maanantai 5. tammikuuta 2015

Hyvä äiti?

Olen pohtinut hyvää vanhemmuutta. En ole erityisen innostunut äitien välisestä vertailusta. Mielestäni hyvä äiti voi olla monella tapaa, eikä jonkun onnistuminen ole toiselta pois. Eikä etenkään jonkun epäonnistuminen vanhemmuudessa korota ketään toista hyväksi vanhemmaksi. Se on vain surullista, ihan kaikkien kannalta.

Eniten olen pohtinut lapsen kokemusta vanhemmistaan ja omasta lapsuudestaan. Se kun saattaa olla hyvin erilainen kuin miten vanhemmat kokevat - tai mihin he ovat pyrkineet. Joskus rakkautta osoitetaan tiukoilla rajoilla, kun lapsi vain kaipaisi syliä ja ymmärrystä. Joskus halutaan opettaa pärjäämistä ymmärtämättä, että vahvaksi kasvaa se taimi, jota on hoidettu huolella - ei se, joka on jätetty yksin selviytymään.



Mietin kaikkea tätä ukkini hautajaisissa. Kirjoitin aiemmin, että minulla oli hyvä ukki. Joku kysyi, olimmeko ukin kanssa läheiset. En minä tiedä. Miten nyt ukin kanssa ollaan läheisiä. Emme olleet sydänystäviä, jos sitä tarkoitetaan. Emme uskoneet toisillemme salaisuuksiamme, kuulumiset silloin kun tapasimme. Kuten kerroin, ukki ei ollut kova puhumaan. En sitä koskaan häneltä kaivannutkaan.

Ukki ei koskaan vienyt minua Linnanmäelle, ei ostanut kalliita lahjoja, ei maksanut tanssitunteja. Mutta ukki oli iloinen aina, kun näki minut. Hän otti minut pienestä pitäen mukaan omiin päivittäisiin askareisiinsa, vastasi kärsivällisesti kysymyksiini ja vietti kanssani aikaa.

Minulle se riitti. Oikeammin sanottuna, se oli valtavasti. Minulla oli elämässäni ihminen, jolle minä kelpasin juuri sellaisena kuin olin. Jolle minä tuotin iloa ihan vain olemalla minä. Koin tulevani hyväksytyksi, ja se on paljon pienelle ihmiselle. Isollekin.

Isovanhemman ja lapsen suhteessa on tietysti se etu, että suhde on (usein, ei aina) vapaa ylimääräisistä odotuksista. Isovanhemman ei tarvitse kestää lapsen kiukkukohtauksia tai yöunet vievää räkätautia toisensa perään. Isovanhempi saa nauttia lapsesta niin sanotusti parhaat palat, ja palauttaa sitten vanhempien huomaan. Ja se on hyvä niin.

Mutta niin. Siitä vanhemmuudesta. Minä olen vasta itse vanhemmaksi tullessani alkanut ymmärtää omia vanhempiani. Lapsuuttani sen erikoisemmin avaamatta: ei ole ollut väkivaltaa tai muuta kamalaa, mutta olen kasvanut aikuiseksi melko varmana siitä, että olen ollut vanhemmilleni pettymys. Sittemmin minusta on löytynyt hiven armoa ja ymmärrystä. Anteeksiantoakin. Asiat, jotka ovat tuntuneet minusta hylkäämiseltä, moitteelta tai arvostelulta, ovatkin olleet vanhempieni kyvyttömyyttä toimia toisin. En usko äitini tai isäni tarkoittaneen pahaa: päinvastoin, he ovat molemmat tehneet parhaansa niillä eväillä, mitä heillä on ollut.

Sattumoisin pidän parhaansa yrittämistä suuressa arvossa.

Olen mielestäni hyvä äiti. Kunnioitan lapsiani, rakastan yli kaiken, pyrin olemaan läsnä, kuuntelemaan, kysymään mielipidettä. Yritän  hyväksyä heidät omina ihmisinään enkä itseni jatkeena. Kiitän, kehun, paijaan ja halaan. Otan syliin ja rutistan. En uhraudu tai ole marttyyri, mutta teen monet valinnat lapsia ajatellen, koska niin on minullekin paras.

