torstai 29. tammikuuta 2015

Haluttaa

Haluaisin, että kylmä ilma ei satu keuhkoihin kun hengittää. Ja että tämä yskä loppuu.

Haluaisin, että jos ihmisen pitää sairastaa, saisi tehdä sen lämpimään vuodenaikaan (ks. yllä).

Haluaisin, että tämä yskä loppuu. Sanoin sen jo. Sanon uudestaan.

Tavallaan haluaisin, etten olisi aloittanut kolmella itsesäälihalulla, mutta minkäs teet. Kestän huonosti omaa sairastamistani. Kutsukaa miesflunssaksi (jolloin saatatte toki olla oikeassa, mutta sitä ennen lukekaa silti, mitä aina niin viisaalla Liinalla on asiasta sanottavaa).

Haluaisin olla 35-vuotiaana niin kypsä aikuinen, etten ärsyynny äitini väärin pilkkomasta paprikasta.

Haluaisin sanoa, että on kuulkaas hienoa elää niin pitkässä parisuhteessa, että puolison poissaolon huomaa siitä, että kotiin värvätty apukäsipari ei toimikaan kanssani sujuvasti yhteen. Ei tiedä (kuten mies), miten juon kahvini, miten tiskikone täytetään ja missä on voipaketin paikka jääkaapissa.

Haluaisin vähempi harmaata.


Haluaisin, että lakattaisiin sanomasta "terveysvaikutteinen elintarvike". Kun kaikki ne vaikuttavat terveyteen. Makkara eri suuntaan kuin porkkana, mutta vaikutus sekin on.

Haluaisin, että joskus voisi keskustella ihmisten kanssa isoista asioista ilman, että ensin pitää määritellä käsitteet. Tai että voisi edes puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Haluaisin oppia olemaan yrittämättä lukea internetiä loppuun. Etenkin illalla. Kun ei se lopu.

Haluaisin jatkaa tätä listaa, kun Valeäidilläkin oli niin hieno, mutten keksi enää sanottavaa.

Haluan mennä nukkumaan. Öitä!

lauantai 24. tammikuuta 2015

Hyvä kateus ja paha kateus

Vuosia sitten väittelin ystäväni kanssa siitä, onko olemassa hyvää kateutta. Pahasta kateudesta olimme yksimielisiä: se on sellaista, että haluat toisiltakin pois sen, mitä itselläsi ei ole. Se on pahantahtoista, ilkeää ja sisintä jäytävää.

Kuva ois kiva. Vaikkei se liitykään aiheeseen.


Hyvästä kateudesta emme päässeet yksimielisyyteen. Ystäväni ehdotti tilalle ihailua. Mielestäni se ei ole sama asia. Toista voi vilpittömästi ihailla ja olla onnellinen tämän puolesta, vaikka ei halua itselleen samaa kuin tällä on. Mutta entäs jos ihailuun sekoittuu ripaus kateutta? Sellaista, että sisältä kirpaisee minä tahdon myös. Voiko tämä tunne olla positiivinen?

Ystäväni mielestä ei. Minun mielestäni positiivinen kateus on sellaista, että se toimii käyttövoimana yrittämiselle. Niin, että jos näen toisella jotain, mitä itsekin haluan, sisuunnun ja työskentelen sen eteen, että itsekin saan sen. Tai kuten Heikki Aittokoski sanoi kirjassaan Narrien laiva:

"Kateus on tervettä, kun se johtaa omiin ponnisteluihin. Kateus on sairasta, kun se keskittyy tuhoamaan toisten ponnisteluiden tulokset."

Hyvä kateus ei estä kaverin onnistumisesta iloitsemista. Siihen sopii myös ystävän jeesaaminen kohti voittoa. Hyvä kateus ei ole katkeraa, se on käyttövoima.

Hyvä kateus on vaikeampaa kuin paha kateus. On niin helppo ajatella, että toisen onni on minulta pois. Mutta entä jos ei olekaan? Entä jos hyvää riittää meille kaikille? Entä jos se lisääntyisi yrittämällä ja toisiamme tsemppaamalla?

perjantai 23. tammikuuta 2015

6 helppoa tapaa lisätä kasviksia ruokavalioon

Tammikuussa kaikki keventävät, ja minäkin lupasin lisätä satokauden kasviksia perheen ruokavalioon. Koska perheen pääkokki eli allekirjoittanut on kasvissyöjä, meillä kasvisten määrä on jo aika lailla ravitsemussuositusten trendikkään pohjoismaisen ruokavalion mukainen. Petraamista löytyy siinä, että osaisin paremmin hyödyntää kulloinkin satokaudessa olevat kasvikset, ja siten säästäisin sekä rahaa että ympäristöä. Eli sen sijaan, että ostan kalliilla kasvilamppujen alla kasvatettuja ympäri maailman rahdattuja tomaatteja ympäri vuoden, suosisinkin kulloinkin sesongissa olevia kasviksia.

