perjantai 20. helmikuuta 2015

Tule mukaan ekopaastoon!

Tiesitkö, että parhaillaan vietetään ekopaastoa?

Ekopaaston takana ovat Suomen evankelisluterilainen kirkko, Suomen ympäristökeskus, Suomen ekumeeninen neuvosto, Kirkon Ulkomaanapu Changemaker ja Martat.

En ole itse uskovainen, joten paaston perinne on minulle vieras. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että paaston avulla valmistaudutaan juhlaan. Paasto ei ole itsetarkoitus, eikä sen ole tarkoitus olla kärsimystä, vaan sen avulla halutaan saavuttaa jotain - mielenrauhaa, keskittymistä siihen, mikä oikeasti on tärkeää.

Ekopaastoa voi viettää, vaikkei kristillisistä perinteistä välitäkään. Minulle ilmastonmuutoksen hillitseminen on yksi tärkeimpiä, ellei tärkein asia, johon haluan vaikuttaa, joten ekopaasto sopii luontevana osana omaan ajatteluuni.



En vain tiedä mistä lähteä liikkeelle. Yksittäisen ihmisen arjen ilmastopäästöt syntyvät lämmityksestä, sähkön käytöstä, ruuasta, liikennevalinnoista ja kulutuksesta. Olen kasvissyöjä ja opettelen parhaillaan hyödyntämään paremmin satokauden kasviksia. Kuljen töihin jalan tai polkupyörällä, pidemmät matkat kuljen julkisilla. Taloudessamme on myös auto, jota mies käyttää työmatkoihin ja koko perhe kotimaan lomamatkoihin. Lennän korkeintaan yhden edestakaisen matkan vuodessa, kotimaan matkoissa valitsen junan silloin kun se on kätevin matkustusmuoto (nelihenkinen perhe matkustaa toistaiseksi mummolaan viidensadan kilometrin päähän näppärämmin autolla).

Omaa ostokäyttäytymistäni olen suitsinut nyt reilun vuoden verran, ja se alkaa olla jo aika hyvällä tasolla - hienosäätöä voi tietysti vielä tehdä (loputtomiin). Ostan osan käyttötavaroista käytettynä, ja myyn omiani eteenpäin, mutta enemmän tulee ostettua uutena. Lajittelemme kaikki jätteet: lasi, metalli, pahvi, paperi, biojäte, sekajäte, lääkejäte, sähkö- ja elektroniikkajäte (energiajakeen keräysastiaa ei taloyhtiössämme ole). Vanhat tyynyt vien Finlaysonin myymälään ja vanhat astiat (mikäli niitä uusitaan) Arabian myymälään, kattilat Hackmannille. Sähkösopimuksen vaihdoin juuri tuulisähköön. Kodin sähkölaitteet ovat melko uusia ja energiatehokkaita. Keittiössä on sähköä säästävä induktioliesi. Asumme kaukolämmitteisessä kerrostalossa, suomalaiseen keskiarvoon nähden pienissä neliöissä.

Missä olisi vielä parantamisen varaa? Syön aika paljon juustoa, ja käytän maitotuotteita. Niistä luopuminen tuntuu henkisesti vaikealta. Olemme lisänneet satokauden ja varastokasvisten kulutusta, mutta joistain tavoista, kuten kurkun ympärivuotisesta syömisestä, on vaikeampi luopua. Perheen autosta luopuminen ei liene sekään vaihtoehto, sillä mies tarvitsee autoa työmatkoihin. Kulutusta voinee hienosäätää loputtomiin: esimerkiksi kodin pesuaineissa emme ole olleet kovin ympäristötietoisia (en edes tiedä, minkälaisia myrkkyjä siivouskomerosta löytyy). Vedenkäytössä lienemme tuhlailevia: vesimittaria ei ole, mutta perheen neljästä jäsenestä kolme tykkää läträtä kuumassa vedessä, ja pyykkiä syntyy kahdella lapsella ja kahdella hikiliikkuvalla aikuisella monta koneellista viikossa. Jätteen vähentämisessä on vielä tsempattavaa: meiltä tulee edelleen paljon muoviroskaa, vaikka olen yrittänyt kiinnittää siihen huomiota.

En yritä tuudittautua ajatukseen, että minä olen jo osani tehnyt. Enemmänkin asia on niin, että seuraavat askeleet ovat minulle haastavia, kun tähän astiset ovat sujuneet helposti.

