keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Töihin lepäämään

"Palasin töihin, jotta jaksaisin olla parempi äiti lapsilleni."

Törmäsin tähän perusteluun usein, kun olin itse tehnyt valinnan jäädä kotiin hoitamaan lapsiani. Se toistui useiden töissä käyvien äitien puheissa, vähän eri sanamuodoin, mutta viesti oli sama.

Kun äiti käy töissä, koko perhe voi paremmin.

Minulla oli toisinaan huono omatunto kotiäitiydestäni. Etenkin niinä hetkinä, kun en todellakaan jaksanut olla kärsivällinen enkä lempeä, kun ärsyynnyin jostain pikkuasiasta ja kommunikointini lapsille oli lähinnä tiuskintaa.

Silloin mietin, että olenkohan itsekäs, kun lorvin kotona, vaikka en jaksa aina olla seesteinen tai läsnä.

Tämä oli mielessäni, kun palasin pari kuukautta sitten töihin. Lasten kanssa viettämäni aika väheni radikaalisti ja totta kai pohdin, osaanko käyttää jäljelle jäävän yhteisen ajan "paremmin". Olenko töissä vietetyn, aikuisten asioihin keskittyneen päivän jälkeen "parempi äiti lapsilleni".

No en ole.

Edelleen huonoina hetkinäni ärryn, tiuskin, olen kärsimätön. Ja toisaalta hyvinä hetkinäni keskityn, kuuntelen, ymmärrän.



Töihin paluu on hyvä. Mutta se ei tehnyt minusta parempaa äitiä. Se teki minusta töissä käyvän äidin. Ero entiseen on oikeastaan hyvin pieni.

Olenko ainoa, jolle kävi näin? Vai onko töihin palaavien äitien lapsilähtöinen puhe vain puhetta? Joka ehkä kumpuaa siitä, että töihin paluuta on vaikea perustella sillä, että kotona on tylsää? Koska joku voisi siitä vetää johtopäätöksen, että aika omien lasten kanssa on tylsää? Mitä se tietyisti ajoittain onkin, muttei aina (eikä sillä ole mitään tekemistä lapsiaan kohtaan tunteman rakkauden määrän kanssa). Ja että töihin kaipuun jotenkin ylevöittää se, että sen tekee perheensä hyvinvoinnin vuoksi?

Minä viihdyn töissä. En kaipaa kotiin, oikeastaan ikävöin lapsiani vähemmän kuin etukäteen pelkäsin. Mutta en tehnyt päätöstä töihin paluusta lasteni takia. Vaan itseni. Ja se on ihan ookoo.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Pikainen vaalianalyysi

Vaali-ilta on aina yhtä jännittävä, vaikka tulos olisi täysin odotetun mukainen. Koska ei se kuitenkaan ikinä ole: vaikka suurin puolue on selvä jo ennen ääntenlaskentaa, lopullinen paikkojen jako varmistuu vasta, kun viimeinenkin ääni on laskettu. Puolueiden osuuden lisäksi kiinnostaa myös yksittäiset ehdokkaat: kuka pääsi läpi, kuka jäi rannalle.

Siispä istuin taas nenä kiinni ruudussa ja sormi älypuhelimen ruutua viuhtoen puoleen yöhön asti. Taisin siinä samassa vähän pureskella kynsiäni, lukea ääneen puolisolle herkullisimpia twiittejä ja jo nyt spekuloida tulevia ministereitä.

Oppositiopuolueet jyräsivät, mikä ei ole ihme hallituksen taipaleen oltua niin takkuinen etenkin edelliset kymmenen kuukautta. Päähallituspuolueet kärsivät paitsi keskinäisestä torailustaan, myös haastavasta taloustilanteesta. Mielenkiintoista on nähdä, mitä vallassa olo tekee kepun ja persujen kannatukselle seuraavissa vaaleissa - ajat eivät nimittäin tästä ainakaan helpotu.

