sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Elämä ennen lapsia

Kotona näyttää siltä kuin meidät olisi ryöstetty.

Kestää hetken tottua tähän. Tavarat ovat omilla paikoillaan, lattialla tai pöydillä ei ole lasten leluja. Siivosin kuusi kappaletta haalareita eteisen naulakosta lasten vaatekaappiin ja piilotin lastenrattaat (molemmat) parvekkeelle.

Tältä meillä näytti kun meitä oli kaksi aikuista.




On tämä muutenkin omituista. Olen yksin kotona. Olen käynyt yksin kaupassa, yksin suihkussa ja siivonnut (yksin). Teen ruokaa yksin. Kukaan ei työnnä sormiaan vihanneksia pilkkovan veitsen alle, kukaan ei huuda.

Vieraiden saapuessa korkkaan shampanjapullon ja istumme iltaa pitkän kaavan mukaan. Menen nukkumaan yksin, aamulla herään omia aikojani, teen aamiaisen ja luen pitkästä aikaa Hesarin kannesta kanteen. En viitsi laittaa musiikkia soimaan, hiljaisuus on liian arvokasta hukattavaksi.

Ajatella, vain neljä vuotta sitten tämä, mikä nyt on harvinaista herkkua, oli jokapäiväistä.

Mietin joskus, miltä elämäni mahtaa vaikuttaa sellaisen ihmisen silmin, jolla ei vielä ole (eikä välttämättä tule) omia lapsia. Epäilen, että ei kovin hohdokkaalta. Nuori kollegani totesikin saaneensa jutuistani lisämotivaatiota ehkäisystä huolehtimiseen.

Mietin, miten selittää sitä, että on vapaaehtoisesti luopunut niin monesta asiasta, joita joskus piti tärkeänä (no jaa, en tosin vauvakuumeessani täysin tiennyt, mitä lapsen saaminen tosiasiallisesti tarkoittaa). Puolison kanssa sovittelemme menoja lasten aikatauluihin, roskien vientikään ei suju ilman nopeaa huikkausta, että onhan se ookoo että jätän sut hetkeksi näiden kanssa. Eilisen illallisen järjestyminen edellytti miehen ja lasten häätämistä yökylään serkkulaan. Parisuhde ei enää ole sydämen pamppailua ja romantiikkaa, vaan tuttua ja turvallista kumppanuutta. Suurin rakkaudenosoitus on se, että saa vuorollaan nukkua lasten aamupesujen verran pidempään.

Mistä me silloin riitelimme, kun taustalla ei ollut vuosien liian vähäisiä unia ja hermoja raastavaa uhmaa?

Mitä me teimme kaikella sillä ajalla, joka oli täysin vapaasti käytössämme, ilman että osasimme sitä arvostaa?

Puhuimme eilen illallisvieraitteni kanssa siitä, miten vanhemmuuden ja perhe-elämän tuputtaminen kaikille yksioikoisena valintana on väärin. Ei siinä ole mitään kummallista, että kaikki eivät sellaista halua. Mitenköhän tätä edes markkinoisi? Että kaiken sen sitovuuden ja luopumisen ohella saa jotain niin ihmeellistä, ettei sitä osaa sanoiksi asetella.

Sillä en minä tätä muuksi vaihtaisi.

14 kommenttia:

  1. Sama vika rahikaisella, ei sitä oikein enää muista, miltä keskeytyksetön elämä tuntui verrattuna tähän nykyiseen. Välillä kyllä muistelen antaumuksella esimerkiksi sitä, miten paljon silloin jäi aikaa ihan silkalle ajattelulle. Nykyään etenkin isompien juttujen työstämiseen omassa päässä tuntuu tuhrautuvan pitkiä ajanjaksoja, koska pää vaan on niin ruuhkautunut. Mutta ehkä se on hyväkin. Tulee hätiköityä vähemmän. :-)

    Ihana ilta ja aamu sulla kyllä oli. Tuttua tuo, ettei viitsi sotkea hyvää hiljaisuutta musiikilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla juokseminen on ajatteluaikaa. Ehkä siksi tykkään siitä niin kovasti, kun samalla saa kelailtua kaikki mieltä askarruttavat asiat selväksi.

      Mutta se on kyllä tosi jännä, miten kaukaiselta se entinen elämä tuntuu.

      Poista
  2. Meillä ei oikein ole ollut parisuhdetta ilman lapsia tai oikeastaan aikuisuuttakaan ilman lapsia, joten tavallaan ei olla jouduttu mistään luopimaan. :) Ulkopuolisuuden tunne tosin on usein vahvasti läsnä - mitta tämä oma perhe korvaa sen mennen tullen. :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän on tutkittukin, että vanhemmaksi tulon isoimmat kriisit tulee juuri niille, jotka ovat viettäneet vapaata aikuisen elämää suhteellisen pitkään ennen perheellistymistään. Itse kuulun juuri siihen joukkoon, kun sain esikoiseni 32-vuotiaana. Nuorena lapset saaneet osaa ehkä ottaa sen sujuvammin vastaan.

      Mullakin on usein ulkopuolisuuden tunteita, mutta ehkä eri asioista kuin sulla. Taidan olla sellainen tyyppi, joka kokee tosi vahvasti sen, ettei ole samoja kokemuksia.

      Poista
    2. Luulen, että meillä on samanlaisiakin ulkopuolisuuden tunteita ja kokemuksia. :) Kirjoittelin joskus niistä tässä postauksessa: "Oululaistumista: treffejä ja eduskuntavaaleja" Olen jotenkin aina ollut ulkopuolinen. Ollut sitä kouluaikana, opiskelijana, äitinä, ollut ulkopuolinen myös niissä poliittisen nuorisojärjestön jutuissa, jne. :/

      Ja kun on ulkopuolinen aina, ei ole kyllä sitten sitä tukiverkostoakaan - ja näin perheellisenä se on tietty aika ajoin raskasta. "Tukiverkosto ja sen puute".

