keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Onhan se vähän noloa.

Kaikilla muilla on, mutta minulla ei. Naiset ovat sellaisia, pariutuvat eliniäksi. Valitsevat kumppanikseen yhden, jonka kanssa jakavat kaiken.

Minulla ei ole parasta ystävää. Matkassani ei ole pysynyt lapsuuden leikkitoveria, jonka kanssa jakaisin muistot vaippaikäisestä asti.

En ole yksinäinen. Puolisoni on kliseisesti paras ystäväni. Kun tarvitsen juttukaveria, soitan äidilleni tai siskolleni. Minulla on ystäviä, joita saatan tavata harvoin, mutta joiden kanssa on aina helppo jatkaa juttua siitä mihin se jäi - vaikka edellisestä tapaamisesta olisi kolme vuotta ja kaksi lasta aikaa. Kavereitakin on, joiden kanssa vietän aikaa, mutta joille en avaa sisintäni. Arjen tukiverkostoa on, olen nainut mukavaan perheeseen.

Sitä yhtä ja ainoaa sydänystävää, sellaista kuin Viherlaakson Annalla oli Diane, minulla ei kuitenkaan ole. Ainakaan sellaista, joka ei ole minulle sukua. Pitäisikö olla? Onko sinulla?

Kuva: gfpeck

Ystävyyssuhteet ovat ihmissuhteina jotenkin erityisiä. Herkkiä. Parisuhteessa on lupa odottaa toiselta osapuolelta jotain, mutta jos ystävyydelle esittää vaatimuksia, siitä tulee helposti taakka.

Perheenjäsenistään ei pääse eroon, vaikka he toisinaan käyttäytyisivät raivostuttavasti. Heidät voi toivottaa hiiteen, mutta eivät he sinne oikeasti ikinä päädy - ja hyvä niin. Sen sijaan perheenjäsenensä kenties oppii hyväksymään vikoineen ja puutteineen (ja samalla oppii jotain myös itsestään).

Ystävyyssuhteet ovat eri juttu. Kun ystävyyssuhteessa menevät sukset ristiin, on asioiden oikominen hankalaa. Parisuhdekriisissä mennään terapiaan, mutta entä kun kaverisuhde kriisiytyy? Kun asiat menevät ystävän kanssa umpisolmuun, saattaa tuntua helpommalta vain antaa ystävyyden jäädä.

Ystävyyssuhteen kariutumiseen liittyy häpeää, ainakin omalla kohdallani. Miten tässä nyt näin kävi, enkö kelvannutkaan?  Miksen saanut suhdetta toimimaan, mihin hävisi se yhteys, joka joskus oli?

Ystävyyssuhteet päättyvät varmaan samoista syistä kuin parisuhteetkin. Ystävät kasvavat erilleen: elämäntilanteiden muuttuessa ei enää löydykään yhteistä puhuttavaa. Muutot tai uudenlaiset elämäntilanteet saattavat luoda etäisyyttä aiemmin kiinteään yhteydenpitoon, eikä ystävyys selviydykään siitä, ettei enää olla kuin paita ja peppu.

Ehkä toinen tekee valintoja, joita toinen ei osaa hyväksyä. Tai toinen tarvitsisi tukea, jota toinen ei tajua antaa.

Ehkä odotukset ovat lähtökohtaisesti olleet erilaiset, ja julkilausumattomina niitä ei osaa toteuttaa. Ehkä ystävyys on alunperinkin perustunut jollekin kapealla yhteiselle tekijälle, kuten sama työpaikka, jonka muututtua ei enää olekaan yhteistä jutun juurta.

Oli syy mikä tahansa, ystävyyden päättyminen on aina surullista. Silloinkin, kun on itse ollut aloitteellinen sen päättämisessä, tunteet voivat pitkään olla ristiriitainen sekoitus helpotusta ja pahaa oloa. En aivan uskalla verrata ystävyyssuhteen päättymistä parisuhteen päättymiseen, mutta jotain samaa niissä on.

Kuva

Myönnän kadehtivani hieman niitä naisia, joilla on upea porukka naisia, jotka ovat tunteneet toisensa iäisyyden ja joiden yhdessäolo on välitöntä ja aitoa toisesta välittämistä.