(Suhtaudun muuten aika isolla varauksella juuri alkaneeseen ruokakauppojen hintasotaan. Ikään kuin Suomessa ongelmana olisi liian kallis ruoka: meillä ruoka on niin halpaa, että kaupoilla on varaa heittää ruokaa kaatopaikalle 65 miljoonaa kiloa vuodessa. Kuluttajat heittävät ruokaa roskiin vielä enemmän: 120 - 160 miljoonaa kiloa vuodessa. Kauppalaskua saisi ilman hinnanalennuksiakin pienemmäksi vain suunnittelemalla ostoksensa paremmin ja syömällä välillä kaapit tyhjäksi.)

Mutta asiaan. Suuret muutokset alkavat pienistä teoista, ja minä olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja alkanut lisätä ostoslistalle sesongin kasviksia. Olen huono kokkaamaan reseptistä, ja uusien juttujen kokeilu jää helposti tekemättä. Itseni tuntien en yritä liian suurta loikkaa, vaan lisään kasviksia niihin ruokiin, joita jo nyt luontevasti teen. Alla olevat vinkkini ovat superhelppoja, joten niistä on helppo aloittaa (minunkin)!


Raasteet. Lapsiperheen helppo lisuke, jonka kaikki tuntevat. Porkkanan sekaan voi raastaa lanttua, kesäkurpitsaa tai kurkkua ja joukkoon leikata appelsiinin tai greipin paloja. Toimii myös alkupalana nälkäisille lapsille, samalla kun itse vielä häärin hellalla varsinaisen ruuan kimpussa. Raasteita voi käyttää myös leivontaan: sämpylöihin, muffinsseihin, maustekakkuihin. Ihan tavallista salaattia voi piristää höyläämällä joukkoon porkkanasta ohuita viipaleita juustohöylällä.

Keitot. Suosikkiarkikeittoni on simppeli juureskeitto, johon tulee perunaa, porkkanaa, lanttua, palsternakkaa ja juuriselleriä. Proteiiniksi laitan soijarouhetta tai -suikaleita, toisinaan myös soijanakkeja - yhtä lailla keiton voi tehdä lihaisanakin versiona. Mausteeksi laakerinlehtiä, pippuria ja pari kasvisliemikuutiota.

Pastakastike. Tavallisesta soijarouhe (tai jauheliha) -kastikkeesta saa mehukkaampaa ja maukkaampaa silppuamalla sekaan juureksia. Laitan tehosekoittimeen lanttua, valkokaalia, palsternakkaa, porkkanaa, sipulia ja valkosipulia (tai mitä nyt sattuu kaapista löytymään) ja annan surista melko hienoksi. Kuullottelen hetken oliiviöljyssä, minkä jälkeen lisään soijarouheen, tomaattimurskan ja mausteet. Sekaan voi lorauttaa pari ruokalusikallista kermaa (vegaaniversioon kaurakermaa). Juuressilppua voi käyttää myös makaroonilaatikkoon, lasagneen, ja eiliset riisintähteet voi paistaa pannulla juuressilpun kanssa fried rice -tyyppiseksi lisukkeeksi.

Sämpylätaikinaan saa upotettua melkein mitä vain! Raasteen, puuron, perunamuusin tai keiton jämät ovat oivaa sämpyläainesta, ja jälkikasvun voi ottaa mukaan apuleipureiksi.

Tammikuussa ei ole minkään suomalaisen kasviksen sesonki, vaan yllä olevat herkut tehdään varastokasviksista. Kotimaiset marjat ja hedelmät syödään talvella säilöttyinä, mutta myös tuontivihanneksia kannattaa ostaa satokauden mukaan. Silloin kasvikset ovat parhaimmillaan, ja halvimmillaan.


Meillä välipalaksi syödään usein hedelmiä. Juuri nyt sesongissa ovat mm. appelsiini, banaani, greippi, mango, omena ja päärynä.

