torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015, lopu jo!

Tämän vuoden jälkimmäinen puolisko on ollut niin raskas, että sen varjo peittää alleen ensimmäisen puolikkaan kivat asiat.

Palasin hoitovapaalta töihin, uuteen työpaikkaan, juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin, kävin Ahvenanmaalla, olin lomalla. Viime kevään ja kesän tekstini huokuvat optimismia ja onnea, jota en enää ilman muistutusta muista olleenkaan.

Sillä kesän jälkeen tuli syksy, mies palasi hoitovapaalta töihin ja molemmat lapset täyspäiväisesti tarhaan. Minä vaihdoin lyhennettyyn työaikaan ja lopusta ei oikein ole tarkkaa muistikuvaa.

Lokakuussa sentään jaksoin väittää, että työn ja perheen yhteensovittaminen on helppoa. Tai että se ei ole vaikeaa. Silkkaa saivartelua, sanon nyt. Työssäkäynti ja kahden jatkuvasti sairastavan uhmaikäisen kaitseminen on yhdistelmänä infernaalinen.

Olen siis ollut aika väsynyt. Niin väsynyt, että puheet joulustressistä olisivat huvittaneet, jos olisin jaksanut huvittua. Olin liian väsynyt stressaamaan. En kaatunut aattona kuusen alle, koska kukaan ei jaksanut hankkia kuusta. En nukkunut joululomaa läpeensä, koska lomaa ei ollut, ja lapset olivat taas sairaana ja huusivat yöt läpeensä.

Esikoinen on sellaisessa hurmaavassa elämänvaiheessa, että päiväkodilta saamani palaute on järjestään negatiivista. En usko päiväkodin kasvattajien tarkoittavan sitä, mutta jokainen kertomus lapseni öö... haasteista tuntuu märältä rätiltä vasten kasvoja. (Kai heillä hyviäkin hetkiä on, kertoisivat joskus niistä?).

Kuopus on ihan tavallisessa kaksivuotiaan uhmassa, jolloin mikään ei sovi, onnistu, tai käy päinsä ja elämä ylipäätään on kovasti raskasta jos ei saa omaa tahtoaan läpi.

Minä olen vanhempana ollut kaikkea sitä, mitä en haluaisi olla. Anteeksianto ja ymmärrys itseä kohtaan ei helpotu, vaikka sitä joutuu harjoittelemaan liiaksi.

Mitä töihin tulee, olen aika harjaantunut katsomaan, kuinka pallot putoavat. Olen myös treenannut erityisen paljon suoriutumista alta riman. Se, mitä en ole oppinut, on sietämään sitä, etten jaksa, pysty tai kykene.

**

Se, etten ole yksin tässä veneessä, ei varsinaisesti helpota. Se pahentaa. Miksi minä en onnistu, kun jotkut ovat omaani vaativammassa tehtävässä, ylitöitä ja työmatkoja tehden ja silti pärjäävät? Minulla on vain kaksi lasta, on aviomies joka kantaa vähintään puolet perhe-elämän taakasta, on hyvä päiväkoti ja lyhyet työmatkat ja satunnaista lastenhoitoapuakin.

Niin että sitten tunnen huonoutta myös siitä, että valitan. Pitäisi opetella ajattelemaan positiivisesti, aloittaa vaikka kiitollisuuspäiväkirja!

Kun en minä v*ttu jaksa.

**

Hassu juttu.

Kirjoitin yllä olevan muutama päivä sitten, ja jätin hautumaan. Nyt lukiessani tekstiä uudestaan, iskee pakonomainen tarve loiventaa kirjoittamaani jotenkin. Mitätöidä tunne kepeällä olankohautuksella, häätää se pois kornilla sutkautuksella risukasaan paistavasta auringosta. Tai vähätellä omaa pahaa oloa ensimmäisen maailman ongelmilla.

Meitä länsimaisia kermaperseitä syytetään usein siitä, ettemme kestä negatiivisia tunteita. Pitää varmaan paikkansa. Tunnistan sen itsessäni juuri nyt. Ei riitä, että vituttaa, kun vituttaa myös se, että vituttaa. Tunnetta ei haluaisi tuntea, sen haluaisi niin kauas itsestä kuin mahdollista.

Arvatkaa mitä? Tällä kertaa en tee sitä. En pyydä anteeksi, en lyö leikiksi, en etsi hopeareunusta. Entä sitten, vaikka piehtaroisinkin itsesäälissä, ehkä ihminen saa sellaistakin toisinaan tehdä.

Minulle on tainnut käydä kuten uhmaikäiselle usein. Juuri nyt ympäristön vaatimukset ja omat tavoitteet menevät yli voimavarojen. Ihmekös tuo, jos ottaa päähän. Ja se on kuulkaas täysin ookoo.

Jospa siis olen tässä ja piehtaroin sen verran, kuin se vaatii. Tunne saa olla. Se menee kyllä pois, kun on valmis. Niin se on tehnyt aina ennenkin.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Oletko mieluummin herkkä vai hyvin pärjäävä?

Aattona toistui sama näytelmä kuin edellisenäkin jouluna. Joulupukki saapui, ja lapsia kehotettiin tervehtimään pukkia reippaasti, laulamaan pukille, istumaan pukin syliin.

Esikoiseni pelkäsi pukkia niin, että kieltäytyi visusti sekä laulusta että sylistä. Kuopukseni uskalsi käydä hakemassa pukin kädestä lahjansa, mutta kiitoksen sanominen jäi, koska se olisi tarkoittanut pukille puhumista.

Jälkikäteen minua harmitti, kun menin taas mukaan muiden aikuisten patisteluun. "Menes nyt pukin syliin", "Laulapas nyt reippaasti pukille", "Etkös nyt sanoisi käsipäivää".

Mikä ihmeen sosiaalinen paine minuun taas iski, kun selvästi näin, että lapseni olivat peloissaan? Ihmekös tuo että pelottaa, kun vastassa on läpikotaisin naamioitunut, oudonnäköinen, -kuuloinen ja -hajuinen vieras mies, josta ei valeasun takaa näy kuin silmät.

**

Leluteekin Emilia kirjoitti marraskuussa erityisherkkyydestä, ja linkkasi samalla testiin, josta voi testata oman herkkyytensä. Tein testin, sain tulokseksi "Olet erityisherkkä" (16/23), ja ärsyynnyin.

En minä halua olla erityisherkkä! Minulta on mennyt aika kauan sopeutumisessa ajatukseen, että olen introvertti (sitä ennen luulin pitkään olevani ujo), ja nyt tuli vielä tällainen erityisen lällyltä kuulostava termi luokittelemaan minua.

Mutta ehkä olenkin. Moni introverttiytenä pitämistäni piirteistä sopii myös herkän ihmisen kuvaukseen: huomaan yksityiskohdat ja vivahteet, ylenpalttiset aistiärsykkeet väsyttävät (ja ärsyttävät) minua, en viihdy tungoksessa, kovassa äänessä, kakofoniassa, huuhteluaineen tuoksu vierustoverin vaatteissa ärsyttää nenää, ja niin edelleen.



Jäin pohtimaan, miksi erityisherkän leima tuntuu niin vastenmieliseltä. Jouluaaton Helsingin Sanomissa haastateltiin psykiatri Juhani Mattilaa, joka tunnetaan herkkyyttä ja ujoutta käsittelevistä kirjoistaan. Mattila totesi artikkelissa, ettei ujous (tai herkkyys) itsessään ole ongelma, vaan ongelma on kulttuuri, joka suosii reippautta, kovaäänisyyttä ja suoraa toimintaa. Mattilan mukaan todellisuudessa herkät sopisivat moniin tehtäviin paremmin kuin suoraviivaiset toiminnan ihmiset. "Toisaalta jos työssä ajatellaan vain rahaa, sieluton ihminen on toimintakykyisempi kuin herkkä."

Siinä se syy tuli. Minä haluaisin monesti olla mieluummin toimintakykyinen kuin herkkä. Haluaisin mieluummin olla hyvä tyyppi kuin hankala. Haluaisin olla sosiaalisten tilanteiden sujuvasanainen kuningatar, haluaisin olla kuin kotonani ruuhkavuosien minuuttiaikatauluissa ja loputtomassa kiireessä. En halua olla erityis- yhtään mitään, paitsi ehkä erityisen erinomainen.

Tietysti minä itse arvostan herkkien ihmisten sielukkuutta, syvällisyyttä ja mielikuvituksen rikkautta ylitse monen muun ominaisuuden. Samanaikaisesti pelkään, että me herkät tulemme kovassa maailmassa reippaampien ylitsetallomiksi.

Ja te Joulupukkia pelkäävät lapseni. Teissä ei ole mitään vikaa.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Miksi en pidä Joulupukista

Olen tänä vuonna ahdistunut etukäteen joulusta enemmän, kuin minulla on tapana.

Ei ahdistus joulustressiä ole ollut, vaan lasten lahjoihin liittyvää. Esikoiseni on neljävuotiaana ensimmäistä kertaa siinä iässä, että hän alkaa ymmärtää ympäröivän maailman hössötyksen lahjoista.

Ilman mitään sen ihmeellisempää pohdintaa, en ole opettanut lapsiani kirjoittamaan Joulupukille, enkä ole pelotellut heitä ikkunan takana kyttäävistä tontuista. Jotenkin alitajuisesti se on aina tuntunut väärältä.

Tänä jouluna tajusin, miksi: Joulupukki-vedätys on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, minkä minä koen joulun tärkeimmäksi sanomaksi.

Minulle joulu on kiitollisuutta ja antamisen iloa. Siitäkin huolimatta, etten itse ole kokenut antamisen iloa aikoihin. Olen oppinut sen uudelleen lapsiltani.

Esikoiseni tykkää tehdä käsillään, ja saatuaan tuotoksensa valmiiksi, hän haluaa antaa sen pois rakkaimmilleen. Oli sitten kyse piparkakuista, paperista leikatuista lumihiutaleista tai taideteoksista. Antamisen motiivina on ilahduttaminen. On sykähdyttävää kuulla kaksi tuntia leiponeen lapsen laskevan piparkakkuja jokaiselle serkulleen, tädilleen, ja isovanhemmille, koska "he varmasti ilahtuvat saadessaan ne".

Itse olen menneinä jouluina hikoillut tupaten täynnä olevassa tavaratalossa kiroillen väkinäistä pakkoa hankkia lahjoja ihmisille, joilla on jo kaikkea. Jatkossa aion ottaa oppia viisaasta neljävuotiaastani, ja tehdä jotain pientä läheisilleni itse. Olkoon se sitten piparkakku tai itse askarreltu kortti, se varmasti ilahduttaa enemmän sekä antajaa että saajaa, kuin velvollisuudesta hankittu tavara.

Miten antamisen ilo liittyy Joulupukkiin? No siten, että jos kaikki lahjat tulevat pukilta, ei lapsi saa itse kokea antamisen riemua.



Helsingin Sanomat kertoi aattona, että 1990-luvulla ruotsalaisesta lastenhuoneesta löytyi keskimäärin 760 lelua. En ole laskenut meidän taloutemme lelumäärää, mutta luulen (toivon) niitä olevan vähemmän.