Kadehdin myös niitä naisia, jotka edelleen pitävät yhtä sen tyypin kanssa, jonka löysivät joskus taaperona takapihan hiekkalaatikolta. Jotka ovat kestäneet yhdessä ilot ja surut, poikaystävät ja erot, opiskelun aloittamiset, muutot toiselle paikkakunnalle, avioitumisen ja perheenlisäykset, ehkä erot ja sairaudet, sydänsurutkin.

Toisaalta kadehdin myös miehiä, joilta kukaan ei odota leimautumista vain yhteen oman sukupuolensa edustajaan. Jotka saavat rauhassa olla osana isompaa kaveriporukkaa ilman, että johonkin tiettyyn tyyppiin pitäisi löytyä syvempi yhteys. Jotka voivat olla mukana löyhässä harrastusporukassa, jota ei yhdistä yhtään mikään muu kuin yhteinen mielenkiinnonkohde.

Yleensä olen allerginen sukupuolen perusteella tehtäville yleistyksille, mutta voisiko olla niin, että miehet suhtautuvat ystävyyteen jotenkin rennommin? Vai olenko se vain minä, joka teen asiasta niin suuren numeron?

43 kommenttia:

  1. Hmm, huomaan etten varmaan osaisi nimetä yhtä parasta ystävää. Hyviä on useampikin, huolet ja ilot jakaantuu tarpeen mukaan :D! Nyt tätä lukiessani mietin että näin taisi olla myös lapsuudessani. Tykkäsin myös hengailla sekaryhmässä, minusta niinkin oli helppo olla. Ja tuo on totta, että ystävyyssuhteen loppuminen/hiipuminen on surullista, taisin viimeistä tällaista "surra" niin ikään noin vuoden kunnes se jotenkin tuntui kaikin puolin ok:lta (enkä ehkä syytellyt enää itseäni?). Ja minusta myös tuo tiivis ystäväporukka kuulostaa ajatuksena hienolta mutta totuus on että se ei ole minun juttu ainakaan nyt ja olen just tyytyväinen tuollaisiin löyhiin "harrastusporukoihin"! Hyvä kirjoitus, sain pohdittavaa :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen puolestani ollut useammassakin tiiviissä ystävyyssuhteessa, jotka ovat jääneet tai päättyneet syystä tai toisesta. Se on hurjan tylsää, kamalan surullista ja asiaan liittyvät itsesyytökset ovat melkoiset - kunnes asian on käsitellyt loppuun ja hyväksynyt.

      Tavallaan se on ihan loogista, että ystävyyssuhteet elää ja muuttuu elämän mittaan, eikä siihen tarvitse liittyä sen kummempaa draamaa. Ja kuitenkin se voi olla tosi iso juttu, kun jostain ihmisestä etääntyy. Ihan niinkuin on tosi iso juttu, kun jonkun uuden kanssa löytää yhteyden.

      Poista
  2. Mä harkitsin vastaavan tekstin kirjoittamista muutama viikko sitten, kun uutisista osui silmiin tyttöjen välisen kiusaamisen jatkuminen aikuisiälle saakka. Ei, mulla ei ole sitä parasta ystävää. Mä oon aina ollut se pelistä ulos pelattu kolmaspyörä näissä tyttöjen välisissä suhteissa. Naisten ystävyydelle asettamat vaatimukset on mulle liikaa. pitäis puhua puhelimessa monta kertaa viikossa, käydä monen tunnin keskusteluja sen lisäksi fb:ssa ja vielä lisäksi kahvitellakin ainakin kerran viikossa... Juu, ei kiitos.

    Luottoystävinä mulla on pari miestä, omani ei ole se paras ystävä. Ja ihan ajan viettämiseen on sitten omat piirinsä, joissa asia yhdistää, mutta ihmissuhteille ei aseteta vaatimuksia. Tykkään. Ja tukiverkko löytyy omasta sekä miehen ja ex-miehen suvusta, niiden suhteen on käynyt hyvä tuuri.

