keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Erään aikakauden loppu

"Millä mielin palaat töihin?"

Sitä on minulta kysynyt neuvolan täti, vanha kollega, ystävä, sukulainen. Onhan se aikamoinen mullistus, hieman yli kolmen kotivuoden jälkeen (lasten välissä olin neljä kuukautta töissä, mutta niin lyhyttä aikaa en oikein edes osaa laskea).

Tuntuu hurjalta. Haikealta ja mahtavalta yhtä aikaa. Olo on odottava, eteenpäin katsova. Tuntuu, että kotihommat ovat minun osaltani nyt tässä, on aika kiittää ja kumartaa, astua ilomielin uuteen (kyllä, aloitan työt uudessa osoitteessa, kuten pari viikkoa sitten uhosin. Työpaikan vaihdos oli silloin jo työn alla, nyt se on virallista. Mutta siitä lisää tuonnempana).


Mieheni jää puolestaan kotiin lasten kanssa, joten töiden aloitus on minulla ihanan pehmeä. Kuopus saa jatkaa kiireetöntä kotiarkea, ja esikoinen saa edelleen olla valtaosan viikosta kotona, viipottaen ikätovereittensa kanssa tarhassa osa-aikaisesti. Lasten sairastaessa minun ei tarvitse sumplia työkalenteria uusiksi, ja hakemiset ja viemisetkin on helppo sopia, kun toinen vanhemmista on kotona.

Uskon, että lapsilla koittaa mukava kevät ja kesä isänsä kanssa. Ehkä he eivät huomaakaan minun poissaoloani? Mutta minä huomaan sen varmasti. En vielä ihan hahmota sitä, miten vähän tulen näkemään lapsiani tästä eteenpäin. Vielä vähemmän pystyn ymmärtämään sitä, että tämä oli nyt tässä. Ikinä ei enää palaa aika, kun voin lorvia lasten kanssa kaiket päivät kotona. Huimaa.


Kotona olo ei ole ollut (pelkkää) ruusuilla tanssimista. Jatkuvasti tarvittavana olo on aika uuvuttavaa, vaikka lasteni seurasta nautinkin. Kaipaan jo töihin, vaikka samaan hengenvetoon voin todeta, että tulen varmasti ikävöimään lapsiani, jahka työarki alkaa. Toisaalta uskon, että sopeudun uuteen rytmiin nopeasti. Niin ne ovat kaikki muutkin sopeutuneet, miksen minäkin.

Eniten kaipaan sitä, etten ole toimistoaikaan kenellekään niin välttämättömän tärkeä, että pitää tunkea mukaan vessaan ja roikkua lahkeessa, kun yritän hoitaa tärkeää puhelua. Sitä, että töissä ristiriidat voi hoitaa sivistyneesti keskustellen, eikä muksimalla toista päähän. Ja sitä, että saan käydä antoisia keskusteluita muistakin aiheista kuin: "miksi linnut lentää?", "miksi tuo auto on punainen?", "äiti MIKSI?!?" (ehkä myös aina niin virkistävän "kakka pissa kakka pissa" -teeman voi jättää töissä vähemmälle keskustelulle).


Kolmeen vuoteen on mahtunut melkoinen elämän- tai ehkä pikemminkin ajattelutavan muutos. En tainnut tietää äitiysloman alkaessa lokakuussa 2011, mitä tuleman pitää. Vaikka tunsin lapsiperheitä, oli ymmärrykseni lapsiarjesta hatara. Suunnittelin esimerkiksi palaavani töihin, kun esikoinen osaa kävellä ja puhua ja on oppinut kuivaksi - eli noin lapsen 1-vuotissyntymäpäivän aikoihin.

Siitä en tiennyt mitään, miltä tuntuu rakastaa toista ihmistä niin, että meinaa haljeta. Tai siitä, miltä tuntuu olla yhtä aikaa sekä loputtoman väsynyt että loputtoman onnellinen. En tiennyt laiskoista maanantaipäivistä, en siitä, että leikkipuistossa voi solmia ystävyyssuhteita. En arvannut, että lasten myötä opin paitsi tuntemaan naapurini nimeltä, myös kyläilemään siellä säännöllisesti.

