perjantai 20. maaliskuuta 2015

Kilpailuhenki

"Ei motivoidu kovin kilpailullisesta asetelmasta", kirjoitti rekrytointikonsultti minusta yhteenvetoonsa. Ja oli oikeassa.

En ole koskaan ollut se tyyppi, joka haluaa olla paras ja päihittää muut. Oman itseni voittamisessakin olen tykännyt asettaa tavoitteet maltillisesti ja olla suuremmin huutelematta. Kokeillaan nyt, miten tämä lähtee käyntiin ja nostetaan rimaa vähän kerrallaan.

Olen ollut työyhteisössä, jossa tsempattiin liikkumaan teippaamalla taukotilan seinään lappu, johon jokainen sai ruksia omia liikuntasuorituksiaan. Mitä enemmän rukseja, sitä parempi.

Minun nimeni kohdalla lappu näytti tyhjää. Ei siksi, että olisin ollut sohvaperunana, vaan siksi, että rasteista kisaaminen vei ilon päivittäisestä työmatkapyöräilystä ja satunnaisesta juoksentelusta. Tuntui, ettei riitä, että liikun ja nautin siitä - pitäisi tehdä sitä enemmän kuin muut.

Olen ollut työyhteisössä, joissa myyjät on pistetty kisaamaan keskenään sillä seurauksella, että yhdessä tekeminen ja kaverin jeesaaminen on kuihtunut, ja kaikenlainen osaoptimointi kukoistanut. Ei sen väliä, miltä tiimin numerot näyttävät, kunhan minulla menee kovaa.

Häviämistä enemmän minua harmittaa epäreilu peli. Itseäni paremmalle häviämisessä ei ole mitään häpeällistä. Epäonnistuminenkin on tärkeä kokemus. Parhaimmillaan siitä voi oppia.

Oppiminen, se vasta motivoivaa onkin! Uuden kokeileminen, ongelmanratkaisu, fiksujen ihmisten kanssa työskentely ovat asioita, jotka saavat minut antamaan parastani. Tärkeä motivaattori on myös tekemisen sisältö: kyse ei ole määränpäästä, vaan matkasta.

Kuva: snowdrop quartet via photopin (license)

Aion juosta ensi kesänä puolimaratonin. Konkreettinen tavoite auttaa lähtemään lenkille silloinkin, kun ei huvittaisi, mutta jos juoksusta ei tulisi hyvä mieli, pyyhkisin tavoitteella takapuoltani (luin hiljan artikkelin pilleristä, jolla saisi liikunnan hyödyt ilman liikkumista. En voinut olla miettimättä, että antaako pilleri myös sen endorfiinihumalan, joka hikoilusta seuraa väistämättä?).

Se, mitä muuten pätevä rekrytointikonsultti ei kenties ymmärtänyt (saattoi ymmärtääkin, koska suositteli minua tehtävään) ja mikä on pielessä yleisemminkin johtamisajattelussa on, että on muitakin tapoja motivoida kuin kilpailu. Minulle toimii jos saan kokea tekeväni jotain merkityksellistä ja hauskaa, ja että saan mahdollisuuden jatkuvaan oppimiseen (mikä toisaalta tarkoittaa myös sitä, että jahka olen jonkin asian oppinut, en enää jaksa innostua sen tekemisestä vaan mieleni siintää kohti uusia haasteita).

Pidätkö sinä kilpailemisesta? Mistä sinä motivoidut?

12 kommenttia:

  1. Pidän kilpailemisesta, mutta vielä enemmän jatkuvasta oppimisesta. Omia suorituksiani olen kerran toisensa jälkeen kiskonut ylöspäin kilpailemalla, mutta kilpakumppani ei ole tästä kisasta tiennyt mitään. Julkisella kisalla mua ei kuitenkaan saa motivoitua, koska olen tolkuttoman huono häviäjä...

    Se oppiminen taas, mä löydän itseni jatkuvasti paikoista, joista en usko selviäväni ja otan jollakin aikajänteellä homman haltuun. Ja saatuani homman haltuun kaipaan jo seuraavaa mahdottomalta tuntuvaa tilannetta, uutta haastetta ja uutta opittavaa.

    Töiden kannalta hankalaa, ettei mua voi motivoida rahallakaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin miettimään, olisiko mullakin tuollaista "piilotettua" kilpailuviettiä, mutta en ole ihan varma. Toki peilaan itseäni muihin, mutta usein se on sellaista "tuon minäkin haluan oppia" -vertailua eikä "sinut haluan päihittää". Koska mä en oikeastaan halua päihittää yhtään ketään, vaan haluan että jokainen menestyy ja oppii ja kasvaa (joo-o, kilpailuyhteiskunnassa tätä voi syyllä sanoa naiiviksi lähestymiseksi).

      Mä motivoidun parhaiten sopivan kokoisista haasteista: asioista, joita en ole ennen tehnyt enkä ihan tiedä miten niitä lähestyä, mutta toisaalta jotka eivät tunnu täysin ylitsepääsemättömän vaikeilta. Haastetta pitää olla, muttei liikaa. Ja mulla on ihan sama, että saatuani homman haltuun olen jo siirtänyt katseeni seuraavaan - rutiinien toistamiseen tai saman asian pyörittämiseen kerta toisensa jälkeen musta ei oikein ole.

      Mullekaan raha ei ole kovin suuri motivaattori. Sillä tavalla on, että kyllä mulle saman verran pitää maksaa kuin kollegallekin, mutta en mä anna palkankorotuksen toivossa 110%, jos homma ei muuten natsaa.