      Piti vielä mainita että teidän keittiä kattauksineen näyttää varsin seesteiseltä ^_^

      Poista
    3. Kiitos :) Uudemmasta postauksesta näkyy sitten todellisuus.

      Tuo ulkopuolisuuden tunne on jännä. Mistäköhän se syntyy? Kuinka paljon mukana on luontaista temperamenttia ja kuinka paljon lapsuuden kokemuksia?

      Poista
  3. Luulen että itselläni olisi ilman lapsia paljon enemmän sellaista löysää aikaa, joka ei ole keneltäkään pois. Olisin ehkä vähemmän myöhässä joka paikasta. Se ei kuitenkaan mitenkään korvaisi sitä rakkautta, läheisyyttä ja elämän mielekkyyttä, minkä lapset ovat tuoneet mukanaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en missään nimessä vaihtaisi tätä nykyistä siihen vanhaan, enkä oikeastaan edes haikaile, koska tässä elämäntilanteessa on niin paljon hyvää. Silti sen oivaltaminen, miten paljon onkaan muuttunut siinä, mitä pitää itsestäänselvänä, on aika iso juttu.

      Poista
  4. Vähemmän asiaa ajattelulle, tosiaan! Tosin se sekä hyvässä että pahassa. Aiemmin saattoi pyöritellä (pikku)juttuja mielin määrin päässään, aivan turhaan. Nykyään ei todellakaan jää aikaa jauhaa jostain jonkun sanomisesta tai vastaavasta. Mutta välillä olisi kyllä kiva pohtia isoja elämän asioita enemmän kuin sen tunnin-parin tunnin aikaikkunan verran iltaisin, jossa ajassa pitää myös hoitaa kaikki pakolliset keskittymistä vaativat jutut, kuulumisten vaihto puolison kanssa jne.
    Joskus suorastaan nauratti kun lapseton kaveri kertoi omista suunnitelmistaan jollekin lauantai-iltapäivälle: hän ensin syö, sitten käy kylvyssä rauhassa, sitten nukkuu pari tuntia ja lähtee illanviettoon. Oma ohjelma näytti jotenkin hieman erilaiselta ja onnellinen saa olla jos pystyy vartiksi silmät ummistamaan ilman että joku kiskoo hiuksista. :D
    Ei perhe-elämä tosiaan ole mitään tavoiteltavaa sillään, enkä sitä kyllä ikinä ole kenellekään tuputtanutkaan. Toki siinä oppii mielestäni todella paljon elämän kirjosta ja itsestään, muttei se mikään pakollinen suoritus ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en mäkään jaksa pyöritellä toisten sanomisia tai tekemisiä enää niin antaumuksella kuin aiemmin :D Koska on muutakin puuhaa.

      Mäkään en ole tuputtanut, eikä perhe-elämä mielestäni ole sellaisten asioiden listalla, jota jotenkin pitäisi toisille markkinoida. Enemmän ehkä huvittaa sen tajuaminen, että ne asiat mitkä itselle on perheellisyydessä tärkeitä ja rakkaita, on ulkopuolisten korviin ihan päättömiä. Ei niitä voi selittää. Eikä ehkä ole tarpeenkaan. Ja sitten toisaalta kaikki se, mikä perheellisyydessä on raskasta, on tosi konkreettista: sairastamisten takia peruuntuneet suunnitelmat, yöheräilyt, oman ajan puute...

      Poista
  5. Oli kyllä pitkä kaava, hauskaa, ihanaa, aivan liikaa Lansonia! :)
    Heräsin uutta aikaa kello seitsemän. Oli kauhea ikävä vauvaa, vaikka keskimmäinen oli tullut yöksi kainaloon. Äkkiä hakemaan Nipsu hoidosta ja sen jälkeen perheuintiin, koko päivä yhtä kuolemaa mutta sellainen viikonloppu joka taas tiivisti mitä kaikkea vanhemmuus ja lapset ovat tuoneet elämään: Myös teidät mainiot naiset!
    Tusen tacks!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosi hauskaa, kiitos paljon :)

      Mä heräsin uutta aikaa puoli kahdeksan, ja vaikka kuinka sitkeästi yritin nukkua vielä, ei onnistunut.

      Se muuten on mahtavaa, että aikuisena voi saada uusia ystäviä!

      Poista
  6. Mun on vaikea muistaa, mitä tein vapaa-ajallani ennen lapsia? Olen kyllä aina ollut hyvä laiskottelemaan, että varmaan sit makasin enemmän sängyssä lukemassa, tai jotain.

    Meidän lapset oli kaksikkona yökylässä ekaa kertaa ikinä tossa noin kuukausi sitten. Ei edes ollut mikään pyhä, vaan su-ma -yö, joten mitään partyilyakaan ei ollut luvassa. Oltiin miehen kanssa kotona ihan wtf, mitäs nyt tehtäis, ja sit juotiin olut puoliksi ja jotain siinä juteltiin. Ja tehtiin molemmat töitä.

    Mahtavalta kuulostaa toi teidän kynttiläillallinen, näen teidät sieluni silmin juomassa skumppaa ja puhumassa toistenne suuhun äitiyden ilmiöistä - siistii! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mä tein ennen lapsia aika paljon töitä :) Ja kamala kiire saattoi olla, vaikka nykyiseen verrattuna oli hurjasti aikaa.

      Meillä oli ihan mahtava ilta, näitä pitää järjestää useamminkin.

      Poista