torstai 8. tammikuuta 2015

Paras ikä

Olen ollut esikoiseni kanssa laivamatkalla Japaniin. Matkaevääksi hän pakkasi salaattimuffinsseja (itse "aineksista" tekemiään). Minä sain kansipaikan, koska en mahtunut laivaan lisälle. Lapsi toimi katpeenina, kuopus sai perämiehen homman.

Keittiöjakkaran alle syntyi kioski. Askartelimme kaupankäyntiä varten pahvikolikkoja. Toisinaan samainen keittiöjakkara toimii hyppytornina, olohuoneen sohva laskeutumisalustana.

Kuopuksen päiväunien aikaan usein leivomme tai askartelemme (paitsi esimerkiksi nyt, kun minä bloggaan ja hän katsoo televisiota). Samalla juttelemme niitä näitä. Lapseni on älykäs, ajatteleva, ja mahdottoman hyvää juttuseuraa!

Toisinaan hän "lukee" pikkusisarukselleen. Lempikirjat sujuvat ulkomuistista niin, että ulkopuolinen voisi oikeasti luulla kolmivuotiaan osaavan lukea.

Hän on kunnostautunut myös vastaanpanemisessa. On päiviä, jolloin jopa yksinkertainen (ja tosi) toteamus aamun sarastuksesta otetaan vastaan vastaväitteellä: "Äiti! Ei aamu sarasta!" Hän myös osaa neuvotella ja käydä kauppaa - joskus niin hyvin, että annan periksi silkasta ylpeydestä.

Mielikuvitus, joka innostaa lähtemään pahvilaatikolla valtamerten yli, tarkoittaa toisaalta myös entistä eläväisempiä pelkoja. Tänään olen yrittänyt vakuuttaa lapseni siitä, että sudet eivät mitenkään pääse kotiimme. Ja etteivät ne syö lapsia. Mihin esikoiseni totesi, että "möröt syövät".

Valikoimmekin nykyään katsottavat lastenohjelmat erikoisen huolella. Muumit = paha. Postimies Pate = vakava. Late lammas = en ihan tiedä mitä, mutta lapsi ei halua sitä katsoa. Ihan vielä en tiedä, mitä tehdä sen Aino-kirjan kanssa, josta lapsi oli möröt keksinyt.

Loputtoman uteliaskin hän on. Ja muistaa kaiken, mitä on joskus kuullut. Sanavarasto on huikea, lauseet hellyttävän pikkuvanhoja: "En olekaan nähnyt sinua sataanteen vuoteen", hän totesi pitkästä aikaa käymässä olevalle ystävälleni.

Ihana kolmevuotiaani. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä vanhemmuushomma vain paranee ajan kanssa. Paras ikä kun tuntuu olevan aina juuri se ikä, jota elämme parhaillaan. Tuo rattaissa tuhiseva puolitoistavuotiaskin on kerrassaan mainio tapaus.

8 kommenttia:

  1. Miksi minustakin aina tuntuu, että lapset ovat juuri nyt parhaassa iässään? Ja itsekin olen? Kuinkahan kauan tätä parasta ikää kestää? Toivottavasti pitkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Unohdin itseni! Minäkin olen - ehdottomasti - parhaassa iässä! Olen ollut jo pitkään :) Ihan mahtavaa tämä. Toivon minäkin, että jatkuu pitkään.

      Poista
  2. Täsmälleen samaa mieltä - nyt on paras ikä =) Tähän johtopäätökseen minä ja blogini lukijat päädyimme myös oman blogini postauksessa joulukuun puolivälissä. Se taitaa olla sitä hetkessä elämistä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ha haa, olen siis jälleen omaperäisten ajatusten äärellä :) Pitääkin käydä lukemassa tekstisi - kirjoitat niin tiuhaan, että multa jää aina osa lukematta.

      Mutta niinhän se on: hetkessä on hyvä olla.

      Poista
  3. Ihanan tutulta kuulostaa! Meilläkin just viimeeks eilen keskusteltiin susista ja karhuista, niiden sisälle pääsemisestä sekä ruokavaliosta. Koko ajan on paras ikä, kyllä. Kaikilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei onneksi karhuista vielä. Susista sitä enemmän...

      Hyvä olla hyvän ikäinen. Aina.

      Poista
  4. Aina on paras ikä, mutta isoäitini sanoin 90-vuotiaskin on sielussaan nuori aikuinen. Kohta kolmivuotias on helpompi kuin kaksivuotias pelkojen suhteen, mutta muu tunteiden kirjo joka seuraa. Oletteko lukeneet: Aino: äiti on vihainen -kirjaa? Sen jälkeen jouduin miettimään jokaista sanaa ja ilmettä ja sain kyselyitä päänsärystä. Joku muukin Aino on mustalla listalla, mutta Ainon kanssa on ihan jees. Risto Räppääjä ja viileä Venlan myötä olen style tai ääliö ja minua stylataan. Mistä isoveli on keksinyt, että minut pitäisi abdikera eli ottaa valta pois, ei ole tiedossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mörköpelko on juuri tuosta kirjasta peräisin. Se ei muutenkaan ole esikoiseni mieleen, vaikka Aino-kirjoista paljon pitää. Ehkä on ahdistavaa nähdä, että muidenkin äidit ovat toisinaan vihaisia...

      Poista