Rakkaimpia leluja ovat ne, joihin liittyy jokin tarina tärkeästä ihmisestä. Kuopuksen unikaverina käyttämä kissa on serkun Kätilöopistolle lahjana tuoma, kun esikoinen syntyi. Paloauto on toisen serkun vanha. Junarata on peräisin lukuisista syntymä- ja joululahjoista kummeilta, serkuilta ja isovanhemmilta. Yksi siltapala on rikkoutunut, mutta vaari sai sen korjattua. Saumoistaan repeillyt Irmeli-pupu on äidin hankkima, kun esikoinen oli vielä masussa (ja äidin kömpelösti taas kokoon ompelema).

Mitä tapahtuu, jos lahjat eivät tulekaan rakkailta, vaan etäiseltä Joulupukilta, jota näkee kerran vuodessa? Siksi en ole salaillut sitä, että paketteja tulee myös tutuilta ihmisiltä. Osan tuo pukki, mutta osa tulee läheisiltä. Kun lahjan antaja on tiedossa, on lahjasta myös helpompi kiittää.

Entäs Joulupukille kirjoittaminen? En kovasti tykkää siitäkään ajatuksesta, että Joulupukki on kanava, jolta voi tilata kotiin toimitettavia leluja. Tässä kohtaa huomaan samaistuvani Hesarin referoimaan keskiluokkaiseen vanhempaan, joka haluaa opettaa lapsilleen, että kaikkea ei voi saada (ja samaan aikaan huomaan myös pelkääväni sitä, että oma tavaranihkeilyni kostautuu lapsille, kun he rakentavat sosiaalisia suhteitaan lelut valuuttanaan).

**

Suurin Joulupukki-inhokkini on kuitenkin kiltteydestä palkitseminen ja tuhmuudesta sakottaminen. En ylipäätään pidä uhkailusta kasvatuskeinona, ja jotenkin erityisen nurinkuriselta tuntuu iskostaa lapsen päähän ajatus, että lahjojen määrä kertoo hänen arvostaan ihmisenä. Vähän lahjoja = huono, epäonnistunut tuhma lapsi, paljon lahjoja = hyvä, onnistunut kiltti lapsi.




Entä miten Joulupukkivastaisuuteni näkyi perheemme joulussa? Ei juuri mitenkään, lähinnä kärsin siitä itse joulunalusajan ahdistuksena pääni sisällä. Vietimme joulua serkkulassa, Joulupukki kävi, jokainen lapsi sai ison pinon lahjoja. Mutta pukille ei kirjoitettu eikä tuhmuudesta sakotettu.

Ensi vuonna mennään todennäköisesti samalla kaavalla. Minä yritän tarkkailla, kuinka tärkeä hahmo pukki lapsille on, ja elää sen mukaisesti. Kovin suurta roolia hän ei jatkossakaan saa ennen aattoa, ja lahjoja annetaan ja saadaan avoimesti myös muilta. Mutta annan lasten uskoa tähänkin satuhahmoon, jos haluavat.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulun 2015 top-listat




Jouluruuat
  1. piparkakkutaikina
  2. rosolli
  3. merileväkaviaari
Joulupuuhat
  1. pipareiden leivonta
  2. paperilumihiutaleiden askartelu
  3. pipareiden koristelu 
Jouluviihde
  1. The Force Awakens
  2. Imperiumin vastaisku
  3. Uusi toivo
  4. Jedin paluu 
Joululahjatoiveet minulle
  1. älä osta mitään
  2. ihan tosi, ei mitään
  3. lastenhoito
  4. kotisiivous
 Joululaulut
  1. öö
  2. en keksi
  3. (ne on kaikki ihan kamalia)
Joulukoristeet
  1. piparkakkutalo
  2. joulutähti (kasvi)
  3. jouluruusu
  4. jouluoksa
 Jouluvalmistelut, jotka jäivät tekemättä:
  1. joulukortit
  2. joulusiivous
  3. aikuisten joululahjat (sis. päiväkodin tädit)
  4. jouluruuat, poislukien yllämainitut
  5. joulukuusi ja siihen liittyvä tilpehööri
  6. joululoma 
  7. joulukirkko
  8. joulusauna
Joulun ärsyttävimmät asiat (jotka eivät välttämättä liity jouluun):
  1. huoltoon "kommunikaatiokatkoksen" vuoksi kahdeksi kuukaudeksi "unohtunut" kamera (siksi suttuiset kännykkäkuvat, koittakaa kestää)
  2. uhmaikä
  3. nyt en ole ihan varma tästä järjestyksestä
Viime vuoden kuvamuistot:




maanantai 14. joulukuuta 2015

Joulujuttuja

Tehtiin lasten kanssa piparitalo. Kun sanon "lasten kanssa" tarkoitan tietysti, että minä tein, muksut katselivat. Kopioin tältä osin isäni jouluperinteen. Paitsi että isäni antoi meidän lasten sentään koristella, minä en.

Kaipaako se teistäkin enemmän koristeita?


No mutta. Nelivuotiaani on muuten mahdottoman taitava leipomaan pipareita. Leipoi kolme pellillistä sillä aikaa, kun minä askartelin talon kimpussa. Kaksivuotias keskittyi syömään taikinaa, mutta eipä tuosta voi syyttää: minunkin mielestäni taikinansyönti on koko homman paras puoli.

Niin siksi minä oikeastaan siitä talosta kirjoitin, että opin pari juttua. Kerron teillekin:

Piparitalo kannattaa mitoittaa niin, että jokainen osa mahtuu kastettavaksi paistinpannulle sulaan sokeriin. Opin tämän palaneen käsivarren kautta. Ensi vuonna yhden osan maksimileveys on paistinpannun halkaisija. Nyt pitää enää muistaa tulla lukemaan tämä ennen ensi joulun suuruudenhulluja suunnitelmia.

Seinät ja katto kannattaa koristella ennen talon kasaamista, sillä vaakatasossa koristelu on helpompaa (eikä koristelu valu, kuten helposti käy jos yrittää valmista taloa koristella).

Liimaamisesta ylijääneen sokerin voi sulattaa vielä kertaalleen pannulla (jos se on ehtinyt jähmettyä), ja kaataa foliosta taiteltuun kuppiin ja heittää roskikseen, kun se on kovettunut.

Kas näin.

Mitäs muuta. Lapset eivät ole vielä päässeet perille ihan kaikista joulun salaisuuksista. Esimerkiksi eivät tajua raukat kirjoittaa pukille, kun en ole kertonut. Se on hyvä se, en ihan tiedä, miten osaan suhtautua joululahjatoiveisiin, jahka niitä alkaa joskus satelemaan.

Tai no, esikoinen toivoo kauko-ohjattavaa helikopteria. Ei koska on joulu, vaan koska hän haluaa sellaisen. Ihan kiitettävän pitkäjänteisesti on jo pari kuukautta halunnut. Tai noin niinkuin syntymäpäivistään asti. Jolloin ei saanut helikopteria.

Tämä on vähän konstikas juttu. Kun tavallaan minäkin haluaisin olla sellainen lastensa toiveet toteuttava mukava rento äiti kuten Emilia tai Katja. Tosiasiassa en yhtään halua kotiimme kauko-ohjattavaa helikopteria. Ehkä lapsi unohtaa toivoneensa sellaista? Niin varmasti käy jatkuvasti.


Muuten jouluvalmistelut ovat aika lailla mallillaan.

Ostin kaupasta jouluoksan.


Joulumieli.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Saako lasta lyödä? Ja mitä pitää tehdä, jos tekee mieli?

Kurittaminen oli aiheena maanantain Marja Hintikka Livessä, ja kurituskeinojen demonstroiminen kahden showpainijan toimesta aikuisilla juontajilla herätti tunteita katsojissakin.

Minua ei ole lapsena lyöty eikä läpsitty, luunappejakaan en ole saanut. Uhkailun väkivallalla kyllä muistan: kerran jouduin itse keräämään koivunoksia vitsaksi odottamaan "Koivuniemen herraa", jota ei onneksi koskaan tullut.

En hyväksy lapsen satuttamista, enkä haikaile tukkapöllyjä takaisin. Mielestäni kivun tuottaminen ei ole kasvatuskeino laisinkaan, vaan alistamisen ja vallankäytön väline.

Mutta silti olen vanhempana suuttunut lapsilleni niin, että silmissä pimenee.

Tämä on hankala aihe. Tuomitsen lapsen lyömisen, mutta olen itse suuttunut niin, että olisi tehnyt mieli lyödä. Kuten aiheesta tabuja uhmaten kirjoittanut Valeäiti, minäkin uskon, että meitä on monia. Mutta koska aihe on tabu, siitä on vaikea puhua. Maanantain Marja Hintikka Liven kurituskohtaus sai lasten oikeuksien järjestö Unicefin reagoimaan: miten ihmeessä minä uskaltaisin kertoa siitä, että itsekin on joskus tehnyt mieli antaa takaisin samalla mitalla?

**

Minä olen huutanut lapsille, olen katsonut vihaisesti, lyönyt seinää, karjunut, kiroillut, poistunut huoneesta rauhoittumaan, paiskonut tavaroita. Tämä on pelottanut lapsia, muttei satuttanut.

Minun on tehnyt mieli lyödä, jättää leikkipuistoon, antaa takaisin samalla mitalla. On tehnyt mieli, mutten ole tehnyt. Siinä on vissi ero.

Minua on helpottanut valtavasti ajatus, jonka haluan opettaa lapsillekin: kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät ole. Se pätee myös meihin aikuisiin. Kyllä minä saan suuttua lapsilleni, saan menettää hermot, saan ajatella ihan tosi pahastikin että voi kun tekisi mieli läppäistä takaisin. Kunhan en toimi niin.

Minulla kiukku nousee kahta kauheammaksi, jos yritän padota sen. Jos sallin itselleni sen, etten aina kestäkään noita minulle niin rakkaita kiukuttelijoita ja vastaan vänkääjiä, on suuttumuksen tunteistakin helpompi päästää irti (kunhan olen antanut itseni tuntea ne ensin).

Olen myös luopunut sellaisen tavoittelusta, etten koskaan suuttuisi tai etten riitelisi lasteni kanssa. Sen sijaan yritän opettaa heille miten riidellään. Eli pyydän anteeksi jos olen käyttäytynyt tavalla jota en lapsilleni sallisi. Selitän mistä se johtuu (joskus joudun korostamaan, ettei se johdu heistä vaan ihan muista asioista, jotka painavat mieltäni - ja toisinaan sanon ihan suoraan, että se johtuu siitä ettet totellut tai että teit tuhmasti). Sitten halataan ja sovitaan.

Kolmevuotiaan kanssa olen jutellut riidan jälkeen, että meillä oli juuri äsken riita: hän suuttui minulle ja minä hänelle, mutta se ei ole vaarallista. Minä rakastan häntä ja kestän hänen suuttumuksensa, ja hän saa suuttua minulle (tämä tuntuu olevan hänelle se huolestuttavin asia, että jos hän suuttuu minuun, niin mitä sitten).

**

Kirjoitin ylläolevan taannoin Valeäidin Löisinkö? -kirjoituksen kommentteihin, ja koska olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä, kopioin ajatuksen tähän aiheen ollessa taas pinnalla.

Sellainen pitää vielä sanoa, että suuttumisessa ja suuttumisessa on eroa. Vaikka sallinkin itselleni sen, että joskus korotan ääntäni lapsille, tai että joskus suutun niin, että meille tulee riita, niin siitä kyllä yritän eroon, että taannun uhmaraivoajan tasolle itsekin.