Mutta sitten myös suutun, tiuskin, huudankin. Olen epäjohdonmukainen, vaadin kohtuuttomia, en kerro ääneen odotuksiani. Puran huonosti nukuttuja öitä ja solmussa olevia ihmissuhteita äyskimällä lapsilleni. Parhaimmillani olen kärsivällinen, mutta on niitäkin päiviä, jolloin siedän kamalan huonosti kitinää ja vastaanpanemista. Hermostun siitä, kun lapsi hermostuu (vaikka ajatuksissani kaikki tunteet ovat sallittuja, arjessa sen toteuttaminen on toisinaan tuskallisen vaikeaa).

Osaan olla itselleni armollinen. Jokainen meistä menettää malttinsa joskus, ja kolmevuotias toisinaan myös hakee rajojaan tavalla, jolloin se raja lopulta tulee vastaan. Mokattuani pyydän anteeksi ja selitän. Osaan pysähtyä, kun esikoinen toteaa minun puhuvan rumasti. Osaan myöntää hänen olevan oikeassa. Kerron, että kaikki ihmiset välillä suuttuvat, ja vaikka se tuntuu pahalta, se ei ole vaarallista.

En tee kaikkea oikein, mutta yritän. Voi hitto, miten yritänkään.

Niin, sitä olen miettinyt, että kun lapseni ovat aikuisia ja ehkä omaa jälkikasvuaan paimentamassa, he osaisivat katsoa äitiään armollisten linssien läpi. Ei se aina osannut, mutta varmasti rakasti.

Sellaistakin olen miettinyt, että jos onnistun siinä, mitä ukkini antoi minulle, olen tehnyt paljon. Että osaisin katsoa lapsiini aina hyväksyvästi. Kertoa heille silmieni tuikkeella, että he ovat parasta, mitä tiedän.

18 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitettu ja niin totta. Toivon tuohon itsekin tulevaisuudessa kykeneväni. Niin ja muistamaan, etten voi tehdä kuin parhaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Parhaansa tekeminen on minullekin hyvä tavoite. Se ei tarkoita, etten koskaan tekisi virheitä tai että tietäisin aina, mitä tehdä. Mutta se tarkoittaa, että yritän oppia ja tulla paremmaksi.

      Poista
  2. merkkaan ja palaan konmentoimaan koneella paremmalla ajalla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietenkään enää muista mitä oli mielen päällä. Jospa tässä nyt kumminkin jotai ajatuksia saisi ylös. :)

      "Eniten olen pohtinut lapsen kokemusta vanhemmistaan ja omasta lapsuudestaan. Se kun saattaa olla hyvin erilainen kuin miten vanhemmat kokevat - tai mihin he ovat pyrkineet. Joskus rakkautta osoitetaan tiukoilla rajoilla, kun lapsi vain kaipaisi syliä ja ymmärrystä. Joskus halutaan opettaa pärjäämistä ymmärtämättä, että vahvaksi kasvaa se taimi, jota on hoidettu huolella - ei se, joka on jätetty yksin selviytymään."

      Olen kyllä monessa kohtaa niin samaa mieltä kanssasi. Etenkin tuosta yksin pärjäämisestä. En ollenkaan pidä siitä kulttuurista ja ajatusmaailmasta, että lasta pitäisi karaista olemaan yksin, ei oteta syliin, ei oteta viereen, jäähytetään. Yksin ulkona vaunuissa, yksin omassa pedissä. Väsynyt, nälkäinen ja kiukuttelee - yksin "nurkkaan häpeämään" (vastaa nykyistä jäähyilyä).

      Mutta uskon sen, että moni ihan oikeasti ajattelee lapsensa parasta ja uskoo esim. siihen että lapsen on parempi nukkua yksin, käydä jäähyllä, kieltää kiukuttelu ja negatiiviset tunteet, jne.