Vasemmiston ahdinko näyttäisi sen sijaan olevan pysyvämpää sorttia. Demarit otti pataan hallituskumppaniaan kokoomusta enemmän tehden historiansa surkeimman tuloksen kautta aikojen. Vasemmistoliittoa ei pelastanut taannoinen ulosmarssi hallituksesta, vaikka Li Anderssonin henkilökohtainen äänimäärä onkin hatunnoston arvoinen suoritus. Hyviä yksilösuorituksia oli toki myös demareilla (Sanna Marin 10 904 ääntä - kuinka moni oli kuullutkaan mimmistä ennen ääntenlaskentaa?).

Hallitukseen näyttäisi menevän Keskusta, Perussuomalaiset ja Kokoomus. Demareiden oppositiotaival näyttää vaalituloksen valossa varmalta (ja siihen viittasi myös Rinteen eilinen puhe joukoilleen: "ensi vaaleissa tehdään jytky"), vaikka onhan sitä erikoisia temppuja tehty aikaisemminkin.

Vihreät teki komean tuloksen, mutta vielä eilisiltana uskoin heidän silti jäävän nuolemaan näppejään oppositioon. Aamulla näytti jo valoisammalta. Hallitustaival kepun, persujen ja kokkareiden kanssa saattaa olla raskas, mutta on silti parempi tapa ajaa ympäristöasioita eteenpäin kuin katsomosta huutelu. Ja kyllä minä mieluummin näen ympäristöministerinä vihreän kuin kepulaisen, persun tai Sanni Grahn-Laasosen.

Pääministeriksi tulee Sipilä. Entäs ne muut ministerit sitten? Timo Soini ulkoministerinä? Alex Stubb valtionvarainministerinä? Tai toisinpäin.

Onko Sipilällä pokkaa jättää Väyrynen europarlamenttiin? Toivon, että on, enkä kanna huolta Paavon äänestäjistäkään - heille oli avoimesti kerrottu, mitä tuleman pitää jos ministerinsalkkua ei heltiä.

Entä irtoaako salkku Juhantalolle, Vanhaselle ja Pekkariselle? Vaiko sittenkin Bernerille ja Rehnille? Hallituksen toimintakyky ja suunta riippuu nimittäin paljon myös yksittäisistä henkilöistä.

Vihreät hallituksessa vai ulkona? Entä Kristillisdemokraatit? RKP?

Jännää on, vielä seuraavat pari viikkoa.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Kun elämä kohtaa juoksuharjoittelun

Olen täällä julistanut osallistuvani kesäkuussa puolimaratonille. Ajatuksena taisi olla, että kun sen lupaa julkisesti, ei enää kehtaa livistää tavoitteesta.

Tännekin olen menossa. Kuva: Naisten kymppi


Eikä livistämisen kaipuu olekaan päällimmäinen haaste juoksuharrastukseni tiellä. Juokseminen on edelleen ihanaa, ja kunnon lenkistä saatava flow käsittämättömän upea olotila. Lähden edelleen lenkille mieluummin kuin lösähdän sohvalle (etenkin kun puolisoni kannustaa lähtemään ja järjestää omia aikataulujaankin niin, että pääsen juoksemaan). Sade (edes räntä) ei ole riittävän iso syy jättää lenkki väliin.

Mutta. Elämä.

Flunssa. Infernaalinen yskä. Vatsatauti. Taas flunssa. Ruokamyrkytys. Flunssa, jonka luulin menneen ohi mutta joka palasi kahta kauheampana reippaan mäkivetotreenin jälkeen.

Niinpä niin. Olen seuraillut erästä puolimaraton ohjelmaa, mutta nyt kun valmistautuminen on noin puolessa välissä, joudun totetamaan, että ohjelman ehdottaessa kolmesta neljään liikuntakertaa viikossa, minä olen kyennyt toteuttamaan kaksi.

Lahjattomat harjoittelee?

Mites sinun juoksusi kulkee?

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Onhan se vähän noloa.