    Munkin mielestä miehet suhtautuu ystävyyteen niin paljon rennommin. Tai eivät ainakaan ole ystävästään niin loppumattoman mustasukkaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, mutta kuulostaa hirveältä. KUKA tollasia vaatimuksia ystävyydelle asettaa? Mä ehdottomasti en allekirjoita sitä, että naisten ystävyys vaatisi useita puhelinkeskusteluja tai edes yhtä kahvittelua per viikko.

      Poista
    2. Niinpä. Ystävyys kuulemma vaatii hoitamista. Ja selitykset ruuhkavuosista, lapsilaumasta, työstä, mistä vaan on just vaan selityksiä, tekosyitä olla suostumatta tähän tarpeelliseen ystävyyden hoitamiseen.

      Jotenkin munkaan mielestä oikea vakiintunut ystävyys ei ehkä tarvitsisi ihan noin paljon.

      Poista
    3. Mutta silloinhan ongelma ei liene naisissa vaan siinä, että olet tavannut tosi kummallisia ja vaativaisia ihmisiä?

      Poista
    4. Liina, mä mietin tosi paljon teenkö tästä sukupuolikysymystä, koska olen yleensä niille tosi allerginen (kuten kirjoitinkin). Koska aina kun käsitellään stereotypioita, typistetään sitä yksilöä. Ei ole olemassa tyypillistä naista tai tyypillistä miestä, eikä siten ole varmasti, kirjaimellisesti, olemassa myöskään naisten tapaa olla ystävä ja miesten tapaa olla ystävä.

      Oma kokemukseni (ja se voi olla eri kuin sinun kokemuksesi, mutta silti totta) on, että miesten kanssa ystävyys on erilaista. Mutta se ei välttämättä johdu sukupuolesta vaan siitä, millaisia ihmisiä olen tavannut :) Joten joo, olet oikeassa, mutta kokemuksia voi silti olla monenlaisia.

      SanKari, olen samaa mieltä, että ystävyyden ei pitäisi tarvita hoitamista, ainakaan niin että ystävyyden laatu laskettaisiin erilaisten suoritteiden (kahvittelut, puhelut, fb-keskustelut...) määränä. Mutta ehkä ihmiset on siinäkin suhteessa vähän erilaisia? Joku saattaa kaivata ystävyydeltä eniten nimenomaan seuraa?

      Poista
    5. Tottakai joku voi kaivata nimenomaa seuraa ja tietysti voi olla kyse siitä, että mun kohdalle on osunut juuri ne naiset, jotka kovasti seuraa kaipaa. Eikä se tarkoita, että kaikki, tietenkään. Miehistä ei kuitenkaan samanlaisia seuran kaipaajia ole kohdalle osunut, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö niitäkin olisi...

      Joskus kuitenkin tekee hyvää yleistää. Ystävän sukupuolella ei mulle kyllä ole mitään väliä, vaan sillä miten suhde toimii. Jostain syystä mun ystävyyssuhteet naisten kanssa ei vain toimi. Varmaan peiliin katselun paikka.

      Poista
    6. No itsehän vedin yleistyksen ihan otsikkoon asti :)

      Mulle tämä mies-nais-juttu on vähän vaikea: en tykkää siitä, että minua kohdellaan sukupuoleni edustajana, vaan haluan tulla kohdelluksi Saarana. Välillä se menee vähän yli niin, että mun on vaikea myöntää minkään erojen olemassa oloa, saatikka että myöntäisin itse käyttäytyväni jonkin stereotypian mukaisesti :) Mutta kyllä mä toisinaan käyttäydyn, esim. ystävyyssuhteissa huomaan itsessäni välillä sellaista naisille tyypillistä bestiskateutta, mikä on kyllä ihan hanurista.

      Yleisesti ottaen olen kovasti peiliin katsomisen kannalla, ja pyrin sitä itsekin harrastamaan, _mutta_ joku raja on itsetutkiskelussakin hyvä olla. Voi olla ihan hyvä tunnistaa itsessään, että sellainen kovin tiivistä yhdessäoloa vaativa ihmissuhde ei ole itselle se paras tapa olla, jolloin ehkä voi joidenkin ihmisten osalta todeta, että vaikka tämä ihminen on kuinka hurmaava, niin juuri meidän juttumme ei kenties tule toimimaan. Eikä siinä tarvitse olla mitään sen kummallisempaa syytä yhtään kenessäkään, kaikkien kanssa ei vain toimi.