Pelkäsin - kuten moni muukin tuore äiti - että kotonaolo näivettää aivoni, että kotivuodet tekevät minusta epäkelvon työmarkkinoille. Enää en oikein ymmärrä, miksi kotonaolosta tehdään niin iso numero. Ei ihmisen älykkyys katoa mihinkään, vaikka hän onkin hetken pois työelämästä. Toki maailma menee eteenpäin, mutta oppimiskykyinen ottaa kyllä nopeasti kiinni sen, minkä on kotona ollessa missannut.



Tässä olisi vielä muutama hetki aikaa tehdä kaikki se, mikä on lasten kanssa kotonaollessa parasta. Me taidamme siis ottaa mahdollisimman löysin rantein.

16 kommenttia:

  1. Tsemppiä uuteen arkeen, työhön muutokseen ja kaikkeen koko perheelle! Isälle hatunnosto hoitovapaalle jäämisestä ja mukavia kotihoitopäiviä :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minäkin nostan hattua, vaikka aika itsestäänselvä valinta tuo meidän perheessä oli :)

      Poista
  2. Onnea työhönpaluuseen ja uuteen työhön! :)

    Voi, kuulostaa niin tutulta, etenkin tänään olen paljon pohtinut tuota tarpeellisuutta. Huooh... tänään on liian monta kertaa tuntunut, kun kolme tarvitsee yhtäaikaa ja koko ajan jotakin - että noin niin kuin hetkellisesti olisi kiva olla vähemmän tarpeellinen. Se työssäkäyvä osapuoli. (Ja töitä koko ajan etsinkin. Toistaiseksi laihoin tuloksin.) Mutta samalla tiedän, että näitä lapsia, hetkiä ja aikoja tulisi ikävä. Ne kun ovat meilläkin nyt tässä.. :(

    Eli tsemppiä kaikkiin mullistuksiin koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikessa on puolensa. Toisaalta on hienoa olla tarvittu, ja se on ohikiitävän lyhyt hetki, kun lapset tarvitsevat vanhempaansa (ainakin jälkikäteen katsottuna - siinä hetkessä se saattaa tuntua iäisyydeltä). Toisaalta se, että oman tilan määrä on kotona nolla, on aika kuluttavaa.

      Tsemppiä työnhakuun! Kyllä se vielä tärppää, tiedän sen :)

      Poista
  3. Tsemppiä töihin paluuseen! Toivottavasti menee sujuvasti ja leppoisasti :)
    T. KatjaV

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ehkä sujuva ja leppoisa on toiveajattelua, mutta eiköhän se jokseenkin hyvin mene, kun tosiaan mies hoitaa kotihommat :)

      Poista
  4. Kaikkea hyvää uuteen aikakauteen! Huippua, että miehesi voi jäädä kotiin, se helpottaa arjen muutosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se helpottaa todella! Olisi ihan eri juttu samaan syssyyn totutella lapsia kokoaikaiseen päiväkotiarkeen. Onneksi saamme hoidettua muutoksen kerrallaan, on varmasti helpompi koko perheelle näin.

      Poista
  5. Voi että, onnea nyt vielä kerran uudesta työpaikasta (kun se nyt on virallista) ja tsemppiä uusiin haasteisiin!

    Allekirjoitan täysin tuon älykkyysosion. Pelkäsin ihan hirvittävästi työelämään palatessani että osaan rallatella vain lastenlauluja ja minut buuataan ulos kahvihuoneesta. Kuinka väärässä olinkaan! Ja kuinka paljon se äitiys onkaan tuonut uutta pehmeyttä ja samalla sitä ihan uudenlaista särmää omaan persoonaan. Arki on tottavie haastavampaa kuin koskaan ennen, mutta kun kaikki loksahtaa paikalleen, se on yhtäkkiä tosi kivaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Minä pelkäsin oikeastaan enemmän ennen kuin olin äiti. Tuntui, että joka tuutista hoettiin, että naisten ei pidä jäädä pitkäksi aikaa kotiin, jos haluaa minkäänlaista uraa. Nyt se tuntuu hysteeriseltä liioittelulta. Toki tässä on jäänyt ylennykset saamatta kotiajalta, mutta ehtiihän niitä.