Saan nimittäin edelleen itseni kiinni tilanteissa, joissa odotan itseltäni liian vähän ja lapsiltani liian paljon. Silloin saatan kääriytyä itsesääliin ja oman elämäni raskauteen, kun on paineita töissä ja huonosti nukuttu yö ja flunssakin on enkä lenkille päässyt. Silloin en mene auttamaan viereisessä huoneessa nahistelevia sisaruksia selvittämään riitansa, vaan ylimalkaisesti huutelen toisesta huoneesta: "leikkikää nätisti", "jos se lelun jakaminen ei ala onnistua, niin ette kumpikaan saa leikkiä sillä!" tai jotain muuta yhtä kypsää. Siitä se tilanne sitten herkästi eskaloituu sellaiseksi, että räjähtelen lapsiraukoille mitättömistä asioista aivan käsittämättömillä mittasuhteilla.

Mutta en minä aivan menetetty tapaus ole. Toisinaan onnistun säilyttämään lehmän hermot silloinkin, kun pää punaisena huutavia palosireenejä on kaksin kappalein, eikä mikään komento mene perille.

Niille kerroille kun olen osannut toimia kuten aikuinen, on jotakin yhteistä*:

  • olen päättänyt etukäteen, etten provosoidu
  • tarvittaessa laitan itseni jäähylle, ja kerron sen lapsille rauhallisesti: "olen nyt niin vihainen, että minun täytyy rauhoittua"
  • laskeudun lapsen tasolle ja rauhoitan hänet. Joskus sylissä, joskus vieressä istumalla
  • ja joo, sanoitan tunteita, omiani ja lapsen

Ja jos se on joskus onnistunut, sen on onnistuttava uudestaankin, eikö vain? En ole mikään self helpin kuningatar, mutta tämä ajatus on minua auttanut silloin, kun tuntuu, että olen paskista paskin vanhempi. Joskus olen aika huono, mutta en aina. Löytyy hetkiä, jolloin olen aivan timanttisen hyvä. Jos olen osannut silloin, osaan toistekin.

Eikö vain?

* lainasin toistamiseen itseäni Valeäidin kommenteista. Joku lukee ehkä nämä jutut nyt toista kertaa, mutta kertaus ja opintojen äiti, eikös juu :)

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Turmiollinen lukupiiri

Kerroinko jo, että harrastan lukupiiriä? Voi, miten ihana harrastus: siihen liittyy lukemista, ja kirjoista puhumista fiksujen naisten kanssa. Kovin sivistynyttä ja hienoa.

Halpakin harrastus on, sillä lainaan lukulistalla olevat kirjat kirjastosta.

Paitsi että viimeksi luimme Kultahatun. Sain siitä jonkinsortin päähänpinttymän. Olen nähnyt leffan, siis sen 1974 filmatun, jossa päätähtinä ovat Robert Redford ja Mia Farrow. Sitä uudempaa en ole nähnyt, sillä en oikein välitä Leonardo DiCapriosta. Jotenkin vaikea kuvitella niin niljakasta tyyppiä romanttiseksi sankariksi. Tai kyllä se Titanicissa veteli, mutta Revolutionary Road nyt viimeistään särki kaikki illuusiot.

Nooo mutta joka tapauksessa. Oletteko nähneet leffan? Kumman tahansa? Ne mekot! Onko mitään ihanampaa?





Niin että sitä tässä pohdiskelen, että pitäisikö sitä mennä ja ostaa tällainen?



Vaatekaapin suunnitelmatalous shmuunnitelmatalous.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Peniskateus

Halusin lapsena olla poika.

Pojilla oli kaikki paremmin. Lelut olivat nopeita ja äänekkäitä, leikit rajuja ja mielenkiintoisia. Puuhun kiipeävää poikaa kannustettiin, tyttöä varoiteltiin putoamisesta. Hiki päässä juoksevaa poikaa eivät saatelleet naapurin tätien silmien pyöritykset.

Koulun liikuntatunneilla pojat saivat pelata sählyä kun tytöt joutuivat telinevoimistelemaan, ja kukaan ei kummeksunut poikaa, joka ei innostunut neulomisesta.

Pojat olivat jännittäviä, tytöt... No, jotenkin outoja. Liimailivat hevoskiiltokuvia vaaleanpunaisiin vihkoihinsa ja kampasivat kilpaa toistensa lettejä. Tyttöjä oli vaikea saada innostumaan valomiekoista tai mahtisormuksista.

Teinivuosina olin parasta kaveria muutaman pojan kanssa, ja se oli ihanaa. Kunnes pettymykseksi huomasin, että kuvitelmieni platoninen kumppanuus olikin yksipuolista, ja ystävyyteni kohde elätteli haavekuvia minusta tyttöystävänään. Tuli jotenkin petetty olo, että huijaustako se kaikki olikin.

Parikymppisenä festareilla koin aitoa ja hyvin konkreettista peniskateutta jonottaessani haisevaan bajamajaan samalla, kun miespuoliset toverit tekivät tarpeensa puskaan. (Nykyjään on mahdollista ostaa vekotin, jonka ansiosta seisaaltaan pissaaminen onnistuu naiseltakin. Öö, joo.)

Nuorena opiskelijatyttönä kuulin niin paljon lasisesta katosta, että ryhdyin uskomaan sukupuoleni olevan todellinen riippakivi. Joka puolelta sateli neuvoja siitä, millainen pitäisi olla. Pitää rohkeasti hakea duunia, jonka vaatimuksia ei täytä (kuten miehet tekevät). Pitää puhua matalalla äänellä (kuten mies) ja ylpeillä saavutuksillaan (kuten mies). Ei saa jäädä kotiin lapsiaan hoitamaan (ei ne miehetkään jää).

Taisin jossain välissä olla vähän naisvihamielinen itsekin. Vieroksuin kaikkea tyttömäistä ja naisellista, ja varmasti myös pidin hengissä omassa päässäni joitain stereotypioita.

Jossain vaiheessa kai aikuistuin (vai kyllästyin?), ja mies-nais-jako pääsee nykyään vähemmän ihon alle. Naisena on ihan nasta olla, enkä enää usko toisella sukupuolella kaiken olevan paremmin.

Mutta vieläkin ärsyynnyn siitä, kun joku yrittää selittää minua pelkän sukupuoleni perusteella. Vieläkin harmittaa, kun joku yrittää ladella yleispäteviä neuvoja siitä, millainen naisen pitäisi olla suhteessa töihin, kotiin, tai omaan ulkonäköönsä.

Omasta lapsuudestani on jo aikaa, ja toivoisi, että sukupuoliroolit eivät enää olisi niin tiukat ja ahtaat. Ehkä jotain on jo tapahtunutkin: ei kolmekymmentä vuotta sitten puhuttu sukupuolisensitiivisyydestä tai tasa-arvoisesta kohtaamisesta päiväkodissa.

Ja silti samaa ahdistavaa luokittelua tehdään edelleen: viikonloppuna some kohisi Anttilan tavasta luokitella lelut tyttöjen hoivaleluihin ja poikien kauko-ohjattaviin leluihin. Ja vaikka muut verkkokauppiaat viisaammin puhuvat niin vauvanukkien kuin kuormureidenkin kohdalla lasten leluista, on kuvissa silti auton kanssa leikkimässä poika ja nukenvaunua työntämässä tyttö.

En vieläkään tiedä, kuinka paljon sukupuolten välisistä eroista on biologiaa, kuinka paljon kulttuurista opittua. Yritän olla omien lasten kohdalla tarkkana, etten luokittele heitä tytöksi ja pojaksi, vaan että kumpikin saa olla ihan vain lapsi.

Mutta on se jotenkin helpompaa pukea tyttö housuihin kuin poika hameeseen.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Bloggaaja, joka teki kaiken "väärin"

Lukija saattaa yllättyä kuullessaan, että olen ammatilliselta taustaltani konseptisuunnittelija. Aloitellessani uraani kymmenisen vuotta sitten, ansaitsin leipäni suunnittelemalla verkkopalveluista kohderyhmäänsä vetoavia kokonaisuuksia.

Olen neuvonut asiakkaitani yritysblogien perustamisesta, sisältömarkkinoinnista ja blogimarkkinoinnin hyödyntämisestä kauan ennen kuin aloitin oman blogini. Suosikkibloggaajani Emilia luki kirjoista, miten blogia pidetään  - minä olisin voinut kirjoittaa siitä kirjan.

Ja sitten menin ja perustin blogin, jolla ei ole konseptia ensinkään. Ainoana punaisen langan tapaisena on kirjoittaa blogia aiheista, jotka itseäni kulloinkin sattuvat kiinnostamaan. Ja jos jokin päivänpolttava aihe ei itseä niin kiinnosta, niin teksti jää kirjoittamatta (hetken pyörittelin päässäni ajatusta, josko minäkin tarttuisin metatyöhön - mutta plääh, enpä jaksa).


En ole määritellyt kohderyhmääni tai yrittänyt miellyttää erityisesti juuri ketään - ehkä eniten itseäni, vaikka ihan joka jutulla ei ole sen riman yli menty.

En ole pahemmin välittänyt hakukoneoptimoida sisältöjäni, en pohtia otsikointeja niin, että ne keräisivät mahdollisimman paljon klikkauksia. En kirjoita säännöllisesti, en julkaise vähintään kolme kertaa viikossa. En markkinoi blogiani Instagramissa, Facebookissa sen koommin kuin Twitterissäkään. Snapchatiin en ole edes liittynyt.

En pohdi parasta kellonaikaa tai viikonpäivää tekstini julkaisulle, en vietä iltoja kävijälaskurin ääressä. En ole näyttänyt kasvojani, en julkaissut ronskeja paljastuksia yksityiselämästäni. En ole pyrkinyt kaupallistamaan blogiani: sille yhdelle ainokaiselle yhteistyöehdotukselle sanoin kiitos mutta ei kiitos.



Arvatkaapas mitä? Juuri näin on aivan hitsin hyvä.

En bloggaa tullakseni suosituksi tai kerätäkseni mainostuloja. Bloggaaminen on minulle harrastus, ja ihana sellainen onkin. Vietän töissä ihan riittävästi aikaa viisastellen kaikkitietävänä, yrittäen vakuuttaa ja tehdä asiat "oikein". Täällä tykkään olla reilusti kuutamolla ja ihmetellä maailman menoa avoimen rehellisesti.

Blogi on minulle itsetutkiskelun väline. Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoittamani lyhyt kuvaus: "Oman navan kaivelua ja hajanaisia ajatuksia siitä ja tästä" pitää edelleen paikkansa. Sitähän tämä on. Ja aika hauskaa, että tällainenkin blogi löytää lukijoita!

Pelkkä kirjoittaminen itsessään on mahtavaa, ja minut on lyönyt ällikällä se, miten hienoja keskusteluja tällä omalla pikku foorumillani on syntynyt. Monipuolista, älykästä ja vaikeistakin aiheista asiallisena pysynyttä. Olen kerta toisensa jälkeen pöllämystynyt ja kiitollinen siitä, miten fiksua porukkaa blogini on lukijoikseen saanut.

Miksi bloggaan? Jäsentääkseni ajatuksiani, ja käydäkseni dialogia. Sen suhteen en ole tehnyt mitään väärin, vaikken bloggausaapisten niksejä noudatakaan.

(Tai no, on tuo otsikko vähän pöhkö, mutten keksi parempaakaan, joten antaa mennä!)

torstai 29. lokakuuta 2015

Työ + perhe = ok. Ura + perhe = ?!

