tiistai 31. maaliskuuta 2015

(Melkein) päivä kuvina

Tämänkertaisen arkikuvapläjäyksen tarjosi valokuvausta harrastava esikoiseni. Aiemmat otokset täällä, täällä ja täällä.











Emme ole kuvissa ulkona koska en anna kolmevuotiaan viedä järjestelmäkameraani kodin seinien ulkopuolelle. Lisäsin kuviin vähän valoa ja kontrastia, muuten ovat esikoiseni käsialaa. Ovat jotenkin realistisemman oloisia kuin itse blogiin ottamani.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Elämä ennen lapsia

Kotona näyttää siltä kuin meidät olisi ryöstetty.

Kestää hetken tottua tähän. Tavarat ovat omilla paikoillaan, lattialla tai pöydillä ei ole lasten leluja. Siivosin kuusi kappaletta haalareita eteisen naulakosta lasten vaatekaappiin ja piilotin lastenrattaat (molemmat) parvekkeelle.

Tältä meillä näytti kun meitä oli kaksi aikuista.




On tämä muutenkin omituista. Olen yksin kotona. Olen käynyt yksin kaupassa, yksin suihkussa ja siivonnut (yksin). Teen ruokaa yksin. Kukaan ei työnnä sormiaan vihanneksia pilkkovan veitsen alle, kukaan ei huuda.

Vieraiden saapuessa korkkaan shampanjapullon ja istumme iltaa pitkän kaavan mukaan. Menen nukkumaan yksin, aamulla herään omia aikojani, teen aamiaisen ja luen pitkästä aikaa Hesarin kannesta kanteen. En viitsi laittaa musiikkia soimaan, hiljaisuus on liian arvokasta hukattavaksi.

Ajatella, vain neljä vuotta sitten tämä, mikä nyt on harvinaista herkkua, oli jokapäiväistä.

Mietin joskus, miltä elämäni mahtaa vaikuttaa sellaisen ihmisen silmin, jolla ei vielä ole (eikä välttämättä tule) omia lapsia. Epäilen, että ei kovin hohdokkaalta. Nuori kollegani totesikin saaneensa jutuistani lisämotivaatiota ehkäisystä huolehtimiseen.

Mietin, miten selittää sitä, että on vapaaehtoisesti luopunut niin monesta asiasta, joita joskus piti tärkeänä (no jaa, en tosin vauvakuumeessani täysin tiennyt, mitä lapsen saaminen tosiasiallisesti tarkoittaa). Puolison kanssa sovittelemme menoja lasten aikatauluihin, roskien vientikään ei suju ilman nopeaa huikkausta, että onhan se ookoo että jätän sut hetkeksi näiden kanssa. Eilisen illallisen järjestyminen edellytti miehen ja lasten häätämistä yökylään serkkulaan. Parisuhde ei enää ole sydämen pamppailua ja romantiikkaa, vaan tuttua ja turvallista kumppanuutta. Suurin rakkaudenosoitus on se, että saa vuorollaan nukkua lasten aamupesujen verran pidempään.

Mistä me silloin riitelimme, kun taustalla ei ollut vuosien liian vähäisiä unia ja hermoja raastavaa uhmaa?

Mitä me teimme kaikella sillä ajalla, joka oli täysin vapaasti käytössämme, ilman että osasimme sitä arvostaa?

Puhuimme eilen illallisvieraitteni kanssa siitä, miten vanhemmuuden ja perhe-elämän tuputtaminen kaikille yksioikoisena valintana on väärin. Ei siinä ole mitään kummallista, että kaikki eivät sellaista halua. Mitenköhän tätä edes markkinoisi? Että kaiken sen sitovuuden ja luopumisen ohella saa jotain niin ihmeellistä, ettei sitä osaa sanoiksi asetella.

Sillä en minä tätä muuksi vaihtaisi.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Mukava mielenosoitus

Lauantaina vietetään taas maailmanlaajuista Earth Houria.

Myönnän, osallistun tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Ympäristöasiat ovat lähellä sydäntäni, mutta sähkölaitteiden sammuttaminen yhdeksi tunniksi on tuntunut mielestäni näpertelyltä. Liian pieneltä.

Kunnes keksin, mistä tässä on kyse. Earth Hour on mielenosoitus. Se on tapa kertoa päättäjille, naapureille, perheelle, kavereille, maailmalle, että minä haluan kestävämpää ilmastopolitiikkaa.

Minä en halua enemmän sähkönkulutusta, enemmän ydinvoimaloita, enemmän autoja, enemmän saasteita, enemmän tavaraa.

Haluan pysäyttää tämän hullunmyllyn, joka johtaa elämän tuhoutumiseen tällä pallolla. Jo nyt luonnon monimuotoisuus (tarkoittaa lajien määrää) on laskenut liki 30 prosenttia vuodesta 1970. Tiikereiden määrä on vähentynyt 97 % sadassa vuodessa. Suomen kaloista 12 on luokiteltu uhanalaiseksi. Mitä tapahtuu, kun ravintoketjusta katoaa kokonaan jokin sille arvokas laji? Mistä tiedämme, missä raja menee? Milloin olemme menneet liian pitkälle?