Kaikilla muilla on, mutta minulla ei. Naiset ovat sellaisia, pariutuvat eliniäksi. Valitsevat kumppanikseen yhden, jonka kanssa jakavat kaiken.

Minulla ei ole parasta ystävää. Matkassani ei ole pysynyt lapsuuden leikkitoveria, jonka kanssa jakaisin muistot vaippaikäisestä asti.

En ole yksinäinen. Puolisoni on kliseisesti paras ystäväni. Kun tarvitsen juttukaveria, soitan äidilleni tai siskolleni. Minulla on ystäviä, joita saatan tavata harvoin, mutta joiden kanssa on aina helppo jatkaa juttua siitä mihin se jäi - vaikka edellisestä tapaamisesta olisi kolme vuotta ja kaksi lasta aikaa. Kavereitakin on, joiden kanssa vietän aikaa, mutta joille en avaa sisintäni. Arjen tukiverkostoa on, olen nainut mukavaan perheeseen.

Sitä yhtä ja ainoaa sydänystävää, sellaista kuin Viherlaakson Annalla oli Diane, minulla ei kuitenkaan ole. Ainakaan sellaista, joka ei ole minulle sukua. Pitäisikö olla? Onko sinulla?

Kuva: gfpeck

Ystävyyssuhteet ovat ihmissuhteina jotenkin erityisiä. Herkkiä. Parisuhteessa on lupa odottaa toiselta osapuolelta jotain, mutta jos ystävyydelle esittää vaatimuksia, siitä tulee helposti taakka.

Perheenjäsenistään ei pääse eroon, vaikka he toisinaan käyttäytyisivät raivostuttavasti. Heidät voi toivottaa hiiteen, mutta eivät he sinne oikeasti ikinä päädy - ja hyvä niin. Sen sijaan perheenjäsenensä kenties oppii hyväksymään vikoineen ja puutteineen (ja samalla oppii jotain myös itsestään).

Ystävyyssuhteet ovat eri juttu. Kun ystävyyssuhteessa menevät sukset ristiin, on asioiden oikominen hankalaa. Parisuhdekriisissä mennään terapiaan, mutta entä kun kaverisuhde kriisiytyy? Kun asiat menevät ystävän kanssa umpisolmuun, saattaa tuntua helpommalta vain antaa ystävyyden jäädä.

Ystävyyssuhteen kariutumiseen liittyy häpeää, ainakin omalla kohdallani. Miten tässä nyt näin kävi, enkö kelvannutkaan?  Miksen saanut suhdetta toimimaan, mihin hävisi se yhteys, joka joskus oli?

Ystävyyssuhteet päättyvät varmaan samoista syistä kuin parisuhteetkin. Ystävät kasvavat erilleen: elämäntilanteiden muuttuessa ei enää löydykään yhteistä puhuttavaa. Muutot tai uudenlaiset elämäntilanteet saattavat luoda etäisyyttä aiemmin kiinteään yhteydenpitoon, eikä ystävyys selviydykään siitä, ettei enää olla kuin paita ja peppu.

Ehkä toinen tekee valintoja, joita toinen ei osaa hyväksyä. Tai toinen tarvitsisi tukea, jota toinen ei tajua antaa.

Ehkä odotukset ovat lähtökohtaisesti olleet erilaiset, ja julkilausumattomina niitä ei osaa toteuttaa. Ehkä ystävyys on alunperinkin perustunut jollekin kapealla yhteiselle tekijälle, kuten sama työpaikka, jonka muututtua ei enää olekaan yhteistä jutun juurta.

Oli syy mikä tahansa, ystävyyden päättyminen on aina surullista. Silloinkin, kun on itse ollut aloitteellinen sen päättämisessä, tunteet voivat pitkään olla ristiriitainen sekoitus helpotusta ja pahaa oloa. En aivan uskalla verrata ystävyyssuhteen päättymistä parisuhteen päättymiseen, mutta jotain samaa niissä on.