      Poista
  3. Mä kirjoittelin jotain saman tapaista sata vuotta sitten ystävyydestä ja sellaisesta absurdin lapsellisesta bestiskateudesta. Tää kyllä nyt osui tähän tilanteeseen todella vahvasti. Oma, nuoruusiän ystäväporukka näkee säännöllisesti mutta on hajautunut, ei ole enää mitään idyllisiä mökkireissuja, tyttöjen ilta saadaan kasaan kahdesti vuodessa. Soitan yleensä äidilleni (tai siis oikeasti aina, noin kaksi kertaa päivässä...), en voisi kuitenkaan ohimennen hehkutella omien lasteni erinomaisuutta kavereiden kanssa.
    On tullut myös vuoden sisällä omituinen ystävyyden loppuminen sellaisen potentiaalisen "ollaan ikuisia ystäviä ja sekoillaan kesällä Hangossa"-porukan kanssa, mitä vatvoin ja vatvoin ja ehkä nyt alan hyväksyä sen, että ihan kaikkiin porukkoihin en sovi tai sopeudu.
    Allekirjoitan ja ymmärrän joka sanan ja olen helpottunut, että en ole ainoa sellainen ystävien ja kaverien välimaastoon jäänyt perhekeskeinen henkilö.
    Ja olen myös iloinen, että satunnaiset illalliset melko uusien tuttavuuksien kanssa voivat olla yhä ihania ja hauskoja kuin ne olisivat varmasti olleet lapsuusystävienkin kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ole ainoa, ja mäkin olen helpottunut, että joku jakaa tämän kokemuksen ja tavallaan myös sen pahan mielen siitä, että ei ihan kaikkiin porukoihin sovi tai sopeudu. Kiitos siis kommentistasi, se helpotti!

      Mä olen myös tosi iloinen siitä, että uusien tuttavuuksien kanssa voi päästä niin nopeasti tosi samalle aaltopituudelle - ja jatkaa siitä, mihin on jäänyt vaikka on tavattu aiemmin vain kolme kertaa.

      Poista
  4. enkö olekaan ainoa?

    Olen aina ihmetellyt, mikä ihmisessä on pielessä, kun osaa mennä vessaan ja vaatekauppaan ihan yksin ja olen silti myös vähän kadehtinut sellaisia kikatuksentäytteisiä tyttöjen iltoja.

    Puoliso on se, jonka kanssa jaan.
    Samoin äiti ja sisko, ja aavistan että ehkä joskus tulevaisuudessa myös omat tyttäret.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, minäkään en ole koskaan oikein tajunnut sitä yhdessä vessassa käyntiä, ja shoppailutkin hoidan mieluummin ihan yksin :)

      Et ole ainoa. En minäkään. Onneksi :D

      Mä olen hitaastilämpeävä introvertti, ehkä se selittää jotain? Oletko sinä?

      Poista
    2. Luulen, että olen vain estynyt ;) Nuoriso nimittäin väittää että höpöttelen vieraille ihmisille ihan kiusallisen paljon ja joka paikassa.
      Olen tähän asti aina syyttänyt hiljaa mielessäni ystävättömyydestäni vanhempiani, jotka tuossa elinikäisten ystävyyssuhteiden muodostumisiässä muuttivat minut hyvin lyhyessä ajassa kahdesti paikkakunnalta toiselle.
      Luulen, että vika on kyllä ihan itsessäni: taidan pohjimmiltani olla aika riippumaton. Mutta koska ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen, kuvittelen että ystävyyssuhteelliset ihmiset ovat ratkaisevalla tavalla onnellisempia kuin minä :)

      Tuolla alempana joku kommentoi, että on puolisolle taakka, jos hän on myös paras ystävä. Siitä ajatuksesta en saa millään otetta: minusta on itsestään selvää että juuri puoliso on elämässäni se, jonka edessä olen avoimimmillani ja joka tietää minusta "kaiken", paras ystäväni siis. Tuntuisi äärettömän epälojaalilta häntä ja suhdettamme kohtaan ohittaa hänet tärkeissä asioissa ja ajatuksissa. Toki ja tietysti on asioita ja ajatuksia, jotka eivät hänelle aukea, tai joihin en saa kelvollista "tyttövastausta", mutta jaan ne hänen kanssaan siitä huolimatta.