Kuinka kauan kuvittelemme, että voimme jatkaa tällä tavalla?

(c) Jeremiah Armstrong / WWF-Canada

Niinpä tulevana lauantaina kello 20:30 sammutan valot ja sytytän kynttilän. Teen sen hyvässä seurassa, hyvän ruuan ja juoman kera. Teen sen siksi, että haluan ottaa kantaa.

Maailman suurin kynttiläillallinen. Toivottavasti se huomataan. Osallistu sinäkin.

#earthour #sammutasome

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Kilpailuhenki

"Ei motivoidu kovin kilpailullisesta asetelmasta", kirjoitti rekrytointikonsultti minusta yhteenvetoonsa. Ja oli oikeassa.

En ole koskaan ollut se tyyppi, joka haluaa olla paras ja päihittää muut. Oman itseni voittamisessakin olen tykännyt asettaa tavoitteet maltillisesti ja olla suuremmin huutelematta. Kokeillaan nyt, miten tämä lähtee käyntiin ja nostetaan rimaa vähän kerrallaan.

Olen ollut työyhteisössä, jossa tsempattiin liikkumaan teippaamalla taukotilan seinään lappu, johon jokainen sai ruksia omia liikuntasuorituksiaan. Mitä enemmän rukseja, sitä parempi.

Minun nimeni kohdalla lappu näytti tyhjää. Ei siksi, että olisin ollut sohvaperunana, vaan siksi, että rasteista kisaaminen vei ilon päivittäisestä työmatkapyöräilystä ja satunnaisesta juoksentelusta. Tuntui, ettei riitä, että liikun ja nautin siitä - pitäisi tehdä sitä enemmän kuin muut.

Olen ollut työyhteisössä, joissa myyjät on pistetty kisaamaan keskenään sillä seurauksella, että yhdessä tekeminen ja kaverin jeesaaminen on kuihtunut, ja kaikenlainen osaoptimointi kukoistanut. Ei sen väliä, miltä tiimin numerot näyttävät, kunhan minulla menee kovaa.

Häviämistä enemmän minua harmittaa epäreilu peli. Itseäni paremmalle häviämisessä ei ole mitään häpeällistä. Epäonnistuminenkin on tärkeä kokemus. Parhaimmillaan siitä voi oppia.

Oppiminen, se vasta motivoivaa onkin! Uuden kokeileminen, ongelmanratkaisu, fiksujen ihmisten kanssa työskentely ovat asioita, jotka saavat minut antamaan parastani. Tärkeä motivaattori on myös tekemisen sisältö: kyse ei ole määränpäästä, vaan matkasta.

Kuva: snowdrop quartet via photopin (license)

Aion juosta ensi kesänä puolimaratonin. Konkreettinen tavoite auttaa lähtemään lenkille silloinkin, kun ei huvittaisi, mutta jos juoksusta ei tulisi hyvä mieli, pyyhkisin tavoitteella takapuoltani (luin hiljan artikkelin pilleristä, jolla saisi liikunnan hyödyt ilman liikkumista. En voinut olla miettimättä, että antaako pilleri myös sen endorfiinihumalan, joka hikoilusta seuraa väistämättä?).

Se, mitä muuten pätevä rekrytointikonsultti ei kenties ymmärtänyt (saattoi ymmärtääkin, koska suositteli minua tehtävään) ja mikä on pielessä yleisemminkin johtamisajattelussa on, että on muitakin tapoja motivoida kuin kilpailu. Minulle toimii jos saan kokea tekeväni jotain merkityksellistä ja hauskaa, ja että saan mahdollisuuden jatkuvaan oppimiseen (mikä toisaalta tarkoittaa myös sitä, että jahka olen jonkin asian oppinut, en enää jaksa innostua sen tekemisestä vaan mieleni siintää kohti uusia haasteita).

Pidätkö sinä kilpailemisesta? Mistä sinä motivoidut?

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Naistenpäivä: suklaata ja hemmotteluhoitoja vai yleistä synkistelyä?

Naistenpäivä on minulle vähän hankala pala. Tavallaan en jaksaisi vaivata päätäni sillä, tavallaan tuntuu, että pitäisi.

Sehän on aivan totta, että päivän karnevalisoituminen suklaan, hemmotteluhoitojen ja kukkakimppujen ympärillä pyöriväksi höpöhöpöteemapäiväksi vie huomiota siltä, että maailmassa on edelleen valtavasti naisia, joilta puuttuvat ihan ne perusoikeudetkin.

Intiassa joukkoraiskaukseen osallistunut mies hämmästelee vankilassa, että miten tästä nyt semmoinen kohu nousi. Kaikkihan sitä tekevät (siis raiskaavat). Afganistanissa on voimissaan ikivanha perinne, jossa tytöt puetaan pojiksi, koska naisena ei ole voinut olla ihminen. Kehitysmaissa joka kolmas tyttö joutuu naimisiin alle 18-vuotiaana.