Viimeinen ja tärkein vinkkini on Satokausikalenteri. Satokausikalenterin ovat kehittäneet kolme suomalaista: Samuli, Laura ja Johannes. Ensimmäinen versio Satokausikalenterista sai alkunsa, kun Samuli totesi sesonkikasvisten suosimisen olevan turhan hankalaa. Ruokakauppojen tarjonta ei noudattanut kasvisten luonnollisia satokausia ja syötävien kasvisten sekä tuontimaiden suuren määrän takia satokausien opettelu ulkoa oli mahdotonta. Syntyi Satokausikalenteri, joka sisältää yli 120 Suomessa tarjolla olevan kasviksen satokaudet. Satokausikalenterin Facebook-sivulla on vinkkejä sesongin kasvisten käyttöön, ja K-ruokakaupan netistä satokauden kasvikset löytyvät sähköisessä muodossa (tätä listaa itse käytän kauppalistaa tehdessäni).

Satokauden kasvisten ohella arkiruokaamme sisältyy niin pizzaperjantait kuin einespinaattiletutkin. Tässä elämäntilanteessa haen ruuanlaitolta helppoutta, en viihdy tuntikausia kyökissä. Satokausikalenteri tekee satokauden kasvisten käyttämisestä helppoa. Satokausikalenterin ansiosta olen herkutellut tammikuussa avokadoilla ja maistanut joulukuussa kypsää persimonia. Kokeile sinäkin!

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Erään aikakauden loppu

"Millä mielin palaat töihin?"

Sitä on minulta kysynyt neuvolan täti, vanha kollega, ystävä, sukulainen. Onhan se aikamoinen mullistus, hieman yli kolmen kotivuoden jälkeen (lasten välissä olin neljä kuukautta töissä, mutta niin lyhyttä aikaa en oikein edes osaa laskea).

Tuntuu hurjalta. Haikealta ja mahtavalta yhtä aikaa. Olo on odottava, eteenpäin katsova. Tuntuu, että kotihommat ovat minun osaltani nyt tässä, on aika kiittää ja kumartaa, astua ilomielin uuteen (kyllä, aloitan työt uudessa osoitteessa, kuten pari viikkoa sitten uhosin. Työpaikan vaihdos oli silloin jo työn alla, nyt se on virallista. Mutta siitä lisää tuonnempana).


Mieheni jää puolestaan kotiin lasten kanssa, joten töiden aloitus on minulla ihanan pehmeä. Kuopus saa jatkaa kiireetöntä kotiarkea, ja esikoinen saa edelleen olla valtaosan viikosta kotona, viipottaen ikätovereittensa kanssa tarhassa osa-aikaisesti. Lasten sairastaessa minun ei tarvitse sumplia työkalenteria uusiksi, ja hakemiset ja viemisetkin on helppo sopia, kun toinen vanhemmista on kotona.

Uskon, että lapsilla koittaa mukava kevät ja kesä isänsä kanssa. Ehkä he eivät huomaakaan minun poissaoloani? Mutta minä huomaan sen varmasti. En vielä ihan hahmota sitä, miten vähän tulen näkemään lapsiani tästä eteenpäin. Vielä vähemmän pystyn ymmärtämään sitä, että tämä oli nyt tässä. Ikinä ei enää palaa aika, kun voin lorvia lasten kanssa kaiket päivät kotona. Huimaa.


Kotona olo ei ole ollut (pelkkää) ruusuilla tanssimista. Jatkuvasti tarvittavana olo on aika uuvuttavaa, vaikka lasteni seurasta nautinkin. Kaipaan jo töihin, vaikka samaan hengenvetoon voin todeta, että tulen varmasti ikävöimään lapsiani, jahka työarki alkaa. Toisaalta uskon, että sopeudun uuteen rytmiin nopeasti. Niin ne ovat kaikki muutkin sopeutuneet, miksen minäkin.

Eniten kaipaan sitä, etten ole toimistoaikaan kenellekään niin välttämättömän tärkeä, että pitää tunkea mukaan vessaan ja roikkua lahkeessa, kun yritän hoitaa tärkeää puhelua. Sitä, että töissä ristiriidat voi hoitaa sivistyneesti keskustellen, eikä muksimalla toista päähän. Ja sitä, että saan käydä antoisia keskusteluita muistakin aiheista kuin: "miksi linnut lentää?", "miksi tuo auto on punainen?", "äiti MIKSI?!?" (ehkä myös aina niin virkistävän "kakka pissa kakka pissa" -teeman voi jättää töissä vähemmälle keskustelulle).


Kolmeen vuoteen on mahtunut melkoinen elämän- tai ehkä pikemminkin ajattelutavan muutos. En tainnut tietää äitiysloman alkaessa lokakuussa 2011, mitä tuleman pitää. Vaikka tunsin lapsiperheitä, oli ymmärrykseni lapsiarjesta hatara. Suunnittelin esimerkiksi palaavani töihin, kun esikoinen osaa kävellä ja puhua ja on oppinut kuivaksi - eli noin lapsen 1-vuotissyntymäpäivän aikoihin.