      Poista
    3. No just tämä, että ehkä niillä toisenlaisilla tyypeillä on kuitenkin asiat paremmin :D

      Tuo puoliso parhaana ystävänä -juttu on mun mielestä enemmän sekä-että kuin joko-tai. Tai itse mietin niin, että sen lisäksi, että voi puolison edessä olla avoin ja jakaa asioita, olisi myös muita ihmisiä, joille voisi avautua. Eikä siis niin, että muiden ystävien olemassaolo jotenkin tarkoittaisi, ettei puoliso enää olisikaan se tärkein elämänkumppani.

      Osaankohan selittää? Mä nimittäin sain siitä kiinni, että ihan yleisestikin olisi hyvä, ettei kaikissa asioissa nojaisi vain yhteen henkilöön - on se henkilö kuka tahansa.

      Poista
  5. Anteeksi, mutta nyt on ehkä pakko epäillä, että teet asiasta vähän liian ison numeron. Ei, ei kaikilla muillakaan ole ystävää, joiden kanssa olisi hengattu hiekkalaatikolta - ja miksi pitäisikään olla? Sullakin on kuitenkin oman kuvauksesi mukaan ystäviä, joiden kanssa on helppo jatkaa siitä, mihin jäätiin, vaikkette kovin usein näkisikään - eikö se juuri ole tärkeintä?

    Joskus joku ystävyys ei ehkä kestä muuttunutta elämäntilannetta, mutta mitä sitten? Ehkä se taas löytyy uudestaan kun elämäntilanteet väistämättä muuttuvat. Ehkä ei löydy. Löytyy jotain muuta.

    Elämä ja ihmiset ovat jotenkin moninaisuudessaan rikas kokemus, etten ole ikinä ihan edes tajunnut, miksi pitäisi löytää YKSI ja liimautua siihen kuin merirokko veneen pohjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on kadehdittavan suoraviivainen suhtautuminen tähän :) Ja tietysti olet rationaalisella tasolla oikeassa, noinhan se on. Pystytkö kuitenkin hahmottamaan, että asiaan saattaa liittyä monenlaisia tunteita, myös omistasi poikkeavia?

      Poista
    2. Pystyn, koska olen työstänyt tätä kymmenisen vuotta tai jotain, kunnes olen saapunut nykyiseen pisteeseen.

      Enkä edes usko, että pysyn tässä iäti. Mutta nyt on aika hyvä.

      Poista
    3. Huh, kiitos tästä selvennyksestä, helpotti :)

      Mä tähtään samaan pisteeseen, työstäminen on vielä vaan vähän kesken.

      Poista
  6. Itse pienempänä kaipasin kuumeisesti bestistä. Sellainen mulla olikin varmaan parin luokka-asteen verran. Olin mustasukkainen ja mitä kaikkea....Ehkä on parempi niin, että ystävyydessä antaa "vapaan rakkauden" kukoistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta sinänsä, vaikka luin tekstisi työkiireessä kahvipaussin aikana, oli mukava pysähtyä hetkeksi teeman äärelle ja olis sitä mukava miettiä pidempäänkin. Onhan ystävyys aika iso asia!

      Poista
    2. Minäkin uskon "vapaaseen rakkauteen".

      Kiitos kommentistasi, mukava että tekstini herätti ajatuksia. Ystävyys on tosi iso asia!

      Poista
  7. Ihana kirjoitus. Jotenkin kosketti.