Minun ekopaastotavoitteeni ovatkin pieniä parannuksia aikaisempien parannusteni päälle:
  1. Sammuttelen valoja enemmän, silloin kun huoneessa ei olla.
  2. Uudet kodin pesuainehankinnat tehdään ympäristöystävällisesti (mutta ensin käytetään vanhat loppuun).
  3. Uudet kosmetiikkahankinnat tehdään ympäristöystävällisesti (jollain vinkkejä tähän?).
  4. Suosin vieläkin enemmän luomutuotteita ruokakaupassa.
  5. ööö... Yritän opetella nauttimaan myös lyhyistä suihkuista.
Tätä listaa kirjoittaessani tajusin, etten oikeastaan mieti paastoa (joka loppuu aikanaan), vaan uusia pysyviä elämäntavanmuutoksia. Ehkä helpompaa olisi kokeilla nimenomaan paastoa, jolloin muutokset eivät tunnu niin isoilta? Esimerkiksi luopua juustosta kukaudeksi, ja ottaa se takaisin ruokavalioon jos siltä tuntuu. Hmmm, katsotaan.

Voisin ottaa omaksi tavoitteekseni myös aktivoitumisen Helsingin energian tuleviin voimalapäätöksiin vaikuttamisessa. Tänä vuonna nimittäin Helsingin kaupunginvaltuutetut tekevät päätöksen siitä, lämmitetäänkö kaupunkiamme jatkossakin kivihiilellä (ja siten lukitaan itsemme hiilenpolttoon vuosikymmeniksi eteenpäin), vai investoidaanko uuteen voimalaan, joka voi toimia kokonaan uusiutuvilla energianlähteillä. Se on mittakaavaltaan niin iso päätös, että se vaikuttaa koko Suomen ilmastotavoitteisiin.

Entäs sinä siellä ruudun toisella puolella? Aiotko osallistua ekopaastoon? Mitä meinasit vähentää? Kokeilumielessä vai pysyvänä muutoksena?

maanantai 16. helmikuuta 2015

Asioita, joita tulee ja ei tule ikävä

Ensimmäinen päivä töissä kolmen vuoden hoitovapaan jälkeen. Uusi työ, uudet kollegat. Uusi tietokone, uudet salasanat, missä printteri on, kuka tulis mun kanssa lounaalle.

"Jännittääkö", oli aika monen kysymys ennen tätä päivää.

Ei jännittänyt. Olo oli odottava. Viimeiset pari viikkoa kotona olivat vaikeimmat kolmeen vuoteen. Mieli oli jo uudessa, kääntynyt työhön ja aikuisten maailmaan. En olisi millään jaksanut niitä viimeisiä käy nyt lähtöpissalla ja hyppää haalariin, peukku peukun paikalle pysähdy kun tulee autotie ja anna käsi nyt ei saa töniä lapset tulkaa syömään äiti tulee pyyhkimään.

Kotielämä kyllästytti. Olen nähnyt sitä ihan tarpeeksi, ei tule ikävä.

Lapsia tulee ikävä, totta kai. Iltapäivän rauhallisia hetkiä esikoisen kanssa, kuopuksen vielä nukkuessa päiväunia. Sohvalla vierekkäin Oktonauttien katsomista, loputtomiin "äiti mikä toi oli, mitä kapteeni sanoi, miksi Peso joutui kiipeliin" -kysymyksiin vastaamista. Junaradan rakentamista, Mintun ja Nalle Puhin lukemista, "äiti tehdäänkö muffinsseja no jaa mikä ettei" -leipomishetkiä.

Filosofisia keskusteluja. Sen laskemista, miten paljon ketäkin rakastaa (ja pohtimista, kuinka montaa ihmistä jaksaa kerralla rakastaa).

Puolitoistavuotiaan spontaaneja tanssiesityksiä, märkiä pusuja ja päivittäin huimaa vauhtia kasvavaa sanavarastoa, jonka minä olen tähän asti tuntenut parhaiten. "Että! Anna! Apuu! Anni!"

Sitäkin tullen kaipaamaan, että syliin oli koko ajan tunkemassa vähintään yksi maailman suloisin (vaikka toisinaan kaipasin kaikkein eniten sitä, että sylini olisi ihan vain minun eikä kenenkään muun).

Ruuanlaittoa, siivoamista, pyykkäämistä, rattaiden lykkimistä, leikkipuistoa en kaipaa. Kaipaan aurinkoisia retkipäiviä, kun pakkasin lapset ja kameran kauniisiin maisemiin. Aamuja, jolloin ei ollut kiire minnekään. Liikkumista ja päivittäistä ulkonaoloa tulee ikävä, mutta onneksi työni on muutakin kuin näyttöpäätteen tuijottamista (vaikka rehellisesti sanottuna: skippasin viimeisenä kotipäivänä ulkoilun kokonaan, koska sekin kyllästytti).