      Ja minulla on esim. hyvin erilainen kokemus ja näkemys kasvatuksesta ja omasta lapsuudestani kuin omilla vanhemmillani. En tosin osaa vieläkään olla noin armollinen vanhempiani kohtaan kuin sinä. Ehkä johtuen osittain siitä, että he eivät voi myöntää virheitään, eivät siis omasta mielestään koskaan ole väärässä eikä ole vanhempien tehtävä pyydellä anteeksi. Ja ehkä osittain siitä, että kieltävän osan tapahtumista. Ja ehkä osittain siitä, että minulla on nuorempia sisaruksia ja tekee pahaa katsoa sitä kasvatustyyliä.

      Sen ymmärrän, että aikuinenkin tekee virheitä, aikuinenkin voi olla todella väsynyt ja siksi kiukkuinen. Niin minäkin olen. Mutta se mitä haluan tehdä toisin omien lasteni kohdalla on juurikin tuo keskusteleminen ja kertominen siitä, kuinka aikuisetkin tekevät joskus tyhmästi ja kiukuttelevat ja ovat väsyneitä. Ja pyydetään anteeksi. Ja otetaan syliin. Ja annetaan lapsellekin tilaa näyttää negatiivisia tunteita. Ja sanotaan päivittäin lapselle että rakastan.

      Niin. ON sanottu että kaikkensa ovat yrittäneet antaa, mutta kaikkeen ei ole varaa. Ei lapsuudesta join saamatta jäänyt lahja ole mielessä ja harmita, vaan petetyt lupaukset. Se ettei ollut aikaa, ettei leikitty tai tehty jotain vaikka luvattiin, se että ne kalliit lomareissutkin ovat nyt mielessä kiireen ja riitojen myötä kuin perheen yhteisen ajan.

      Kun tosiaan osaisi antaa lapsille aikaa - tunteen, että on läsnä. Että lapsi on arvokas juuri sellaisenaan. Että me kuuntelemme ja haluamme jakaa arjen heidän kanssaan.

      Mutta hyväksi äidiksi itseäni en sano. Olen aiemminkin kirjoittanut ettei se ole minun tehtäväni. Parhaani voin yrittää, mutta ainoat jotka tietävät olenko hyvä äiti, ovat lapseni. Ja hekin tietävät vastata tuohon kysymykseen vasta vuosien päästä.

      Poista
    2. Olipa ajateltu ja hyvä kommentti! Kiitos!

      Saatan toisinaan antaa itsestäni liioitellun seesteisen ja armollisen kuvan teksteissäni. Se johtuu siitä, että ollessani synkällä päällä, en osaa kirjoittaa, kun taas hyvissä fiiliksissä tekstiä syntyy. Pahimmat vuodatukset karsiutuvat siis vähän automaattisesti pois. Toisekseen, mietin aika tarkkaan, mitä tohdin kirjoittaa muista ihmisistä: tässä kohtaa vanhemmistani. Sen rohkenen sanoa, että kokemukseni ja ajatukseni ovat samanlaisia kuin mitä yllä kuvasit.

      Mutta. Olen pohtinut sellaistakin, että vaikka vanhempani eivät näe virheitään, osaa tai halua niitä anteeksi pyytää, voin minä silti antaa anteeksi. Eikä olennaista ole oikeastaan se, ansaitsevatko HE anteeksipyynnön, vaan se, että MINÄ ansaitsen anteeksiannon. Sillä on valtava voima, että osaa päästää irti menneistä. Minä yritän.

      Lisäksi, minä olen ihan tyytyväinen siihen, millainen minusta tuli. Olkoonkin, että vanhempani eivät tehneet kaikkea oikein, minusta tuli ihan hyvä. Mikä tärkeintä: olen onnellinen. Ei siis maksa vaivaa kantaa katkeruutta sisällään.

      Olen samaa mieltä kanssasi siitäkin, että tietysti, tottakai, lapseni ovat lopulta ne, jotka voivat antaa arvion minun äitiyteni onnistumisesta. Siitä huolimatta koen tärkeäksi arvioida onnistumistani itse, jo nyt. Koen myös, että omallakin arviollani on merkitystä: ennen kaikkea sillä, että haluan olla hyvä äiti, ja pyrin siihen joka päivä. Jos asia ei olisi minulle niin merkityksellinen, en välttämättä saisi itseäni kiinni niissä hetkissä, joissa toimin tismalleen kuten omat vanhempani ovat minua kohtaan toimineet - enkä välttämättä osaisi tehdä korjausliikkeitä.