Siitä en tiennyt mitään, miltä tuntuu rakastaa toista ihmistä niin, että meinaa haljeta. Tai siitä, miltä tuntuu olla yhtä aikaa sekä loputtoman väsynyt että loputtoman onnellinen. En tiennyt laiskoista maanantaipäivistä, en siitä, että leikkipuistossa voi solmia ystävyyssuhteita. En arvannut, että lasten myötä opin paitsi tuntemaan naapurini nimeltä, myös kyläilemään siellä säännöllisesti.

Pelkäsin - kuten moni muukin tuore äiti - että kotonaolo näivettää aivoni, että kotivuodet tekevät minusta epäkelvon työmarkkinoille. Enää en oikein ymmärrä, miksi kotonaolosta tehdään niin iso numero. Ei ihmisen älykkyys katoa mihinkään, vaikka hän onkin hetken pois työelämästä. Toki maailma menee eteenpäin, mutta oppimiskykyinen ottaa kyllä nopeasti kiinni sen, minkä on kotona ollessa missannut.



Tässä olisi vielä muutama hetki aikaa tehdä kaikki se, mikä on lasten kanssa kotonaollessa parasta. Me taidamme siis ottaa mahdollisimman löysin rantein.

torstai 15. tammikuuta 2015

Työn alla työvaatteet

Valehtelematta yksi parhaista puolista töihin paluussa on se, että saan taas pukeutua asiallisesti. Hyvästi farkut, hyvästi trikoopaidat! En ehkä pukeudu housuihin enää lainkaan: tästedes painan menemään pikkuhamosissa ja kotelomekoissa, because I can. On hauskaa päästä valitsemaan vaatteensa tietäen, ettei päivän aikana tarvitse laskea mäkeä tai kontata pöydän alla (ja se, ettei kukaan pyyhi räkäistä nenäänsä tai tahmaisia tassujaan minun vaatteisiini. Että voi niitä vaikeammin pestäviäkin joskus ylleen laittaa).

Ryhdyinkin tekemään kevättalvelle uutta Project 333:n mukaista vaatevalikoimaa, nyt täysin työvaatteisiin keskittyen (arkena pukeudun niihin samoihin, mitä joulun alla täällä esittelin).

Kaivoin kaapista esiin kohta neljä vuotta pukupusseissa makoilleet mekkoni, hameeni ja harvat puseroni, ja ihmettelin vaatteiden kokoeroja. Yksi mekoista roikkuu päälläni kuin säkki, toinen ei mahdu vaikka kuinka vedän vatsan sisään. Kolmas on (edelleen, en ole kutistunut) liian pitkä ja neljäs - sentään! - on sopiva. Yksi musta jakkuni mahtuu kiinni vain nippa nappa, toiseen mahtuisin puolitoistakertaisesti. Hihat ovat kumpaisessakin liian pitkät.

Työvaatteeni antoivat minulle hyvän syyn lunastaa yhden uudenvuodenlupauksistani: ovathan ne laadukkaita ja hyvää kangasta, joten korjausompelijan käsissä saanen niistä itselleni kuin nakutetut. Ensin vein ompelijalle pari helpompaa urakkaa: villakangastakin ja mustan jakun hihojen lyhennykseen, ja keltaisen hameen pienennettäväksi. Jos olen lopputulokseen tyytyväinen, uskaltaudun myös mekkojen muokkaamiseen (ja miksi en uskaltaisi: nykyisellään ne eivät päädy ylleni ollessaan huonosti istuvia).


Kollaasissa olevat vaatteet eivät ole juuri niitä minun kaapistani löytyviä, kunhan napsin verkkokaupoista kuvia, jotka ovat sinne päin. Suurin piirtein tämänlaiset vaatteet kaapistani joka tapauksessa jo löytyy. Tekemättä yhtään ostosta löydän päälle pantavaa, kun työt helmikuussa alkavat. Tästä iso plussa.

Aika moni vaate kaapistani vaatii jonkinlaista muokkausta, mutta sehän ei ole kuin toimeen ryhtymisestä kiinni. On oikeastaan aika hämmästyttävää, etten ole viitsinyt lyhennyttää jakkujen ja takkien hihoja aikaisemmin.

Joudun ostoksillekin, mikä ei houkuttele oikeastaan pätkääkään. Tarvitsen uudet kengät, koska en enää halua keikkua 10 sentin piikkikoroilla. Tarvitsen läppärille repun, koska olen niin keski-ikäinen, etten halua kulkea selkä vinossa tietokonetta käsilaukussa raahaten. Tarvitsen pari yläosaa, jotta saan lisää vaihtelunvaraa asukokonaisuuksiin. Ja vaikka yllä hehkutin hamosten puolesta, niin taidan tarvita parit housutkin: yhdet siivot ja toiset rentoihin casual friday -päiviin. Plääh. Yritin jo ostaa kaiken verkosta, mutten löytänyt, enkä sitten uskaltanutkaan ilman sovittamista.