Niin. Maailman hätää kärsivien naisten asemaa ei paranneta työpaikan kakkukahveilla tai sillä, että tänään mies tarjoilee aamiaisen sänkyyn.

Mutta paraneeko se sillä, että närkästyn, jos joku kehtaa ojentaa minulle ruusun? (Tai jos sain tänään aamiaisen sänkyyn, niin tarkoittaako se, etten välitä niistä naisista, joiden asema on surkeampi?)



Olen ehkä naiivi kun uskon, että vastakkainasettelulla ei voita mitään. Naiivia saattaa olla sekin, että mielestäni meillä suomalaisilla naisilla on syytä olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä tasa-arvotyö on jo saanut aikaan. Täysin tasa-arvoinen yhteiskunta emme mekään ole, mutta pitkälle olemme päässeet. Kiitollisuus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö työtä pitäisi jatkaa.

Kyllä minä voin kakkukahvit sen kunniaksi juoda, etten ole sukupuoleni takia kakkosluokan kansalainen. Sitten voin huokaisten todeta, että monessa maailmankolkassa tilanne on toinen, ja että ehkä kannattaisi tehdä kuten UN Women kehoittaa, ja lahjoittaa ruusujen sijaan rahaa naisille, joilla ei ole syytä juhlaan.

Kehitysmaiden naisille kannattaisi lahjoittaa rahaa monena muunakin päivänä. Tyttöjen koulutus on nimittäin paras keino nostaa kokonaisia kansakuntia ulos köyhyydestä. Lisätessään vakautta ja hyvinvointia se myös vähentää yhteiskunnan radikalisoitumista ja siten vaikkapa terrorismin uhkaa (ja sen vuoksi koulua käyvät tytöt ovatkin niin pelottavia, että monet terroristijärjestöt ovat ottaneet heidät pääasialliseksi kohteekseen). Tyttöjen koulutus on sattumoisin myös parasta perhesuunnittelua: koulutetut naiset tekevät lapsia myöhemmin ja vähemmän kuin kouluttamattomat. Syntyvyyden vähentäminen puolestaan on yksi tehokkaimmista keinoista ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Niin, voisihan siinä kukkien ja suklaan nauttimisen lomassa tehdä myös vähän kansainvälistä tasa-arvotyötä pankkitilinsä välityksellä. Eivät nämä kaksi välttämättä sulje toisiaan pois.

(Se mitä yritin sanoa, NYT-liitteen Jussi Pullinen sanoi paremmin. Totuttuun tapaan olen samaa mieltä myös Liinan kanssa.)

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Uusi maailmanjärjestys

Aamut hakevat vielä toimivaa rutiinia. Kello herättää puoli seitsemän, jos lapset nukkuvat ehdin laittaa itseni valmiiksi ja perheelle aamiaisen. Useimmiten eivät nuku, jolloin kaikessa kestää kauemmin. Lähtöhaleja annetaan pitkään ja hartaasti (se on ihanaa).

Kävelen aamuisin töihin reilun kilometrin matkan pitkin rumaa tienvartta. Pukeutuminen on vaikeaa, kun samaan aikaan pitäisi olla siisti ja edustava sekä kestää kylmää ja märkää. Ripsivärin olen oppinut laittamaan vasta työpaikalla, muutoin se on poskilla tihkussa kävelyn jälkeen. Siistit kumisaappaat ovat olleet ahkerassa käytössä. Rrrrkstan sateenkestävää reppuani.

Lounaskeskustelussa voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, jos on ainoa joka ei ole katsonut viimeisintä (mitään) jaksoa House of Cardsia (Oktonauteilla ei pääse sisään samaan keskusteluun. Yritin).

Aikuiset ovat monella tapaa vain isokokoisia lapsia. Osaavat puhua, juu, mutta eivät aina sanoa mitä tarkoittavat.

13 minuutin työmatka on oikeastaan huijausta. Kestää 25 minuuttia kun nousen tuolistani, käyn vessassa, puen päälle, kävelen kotiin, riisun takkini, vaihdan kotivaatteisiin, pesen käteni ja istun kotona ruokapöytään. Osaan jo pilkkoa työmatkan palasiksi. Rapunovelta siihen, että avain kääntyy kotioven lukossa: 2 minuuttia.

Alkujärkytyksen jälkeen lapset hyväksyvät minut taas iltojen leikkikumppaniksi. Junaradan rakentaminen ja kiipeilytelineenä toimiminen on taas parasta, mitä tiedän.

Olen kahdessa viikossa opettanut kuopuksen nukahtamaan viereeni. En siksi, että lapsi tarvitsisi minua nukahtaakseen, vaan siksi että itse tankkaan hellyyttä ja läheisyyttä. En ole ihan heti luopumassa tavasta.

Vietän vielä kuherruskuukautta. Hyvä niin.

Mitä sinulle kuuluu?