Sanna kirjoitti Inkerin vikaa -blogissaan työn ja perheen yhteensovittamisesta: "ainakaan vielä en ole huomannut, että työn tekeminen olisi hankalaa lasten takia tai lasten kanssa oleminen vaikeaa työn vuoksi".

Piti jäädä ihan miettimään.

En minäkään pidä työn ja perhe-elämän yhteensovittamista vaikeana. Työlästä se saattaa ajoittain olla, ja puuduttavaa joka päivä samanlaisina toistuvine minuuttiaikatauluineen. Turhauttavaa se on ainakin silloin, kun on kuukauden aikana ollut enemmän kotona sairastupaa pyörittämässä kuin toimistolla töitä tekemässä. Aikamoista jonglöörausta välillä vaatii pallojen pitäminen ilmassa, mutta silti en kuvailisi työn ja perheen yhdistämistä hankalana tai vaikeana.

Työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu osin myös siksi, koska sen on pakko onnistua. Suomessa on totuttu siihen, että myös äidit käyvät töissä, ja yhteiskunnan tukiverkostoa on rakennettu sitä tukemaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa on kattava päivähoito, jotta molemmat vanhemmat pääsevät töihin. Pienten lasten vanhemmat saavat jäädä osittaiselle hoitovapaalle ja tehdä lyhyempää päivää. Sairasta lasta saa jäädä hoitamaan kotiin.

Itselläni on lisäksi alle 2 km matka sekä päiväkotiin että toimistolle, joustava ja lyhennetty työaika, etätyömahdollisuus ja vanhemmuuden vastuut tasan kantava aviomies. Mikäs siinä on yhdistellessä.

Toisaalta ainakin itse odotan, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa lasten molemmat vanhemmat myös tekevät töitä. En oikein hahmota ajatusta, että yli 3-vuotiaan lapsen äiti joutuisi perustelemaan omaa työssäkäymistään, tai vetelemään raja-aitoja ura-äitien ja kotiäitien väliin. Alle kolmevuotiaiden kohdallakin jako ura- ja kotiorientoituneisiin äiteihin tuntuu vähintäänkin keinotekoiselta, ainakin omalta kohdalta. Itse olin pienten lasteni kanssa kotona yhteensä 3 vuotta, enkä - ainakaan näin jälkikäteen - pidä sitä koko työurani kannalta kovin pitkänä aikana.

**

Olen itse asiantuntijatyössä. Rekrytointi-ilmoitus voisi kuvata työtäni haasteelliseksi, itse kenties tyydyn toteamaan, että siinä pärjätäkseen on hyvä olla korkea koulutus ja noin kymmenen vuoden työkokemus alalta, hyvät projektijohtamistaidot ja kyky kaupallistaa ideoita. Vaihdoin työpaikkaa hoitovapaalla, ja uuden työpaikan löytämisessä työelämässä hankitut kontaktit olivat avainasemassa. Työpaikasta neuvoteltaessa lapsilukuni ei ollut osa keskusteluja, ja se on aivan oikein.

Siihen, miten työni teen, ei vanhemmuus vaikuta. Siihen, millä ehdoilla suostun työtä tekemään, vanhemmuus vaikuttaa sitäkin enemmän. En ottaisi vastaan työtä, joka vaatii paljon matkustamista. En ottaisi vastaan työtä hankalan työmatkan päässä. En ottaisi vastaan työtä, jossa lyhennetty työaika ei olisi mahdollista. En ottaisi vastaan työtä, joka vaatisi paljon iltamenoja tai hälytysvalmiudessa olemista toimistoajan ulkopuolella. Onneksi olen sellaisessa asemassa, että toistaiseksi minun on ollut mahdollista asettaa työsopimukselleni ehtoja.

**

Työn ja perheen yhteensovittaminen ei siis mielestäni ole vaikeaa. Jos jokin asia yllä kuvatusta palapelistä puuttuisi, saattaisin olla eri mieltä - jos työ ei jousta ja etäisyydet ovat pidempiä, jos toinen vanhemmista ei ole saatavilla, voi arjen hankaluus olla aivan eri luokkaa.

Sellaista olen kuitenkin miettinyt, että miten onnistuisi palasten organisointi silloin, jos minulla olisi töissä merkittävästi enemmän vastuuta? Jos olisin esimies, johtaja, iso kiho?

Katsokaas, vaikka olenkin uraorientoitunut ja kunnianhimoinen, en juuri tähän elämänvaiheeseen kaipaa tilannetta, jossa minä olisin vaikkapa jonkin organisaation tärkein päätöksentekijä, jonka puuleima tarvitaan jokaiseen ratkaisuun. En haluaisi olla se tyyppi, jonka puhelin soi kellonajasta ja viikonpäivästä riippumatta, kun on tilanne päällä.

Jenkkiläisessä tasa-arvokeskustelussa on tapana kehottaa naisia nojaamaan eteenpäin töissä, mutta usein jää mainitsematta, että sikäläisessä työelämässä kaiken työn ulkopuolisen hoitaakin sitten joku muu kuin johtaja itse: niin nais- kuin miesjohtajakin tarvitsee joko kotia hoitavan puolison tai palkattua apua, joka hoitaa lapset, laittaa ruuat, siivoaa, huolehtii läheisten syntymäpäivien muistamisesta ja niin edelleen.

Suomessakin on tyypillistä, että korkealle edenneiden johtajamiesten taustalta löytyy nainen, joka on pitänyt huolen lapsista ja kodista. En osaa kadehtia näitä miehiä - joskaan en kaipaa kodinhengettären roolia yhtään enempää.

En vielä tiedä, onko mahdollista edetä huipulle urallaan ja samalla jättää aikaa myös kaikelle muulle tärkeälle: lapsille, puolisolle, harrastuksille, unelle. (Angela Merkel kuulema pärjää kovien neuvottelujen puristuksessa neljän tunnin yöunilla. En usko, että minä pärjäisin.)

Esimerkkejä uran ja perheen onnistuneesta yhdistämisestä on surullisen vähän, oli kyse sitten isistä tai äideistä. Enemmän löytyy tarinoita hajonneista perheistä ja menetetystä terveydestä; johtajista, jotka vanhuuden päivillään katuvat vain sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Uskon, että sekä miehet että naiset hyötyisivät perheystävällisemmästä työkulttuurista. Tai ehkä perheystävällisyys on liian kapea termi: pitäisi puhua ihmisystävällisyydestä, siitä että työ ei imaisisi koko elämää vaan tilaa jäisi myös ihmissuhteille, itsensä kehittämiselle, levolle ja virkistykselle. Uskon, että työntekijä, joka saa riittävästi lepoa, liikuntaa ja virikkeitä työpaikan ulkopuolella, on tuottavampi ja luovempi työntekijä kuin sellainen, joka elää vain työlleen.

Huomaan, että tämä on aihe, joka mietityttää minua aina vain (aiempia pohdintoja mm. täällä ja täällä). Jossain sisällä polttelee kunnianhimon liekki, mutta tavallaan olen tyytyväinen siihenkin, että tällä hetkellä työ+perhe+harrastukset-kokonaisuus tuntuu hallittavalta. Uskon pystyväni nykyisellä työmäärällä isompaankin vastuusen, mutten toisaalta halua revitellä rajojani hirveän suurella vastuun kasvulla nyt kun lapset ovat vielä kovin pieniä. Tiedän haluavani edetä ja luotan omiin kykyihini, mutta ehkä aika ei ole juuri nyt?

Mikä sinun kokemuksesi on? Miten työn ja perheen palapeli pidetään kasassa, miten luonnistuu työelämän portaita ylös kapuaminen perheelliseltä?

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Ei enää huonoja puolia

Tiedättekö sen kysymyksen työhaastattelussa, "kuvaile huonoja puoliasi?". Vähän nohevampi rekrytoija saattaa valita sanansa sujuvammin ja puhua kehityskohteista, mutta patato potato.

Olen ihan pirun kyllästynyt koko kysymykseen, ja ajattelutapaan sen taustalla.

Kuva ei liity aiheeseen, mutta ei välitetä siitä.

Puhun itse mieluummin yhteensopivuudesta. Ei mikään luonteenpiirre tai ominaisuus ole hyvä tai huono sinänsä, vaikka se voikin olla sitä suhteessa johonkin kontekstiin. Eikä kukaan ole täydellinen ihan mihin vaan työpaikkaan, tai täydellinen puoliso ihan kenelle tahansa toiselle tai täydellinen äiti/isä mille tahansa lapselle.

Meissä kaikissa on ominaisuuksia, jotka sopivat yhteen joihinkin tilanteisiin hyvin, ja joihinkin huonosti.

Esimerkiksi minä olen turvallisuushakuinen riskienkartoittaja, joka tykkää suorasta puheesta, hahmottaa kokonaisuuksia ja oppii nopeasti. Olen itseohjautuva ja omaan tieteellisen maailmankuvan, enkä välttämättä arvosta kovin korkealle pelkkää asemavaltaa.

Turvallisuushakuisuuteni tarkoittaa, että viihdyn paremmin muiden palveluksessa kuin omaa yritystä perustamassa. Riskienkartoittajaluonteeni ei välttämättä ole parhaimmillaan luovassa ideoinnissa, mutta olen hemmetin hyvä löytämään toteuttamiskelpoiset akanat epärealististen jyvien joukosta. Minun kanssani työskentelevät tietävät, että voivat luottaa siihen, mitä sanon, mutta toisaalta joutuvat kasvattamaan paksun nahkan, jotteivat pahastu suorasta palautteesta silloin, kun sanottavana ei ole pelkästään mairittelevia asioita.

Olen hyvä ottamaan ohjat käsiini, mutta erittäin huono toimimaan jonkun toisen aivottomana käskyläisenä. Minun on vaikea toimia ihmisten kanssa tai työyhteisöissä, joissa päätökset tehdään perstuntumalla, ja kapinoin kernaasti sellaista esimiestä vastaan, joka ei osaamisellaan ole voittanut arvostustani.

Koska opin nopeasti, hitaampien on välillä vaikea pysyä perässäni ja kyllästyn helposti vanhojen asioiden toistamiseen. En ole paras ihminen hinkkaamaan samaa asiaa vuodesta toiseen, vaan tarvitsen jatkuvasti uusia haasteita mielenkiintoni yllä pitämiseen. Toisaalta olen todella hyvä kehittämään olemassa olevasta entistä parempaa.

Mikään ominaisuuksistani ei ole huono puoli, ja olen kyllästynyt siihen, että jotkut haluavat ne sellaisina nähdä. Minun ei ole välttämätöntä kehittää riskinottohaluani, mutta minun on tärkeää löytää tiimiini ihmisiä, jotka ovat minua hullunrohkeampia. Ylipäätään on tärkeää tunnistaa omat ominaisuutensa, ja pyrkiä tekemään töitä ihmisten kanssa, jotka täydentävät itseä.

Omaa joustavuutta on tietysti hyvä kehittää niin, että pystyy arvioimaan tilanteita ja muita ihmisiä ja sopeuttamaan toimintansa niiden mukaisesti. Aina ei tarvitse sanoa suoria sanoja, voi olla myös hiljaa. Omaa nopealiikkeisyyttään voi yrittää rauhoittaa, jotta muut ehtivät mukaan. Mutta se luonteenpiirre siellä taustalla saa olla ja pysyä, siinä ei ole mitään huonoa.