Olen muuten pohtinut tätä vaateprojektiani, kun silmiin on osunut useampi teksti aiheesta. Outi Pyy haastoi olemaan vuoden ostamatta uusia vaatteita, MeNaisissa muotisuunnittelija Anniina Nurmi antaa vinkit ekologiseen ostamiseen, ja maikkarin netissä muotisuunnittelija tylyttää suomalaisia halvan ja huonon ostamisesta.

Aihe on pinnalla, ja se on hyvä. Itse pohdin säännöllisesti, pitäisikö minun karsimisen ja tarkan harkinnan lisäksi käyttää enemmän ajatusta siihen, mistä vaatteeni ovat peräisin. Käytetty, kierrätysmateriaalista valmistettu, kotimainen - kaikki ovat hyviä arvoja. Silti en ole päässyt yli siitä, että minun vaatekaappiini ansaitsee päästä vain minulle sopiva vaate (siis jatkossa, huomasitte tästäkin tekstistä, että niin ei suinkaan ole aina ollut asian laita).

Olen silti valmis yrittämään. Näyttäkää minulle kierrätysvaatekauppa, josta löydän yllä olevaan valikoimaan yhteensopivia vaatteita! Vinkatkaa kotimaisesta suunnittelijasta, jonka ekomallistoon pääsen tutustumaan mieluiten verkossa! Muotitietoiset, jakakaa tietonne!

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Päivähoitoa vai varhaiskasvatusta - vai ihan sama?

Millaista on laadukas päiväkotihoito? Mitä puolestaan on hyvä varhaiskasvatus? Ovatko nämä sama asia? Riittääkö, että lapsella on päiväkodissa kivaa, vai pitäisikö siellä oppiakin jotain?

Onko aivan sama, kuka lasten varhaiskasvatuksesta vastaa, kuka sitä suunnittelee, kuka kehittää? Mitä arvoa on koulutuksella, mitä voi oppia työssä, entä tarkoittaako työpaikan tasa-arvo, että jokainen tekee kaikkea?

Miten vanhempi voi vaatia laatua lastensa varhaiskasvatuksesta? Auttaako kiukutella muille vanhemmille, jotka täyttävät alueen päiväkodit omilla lapsillaan? Vai pitäisikö motkottaa päiväkodin työntekijöille, joiden vaikutusmahdollisuudet eivät ole suuren suuret? Tai olisiko oikea valitusosoite päiväkodin johtaja, joka hänkin toimii ulkoapäin asetettujen raamien varassa?

Ehkä sittenkin kannattaisi huudella Arkadianmäen suuntaan, jossa kansanedustajat kokoontuvat käsittelemään varhaiskasvatuslain muutosehdotusta tulevana tiistaina. Siis jo ylihuomenna.



Päivähoitolaki on jo 40 vuotta vanha, ja sitä korvaavaa varhaiskasvatuslakia on odotettu kuumeisesti. Lain valmistelu on ollut riitainen, ja niin opettajajärjestöt kuin yksittäiset varhaiskasvatuksen asiantuntijat ovat esittäneet vastalauseensa lakiesitykselle.

En jaksa lukea lakijargonia, enkä taida ymmärtää ihan kaikkea varhaispedagogiikastakaan. Minun toiveeni ovat aika yksinkertaisia:
  • Että lapsella olisi rajattu määrä ihmisiä, joiden kanssa hän on päivän aikaan tekemisissä. Puhun tietysti ryhmäkoosta. Ei riitä, että kerrotaan, kuinka monta aikuista pitää olla tiettyä lapsimäärää kohden, vaan ryhmän koko pitää rajata myös (tämä rajaus on ymmärtääkseni mukana uudessa lakiesityksessä).
  • Että päiväkodin tehtävä olisi selkeä ja työntekijät voisivat keskittyä sen toteuttamiseen. Tämä vaatii sen kirkastamista, miten varhaiskasvatus eroaa päivähoidosta. Peruskäsitteiden selkiyttämisen jälkeen muutama muukin keskustelu helpottuu: subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta puhuminen on helpompaa, kun ymmärtää, että vaikka kaikilla perheillä ei ole päivähoidon tarvetta, kaikilla lapsilla on (pitäisi olla) oikeus varhaiskasvatukseen.
  • Että varhaiskasvatus olisi tavoitteellista ja laadukasta.