    Minulla on tuollainen lapsuudesta elämään jäänyt ystävä. Olemme nykyään ihan erilaisia, tyystin erilaisissa elämäntilanteissa, toisinaan menee monta kuukautta ettemme vaihda edes viestiä, mutta silti hän on minulle ihan mielettömän läheinen, ja varmaan yksi niistä ihmisistä jotka tuntevat minut parhaiten. Ehkä se tosiaan johtuu tuosta että olemme kulkeneet niin pitkän matkan yhdessä, on nähty ne surut ja ilot ja käyty samat koulut.

    Emme ole silti paita-peppu ystäviä vaikka aika voimakas side siinä välillä on. En taida sellaista edes kaivata, on mukava kun on monta erilaista tyyppiä ja kuten Bleue sanoi, huolet ja ilot kivasti jakaantuu :)

    Minusta taas parasta tässä iässä on se tietynlainen varmuus ystävyyssuhteissa. Kaikki tajuaa että tässä on nyt vähän kiire, ei ehdi, jaksa, viitsi aina ja kaikki jotenkin tajuaa. Nykyään on niin helppo vaihtaa kuulumisia parilla sanalla, kysyä kuulumisia tai laittaa vaikka se korni sydän siihen viestikenttään. Minulla tulee siitä aina tosi hyvä olo. Tietää että siellä ne ovat vaikka aikaa ei aina olekaan. Ja näkeminen onkin sitten ihan huippua.

    Mä kipuilin tätä miesvaltaista alaa kun aloitin työt, haha. Varmaan ajattelin että mitenhän tässä käy kun ei pahemmin ole niitä samanhenkisiä (lue; synnyttäneitä) ihmisiä töissä. Miten väärässä sitä olikaan! On ollut tosi virkistävää tutustua ihan erilaisessa elämäntilanteissa eläviin ihmisiin vaikka mitään syviä ystävyyssuhteita ei tästä syntyisikään. Paljon hyviä tyyppejä silti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisitko Minna alkaa taas bloggaamaan, ihan näin apropoo. :)

      Poista
    2. Todellakin vois alkaa :)! Kannatan!

      Poista
    3. Hear hear, minullakin on ikävä Minnan blogia :)

      Ihanaa Minna, että sinulla on säilynyt tuollainen ystävyyssuhde lapsuudesta asti. Se on varmasti todella arvokas asia.

      Äidilläni on viiden naisen porukka, joka on pitänyt yhtä jo... tuota, olisiko 50 vuotta? He näkevät harvakseltaan, mutta ovat ystäviä niin pitkän ajan takaa, että side on käsinkosketeltava näin sivusta seuraajallekin. Tuollaisesta suhteesta olen kyllä jollain tapaa kade, vaikka minulla monia ihania ihmissuhteita elämässäni onkin.

      Mä olen aina tehnyt miesvaltaisella alalla töitä, mutta toisaalta en koskaan ainoana naisena, joten en oikein edes huomaa sukupuolijakauman vinoumaa töissä ollessani - se on niin normaalia. Äitiyslomalla oli kivaa, kun leikkipuistossa tuli tavattua aika erilaisia ihmisiä (toki yhdistävänä tekijänä oli että molemmat ollaan lisäännytty), kun töissä on lopulta kuitenkin aika heterogeenistä porukkaa.

      Poista
    4. Ooh, ihania olette! Mulla tulee viikottain ideoita päähän "tästä vois kirjottaa. Tästäkin. Ja tästä". Sillon tulee vähän ikävä tätä hommaa. Mut never say never ;)

      Poista
  8. Kuulostaapa tutulta. Minunkin paras ystäväni on puolisoni. Ekaa kertaa tuntuu siltä että voin olla ihan just tasan sellainen kun olen, mutta haluan yrittää olla parempi. Olen aina ollut kaveriporukoissa vähän ulkopuolinen monestakin syystä. Vuodatan ajatukseni äidille tai miehelle. Onhan mulla kavereita joita näkee silloin tällöin, mutta kun mietittiin vaikkapa kummeja kolmoselle, en keksinyt yhtä ainutta kaveria, jota voisin pyytää. Se teki tavallaan surulliseksi, vaikka hyvät kummit löytyikin lopulta, suvusta. On onni että meillä on molemmilla aivan mahtavat perheet.