Rekrytoijien puolestaan kannattaisi miettiä, millaisia tiimejä he haluavat koota, ja mitä ominaisuuksia organisaatiosta puuttuu. Tiimi täynnä hullunrohkeita riskinottajia on huono idea, mutta yhtä huono on toisaalta tiimi täynnä turvallisuushakuisia riskienkartoittajia. Jos jotain täydellistä pitää etsiä, niin olkoon se sitten täydellinen yhteensopivuus avoimen tehtävän ja työntekijäkandidaatin välillä.

Ugh.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Juoksutossujen pukeminen on puoli lenkkiä

Juokseminen on takunnut vähän.

Oikeastaan alamäki alkoi, kun juoksin puolimaratonin. Suuri Tavoite oli saavutettu, nyt olin Mahtava Kestävyys Juoksija. Niin että ei sitten tarvitse enää lenkille mennä.

Ja silloin kun lenkille lähdin, juoksin pääsääntöisesti liian kovaa, koska Suuri Kestävyys Juoksijahan on jo peruskestävyytensä hankkinut, sen yhden puolimaratonin perusteella. Kun juoksee harvoin ja liian kovaa ja liian heikolla peruskestävyydellä, alkavat paikat hajoilemaan. Eli seuraavaksi kipeytyi polvi.

Tuli syksy ja lasten tarhastahakurumba, ja koska olin ilman uutta juoksutavoitetta, ei juoksulenkki suoraan sanottuna oikein napannut. Mieluummin jäin sohvalle makaamaan, ja kaadoin itselleni lasin viiniä.



Se oli ihan kivaa hetken aikaa, mutta pidemmällä aikavälillä liikkumattomuus alkaa tuntua korvien välissä. Kiireen tuntu, jonka olin itselleni kehittänyt, ei vähene sillä, että jätän liikunnan väliin - päin vastoin. Juokseminen on edelleen paras tietämäni keino solmussa risteilevien ajatusten setvimiseen.

Joten otin juoksemiseen uuden lähestymistavan. Tai palasin siihen, mistä lähdin kaksi vuotta sitten. Kolme (tai jotain sinnepäin) kertaa viikossa puen lenkkitossut jalkaan ja siirryn ulko-oven toiselle puolelle. Ei tarvitse juosta, ei tarvitse tehdä omaa nopeusennätystä, ei tarvitse tehdä pitkää lenkkiä. Voi vaikka kiertää korttelin (kävellen) ja tulla takaisin kotiin.

Ja ihme ja kumma: pelkästään se, että olen saanut itseni juoksuvermeissä ulos, auttaa nostamaan juoksumotivaatiota. Joka ikinen kerta lopputuloksena on ollut juostu lenkki, ja liikunnan tuoma hyvä olo (mutta vaikka joskus päätyisin vain sille korttelikierrokselle, niin ei haittaa).

Kornisti mainoslausetta lainaten: silloin kun motivaatio puuttuu "Just do it". Kyllä se siitä lähtee.

(Tulin muuten juuri lenkiltä.)

lauantai 17. lokakuuta 2015

Ärjyvä äiti

Tiedättekö, millainen äiti olen huonoimmillani?

Kun takana on kaksi viikkoa sairaita lapsia, epätoivoista yritystä saada kasautuvat työt hoidetuksi päiväunien aikana, jonkun yskäkohtaukseen tai tukkoiseen nenään keskeytyneitä yöunia joka saakelin yö, liian paljon lastenohjelmia, liikaa neljän seinän sisällä oloa, sairastamiseen niin kyllästyneitä lapsia, että purkavat turhautumistaan ensin toisiinsa ja sitten minuun.

No, sanalla sanoen: olen aika kamala.

Pinnani on niin kireällä, että se katkeaa pienimmästäkin erheestä, lelut lähtevät jäähylle ilman varoitusta, sisarusten väliset nahistelut otan vastaan huutomyrskyllä, uhkailen, valitan ja nipotan. Ärjyn, karjun ja kitisen.

Hyvä äiti -pisteitä ei ole tässä huushollissa viime päivinä jaeltu.

Voi lapsiparkoja. Sen lisäksi, että olo on sairastamisesta kurja, se on kurja myös siksi, että tämä äiti käyttäytyy kuin pahainen kakara. Tähtihetkiäni on mm. ollut anteeksipyytävän lapsen mulkoilu silmät leiskuen tulta ja tappuraa: "et saa anteeksi, äiti on nyt liian vihainen".


Aallonpohjan löytämisestä seurasi onneksi jotain hyvääkin. Oma huono käytökseni harmitti niin paljon, että päätin tsempata.

Tänään olen koko päivän muistutellut itseäni perheemme työnjaosta: 2- ja 3-vuotiaat ovat he, jotka saavat käyttäytyä lapsellisesti, minun tehtäväni on olla aikuinen.

Niinpä en ole vastannut huutoon huudolla, vaan hengittänyt pari kertaa syvään ja kysynyt: "mikä hätänä". Olen ottanut syliin ja rauhoittanut ylikierroksilla touhuavan lapsen, sen sijaan että olisin naama punaisena huutanut toisesta huoneesta: "mitä sä oikein kuvittelet tekeväsi."

Olen pitänyt mölyt mahassani silloinkin, kun olisi tehnyt mieli sanoa: "pitääkö sun aina" tai "miksi et sä koskaan".

Olen halannut, paijannut ja ottanut syliin aivan erityisen paljon. Olen kuunnellut, kun lapsella on minulle asiaa, olen jättänyt omat askareeni hetkeksi, kun lapset pyytävät mukaan leikkiin.

Arvatkaa mitä? Sen seurauksena, että muutin omaa käytöstäni, meillä on tänään kotona majaillut kaksi onnellista lasta. Nahistelua ja uhmaa on ollut huomattavasti vähemmän, kun minä en ole levittänyt myrkyllistä tunnelmaa ympärilleni. Kyllä minua edelleen väsyttää ja flunssa painaa minuakin, mutta se ei ole tekosyy huonolle käytökselle. Etenkin, kun oman asenteen parantaminen ei lopulta ollut kovin kummoinen homma.

Ehkä niitä hyvä äiti -pisteitä lopulta muutama tulikin. Jospa tämän muistaisi myös seuraavalla kerralla, kun aikuisena olo ei pahemmin huvita.

tiistai 13. lokakuuta 2015

23 vaatetta, 21 yhdistelmää

Kun aloittelin vaatekaappini raivausta kohta kaksi vuotta takaperin, ajatuksena oli käydä läpi jokainen vaatekappale ja miettiä niistä asukokonaisuuksia.

No se homma sitten jäi, kun vaatekaappi oli pullollaan ties mitä tauhkaa, jota en suurta osaa halunnut edes pukea päälleni, saati yhdistellä kokonaisuudeksi.

Vasta kun olin saanut karsittua vaatekaapin sisällöstä pois kaikki sellaiset vaatteet, jotka eivät sopineet minulle tai minkään muun omistamani kanssa, yritin uudelleen tätä asukokonaisuuksien miettimishommaa. Ja kas, kun vaatteita oli vähemmän, se sujui kuin itsestään!

Koska moni P333-projektia harkitseva pohtii (kuten minäkin aikoinaan), riittääkö 33 vaatetta monipuoliseen ja vaihtelevaan pukeutumiseen, vai päätyykö sitten kulkemaan samoissa kuteissa päivästä toiseen, päätin vilauttaa teille syksyn asukokonaisuuteni.

Mihinkään outfit of today -kuvakavalkadiin en sentään ryhdy, vaan askartelin täällä jo nähdystä syksyn P333-kollaasista ne yhdistelmät, joita olen syksyllä päälläni pitänyt. Nythän sää alkaa kääntyä jo talveksi, ja olenkin ottanut pukeutumiseeni enemmän villaa ja vähemmän hihattomia toppeja, mutta eipä tämän tarvitse ihan ajantasaista olla, saatte varmasti idean näistäkin.

Asukokonaisuudet 1-4

5-8

9-11

12-17

18-21
Ihan hyödyllinen harjoitus muuten tämäkin, miettiä asukokonaisuuksia pöydän ääressä. Tässä huomaa selkeästi ainakin sen, mitkä vaatteet on helppo yhdistää moniin eri kokonaisuuksiin, ja mitkä jäävät huonon yhdisteltävyyden takia vähälle käytölle.

Minulla esimerkiksi yllä näkyvä keltainen hame on vaate, jota en osaa pukea kuin tietyn mustan neuleen ja saappaiden kanssa. Siksi se näkyy vain yhdessä yhdistelmässä ja hametta tuleekin käytettyä melko harvoin, vaikka se on yksi lempivaatteistani.

Ja tässä vielä muistutuksena kaikki syksyn vaatteet (ja tarkoille lukijoille, jotka ihmettelevät otsikon lukua 23 (että miksei se ole 33) vastaan: laskin tällä kertaa omavaltaisesti mukaan vain sisä- tai päällysvaatteet, en kenkiä tai asusteita):


Mitäs sanotte? Itse olen aika tyytyväinen nykyvaatteitteni yhdisteltävyyteen, koska tiedän matkan tähän olleen pitkä.

Onkohan lukijoissa muita P333:n harrastajia? Olisi kiva kuulla kokemuksia. Tai löytyykö teitä, jotka vielä mietitte leikkiin ryhtymistä: innostikohan esimerkkini yrittämään?

lauantai 3. lokakuuta 2015

Syysblues

Syksy on yksi lempivuodenajoistani.

Rakastan kirpeitä syysaamuja, kun aurinko lämmittää puiden värjäytyneitä lehtiä, maassa saattaa yön jäljiltä olla kastetta ja ilma on niin viileä, että käsiin täytyy vetää hanskat ja kaulaan huivi. Kesän lämmön jälkeen tykkään pukeutua kerroksiin ja villaan, tykkään pimenevistä illoista ja siitäkin, että kesän lomailun jälkeen töissä ja harrastuksissa on taas tohina päällä.

Tämä syksy on erilainen.




 Olen jäänyt kiinni kiireen tunteeseen, vaikka teen kaikkeni, etten olisi kiireinen.

Teen töitä vain 6 tuntia päivässä. En avaa tietokonetta illalla, en vastaa sähköposteihin tai työpuheluihin tarhan pihalta. Olen varannut aamuihin ja iltapäiviin aikaa, että ehdin syödä perheen kanssa aamiaisen ennen töihin lähtöä, ja iltapäivällä höpsötellä lasten kanssa rauhassa päiväkodilta kotiin ja ruokaa laittamaan. Ehdin harrastaa, ehdin tavata ystäviä, ehdin tehdä vapaaehtoistyötä.

Miksi sitten tuntuu siltä, etten monena päivänä ehdi edes hengittää? Miksi tuntuu siltä, etten ole oman aikani valtias, miksi tuntuu siltä, että jatkuvasti jää tekemättä monta tärkeää ja kivaa asiaa?

Miksi kiireen tunteen vallassa käperryn sisäänpäin, hopussa ja hässäkässä vellomaan? Miksi kiireeseen vedoten jätän vähälle ne asiat, jotka antavat energiaa? Ei muka ole aikaa lenkille, ei valokuvia ottamaan, ei kirjoja lukemaan.





Kirjoitan tätä tekstiä yksin tyhjässä hotellihuoneessa. Viiden minuutin päästä alkaa parin kilometrin päässä skumppalasien kilistely, jossa minä en ole osallisena. Halusin tämän oman hetken, joten jostain piti luopua.