      Poista
    3. Tuo on ihan hyvä lähtökohta, että itse ansaitsee sen anteeksiannon ja tunteen siitä. :) Mutta tosiaan, ehkä tuo nuorempien sisarusten asema vielä on se suurin hiertäjä.. ehkä sitten kun hekin ovat aikuisia ja he pystyvät itse käsittelemään lapsuuttaan, voin minäkin päästää irti. Ehkä.

      Ja siis toki muut voivat sanoa itseään hyväksi äidiksi/ vanhemmaksi. En minä sitä. En minäkään ajattele täysin epäonnistuneeni enkä vello itsesäälin suossa. Pikemminkin koitan tehdä valinnat niin, että pystyn niiden kanssa elämään nyt hyvällä (tai mahdollisimman hyvällä) omalla tunnolla ja niin, että olen valmis ottamaan vastaan ne täysin negatiiviset tunteet ja ajatukset lasten suusta, hyväksymään ne ja pyytämään anteeksi. Keskustelemaan niistä lasteni kanssa viimeistään siinä vaiheessa. Ja toivon, että he kokevat että voivat niistä koska vain puhua. Silloin olisin tehnyt edes jotain oikein. Minä kumminkin pidän tästä itseni haastamisesta - että aina on asioita, jotka voi tehdä paremmin. Täydellinen meistä ei kukaan kumminkaan ole. :)

      Poista
    4. Juu ymmärsin pointin. Ja olin sun kanssa samaa mieltä, tavallaan (vaikka olin vähän toistakin mieltä, mutta ei nää mun mielestä keskenään ristiriitaisia ajatuksia olleet).

      Täydellisiä ei olla, ja hyvä niin.

      Poista
  3. Se on kyllä, että vaikka kuinka haluaisi niin harvemmin yltää ideaaliin. Juuri tänään tätä taas mietin kun luin ideaaleista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi niitäkin hetkiä on. Kun kaikki on hyvin ja jokaisella mukavaa. Meillä oli sellainen hetki tänään kotimatkalla tarhasta. Mietin silloin, että elämässä on palaset kohdallaan.

      Poista
  4. Voi tää oli niin kauniisti kirjoitettu, että mä olen täällä kyyneleet silmissä. Toi hyväksyminen on kyllä ehkä parasta mitä lapselleen voi antaa.

    Lasten kyvystä anteeksiantoon mä olen hämmästynyt. Joka kerta kun huudan ja pyydän rauhoituttuani anteeksi, niin myös saan anteeksi, ihan aidosti. Onko se sitä, että ne elää vielä niin paljon hetkessä, en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, ihanaa, että tekstini saa vastakaikua :)

      Hyväksyntä on kova juttu. Sitä meistä jokainen sisimmässään kaipaa. Ja onnellisia ovat ne, jotka ovat saaneet.

      Lapset on kyllä ihmeellisiä ihan kaikkineen. Se ihana teeskentelemättömyys siinä anteeksiannossakin on, eikä anteeksiannolla käydä kauppaa. Annetaan vain.

      Poista
  5. Istuin eilen illalla yskivää kuopusta uneen, ja sadannen sylittely-silittely-vesihörppy-pottakeikan jälkeen kävin ajatusten harhauttamiseksi selaamaan listablogejani ja luin tämän tekstisi... Kävi niin kuin on monta kertaa käynyt - melkein pelästyin sitä, miten tuttuja ajatuksia kirjoitat. Tällä kertaa siitä oli välitöntä hyötyä: yritin vielä sadannenensimmäisen kerran olla hyvä äiti, ja tällä kertaa pikkuneiti lopulta nukahtikin... Kiitos omasta ja tyttäreni puolesta:) Ja kiitos mainiosta, ajatuksia herättävästä blogistasi!
    -Kata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten ihana kommentti ja kiva tarina. Muistutusta tarvitsen välillä itsekin - mukavaa, että sain toimia sellaisena sinulle.