Kuva

Myönnän kadehtivani hieman niitä naisia, joilla on upea porukka naisia, jotka ovat tunteneet toisensa iäisyyden ja joiden yhdessäolo on välitöntä ja aitoa toisesta välittämistä.

Kadehdin myös niitä naisia, jotka edelleen pitävät yhtä sen tyypin kanssa, jonka löysivät joskus taaperona takapihan hiekkalaatikolta. Jotka ovat kestäneet yhdessä ilot ja surut, poikaystävät ja erot, opiskelun aloittamiset, muutot toiselle paikkakunnalle, avioitumisen ja perheenlisäykset, ehkä erot ja sairaudet, sydänsurutkin.

Toisaalta kadehdin myös miehiä, joilta kukaan ei odota leimautumista vain yhteen oman sukupuolensa edustajaan. Jotka saavat rauhassa olla osana isompaa kaveriporukkaa ilman, että johonkin tiettyyn tyyppiin pitäisi löytyä syvempi yhteys. Jotka voivat olla mukana löyhässä harrastusporukassa, jota ei yhdistä yhtään mikään muu kuin yhteinen mielenkiinnonkohde.

Yleensä olen allerginen sukupuolen perusteella tehtäville yleistyksille, mutta voisiko olla niin, että miehet suhtautuvat ystävyyteen jotenkin rennommin? Vai olenko se vain minä, joka teen asiasta niin suuren numeron?

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Paras Pääsiäisperinne

Meidän perhe taitaa olla vähän huono viettämään juhlapyhiä. Katselin viime viikolla sosiaalisesta mediasta muiden hienoja Pääsiäiskoristeluita, munajahteja ja lammaspaisteja ja mietin, jäävätköhän lapsemme paitsi jostain tärkeästä, kun itse en ole toistaiseksi jaksanut järjestää spektaakkeleja Pääsiäisenä yhtään enempää kuin joulunakaan.

Meillä ei kasva raeruohot, ei kuki narsissit eikä nurkista löydy värikkäitä munia tai sulin koristeltuja pajunoksia. Emme syö pashaa, emme mämmiä, uunissa ei muhi lammaspaisti. Ehkä joskus, jos lapset vaativat, lupasin itselleni jälleen kerran ja jätin tänäkin vuonna kaiken tekemättä.

Mutta yksi perinne meillä on! Jo toisena Pääsiäisenä peräkkäin (ja sehän on perinne, että tekee jotain kahdesti) matkustimme perheen minilomalle Fiskarsiin.







Ensikosketuksemme vanhaan käsityöläiskylään tapahtui viitisen vuotta sitten, kun saimme kihlajaislahjaksi yöpymisen pienessä Bed & breakfast -paikassa. Ihastuimme ruukin kauneuteen ja ystävälliseen palveluun niin, että palasimme sinne nyt neljättä kertaa.

Fiskars on täydellinen kohde esteetikolle, joka ei kaipaa lomakohteelta sen kummempaa tekemistä kuin kaunista arkkitehtuuria ja suloisia puoteja, istuskelua kahviloissa tai heh, leikkipuiston reunalla. Yövyimme Fiskars Wärdshusissa, jossa saimme käyttöömme myös kauniin saunan lauantain iltapesuja varten, ja Wärdshusin ravintola huolehti myös ruokailuistamme yhtä lounasta ja paria välipalaa lukuunottamatta. Menusta löytyi puolikkaat annokset lapsille, ja kasvissyöjälle kokit loihtivat jotain hyvää.

Tällä kertaa mukaan ei tarttunut matkamuistoja, mutta käsityöläispuodeissa on helppo joutua ostoshuuman valtaan. Itse olen saanut jonkin sortin pakkomielteen Nikarin puusepäntuotteista, ja täyspuinen pöytä todennäköisesti löytää tiensä kotiimme jahka lapset varttuvat niin, etteivät enää hakkaa pöytään reikiä ruokailuvälineillä.