Huomenna jätän osan päivän seminaarista väliin, jotta ehdin lenkille ja saunaan.

Tämä jatkuva kaupankäynti "jos teen tämän, en ehdi tuota" on se, mikä minua tässä elämäntilanteessa eniten rasittaa. Olen siinä jo aika hyvä, osaan priorisoida ja osaan sanoa ei, mutta kyllä se vaan on hanurista, että ihan jokainen päivän hetki on vaihtokauppaa asioiden välillä, jotka ehtii tehdä, ja joista on pakko luopua.

Tiedän, etten ole ruuhkan kanssa yksin. Tiedän, jotkut pitelevät vieläkin useampaa palloa ilmassa kuin minä. Tiedän, tämä on ensimmäisen maailman ongelma. Tiedän, että kohta (joskus?) helpottaa.

Kaikesta tietämisestä huolimatta juuri nyt tuntuu siltä, että happi loppuu.

Kuis sun syksy?

lauantai 26. syyskuuta 2015

30 minuuttia päivässä (tehokkaammin töitä)

Olen hieman pohdiskellut tätä Sipilän hallituksen viiden prosentin kilpailukykyloikkajuttua. Eli että töitä pitäisi tehdä 15-30 minuuttia enemmän per työpäivä, vuodessa 100 tuntia enemmän kuin nyt.

Kun jotenkin en ainakaan omasta vinkkelistäni (tietotyötä tekevä asiantuntija) näe, että työpaikalla vietetyn ajan lisääminen olisi se juttu.

Mutta ei hätää, minulla on vastaehdotus! Oman työn puitteissa on tullut jo vuosikaudet mietittyä, että miten tehoja saisi enemmän irti työhön käytetystä ajasta. Etenkin nyt, kun teen vain 6 tuntia töitä per päivä, kaikenlainen tehottomuus ja työajan tuhlaus ottaa aivoon.

Sipilän matikka toki toimii sellaisissa ammateissa, joissa työn arvo perustuu läsnäoloon. Minun työni arvo syntyy kuitenkin siitä, mihin aikani käytän, ei siitä, olenko paikalla vai en. Kärjistäen: vaikka olisin paikalla 100 tuntia viikossa, ei siitä kannata minulle maksaa, jos käytän aikani johonkin turhaan.



Mistä sitten voisi nipistää? Minäpä kerron.

Lopetetaan avokonttorit. Tai ainakin lisätään etätyöpäiviä. Tai suljetaan edes sähköposti hetkeksi. Pakersin hiljan erään vaativan tarjouksen parissa. Määräpäivä lähestyi, tarjous oli vieläkin vaiheessa. Olin varannut kalenterista työaikaa, laittanut kuulokkeet korviin ja avannut tarjousdokumentin. Ehdin juuri päästä kiinni siihen, mihin olin edellisenä päivänä lopettanut, kun Skype piippaa uutta viestiä. Vastaan nopeasti kollegan pyyntöön. Kerään ajatukseni ja yritän taas keskittyä tarjoukseen. Toinen kollega tulee nykäisemään hihasta nopean sparrauksen toivossa. Sitten saan sähköpostin, johon pitää vastata. Sen jälkeen puhelun.

Luovutan. Pakkaan kimpsut ja kampsut ja lähden kotiin tekemään töitä. Teen töitä koneella, mutta suljen sähköpostin, Skypen ja internetselaimen. Laitan puhelimen älä häiritse -tilaan. Viikon verran stressaamani tarjous syntyy viidessä tunnissa kunnon flow-tilassa.

(Ja kyllä muuten on jotain vikaa meikäläisessä työkulttuurissa, jos pitää eristäytyä mahdollisimman kauas toimistolta ja etäälle sähköisistä viestimistä, että saa työrauhan.)

Lopetetaan turhat palaverit. Työni, kuten aika monen asiantuntijan työ tänä päivänä, koostuu enimmäkseen tapaamisista eri ihmisten kanssa. On myyntipalavereita, asiakaspalavereita, projektipalavereita, sisäisiä palavereita, on kumppanipalavereita, koulutuspalavereita. Juu-u, kyllä uskon siihen, että ihmisiä pitää nähdä kasvokkain(kin), se auttaa asioiden aikaan saamisessa. Mutta ihan joka ikinen asia ei vaadi palaveria. Jokainen palaveri ei vaadi tuntia, mutta ihmisten on vaikea kutsua koolle palaveria esimerkiksi vain vartiksi. Moni palaveri hoituisi nopeammin, jos sille olisi selkeä tarkoitus, tavoite, agenda, ja osallistujat tulisivat paikalle ajoissa ja hyvin valmistautuneena.

Aina ei ole pakko tavata kasvokkain. Kuten kerroin, tapaan työssäni paljon ihmisiä. Moni heistä istuu jossain muualla kuin minä. Saatan työviikon aikana käyttää pahimmillaan lähes työpäivän verran aikaa siihen, että istun liikennevälineessä matkalla palaveriin. Hoituisiko asia puhelimella? Videoneuvottelukin onnistuu ihan sillä omalla työkoneella, jos haluaa nähdä toisen kasvot.

Älä varaa tehtävälle liikaa aikaa. "Työ täyttää sille varatun ajan", sanoi C. Northcote Parkinson jo 1955, ja se on muuten täysin totta. Lyhennettyä työaikaa tehdessäni taistelen säännöllisesti vastaan kiusausta jatkaa työpäivää parilla tunnilla, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Toistaiseksi olen onnistunut, ja arvatkaa mitä? Olen saanut työni tehtyä siinä ajassa, mikä minulla on siihen käyttää. Toisaalta, jos olen saanut lisäaikaa (asiakas on esimerkiksi siirtänyt sovittua tapaamista, jolloin minulla onkin ollut muutama päivä enemmän aikaa viimeistellä esitystäni), olen aina käyttänyt sen.

Noin. Kyllä edellämainituilla sen 15-30 minuuttia päivässä säästäisi, ja käyttäisi oikeisiin töihin. Keksitkö sinä lisää?

lauantai 19. syyskuuta 2015

Tyyli seuraa tarkoitusta

Isoin pukeutumisessani tapahtunut muutos viime vuosina on tarkoituksenmukaisuus.

Ennen lapsia en omistanut kumisaappaita. Kävelin sateessa pilalle monet nahkakengät, koska ajattelin ulos lähtiessäni, että "ei matka spårapysäkiltä toimistolle nyt niin pitkä ole". Keikuin kymmenen sentin koroissa, koska kuljin pääsääntöisesi jotenkin muuten kuin omilla jaloillani.

Moni vanhoista vaatteistani on epämukava päällä. Jakku kiristää olkavarsista, hame vyötäröltä. Housut tuntuvat hyvältä päällä jos seison, mutta fillaria ajaessa polven koukistaminen tuntuu tiukalta.

En ihan tiedä, mistä muutos sai alkunsa. Ehkä totuin äitiysvaatteiden mukavuuteen, siihen, että mikään vaate ei kiristä tai purista. Ehkä loputtomat tunnit ulkona lasten kanssa säällä kuin säällä opettivat, että veden- ja tuulenpitävyys nyt vain on mukavampaa kuin märät ja kylmät vaatteet.

Viimeistään töiden aloittaminen äitiysloman jälkeen pakotti pohtimaan aamun vaatevalintoja myös käytännöllisesti. Kuljen töihin kävellen tai pyöräillen, nyt syksystä lähtien vielä koukaten päiväkodin kautta. Aamun vaatevalintoja on pakko pohtia ulkonäön lisäksi sillä silmällä, onko näissä mukava olla silloinkin, kun vettä sataa vaakatasossa.



Klassisen bisnestyylin yhdistäminen käyttömukavuuteen ei ole ollut mikään helppo tehtävä. Viihdyn työpaikalla edelleen hameissa ja korkeissa koroissa, mutta saman päivän aikana minun pitää pystyä pyörällä hakemaan lapset tarhasta. Tarhan pihalla minua yleensä tervehtii kaksi syliinpyrkivää mutaista ja märkää lasta. Korkkarit ja silkkipaita ovat siinä vaiheessa huono valinta.

Eräs parhaista tämän vuoden ostoksistani onkin vedenpitävä isokokoinen reppu, joka on ulkonäöltään riittävän simppeli ja linjakas, että se istuu myös työpukeutumisen osaksi. Läppäri sinne mahtuu totta kai, mutta useimmiten kuljetan repussa vaihtovaatteita.

Poljen töihin kuorihousuissa ja -takissa ja lenkkareissa, ja työpaikalle päästyäni vaihdan päälle hameen, korkokengät ja trenssitakin. Repussa kulkee myös pieni käsilaukku, jotta asiakastapaamisissa ja lounastreffeillä ei tarvitse kuljettaa mukana isoa reppua.

Ostoksilla olen hieman neuvoton. Olen oppinut jo tunnistamaan, mikä vaate sopii vartalolleni, tyyliini ja olemassa oleviin vaatteisiini, mutta käyttömukavuuden ennalta arviointi on vielä vaikeaa. Kutittavat vaatteet on helppo hylätä jo sovituskopissa, sekä selkeästi liian pienet, mutta useimpien vaatteiden kohdalla en vielä osaa arvioida, miltä ne tuntuvat päällä aktiivikäytössä.

Mistä niitä mukavia bisnesvaatteita oikein löytää? Mistä löytäisin housut, jotka ovat yhtä mukavat yllä kuin verkkarit, mutta käyvät silti yhteen siistin jakun kanssa? Missä kaupoissa pitäisi käydä, mitä merkkejä tarkkailla, mitä materiaaleja etsiä?

Mikä sinulle on tärkeää vaatteita hankkiessa? Mikä vaikeaa?

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

”Haluamme tehdä töitä!”

”Tällaista yritystoimintaa olisi mahdotonta aloittaa ilman hankkeen tukea. Ei meiltä löytyisi varoja tarvittaviin alkuinvestointeihin.”

”Aiemmin en analysoinut kasvatusprosessia ja sen piileviä kuluja. Nyt vasta olen oppinut, mikä on todellista voittoa.”

”Haluamme tehdä töitä! Haluamme jatkaa kehittymistä!”

Muun muassa nämä kommentit Naisten Pankin koordinaattori Jaana Hirsikangas kirjoitti muistivihkoonsa, kun hän vieraili elokuussa Guatemalassa tutustumassa Naisten Pankin paikalliseen hankkeeseen.

Sanojen takana olivat naiset, joiden koti on rakennettu laudankappaleista ja lattia maasta. Naiset, joiden kodeissa ei ole juoksevaa vettä eikä sähköä, huoneita vain yksi ja sen jakaa useampi sukupolvi. Naiset, joista useilla on jopa kymmenen suuta ruokittavana.

Naiset, joista köyhyyden keskellä löytyy uskomatonta voimaa ja sisua.

Guatemalan hankkeissa Naisten Pankki tukee alkuperäiskansoihin kuuluvien naisten oikeuksia ja toimeentulomahdollisuuksia. Kuva: Jaana Hirsikangas / Naisten Pankki


Nuo guatemalalaisen kylän naiset saivat meidän suomalaisten naisten avulla mahdollisuuden kouluttautua tuotteliaampiin maanviljelyskeinoihin. Myynnistä tulevan lisätuoton lisäksi myös heidän lapsensa hyötyvät uusista opeista, saaden monipuolisempaa ja ravitsevampaa ruokaa.