      Toivottavasti kuopuksesi paranee pian!

      Poista
  6. Minusta avain löytyy itsensä hyväksymisestä ja arvostamisesta. Jos itseään ei hyväksy, tuntuu, etteivät muutkaan (erityisesti läheiset) hyväksy. Jos itseään arvostaa, osaa arvostusta ja hyväksyntää osoittaa myös muille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitatko tilanteita, joissa näkee arvostelua ilman, että sitä on oikeasti olemassa? Kyllähän sitäkin varmasti tapahtuu, etenkin ihmissuhteissa, joissa hiertää jokin selvittämätön vanha kauna.

      Ja sitten toisaalta on myös arvostelua, joka ei ole selitettävissä millään ylitulkinnalla tahi sillä, ettei itse hyväksyisi itseään. Silloin itseään arvostava tapa toimia on lakata etsimästä itsestään syytä toisen huonolle käytökselle.

      Poista
  7. "Mutta niin. Siitä vanhemmuudesta. Minä olen vasta itse vanhemmaksi tullessani alkanut ymmärtää omia vanhempiani. Lapsuuttani sen erikoisemmin avaamatta: ei ole ollut väkivaltaa tai muuta kamalaa, mutta olen kasvanut aikuiseksi melko varmana siitä, että olen ollut vanhemmilleni pettymys. Sittemmin minusta on löytynyt hiven armoa ja ymmärrystä. Anteeksiantoakin. Asiat, jotka ovat tuntuneet minusta hylkäämiseltä, moitteelta tai arvostelulta, ovatkin olleet vanhempieni kyvyttömyyttä toimia toisin. En usko äitini tai isäni tarkoittaneen pahaa: päinvastoin, he ovat molemmat tehneet parhaansa niillä eväillä, mitä heillä on ollut."

    Haluaisin kysyä, että kuinka herkästi huomaat tämän lempeän ja armollisen näkemyksen häviävän tai vaihtelevan? Tarkoitan, että silloin jos ei ole ihan varmasti kokenut vanhempiensa rakastavan, niin joutuu tekemään ajatustyötä sen ajatuksen eteen teknisesti.

    Meidän Perhe -lehdessä oli tästä kerran lukijakysymyskin, ja siinä äiti oli joutunut tekemään ajatustyötä ja se on niin erilaista kuin se, että "oikeasti" tuntee sydämessään sen vanhempien kiintymyksen. Mua kiiinnostaa tosi paljon miksi se rakastamisen kohteena olemisen tunne joillakin tulee ja toisilla ei.

    -Nuppu (hei tulin takaisin!)

    ps. Kiva että täällä blogeissa "vieläkin" pohditaan näitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Nuppu, kiva kun olet takaisin!

      En ole varma, osaanko vastata kysymykseesi. Minulla on vain oma kokemukseni, ei vertailutietoa muunlaisiin menneisyyksiin. Sen tunnistan, että ajatustyötä joudun tekemään: kun esikoiseni syntyessään täytti minut rakkaudella, muistan ihmetelleeni, miten voi olla mahdollista, etteivät omat vanhempani kokeneet samaa minua kohtaan. Itselle rakkaus omaa lasta kohtaan tuli niin automaattisesti, etten pystynyt ymmärtämään, että joku vanhempi voisi tuntea toisin.

      Sittemmin olen pohtinut, että kenties vanhempani tunsivat aivan samoin kuin minä, mutta omista vajavaisuuksistaan johtuen eivät onnistuneet sitä näyttämään. Se on oikeastaan aika surullinen ajatus.

      Hmm. Tämä tuntuu aika henkilökohtaiselta, ja pohdinkin, kuinka avoimesti haluan käydä tätä keskustelua. No, itsepähän aloitin kirjoittamalla aiheesta - ja ainakin toistaiseksi vanhempani eivät tiedä blogistani. Itsepintaisesti myös uskon, etten minä ole ainoa, joka tuntee näin (vaikka se toisinaan siltä tuntuukin).

      Poista