      Poista
  2. Ajattelen aika samoin. Työtehtävissä kilpailuasetelma lannistaa, en tykkää sellaisesta kyttäyksestä. Juuri merkityksellisyys ennen kaikkea motivoi. Työn mielekkyys ja uuden oppiminen. Olenpa sitten minäkin aika naiivi, kun toivon että kaikki menestyvät, ei mulla ole tarvetta lytätä ketään. Kilpailuviettini pääsee kyllä kukoistamaan lautapeleissä sitten senkin edestä! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muuten jännä, miten eri tavoilla ihmiset motivoituu. Mä itse tykkään haasteista, ja mua motivoi vaikkapa tilanne, jossa ollaan aiemmin tehty asiat huonosti - siinähän on vaikka mitä parantamisen varaa! Sitten välillä hämmästyn, miten joku pitää mun "motivointipuheita" synkistelynä, että oisit nyt sanonut jotain positiivistakin (no kun mun mielestä se on positiivista, että on varaa parantaa). :D

      Jäin vielä miettimään sitä, että tykkäänkö kilpailusta vai en. Ehkä se on sisäinen kilpailu, josta en pidä - siitä, että vaikkapa työpaikalla ei toimitakaan saman tavoitteen eteen vaan osaoptimoidaan. Ulkoinen kilpailu sen sijaan on hyvä juttu: se, että toimialalla kilpaillaan, pakottaa parantamaan jatkuvasti omaa toimintaa. Ilman kilpailua näivettyy, jos ei ole ulkoista motivaattoria toiminnan kehittämiseksi.

      Joka tapauksessa kilpailu on mielestäni parhaimmillaan kirittäjä, joka kannustaa kaikkia yrittämään parastaan. Toisen häviöstä en kuitenkaan osaa iloita.

      Poista
  3. Musta tuntuu että organisaation sisäinen kilpailu on yhä harvinaisempi ilmiö, tiimityö ja yhteen hiileen puhaltaminen sen sijaan IN. Toisaalta en työskentele esim. myynnissä jossa keskinäinen kilpailu taitaa olla tärkeä motivaattori. Mullekin on tärkeää työssä mahdollisuus oppia uutta, mennä säännöllisesti omalle epämukavuusalueelle ja laajentaa sitä. Itselleni on aina ollut tärkeää myös kokea, että työlläni on jonkinlaista yhteiskunnallista merkitystä: että koen työn mielekkääksi ns. isossa mittakaavassa. Onnistumisen elämykset, sosiaaliset suhteet ja palkka tulevat sitten näiden jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, mutta esim. siiloista ei olla juurikaan päästy, vaikka siitä on puhuttu jo iät ja ajat. Siilot on uskoakseni isompi syy osaoptimointiin kuin varsinainen kilpailu: kun ei nähdä kokonaisuutta, tulee helposti tehtyä ratkaisuja, jotka ei ole optimaalisia.

      Epämukavuusalue on tarkka paikka. Pitää olla sopivasti epämukavaa, mutta hallittavaa, että ihminen pystyy oppimaan ja kasvamaan. Liian epämukava tilanne, joka ei pysy hallinnassa, ei opeta vaan lamauttaa. Sellainenkin oivallus mulle on tullut vuosin mittaan, että kasvaakseen joutuu joskus opettelemaan sellaisiakin asioita, jotka eivät välttämättä itsessään olisi niin kiinnostavia, mutta saattavat toimia reittinä jonkun kiinnostavamman äärelle pääsemiseen. Mutta samaa mieltä, uuden oppiminen on mullekin se isoin motivaattori, ja työn mielekkyys.

      Poista
  4. Uraäidin ja Saaran kanssa ihan samoilla linjoilla. Ja sama linja ja samat periaatteet pätevät mulla myös työelämän ulkopuolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin mullakin. En oikein osaa erottaa työminää muusta minästä: sama ihminen mä olen töissä ja työn ulkopuolella.

      Poista
  5. Mä tykkään kilpailusta, jos se on sellaista "kirittämistä", niin työelämässä (okei, heh heh vähän mun kohdalla) kuin kuntosalilla. Tykkään löydä ennätyksiä ja saavuttaa uusia merkkipaaluja, mutta jos muut eivät tee parastaan tai ovat jossain ihan eri sfäärissä niin kyllästyn äkkiä. Urheilussa onnistumisen tunne tulee ensisijaisesti omasta kehityksestä, mutta huomaan myös ryhmäliikunnassa että jos saavutan lopulta samat painot kuin joku rautamimminä pitämäni urheilija niin hykerryttää ja se lisää onnistumisen tunnetta. Vaikka loppujen lopuksi ainoa voitettava olen minä itse (ja pari muuta urheilukliseetä tähän päälle).
    Haaveilen kyllä jo työpaikasta, jossa ei kilpailtaisi siitä, miten voi alisuorittaa ja lusmuta mahdollisimman paljon. Meikäläisillä se on juuri nyt taitolaji, talk about motivation...
    (Odotan innolla että kuulen uusista työtuulista ens viikolla!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, kyllä mullakin on tuo sama "kirittäminen", nyt kun tarkemmin mietin! Mutta mä kyllä menestyn paremmin kun maltan miettiä vaan omia tavoitteitani ja omaa kehittymistäni - muihin vertailu ei välttämättä auta parantamaan omia tuloksia, koska lähtökohdat on niin eri.

      Ja plääh, se kyllä syö motivaatiota, jos työyhteisössä ei ole hyvää tekemisen henkeä. On aika raskasta pitää omaa draivia yllä, jos siihen ei saa tukea porukalta. Ja toisinpäin: oma motivaatio nousee kun saa tehdä töitä innostuneessa jengissä.

      (kerrothan sitten, mitä kuulit!)

      Poista
    2. Eiku sun työtuulista, hah. Sun luona. :D Mulla ei ole luvassa työtuulia, vain opiskelutuulia tällä erää.

      Poista