Jos aika on armelias, se kultaa muistot. Ehken vuosien päästä muista kotivuosilta lainkaan ruokahuoltoa, vartissa väsättyjä aterioita ja turhautumista siihen, että syömme joka viikko samaa ruokaa. Viisi kertaa päivässä äiti mä en halua syödä tätä mulla ei ole enää nälkä äiti anna maitoa! Ehkä muistan vain satukirjat ja uunituoreet sämpylät. Ehken muista sisarusten nahistelua, ainoastaan hellyydenosoitukset. 

Juuri nyt olen kuitenkin plussan puolella. Kotiin on kiva illalla palata, mutta minun paikkani on aikuisten joukossa.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Sen pituinen se

Se on siinä. Mahtisormus on tuhottu, paha pyyhitty pois maailmasta.

Voin taas keskittyä muihin asioihin kuin kirjaani.

Siinä kävi kuten aina ennenkin. Hautakeroille asti oli aika verkkaista. Luin muutaman sivun kerrallaan, välissä jonkun toisen kirjan. Palasin. Frodo ei ollut vieläkään päässyt ulos Konnusta. Kyllästytti.

Mutta sitten vauhti alkoi kiihtyä. Päästiin Rivendelliin ja Elrondin neuvonpitoon. En jännittänyt sitä, kuka valitaan saattueeseen tai pääsevätko Sormuksen Ritarit yli Caradhrasin solan. Jotain oli muistiini jäänyt edellisistä lukukerroista.

Monta yksityiskohtaa olin kuitenkin unohtanut. Miltä Morian salit näyttivät, kuinka kepeästi haltiaveneet kulkivat pitkin Anduinia.

Tiesin Saattueen hajoavan, jännitin silti. Kuljin mukana Rohanin tasangoille, Fangornin synkkiin metsiin, Ämyrinlinnan epätoivoiseen taisteluun ja Rautapihan hävitystä katsomaan.

Muistin Lukitarin luolan ja Klonkun juonen, mutten sitä, miten Cirith Ungolin tornista karataan. Muistin avun tulevan, mutta pelkään silti Minas Tirithin puolesta. Matka Tuomiovuorelle on pitkä, ja minä roikun matkassa ja pidätän hengitystäni, jälleen kerran.

Kunnes se on tehty, tehtävä saatu päätökseen. Olo on huojentunut, mutta samalla tyhjä. En minä halunnut lopettaa vielä! En ole saanut tarinasta tarpeekseni, Sormus pitää minua vielä otteessaan.


Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se pitää tiukasti otteessaan vielä kymmenennelläkin lukukerralla. Tarjoaa jotain uutta, ja palauttaa mieliin sen, minkä olit jo unohtanut. Kun viimeinen sivu on käännetty, olo on haikea. Uutta kirjaa ei voi aloittaa nyt, olen vielä kiinni juuri lukemassani.

Minulla näitä lempikirjoja on monta. Taru Sormusten Herrasta, Tuulen viemää, Vanhus ja meri, Kuin surmaisi satakielen. Yhä uudelleen ja uudelleen palaan niiden pariin, ja aina jännitän loppuratkaisua. Voi, kun Scarlett tällä kertaa saisi Rhettinsä ja vanhus saaliinsa.

Kirjat <3.

Onko sinulla vastaavia ikisuosikkeja? Minkä kirjan jaksat lukea uudestaan ja uudestaan?

tiistai 10. helmikuuta 2015

Keski-ikäinen

Täytän tällä viikolla 36 vuotta.

Se tuntuu hyvältä. Se ei tunnu juuri miltään.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan olevani keski-ikäinen, eikä se kuulosta enää kirosanalta. En ole kunnolla vanha, mutten nuorikaan. Katselen takki auki paljaspäin tennareissa viipottavia teinejä pakkassäällä, ja kääriydyn tyytyväisenä untuvatakkiini ja pipooni. Omista teinivuosistani on kaksi vuosikymmentä. Nyt  lässähtänyt kampaus on kylmettymistä pienempi paha.

Viimeisin ikäkriisini taisi olla kun täytin kolmekymmentä. Olin asettanut itselleni julkilausumattomia tavoitteita, mitä tuohon ikään mennessä on pitänyt saavuttaa, enkä ollut saanut listastani omistusasuntoa enempää.

Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Neljäänkymmeneen on lyhyt matka, mutta ilman paineita.


Ikä tuntuu pään sisällä lisääntyneenä varmuutena ja vähentyneenä näyttämisen tarpeena. Haluna kuunnella enemmän muita kuin olla itse koko ajan äänessä. Samalla haluan entistä herkemmällä korvalla kuulla itseäni, tehdä miten minulle on hyväksi, tanssimatta muiden pillin mukaan.

Ikä tuntuu kropassa niin, että itsestään tekee mieli pitää huolta. Rasvainen ja suolainen ruoka tekee pahan olon, sokeri turvottaa. Liian vähät unet tuntuvat aivoissa ja näkyvät ihossa. Liikunnan puute tekee ärtyneeksi.

Kaksi lasta on jättänyt jälkensä. Vatsassa on enemmän nahkaa kuin sinne tarvitaan, kylkiluut sojottavat ylöspäin vielä puolitoista vuotta viimeisimmän raskauden päättymisestä. Suuret vauvat puskivat kohdussa tilaa sinne minne saivat, luuni antoivat periksi. Vatsalihakset levähtivät kasvavan mahan tieltä kylkiin ja sinne jäivät, nyt kuron niitä takaisin yhteen fysioterapeutin avulla.

Hiuksissa on harmaata, otsalla ryppyjä.

Silti olen kauniimpi kuin koskaan.

On hyvä olla juuri tämän ikäinen.

torstai 5. helmikuuta 2015

Koska saa lopettaa?

"En osta vaatteita enää. Vaatekaappini on valmis."

Helsinkiläisen Railin lausahdus oli kimmoke omalle vaatekaapin muokkaustyölleni puolitoista vuotta sitten. Olen nyt tehnyt työtä urakoiden vuoden verran. Lahjoittanut, myynyt, kierrättänyt, kuluttanut loppuun vaatteita. Tarkastellut kodin muutakin tavaraa kriittisellä silmällä, poistanut tavaran sieltä, toisen täältä.

Olen pohtinut jokaista hankintapäätöstä kyllästymiseen saakka, karttanut muovia, lähettänyt firmoille palautetta.

Olen pohtinut tyyliäni, harkinnut ostoksiani. Vaatekaappini näyttää jo aika hyvältä. Tilaa on tullut lisää, tavara levittäytynyt väljemmälle.

Vaatehuone tammikuussa 2014

Vaatehuone tammikuussa 2015

Ostaminen on nykyään helpompaa, ja pukeutuminen se vasta helppoa onkin. Siihen puoleen olen tyytyväinen.

Silti haluaisin päästä samaan kuin Raili. Haluaisin saada tästä valmista. En haluaisi käyttää näin paljon aikaa tavaran ajattelemiseen. Mitä minulla on, mistä pitää päästä eroon, miten se tehdään, mitä tarvitsen, mistä löydän sen ja niin edelleen. Se mihin keskityt, kasvaa ja minä olen viime aikoina keskittynyt aivan liikaa vaatteisiini ja muuhun materiaan.

Haluaisin suhtautua tavaraan välinpitämättömästi. Se vain taitaa tätä nykyä olla mahdotonta. Olen kiusallisen tietoinen siitä, että kaikki mitä ostan, kuluttaa rajallisia luonnonvaroja. Kaikki, mitä heitän pois, siirtyy ehkä pois silmistä muttei ongelmattomasti: kaatopaikalle jätteenä tai jätteenpolttolaitokselle myrkyllisiä ja haitallisia päästöjä tuottamaan. (Ostin sunnuntaina kauniin, tyylikkään ja käytännöllisen repun tietokoneelleni. Se on ihana. Ja ikuinen. Eli ei katoa maan pinnalta minun elinaikanani.)

Olen jäänyt jumiin ajattelemaan tavaraa. Vähän kuten tässä videossa.


Niin. Vastaus otsikon kysymykseen: ei koskaan.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Tasa-arvoinen tapa hoitaa lasta?

Hallitus perui perheiden hoitolait, kertoi Helsingin Sanomat maanantaina. Hyvä niin, vaikka sen suurempia riemunkiljahduksia ei uutinen minussa herättänytkään.

En ollut ihan barrikadeilla kummastakaan ehdotuksesta, hoitovapaan jakamisesta tai päivähoito-oikeuden osa-aikaistamisesta. Lastenhoitovastuuta sietääkin mielestäni jakaa nykyistä tasaisemmin, joskin hallituksen esitys oli kunnianhimoton ja todennäköisesti toteutuessaan tehoton lisäämään tasa-arvoa. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen taas tuntui turhalta byrokratialta, jonka tilalle toivoisin vahvempaa panostusta siihen, että osa-aikaista hoitoa olisi aidosti tarjolla.