Tästä kehitysyhteistyössä on kyse. Autetaan seisomaan omilla jaoilla, tuetaan korkeammalle kurottelua. Annetaan mahdollisuus niille kyvyille, jotka jo ovat olemassa.

Annetaan toivoa.

Liberian hankkeiden kautta tuetaan naisten yhteisöllistä tulonhankintaa ja oikeustietoisuutta. Kuva: Antti Reenpää / Kirkon Ulkomaanapu

Kaukaisten maiden naisten tarinoista on tullut minulle tärkeitä. 

Toimin toista vuotta suomalaisessa vapaaehtoisyhteisössä Naisten Pankissa. Naisten Pankki kerää rahaa kehitysmaiden naisten yrittäjyyden ja taloudellisen toimeentulon vahvistamiseksi.

Keräämällämme rahalla naiset käyvät yrittäjyyskoulutuksessa, saavat pienlainoja oman yrityksen perustamiseen, perustavat säästöryhmiä, oppivat yrittäjyystaitoja sekä lukemaan ja kirjoittamaan.

Naisten Pankin hankkeissa on perustettu kyläpankkeja ja osuuskuntia. Osuuskunnan hyödyt ovat konkreettisia ja usein ruohonjuuren tasolla. Kambodzhalaisessa osuuskunnassa naiset iloitsevat siitä, että ovat saaneet vuokrattua myyntituotteilleen varaston, ja hankittua riisin ja lannoitteiden punnitsemiseen vaa'an. Oikein mittaavalla vaa’alla on iso merkitys, sillä enää välittäjät eivät pääse huijaamaan vaakojaan manipuloimalla.

Kun naisella on toimeentulo, hänellä on myös itsenäinen asema. Kun äidillä on työpaikka, hänen lapsensa voivat mennä kouluun. Naisen auttaminen auttaa koko yhteisöä.



Tekisitkö kanssani hyvää?

Ensi sunnuntaina 13.9. kävellään kehitysmaiden naisille ammatteja Naisten Pankin valtakunnallisessa hyväntekeväisyystapahtumassa Kävele Naiselle Ammatti. Minä olen siellä, ja haluan haastaa mukaan sinutkin, blogini lukija.

Kävellä voi lukuisilla eri paikkakunnilla Suomessa ja ulkomailla (ks. paikkakunnat täältä) ja kävelyn voi järjestää omin päin vaikka omalla takapihalla tai kotimetsässä. Tärkeintä on osallistua (ja lahjoittaa, tietysti).

Oletko mukana?

Lisätiedot: naistenpankki.fi/kavely

maanantai 7. syyskuuta 2015

Miten rasismia vastaan taistellaan?

Tapahtui toissailtana. Selasin Facebookia. Tuttuni, kutsutaan häntä vaikka Anna Auttavaiseksi, järjesti seinällään keräystä vastaanottokeskukselle. Toinen tuttuni, olkoon hän tarinassa vaikkapa Raisa Rasisti, ryhtyi laukomaan ketjussa näkemyksiään siitä, miten tänne tulleet ovat elintasosurffareita, ronskeja nuoria miehiä merkkivaatteissaan, jotka pitäisi saman tien käännyttää takaisin mistä tulivat. Sanojaan vahvistaakseen Raisa Rasisti laittoi mukaan pari linkkiä Mitä vittua -lehteen.

Kimpaannuin. Sormet vihasta täristen näpytin Rasistille tiukkasanaisen viestin. Sitten vielä vapisevin sormin poistin hänet kavereistani ja laitoin Facebookin kiinni.

Näinhän meistä on moni viime päivinä tehnyt, ja julkisesti kehottanut muitakin tekemään. Älä salli vihapuhetta ja poista rasistit kavereistasi.

Lauseen ensimmäiseen osaan minäkin uskon. On äärimmäisen tärkeää, että jokainen meistä tekee selvän ja näkyvän rajan sille, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Rasistien on tärkeää kuulla oma toimintansa nimettynä ääneen rasistiseksi (koska suuri osahan on näitä "en ole rasisti, mutta..." -tyyppejä), ja meidän muiden on tärkeä nähdä esimerkkiä siitä, kuinka rasistille pistetään kampoihin. Vaikeneminen ei enää ole vaihtoehto, se vain välittää rasistille viestin, että hänen kanssaan ollaan samaa mieltä.

Mutta mitä poissulkeminen auttaa? Mitä auttaa se, että rajaamme entistä tiukemmin omiin poteroihinsa rasistit ja ei-rasistit? Pois silmistä, pois mielestä, juu-u, mutta onko se ratkaisu?

Ei rasistinen huutelu sillä vähene, että minä suljen siltä silmäni.

Päin vastoin, se saattaa kasvaa, jos vapaaehtoisesti jättäydyn pois tästä keskustelusta, tyydyn olemaan tuomatta esiin omia näkökulmiani, koska toisen ajatusmaailma tuntuu niin vastenmieliseltä.

Uskon, että rasismi, kuten kaikki viha, on pohjimmiltaan pelkoa. Loivenisiko se, jos pääsisimme kiinni siitä, mikä oikein pelottaa? Tuntuu vaikealta yrittää ymmärtää rasistia, mutta auttaisiko se kuitenkin enemmän kuin se, että itse omasta ääripäästäni huudan omaa totuuttani?

Minäkin pelkään, ja se pelko on vaarassa kärjistyä vihaksi. Minä en pelkää pakolaisia, en muslimeja, en edes paremman elintason perässä tänne tulevia. Kyllä tänne mahtuu, tervetuloa. Mutta sitä äänekästä osaa suomalaisista pelkään, joka haistattelee kaikenmaailman foorumeilla tulijoille vitut. Niitä maanmiehiäni pelkään, jotka uhkailevat pakolaisia auttaneita.

Pelottaa, mihin tämä rakas maani on menossa. Pelottaa niin paljon, että melkein vihaan.

Ja kuitenkin joku ääni sisälläni sanoo, että vihaan vastaaminen vihalla vain pahentaa asioita. Vastapuolen ymmärtäminen tuntuu vaikealta, lähes mahdottomalta, mutta maksaisiko vaivan yrittää? Entä jos seuraavan kerran kohdatessani rasistin, en suljekaan häntä pois, vaan katson silmiin ja kysyn: "Mitä sinä pelkäät?".

Auttaisiko se? En tiedä. Mutta jotain on pakko yrittää.

torstai 3. syyskuuta 2015

Tänään laitan uutiset kiinni

Somessa ja nettilehtien palstoilla leviää kuva kuolleesta syyrialaispojasta. Kuva tulee vastaan pyytämättä: vaikka yritän katsoa muualle, näky iskee syvälle tajuntaan.

Tuo rannalla makaava pieni lapsi voisi olla omani. Ihan samankokoinen on kuin esikoiseni.

Itkettää. Kuljen päivän palaverit läpi kyyneleitä nieleskellen, en ihan saa otetta tapaamisten agendasta. Kasvatetaan myyntiä, lisätään asiakasuskollisuutta.

Jossain tuolla Euroopan etelärajalla äiti itkee kuollutta poikaansa.

Asiat, joiden parissa vietän päiväni tuntuvat äkkiä kovin triviaaleilta.

Jos minun perheeni olisi hädässä, mitä tekisin? Minkä muotoinen on pelko, että menettää kaiken, mikä on tärkeää? En osaa kuvitella miltä oman lapsen menettäminen tuntuu, mutta arvaan sen sattuvan enemmän kuin raajan hakkaaminen irti. Haamukivun tuntee lopun ikäänsä.

Rannalla kasvoillaan makaava poika voisi olla omani. Se, ettei hän ole, on vain sattumaa. En ole tehnyt mitään ansaitakseni nykyistä hyvinvointia, omaa ja perheeni turvallisuutta. Aivan kuten sotaa pakenevat eivät ole ansainneet omaa, kovempaa kohtaloaan.

"Laitetaan ensin oman maan asiat kuntoon, ennen kuin hyysätään muita. Leipäjonoja on täälläkin, eikä kaikilla kattoa pään päällä" Keskustelupalstojen kommentit viiltävät haavan sydämeen. Täällä eivät pommit putoile, kadulla ei tarvitse pelätä luoteja. Köyhyyttä on, mutta maailman mittapuulla olemme rikkaita. Meillä on, mistä antaa.

Minäkin tunnen vihaa, surua ja pettymystä. Surua ihmisten kylmyydestä, vihaa hädänalaisten torjumisesta. Pettymystä kansaan, joka hädän hetkellä kääntää selkänsä mieluummin kuin auttaa. Tunnen häpeää siitä, että meillä on vallankahvassa puolue, joka ei halua auttaa ihmisiä heidän kotimaassaan, muttei myöskään toivota tervetulleeksi tänne.

Jos se rannalla makaava poika olisi omani, jos se olisi minun maailmani, joka ympärillä murtuu, mitä toivoisin lähimmäisiltäni? Myötätuntoa, tukea. Ei "painukaa vittuun" -komentoja.

Tänään laitan uutiset kiinni, koska niiden katsominen sattuu. Minä haluan välillä nähdä uutisissa hyvää. Ravintolan, joka jakoi lounaansa vastaanottokeskuksessa. Jalkapallokentän, joka varasi tulijoille pelivuoron. Ihmisen, joka antoi omastaan, vaikka omaa oli vähän.

Sitä kuolleen pojan kuvaa en enää kestä. Mutta ei siltä silmiä sulkea voi.

torstai 27. elokuuta 2015

En jättäisi henkeäni ihmisten kuuliaisuuden varaan

"Jalankulkijan on turvallista liikkua, kunhan autoilijat vaan noudattavat sääntöjä"

"Viisi metriä on riittävä, kunhan sitä noudatetaan"

Lueskelin maanantaina epäuskoisena Hesarin haastattelua Helsingin liikennesuunnittelupäällikkö Reetta Putkosesta. Putkonen otti kantaa Mechelininkadulla tapahtuneeseen onnettomuuteen, jossa rekka ajoi suojatietä ylittäneen lapsen yli sillä seurauksella, että tuota lasta ei enää ole.

Käytännössä Putkonen tuli sanoneeksi, ettei kaupunki aio tehdä Mechelininkadun turvallisuuden parantamiseksi mitään. Koska se olisi jo turvallinen, jos kaikki vain noudattaisivat sääntöjä.

Kyllä minä Putkosta ymmärrän. Sääntöjä on, jotta niitä noudatetaan. Liikennesuunnittelu perustuu pitkälti siihen, että on luotu yhteiset pelisäännöt, ja jokainen tienkäyttäjä voi luottaa siihen, että muutkin toimivat niiden mukaan.

Muttakun. Ei vaarallista liikenneympäristöä voi sillä kuitata, että kun ne typerät ihmiset eivät tajua toimia oikein.

Putkonen itsekin toteaa (kun kyseessä on jalankulkija), että typerien liikennejärjestelyiden tekeminen saattaa maksaa ihmishenkiä: "Jos ne [alikulut] ovat epäkäytännöllisiä, ihmiset eivät käytä niitä".

Entä jos kyseessä on autoilija, ihan sellainen tavallinen lainkuuliainen kansalainen, joka lähtökohtaisesti yrittää olla tappamatta ketään. Niin voisiko silloin joskus käydä niin, epähuomiossa, valitettavasti, että ajaa ylinopeutta suoralla tiellä liikennevirran mukana? Tai voisiko ikinä tapahtua sellaista, että joku (takapenkkiläinen, puhelin, aivastus, auringonpaiste) saa huomion hetkeksi herpaantumaan? Ei pitkäksi aikaa, ehkä vain sekunneiksi, mutta kuitenkin riittävän pitkäksi, että jotain tapahtuu.