Jos rehellisiä ollaan, en osaa ihan tarkalleen kertoa, mitä varhaiskasvatuksen laatu on. Kysyinkin sitä viime keväänä eräältä bloggaavalta lastentarhanopettajalta, ja sain perusteellisen vastauksen, josta pieni ote alla.

"Kun itse mietin sitä, mitä ryhmässäni milloinkin tehdään, on tärkeimpänä laaduntakaajana ajatus siitä miksi niitä asioita tehdään. Hyvää ja laadukasta varhaiskasvatusta toteutettaessa ei vain askarrella joulutonttuja siksi että on joulu, vaan taustalla täytyy olla laajempi tietoisuus siitä, mitä asioita lapset kyseisen askartelun kautta oppivat. "

Itsestäni tuntuu, että yllä olevaa on hankala toteuttaa ilman asianmukaista koulutusta. Siksi ymmärrän hyvin opettajajärjestöjen huolen siitä, että uudessakaan lakiehdotuksessa ei ole määritelty tarkemmin eri koulutuksen saaneen henkilökunnan työnjakoa. Ja nyt kun joku varmasti älähtää, niin ei, kyse ei ole arvostuksesta. Kyllä minä sairaalassakin arvostan ihan pirusti sairaanhoitajaa, mutten silti halua häntä kirurgin hommiin. Kuten en muuten halua sitä kirurgia sairaanhoitajan pestiä hoitamaan.

Niin ja yksi juttu vielä: minä toivoisin, että ihan jokaisella lapsella olisi oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se, että minun lapsillani on käynyt päiväkotibingossa hyvä mäihä, ei tarkoita, ettei minun pitäisi välittää siitä, miten asiat laajemmin ovat.

Mitä sinun mielestäsi on varhaiskasvatuksen laatu? Kerro se alle, ja jos oikein kovasti välität aiheesta, kerrothan myös kansanedustajallesi!

torstai 8. tammikuuta 2015

Paras ikä

Olen ollut esikoiseni kanssa laivamatkalla Japaniin. Matkaevääksi hän pakkasi salaattimuffinsseja (itse "aineksista" tekemiään). Minä sain kansipaikan, koska en mahtunut laivaan lisälle. Lapsi toimi katpeenina, kuopus sai perämiehen homman.

Keittiöjakkaran alle syntyi kioski. Askartelimme kaupankäyntiä varten pahvikolikkoja. Toisinaan samainen keittiöjakkara toimii hyppytornina, olohuoneen sohva laskeutumisalustana.

Kuopuksen päiväunien aikaan usein leivomme tai askartelemme (paitsi esimerkiksi nyt, kun minä bloggaan ja hän katsoo televisiota). Samalla juttelemme niitä näitä. Lapseni on älykäs, ajatteleva, ja mahdottoman hyvää juttuseuraa!

Toisinaan hän "lukee" pikkusisarukselleen. Lempikirjat sujuvat ulkomuistista niin, että ulkopuolinen voisi oikeasti luulla kolmivuotiaan osaavan lukea.

Hän on kunnostautunut myös vastaanpanemisessa. On päiviä, jolloin jopa yksinkertainen (ja tosi) toteamus aamun sarastuksesta otetaan vastaan vastaväitteellä: "Äiti! Ei aamu sarasta!" Hän myös osaa neuvotella ja käydä kauppaa - joskus niin hyvin, että annan periksi silkasta ylpeydestä.

Mielikuvitus, joka innostaa lähtemään pahvilaatikolla valtamerten yli, tarkoittaa toisaalta myös entistä eläväisempiä pelkoja. Tänään olen yrittänyt vakuuttaa lapseni siitä, että sudet eivät mitenkään pääse kotiimme. Ja etteivät ne syö lapsia. Mihin esikoiseni totesi, että "möröt syövät".

Valikoimmekin nykyään katsottavat lastenohjelmat erikoisen huolella. Muumit = paha. Postimies Pate = vakava. Late lammas = en ihan tiedä mitä, mutta lapsi ei halua sitä katsoa. Ihan vielä en tiedä, mitä tehdä sen Aino-kirjan kanssa, josta lapsi oli möröt keksinyt.

Loputtoman uteliaskin hän on. Ja muistaa kaiken, mitä on joskus kuullut. Sanavarasto on huikea, lauseet hellyttävän pikkuvanhoja: "En olekaan nähnyt sinua sataanteen vuoteen", hän totesi pitkästä aikaa käymässä olevalle ystävälleni.

Ihana kolmevuotiaani. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä vanhemmuushomma vain paranee ajan kanssa. Paras ikä kun tuntuu olevan aina juuri se ikä, jota elämme parhaillaan. Tuo rattaissa tuhiseva puolitoistavuotiaskin on kerrassaan mainio tapaus.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Hyvä äiti?