Vaikken hallituksen kaavailemasta ja nyt kaatuneesta hoitovapaan puolittamisesta ollut innoissani, olen vahvasti sitä mieltä, että isät pitää saada kotiin lapsia hoitamaan. Uskon, että siitä hyötyvät ennen kaikkea miehet ja lapset - mutta myös äidit ja yhteiskunta. Kun molemmat vanhemmista hoitavat lastaan yhtä paljon, toteutuu myös työelämän tasa-arvo: kummankin sukupuolen ollessa välillä pois työelämästä, ei kumpaakaan kannata syrjiä.

Jos hallituksen esitys oli huono, niin mikä olisi hyvä?

Ensinäkin, en jakaisi pelkästään hoitovapaakautta, vaan myös vanhempainvapaakauden. Mielestäni myös isillä pitää olla mahdollisuus ansiosidonnaiseen kotonaoloon.

Toisekseen, haluaisin jonkin verran joustoa myös siihen, kuka ja milloin lasta hoitaa. Esimerkiksi niin, että osa tuesta on korvamerkitty äidille, osa isälle, ja osasta saavat vanhemmat päättää itse, kuka sitä käyttää. Vaikka sitten se isovanhempi tai kotiin palkattu hoitaja. (Kuulostaa aika paljon 6+6+6-mallilta, eikö vain?)

Kolmanneksi, haluaisin tukea pienten lasten kotihoitoa. Hallituksen kaatuneessa esityksessä huonointa oli se, että se todennäköisesti olisi tarkoittanut monelle lapselle nykyistä varhaisempaa päivähoidon aloitusta.

Yksi yleisimmistä argumenteista perhevapaiden tasaisempaa jakamista vastaan on valinnanvapaus. Kannatan toki valinnanvapauttakin, mutten usko, että nykytilanteessa valinta tosiasiassa on vapaa. Uskon, että valintaa ohjaavat kulttuuriset ja sosiaaliset normit. Meillä ei ole tapana, että isät jäävät pois töistä lapsia hoitamaan. Laki sallii sen, mutta salliiko perheen, työpaikan ja kaveripiirin asenneilmapiiri?

Vaalit ovat edessä, ja aihe noussee pintaan myös vaalikeskusteluissa. Toivon Suomen saavan hallituksen ja eduskunnan, joka uskaltaa rohkeasti uudistaa perhepolitiikkaa. Lapset ansaitsevat vahvan siteen molempaan vanhempaansa. Isät ja äidit ansaitsevat tasa-arvoisemman mahdollisuuden hoitaa omaa lastaan.

Peli on taas auki. Miten sinä toteuttaisit lastenhoidon tasa-arvon?

maanantai 2. helmikuuta 2015

Nypyt pois tekstiileistä

Tein muutama vuosi sitten huonon ostoksen. Ostin lasten huoneeseen vaalean puuvillamaton, joka nyppyyntyi aivan kamalan näköiseksi jo muutaman kuukauden käytössä. Olen tuskaillut nuhjuisen näköistä mattoa, mutten raaski siitä luopua, sillä se on aivan vasta hankittu.

Löysin ratkaisun tähänkin pulmaan Rinna Saramäen kirjasta Hyvän mielen vaatekaappi. Saramäki suosittelee nyppyyntyneiden vaatteiden pelastajaksi paristokäyttöistä nypynpoistajaa. Luettuani kirjan lisäksi muutaman blogin hehkuttavan laitetta, lähdin itsekin ostoksille.

Hankin kotiin Kuningaskuluttajan testivoittajan, Singerin BS201-nypynpoistajan. Käytin maton parissa aikaa noin puolisen tuntia, ja sain toisen puolen helposti nypyttömäksi. Samalla tarmolla poistin nypyt olohuoneen sohvan koristetyynyistä ja rahista. Sohva ja nojatuoli jäivät odottamaan seuraavaa tarmonpuuskaa, samoin ne muutamat nyppyyntyneet neuleet, joita kaapistani löytyy.

Mahtava ostos, josta en luovu ikinä. Ehdottomasti hintansa (19,90 €) arvoinen. Suosittelen niin lämpimästi, että tuli kirjoitettua blogin ensimmäinen tuote-esittely.


Ennen

Jälkeen

Ihmelaite