      Poista
  6. Onnea uuteen työhön. Mahdollisuus kotona oloon on se mistä olen melko kateellinen lapsellisille ihmisille. Vai voisiko koirille olla kotiäiti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se on kyllä mainio mahdollisuus :) Itse olen sitä mieltä, että eniten kotihoidosta hyötyy lapsi, mutta ainakin omalla kohdalla siitä on ollut iloa myös minulle.

      Poista
  7. Onnea uuteen alkuun. Kaikkea uutta on tervettäkin etukäteen hieman pelätä, ehkä siten osaa valmistautua paremmin. Elämä opettaa leikkimään hiekkalaatikolla ja ehkä siitä on hyötyä muuallakin. Tasa-arvo perheessä auttaa henkisesti, molemmat ovat samassa veneessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasa-arvo perheessä on hurjan tärkeä juttu. Sen toivoisi olevan arkipäivää kaikilla. Olen kovasti sitä mieltä, että perheitä pitäisi tuuppia siihen, että isät jäisivät nykyistä enemmän kotiin. Siitä hyötyisivät kaikki: lapset, isät, äidit, perheet, työelämän tasa-arvokin parantuisi kun potentiaalisia kotiinjääjiä olisi molemmissa sukupuolissa.

      Poista
  8. Tuo on kyllä iso muutos, kun vanhempainvapaalta palaa töihin. Minulla oli pitkään haikeus siitä, että kotivuodet ovat ikuisesti ohi. Onneksi sain pidennettyä niitä kuitenkin osittaisella hoitovapaalla. Nyt olen ajatellut, että vaikka meille ei tule enempää lapsia, niin on itsestä kiinni kuinka aikansa käyttää: voinhan edelleen jäädä osittaiselle hoitovapaalle tai vaikka jossain vaiheessa pitää sapattivuoden. Nautin kyllä tosi paljon töissäolosta ja tunnen myös itseni paremmaksi äidiksi, kun jaksan nauttia lapsistani enemmän kuin silloin kotiaikoina. Kaikissa aikakausissa on jotain hyvää ja jotain parannettavaa.

    Mahtavaa, että miehesi jää kotiin. Olen iloinen, että meidänkin perheessä myös isä on saanut nauttia kotielämästä lasten kanssa ja sinä aikana hän tutustui lapsiin ihan eri tavalla. Se oli kyllä myös itselle oppimisen paikka, että antoi miehen hoitaa lapset ja kodin omalla tavallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole vielä haikea, mutta saatan kyllä olla sitten, kun todellisuus iskee :) Ja onhan noita mahdollisuuksia. Täytyy katsoa miten lähtee arki rullaamaan uudessa työpaikassa ja miettiä sitten osittaisia hoitovapaita ja muita. Tiedän perheen, jossa vanhemmat olivat molemmat osittaisella hoitovapaalla joka toinen perjantai niin, että kummallekin tuli poissaolo töistä vain 2 kertaa kuussa, mutta lapset saivat olla yhden ylimääräisen päivän kotona. Se oli mun mielestä tosi kiva järjestely.

      Mä pidän myös hurjan tärkeänä miehen ja lasten kannalta sitä, että minä en ole ainoa kotona aikaa enemmän viettänyt. Vaikka meillä molemmat osallistuvat lastenhoitoon ja kasvatukseen, on enemmän kotona olevan vanhemman rooli kuitenkin erilainen. Mehän harjoiteltiin tätä paikkojen vaihtoa jo lasten välissä, kun kävin 4 kk töissä, mieheni oli sen aikaa kotona esikoisen kanssa. Hyvin heillä meni, ja minä osasin olla päällepäsmäröimättä.

      Poista