Olen pohtinut hyvää vanhemmuutta. En ole erityisen innostunut äitien välisestä vertailusta. Mielestäni hyvä äiti voi olla monella tapaa, eikä jonkun onnistuminen ole toiselta pois. Eikä etenkään jonkun epäonnistuminen vanhemmuudessa korota ketään toista hyväksi vanhemmaksi. Se on vain surullista, ihan kaikkien kannalta.

Eniten olen pohtinut lapsen kokemusta vanhemmistaan ja omasta lapsuudestaan. Se kun saattaa olla hyvin erilainen kuin miten vanhemmat kokevat - tai mihin he ovat pyrkineet. Joskus rakkautta osoitetaan tiukoilla rajoilla, kun lapsi vain kaipaisi syliä ja ymmärrystä. Joskus halutaan opettaa pärjäämistä ymmärtämättä, että vahvaksi kasvaa se taimi, jota on hoidettu huolella - ei se, joka on jätetty yksin selviytymään.



Mietin kaikkea tätä ukkini hautajaisissa. Kirjoitin aiemmin, että minulla oli hyvä ukki. Joku kysyi, olimmeko ukin kanssa läheiset. En minä tiedä. Miten nyt ukin kanssa ollaan läheisiä. Emme olleet sydänystäviä, jos sitä tarkoitetaan. Emme uskoneet toisillemme salaisuuksiamme, kuulumiset silloin kun tapasimme. Kuten kerroin, ukki ei ollut kova puhumaan. En sitä koskaan häneltä kaivannutkaan.

Ukki ei koskaan vienyt minua Linnanmäelle, ei ostanut kalliita lahjoja, ei maksanut tanssitunteja. Mutta ukki oli iloinen aina, kun näki minut. Hän otti minut pienestä pitäen mukaan omiin päivittäisiin askareisiinsa, vastasi kärsivällisesti kysymyksiini ja vietti kanssani aikaa.

Minulle se riitti. Oikeammin sanottuna, se oli valtavasti. Minulla oli elämässäni ihminen, jolle minä kelpasin juuri sellaisena kuin olin. Jolle minä tuotin iloa ihan vain olemalla minä. Koin tulevani hyväksytyksi, ja se on paljon pienelle ihmiselle. Isollekin.

Isovanhemman ja lapsen suhteessa on tietysti se etu, että suhde on (usein, ei aina) vapaa ylimääräisistä odotuksista. Isovanhemman ei tarvitse kestää lapsen kiukkukohtauksia tai yöunet vievää räkätautia toisensa perään. Isovanhempi saa nauttia lapsesta niin sanotusti parhaat palat, ja palauttaa sitten vanhempien huomaan. Ja se on hyvä niin.

Mutta niin. Siitä vanhemmuudesta. Minä olen vasta itse vanhemmaksi tullessani alkanut ymmärtää omia vanhempiani. Lapsuuttani sen erikoisemmin avaamatta: ei ole ollut väkivaltaa tai muuta kamalaa, mutta olen kasvanut aikuiseksi melko varmana siitä, että olen ollut vanhemmilleni pettymys. Sittemmin minusta on löytynyt hiven armoa ja ymmärrystä. Anteeksiantoakin. Asiat, jotka ovat tuntuneet minusta hylkäämiseltä, moitteelta tai arvostelulta, ovatkin olleet vanhempieni kyvyttömyyttä toimia toisin. En usko äitini tai isäni tarkoittaneen pahaa: päinvastoin, he ovat molemmat tehneet parhaansa niillä eväillä, mitä heillä on ollut.

Sattumoisin pidän parhaansa yrittämistä suuressa arvossa.

Olen mielestäni hyvä äiti. Kunnioitan lapsiani, rakastan yli kaiken, pyrin olemaan läsnä, kuuntelemaan, kysymään mielipidettä. Yritän  hyväksyä heidät omina ihmisinään enkä itseni jatkeena. Kiitän, kehun, paijaan ja halaan. Otan syliin ja rutistan. En uhraudu tai ole marttyyri, mutta teen monet valinnat lapsia ajatellen, koska niin on minullekin paras.

Mutta sitten myös suutun, tiuskin, huudankin. Olen epäjohdonmukainen, vaadin kohtuuttomia, en kerro ääneen odotuksiani. Puran huonosti nukuttuja öitä ja solmussa olevia ihmissuhteita äyskimällä lapsilleni. Parhaimmillani olen kärsivällinen, mutta on niitäkin päiviä, jolloin siedän kamalan huonosti kitinää ja vastaanpanemista. Hermostun siitä, kun lapsi hermostuu (vaikka ajatuksissani kaikki tunteet ovat sallittuja, arjessa sen toteuttaminen on toisinaan tuskallisen vaikeaa).

