ostamiseen. Haluan kannustaa muita samanlaisen oppimishaasteen kimppuun, sillä minun elämääni projekti 333 on helpottanut paljon. Muutama blogikollega on jo kertonut saaneensa teksteistäni inspiraation samanlaiseen hankkeeseen, ja sekin innostaa minua palaamaan aiheen äärelle.

Näitä tekstejä on siis tulossa lisää. Toiveitakin saa esittää: mistä sinä haluaisit kuulla projekti 333:en liittyen? Ehkä tekee mieli kokeilla itsekin, mutta jokin vielä askarruttaa?

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Täältä ikuisuuteen

Rakas ukki.

Ajattelin kirjoittaa sinulle pari riviä nyt, kun... öö, niin... Nyt kun ei oikeastaan ole enää mitään mahdollisuutta, että sanani tavoittaisivat sinut.

(Sivumennen sanoen, olen tässä pohdiskellut elämänkatsomuksekseni valitsemaani ateismia, että siinä vasta on kolkko tapa katsella maailmaa. Kun mietin, mitä ateismi ajattelee kuolemasta, mieleeni piirtyy kuva sinusta jossain kylmäkaapissa, nimilappu varpaassa. Aika karua, eikö vain? Mieluummin näkisin sinut pilvenreunalta kurkkimassa, tai taivaan portteja kolkuttelemassa.)

No mutta. Sen minä halusin kertoa, että sinä olit hyvä ukki. Ihan paras, kerrassaan. Et paljoa jutellut, säästä tai mistään muustakaan. Tunteista puhumattakaan: et esimerkiksi koskaan kertonut rakastavasi minua. Tämä ei ole moite, sillä minä tiesin sen ilmankin. Sinä olit enemmän toiminnan mies, siihen sinut oli kasvatettu. Rakastit mummoa rakentamalla hänelle talon ja lähtemällä kaveriksi puolukkametsään. Lapsiasi rakastit opettamalla heille arvomaailman, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Sama arvomaailma elää myös meissä lapsenlapsissa, ja me yritämme taas siirtää sen seuraavalle sukupolvelle.



Mitä meihin lapsenlapsiin tulee, niin yhden asian minä ukki muistan sinusta ikuisesti: sinun silmäsi tuikkivat ilosta aina, kun katsoit minuun.

En usko lämpimän katseen olleen yksinoikeuteni, vaan sen valossa paistatteli koko serkusparvi. Sanoja ei tarvittu: minä tiesin sinun rakastavan meitä koko sydämestäsi.

Sinä olit lämmin ja turvallinen ukki. Köröttelit sylissäsi körö-körö-kirkkoon, vihdoit saunassa selän ja kesällä päästit traktorin kyytiin. Opetit minut pelaamaan ristiseiskaa, ja vielä viime kesänä olit väsymätön kortiniskijä.

Olen tietysti kiitollinen siitä, että olet ollut elämässäni näinkin kauan. Sain juhlia häitäni kanssasi, pääsin esittelemään sinulle omat lapseni. Elit pitkän ja hyvän elämän, suhteellisen hyvävointisena omassa kodissasi loppuun asti. Kiittää pitää siitäkin, että kuolema oli lempeä, nopea ja kivuton. Silti, vaikka kuolema on osa elämän kiertokulkua, ei se kaipausta poista.

Saatan vaihtaa ateismini jonkin sortin taikauskoon. Sinä elät sydämissämme ikuisesti, mutta sen lisäksi haluan kuvitella, että jollain tapaa kuulet nämä sanani. Kurkit pilven reunalta tai tähtien takaa, aivan sama - kunhan et ole kokonaan poissa.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Jos metsään haluat mennä nyt

...niin mene Nuuksioon.

Me kävimme. Marraskuun viimeisenä päivänä oli pakkasta juuri sen verran, että järvi oli ohuen jääpeitteen alla, mutta purot solisivat. Päivä ei ollut erityisen aurinkoinen (daah, kuten ei ollut mikään muukaan marraskuun päivä, kertoo Helsingin Sanomat), mutta metsä häkellytti vihreydellään.

Nuotiopaikalle pääsi rattailla, ja kallioilla liukasteli ainoastaan allekirjoittanut. Matkan varrelta löytyivät siistit vessat ja tulentekopaikalta polttopuut sekä ritilä, jossa paistuivat eväsmakkarat ja pinaattiletut. Hyvin merkityt reitit eivät vaadi päiväretkellä kävijöiltä erityisiä erätaitoja, ja halutessaan kansallispuistossa voi viipyä yön ylikin (telttapaikkojen lisäksi yöpyä voi laavuilla tai erikseen varattavissa tuvissa).

Me menimme paikalle autolla, mutta pääsee sinne julkisillakin (joskaan en ehkä olisi lähtenyt kahden pienen lapsen kanssa).








Jokapäiväiseen ulkoiluun lähimetsä (tai ihan vaan se leikkipuisto) on näppärämpi, mutta Nuuksio on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Suosittelen!