Mechelininkadun onnettomuuden jälkeen en ole päässyt irti eräästä ajatuksesta. Voisiko noin käydä minulle?

No ei voisi, tarkalleen ottaen. Minä en aja rekkaa. Minun ajamassani autossa ikkunat ovat matalammalla, ei siinä synny samanlaista kuollutta kulmaa, jossa ei näe lyhyitä kulkijoita.

Vai voisiko sittenkin? Olen kerran ajanut vahingossa punaisia päin. Kerran - jälleen vahingossa - en pysähtynyt suojatien eteen pysähtyneen auton viereen. Molemmat tapaukset vaivaavat minua vieläkin.

Minulla ei ollut kiire, en ollut myöhässä, en kännissä. En vain huomannut. Miten ihminen jättää huomaamatta punaisen valon? Miten se on edes mahdollista? En tiedä. Mutta niin kävi. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa, eikä niin ole käynyt toiste. Mutta se tapahtui.

Minä en ajanut kenenkään yli. Onneksi.



En ehkä osaa muotoilla ajatustani oikein. Tietysti sääntöjä pitää noudattaa. Tietenkin, totta kai.

Mutta minä en haluaisi laittaa henkeäni (tai lasteni henkeä) vain sen varaan, että ihmiset ovat kuuliaisia. Koska eivät he aina ole. Osa piittaamattomuuttaan, osa epähuomiossa. Ja vaikka "oho, kävi vahinko" ei ole mikään selitys, niin silti en haluaisi turvallisuuden nojaavan vain siihen (mielestäni utopistiseen ajatukseen), että liikenteessä kaikki toimivat sääntöjen mukaan.

Mieluummin haluaisin että liikennesuunnittelussa käytetään jokainen keino, jotta inhimillinen tuhojen teon mahdollisuus kutistettaisiin minimiin. Mechelininkadun tai kyseisen onnettomuusristeyksen kohdalla en tarkelleen tiedä, miten se tehdään. Silti haluaisin nähdä liikennesuunnittelupäällikön yrittävän.

lauantai 22. elokuuta 2015

Pohdintaa lapsen kanssa

Kerroin syksyllä bloggaajakollegani Emilian perustamasta yrityksestä, joka tarjoaa filosofiakerhoja lapsille ja heidän vanhemmilleen. Olen ollut teemasta varovaisen kiinnostunut siitä asti, kun ensimmäisen kerran luin Leluteekin filosofia-kahviloista Emilian blogista.

Esikoiseni on pohdiskeleva ja tutkiva tyyppi, joka on loputtoman kiinnostunut maailmasta ja jaksaa ihmetellä ja kysellä. Ehkä hän tykkäisi myös ohjatusta pohdiskelusta?

Olin kiinnostunut myös omalta kannaltani. Lukioaikainen haaveeni oli ryhtyä isona Esa Saariseksi. Pyrin jopa opiskelemaan filosofiaa, mutta kompastuin pääsykokeissa Hegelin absoluuttiseen idealismiin, jota en koskaan oikein ymmärtänyt (osaisikohan Emilia selittää sen jonkun tarinan avulla?).

Nomuttajokatapauksessa.

Tartuin mielelläni tilaisuuteen, kun Emilia kutsui minut ja joukon muita bloggareita tutustumaan filosofiakahvilaan ennen syksyn kauden virallista aloitusta. Lastenhoidollisista syistä otin mukaan myös 2-vuotiaan kuopukseni, vaikka ennustinkin (oikein), että hän ei filosofiasta innostu.

Meinasin sotkeentua sanoihini, kun yritin pohjustaa lapsille, mihin olemme matkalla. "Lasten filosofiakahvila" on taaperoille varmaan vielä epäselvempi käsite kuin meille aikuisille. Lopulta kerroin, että olemme menossa äidin ystävän Emilian vetämään tuokioon, jossa on muita lapsia, heidän vanhempiaan, leluja ja yhteistä tekemistä.

Onneksi lapset tyytyivät tähän selitykseen. Parasta filosofiakahvilassa olikin esikoisen mukaan lelut, joskin häntä harmitti, etten antanut hänen leikkiä kauko-ohjattavilla autoilla.

Niin, lapseni eivät olleet ihan täysillä mukana pohtimassa Emilian johdolla kivien eri- ja samanlaisuutta, tai tarinaa siitä, miten kaiken veden hotkaissut sammakko saadaan palauttamaan vesi muidenkin eläinten käyttöön. 2-vee viiletti pitkin MLL:n kerhotilaa, eikä 3-vuotiaskaan jaksanut keskittyä kuin osaan Emilian vetämästä tuokiosta. Oli kuitenkin hauska seurata, miten muutama muu lapsi syventyi Emilian tehtäviin tosissaan, ja ainakin ulkopuolisen silmin näytti nauttivan kokemuksesta.

Itse opin Emiliaa seuraamalla sen, että meillä itse asiassa käydään arjessa paljon filosofisia keskusteluita lasten kanssa - en vain ollut osannut mieltää niitä sellaisiksi. Emilia mm. antoi lapsille kiviä, joista pyysi valitsemaan ensin yhden, sitten toisen, joka jotenkin muistuttaa sitä. Kokeiltiin, miltä kivet tuntuvat (lämmin, karhea), katseltiin miltä ne näyttävät (vaalea, raidallinen, pyöreä, litteä), ja vertailtiin toisiinsa.

Kuva: Leluteekki

Filosofiakahviloista ei kuitenkaan tullut meille vakiharrastusta. Isoin syy siihen on varmaankin se, että minä en ole vielä valmis aloittamaan lasten harrastusrumbaa. Taidan odottaa siihen saakka, kun lapset itse alkavat pyytää päästä harrastamaan.

Toinen syy on se, että omat lapseni eivät olleet niitä, jotka keskittyneinä istuivat kuuntelemassa Emiliaa. Meillä pohdinnat lähtevät paremmin käyntiin lasten omaehtoisesti alulle panemina, arkisten touhujen lomassa.

Mutta ehkä sinun perheestäsi löytyy innokkaampia pikkufilosofeja? Tämä teksti olisi pitänyt saada julki aiemmin, sillä tänään olisi ollut tilaisuus tutustua Leluteekin filosofiakahviloihin Töölössä, mutta ehkäpä avoimia ovia tulee lisää! Kiinnostuneita kehotan seuraamaan Emilian blogia, sieltä löytyy myös tarkempia kertomuksia siitä, mikä se filosofiakahvila oikein on.

Me jatkamme pikku pohdiskelijoitteni kanssa maailman ihmettelyä kotivoimin. Lasten filosofisiin pohdintoihin heittäytyminen on muuten suosikkijuttujani vanhemmuudessa! Itse muistan lapsena pohtineeni muun muassa sitä, että katoaako maailma, kun suljen silmäni. Tai että mistä tietää, näkeekö värit samalla tavalla kuin muut: entä jos se, minkä olen oppinut tuntemaan sinisinä, näyttää toisten silmiin siltä, minkä minä tunnen punaisena?

Ai niin joo. Loppukaneettina pitänee mainita, että tämä taitaa olla blogimainontaa. En ole saanut korvausta tästä tekstistä, mutta kävin tutustumassa filosofiakahvilaan ilmaiseksi bloggaajan ominaisuudessa Emilian kutsusta.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Palkanalennus aamiaisesta

Olemme olleet lapsiperhe kohta neljä vuotta, mutta vasta maanantaina tilanteessa, jossa perheen molempien aikuisten piti lähteä aamulla töihin. Tähän saakka jompi kumpi meistä on ollut kotona lapsia hoitamassa.

Uusi elämänvaihe jännitti pitkään etukäteen. Tapamme ja rutiinimme ovat muotoutuneet sen mukaan, että vain toisella meistä oli välttämättömiä menoja, tai muita kuin lasten ruokailujen ja päiväunien rytmittämiä aikatauluja.

Jos lapsi sairastuu, ei haittaa! Jos aamu venähtää, ei haittaa! Kolmella meistä neljästä ei tähän mennessä ole oikeastaan koskaan ole ollut kiire minnekään. No tietysti joskus on pitänyt neuvolaan ehtiä, tai hammaslääkäriin, mutta noin yleisesti ottaen.

Yhden työssäkäyvän ja toisen hoitovapailevan vanhemman arki on ollut mahtavaa aikaa. Kiireettömyys on yksi juttu, mutta toinen, kenties vieläkin parempi, on yhteiset ateriat. Olemme joka aamu syöneet yhdessä aamiaisen. Ja joka ilta olemme syöneet yhteisen päivällisen puoli kuudelta, kun töissä käyvä vanhempi on palannut kotiin. Iltapalalla toinen meistä saattoi olla omissa harrastuksissaan, mutta päivän viidestä ateriasta söimme yhdessä vähintään kaksi. Se on ollut ihanaa.



Kun miehen hoitovapaan loppu häämötti, pohdin käsillä olevia vaihtoehtoja. Voisimme ryhtyä aamu- ja iltavuoroon, kuten moni tuntemistani perheistä. Toinen hoitaa lasten kanssa aamut, ja tulee myöhään töistä kotiin. Toinen lähtee aikaisin aamulla, hakee iltapäivällä lapset ja tulee kotiin kokkaamaan päivällistä ja syömään lasten kanssa.

Yhteiset ateriat lakkaisivat. Samalla perheen yhteinen aika vähenisi radikaalisti. Jos haluamme jatkossakin harrastaa kuten tähän asti, niin missä välissä me näkisimme toisiamme? Olisivatko viikonloput ainoa hetki, jolloin olemme koko perhe yhdessä?

Voisin lyhentää työviikkoni nelipäiväiseksi, jolloin saisin viikkoon lisää yhden kiireettömän päivän. Lasten ei tarvitsisi mennä hoitoon, me saisimme viettää aikaa kolmistaan. Saisimme viikkoon yhden päivän lisää leppoisia aamuja. Ja yhden päivän verran yhteisiä aterioita. Mutta neljän päivän työviikossa olisi edelleen neljä kiireistä läpsystä vaihto -päivää. Ajatuksena se tuntui kurjalta.

Siksi ehdotin työnantajalleni lyhennettyä työaikaa. Maanantaista alkaen päivittäinen työaikani on kuusi tuntia. Ehdin rauhassa höpsötellä lapset pois yöppäreistä ja hammaspesulle, ja syödä perheeni kanssa aamiaisen joka päivä ennen töihin lähtöä. Iltapäivällä haen lapset tarhasta, laitan ruuan, ja syömme koko perhe yhdessä kuten tähänkin saakka.

Lyhyempi työaika tarkoittaa tietysti pienempää palkkaa. Tässä kohtaa vaakakupissa ei kuitenkaan painanut raha, vaan huutava tarve saada enemmän aikaa perheen kanssa. Päätös tuntui hyvältä jo ennen kuin nimet olivat paperissa. Ainakin sisimmässäni kaihertanut uudenlaisesta arjesta huolestunut möykky on vaihtunut hyvänoloiseen varmuuteen siitä, että tämä oli minulle ja meille oikea ratkaisu.

Sellainen tuottavuusloikka, sori vaan Sipilä.