Parasta lomaa on oikeastaan se, ettei pariin päivään tarvitse laittaa ruokaa eikä siivota. Kun siihen lisää kauniin miljöön ja ystävällisen, lapsiimme ihastuneen henkilökunnan, ei voi kuin nauttia.

(Hauska oli myös huomata lastemme erilaiset suhtautumiset matkustamiseen. Esikoisen mielestä parasta matkassa oli "kaikki", kun taas kuopus tuntui nauttivan eniten kotiinpaluusta.)

Mitä sinä teit Pääsiäisenä? Pidätkö kiinni jostain perinteestä?

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Entä jos valot sammuisivat oikeasti?

Toimistorakennuksemme osallistui lauantaina Earth Houriin. Ihan kiva symbolinen ele, mutta käytännön merkitys jäi pieneksi ottaen huomioon, että lauantaisin toimistot ovat muutenkin tyhjillään ja pimeänä.

Toki oma Earth Hour -illalliseni Leluteekin Emilian ja Äitiäs kans Millan kanssa oli symbolinen ele sekin. Kynttilänvalossa oli mukavaa, mutta sähkönsäästöä siitä ei juuri tullut.

WWF oli nostanut tämän vuoden teemaksi valojen sammuttamisen lisäksi sosiaalisen median sammuttamisen. Jäin miettimään, mitä jos sosiaalinen media olisi sammunut oikeasti?

Entä jos Google olisi ottanut mukaan tempauksen, ja haku olisi ollut tunnin verran pois päältä, YouTube ei suostuisi käynnistymään ja Gmail ei välittäisi yhtään viestiä? Entä jos Instagramiin ei olisi päässyt ja Facebook olisi sulkenut ovensa?

Luulen, että Haminan palvelinkeskuksen pääkatkaisimen kytkeminen pois päältä olisi ollut suuruusluokaltaan merkittävä ilmastoteko.



Earth Houria vaivaa sama oire kuin ympäristökeskustelua ylipäätään. Puhutaan yksilön teoista, jotka sinänsä ovat ihan kiva ja kannatettavia, mutta isot vaikutukset ovat toisaalla. Minä voin suosia kävelyä ja julkista liikennettä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että yhdyskuntasuunnittelulla on paljon suuremmat vaikutukset ympäristöön kuin yksittäisen viherpiipertäjän henkilökohtaisilla valinnoilla.

Niin kauan kuin kaupungit rakennetaan autoilun ympärille, valtaosa ihmisistä käyttää autoa, koska se on kätevää. Vierailu Kööpenhaminassa tai Amsterdamissa osoittaa, että isot massat on mahdollista houkutella myös fillarin selkään, jos siitä tehdään kätevää ja turvallista. Köpiksessä on esimerkiksi omat kaistat pyöräilijöille ihan joka paikassa eikä siellä täällä kuten Helsingissä. Isoja pyöräparkkeja on joka puolella, kun Helsingissä sellaista saa usein etsimällä etsiä.

Niin kauan kuin yhteiskunta tukee energiarohmua teollisuutta veronpalautuksin ja alemmalla veroprosentilla, ei yrityksillä ole kannustinta säästää energiassa.

Niin kauan kuin raha painaa vaakakupissa enemmän kuin ympäristö, Helsingissä tuprutellaan ilmakehään ilmastonmuutosta kiihdyttävää hiilidioksidia.

Ja toisaalta: niin kauan kuin me asiakkaat ja äänestäjät emme vaadi yrityksiltä ja päättäjiltä enemmän, isot teot jäävät tekemättä.

Onneksi on vaalivuosi. Äänestyspäätöksen tueksi voi kurkata vaikka Suomen Luonnonsuojeluliiton vaalitavoitteisiin sitoutuneet ehdokkaat. Tärkeää on myös muistaa, että Suomessa käytössä olevassa vaalitavassa äänesi menee ensisijaisesti puolueelle, joten ehdokkaan ympäristökantoja tärkeämpää on hänen puolueensa suhtautuminen ympäristöön.

Millä perusteella sinä valitset ehdokkaasi?