Osaan olla itselleni armollinen. Jokainen meistä menettää malttinsa joskus, ja kolmevuotias toisinaan myös hakee rajojaan tavalla, jolloin se raja lopulta tulee vastaan. Mokattuani pyydän anteeksi ja selitän. Osaan pysähtyä, kun esikoinen toteaa minun puhuvan rumasti. Osaan myöntää hänen olevan oikeassa. Kerron, että kaikki ihmiset välillä suuttuvat, ja vaikka se tuntuu pahalta, se ei ole vaarallista.

En tee kaikkea oikein, mutta yritän. Voi hitto, miten yritänkään.

Niin, sitä olen miettinyt, että kun lapseni ovat aikuisia ja ehkä omaa jälkikasvuaan paimentamassa, he osaisivat katsoa äitiään armollisten linssien läpi. Ei se aina osannut, mutta varmasti rakasti.

Sellaistakin olen miettinyt, että jos onnistun siinä, mitä ukkini antoi minulle, olen tehnyt paljon. Että osaisin katsoa lapsiini aina hyväksyvästi. Kertoa heille silmieni tuikkeella, että he ovat parasta, mitä tiedän.

torstai 1. tammikuuta 2015

Lupauksia

Uusi vuosi, uudet kujeet?

En ole juurikaan harrastanut uudenvuodenlupauksia, koska mielestäni elämäntapamuutoksia tai muita hyviä päätöksiä voi tehdä pitkin vuotta. Miksi odottaa vuodenvaihdetta, vaikka se symbolinen uuden alku onkin?

Nyt ajattelin kuitenkin lopettaa nihkeilyni, ja verhota päässä muhivat päätöksenalut ja suunnitelmat lupausten kaapuun.


Täältä siis pesee! Tänä vuonna:
  • Juoksen puolimaratonin. Ja Naisten kympin. Sitä ennen hoidan keskivartalon lihakseni kuntoon, jotta juokseminen ylipäätään on mahdollista.
  • Heitän hyvästit kotiäidin arjelle ja palaan töihin. Ja hankin uuden työpaikan.
  • Öljyän keittiön puutasot ainakin kerran.
  • En aio olla päivääkään raskaana tai imettää. Ensimmäistä kertaa sitten 2010.
  • En aloita yhtään uutta harrastusta. Sen sijaan yritän olla lopettamatta nykyisiä.
  • Opettelen tekemään kermaviilikastikkeen ilman kaupan valmiita maustepusseja.
  • Käytän korjausompelijan palveluita.

Sen lisäksi:
  • Aion olla itselleni armollinen elämän heitellessä mahdollisia vastapalloja. Maailma ei kaadu, jos jokin yllämainituista jää tekemättä.
  • Keskityn asioihin, jotka tuottavat onnea ja hyvää mieltä. Kaikkeen en tänäkään vuonna pysty, joten priorisointitreenit jatkuvat.

Toivotaan-toivotaan listalle tekisi mieli listata vaikka mitä, kuten:
  • Kirjoitan entistä parempaa blogia entistä useammin.
  • Yritän opetella hyödyntämään ruuanlaitossa nykyistä enemmän satokauden kasviksia. Sen muistaen, että minä olen vastuussa perheen arkiruokinnasta enää joitain hassuja viikkoja.
  • Nukun enemmän.
  • Kuvaan ja luen paljon.
  • Katson enemmän kuin yhden elokuvan. Eikä se ole lastenelokuva.

... mutta nämä taitavat olla ensimmäisinä listalla, jos jostain täytyy karsia. Omat yöuneni eivät sitten esikoisen syntymän ole olleet (vain) omista valinnoista kiinni, ja kun listalla on myös töihinpaluu, jäävät päivänvalon aikaan tehdyt valokuvausretket pakostakin vähemmälle. Oh well, katsotaan ja toivotaan hyvää tuuria mm. sairastamisrintamalla - ja joustavuutta ja lehmän hermoja tuurin ollessa juuri päinvastainen.

Niin ja sitten vielä jotain henkistä kasvua:
Yritän tänäkin vuonna jaksaa keskittyä enemmän, olla läsnä useammin, tiuskia vähemmän, huutaa harvemmin. Ottaa syliin aina kun tarvitsee. Halata, paijata, suukotella. Sanoa kiitos ja ole hyvä. Sanoittaa tunteita, myös omiani.

Noin. Olihan tuossa. Miltä sinun vuotesi näyttää?