    Osaltaan tähän kaikkeen vaikuttaa se, että _kaikki_ mun kaverit ajalta ennen lapsia on lapsettomia. Meillä on kaksi lapsellista tuttavaperhettä, that´s it. Niihin tutustuttiin koska oltiin naapureita. Meidän kaverit hankkii lapsia (jos hankkii) ehkä vasta kymmenen vuoden päästä. Tietysti näen niitä ja ollaan yhteydessä, eikä eri elämäntilanteet tietenkään sulje ystävyyttä pois, mutta... en tiedä. Olen välillä kaivannut sellaista äitiporukkaa, tai sitä että saisi jakaa näitä juttuja sellaisen kanssa joka mut tuntee jo valmiiksi hyvin. Ei se ole typerää tai liian ison numeron tekemistä, saahan sitä kaivata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Googlailin ystävyydestä kun kirjoitin tätä tekstiä, ja vastaan tuli juttu, jossa psykologi kertoi, että on puolisolle aika iso vastuu olla kaiken muun lisäksi myös paras ystävä.

      Mä jäin miettimään tätä, ja on siinä pointtinsa. Mä olen tosi onnellinen siitä, miten läheiseksi meidän suhde on muodostunut, mutta tosiaan: mies on paitsi elämäni rakkaus ja lasteni isä, myös työelämämentorini ja juoksuvalmentajani - ja sitten vielä uskottuni ja paras ystäväni. Siinä on aika paljon, ehkä pitäisi muistaa antaa hengähdystaukoa välillä.

      Ulkopuolisuuden tunne on minullekin tuttu ja olen pohtinut paljon, mistä se syntyy. Luulen, että kyse on temperamentista. Olen muutamankin ihmisen kanssa aiheesta jutellut ja tuntuu, että osa tunnistaa heti mistä puhun, ja osa ei tajua ollenkaan :)

      Kyllä mun mielestä ihminen tarvitsee sellaisiakin ystävyyksiä, joissa ollaan samassa elämäntilanteessa. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla ystävä ihmisten kanssa, jotka on eri elämäntilanteissa, vaan että olisi sekä että. Jotkut asiat on helpompi jakaa ihmiselle, joka on kokenut saman.

      Poista
    2. Hyvä pointti tuo puolisolle langetettu vastuu, tätä pitää vähän pohtia enemmän. Ja hyvin tiivistit vikassa kappaleessa sen mitä yritin sanoa. Nää on jänniä juttuja, varsinkin joku määrittämätön ulkopuolisuuden tunne. Vaikka pidän itsestäni niin välillä tällaisissa jutuissa ajattelen että ollapa ekstrovertti. Sehän ratkaisis kaiken. :D

      Poista
  9. Mä luulen, että kaipuu siihen omaan yhteen parhaaseen ystävään on vain joku lapsuuden muistuma. Mulla ei ole yhtä parasta ystävää, enkä sellaista edes kaipaa, enkä tiedä aikuisista ystävistäni ketään, jolla olisi. Mulla on kyllä paljon ystäviä, uusia ja vanhoja, hiekkalaatikkoikäisestä ja ihan vaikka sellaisia ihania, joihin tutustuin viime vuonna. Kaikki ovat mulle tärkeitä. Toisiin olen tosi paljon yhteydessä, toisiin vähemmän. Hyviä tyyppejä, jotka eivät vaadi mitään, kuten Sankarin kokemus on. En siis allekirjoita sitä, että kyse on naisista - kyse on yksilöistä. Mulla on kavereina myös miehiä, aivan huipputyyppejä nekin. Nuorempana olin tosi paljon poikaporukoissa ja siellä vähän kuin yksi pojista, koin tytöt usein vähän hankaliksi. Mutta ei ne olleetkaan, se oli vain mun päässä. Mun elämässäni on hienoja naisia, ei hankalia alkuunkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä syytän L.M. Mongtgomeryn Anna-sarjaa liian idealististen odotusten luomisesta ;)

      On munkin elämässä tosi hienoja naisia, ja tosi hienoja miehiä. Mutta sitten suren tosi paljon myös niitä suhteita, jotka eivät onnistuneetkaan, syystä tai toisesta.

      Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että toisten ihmisten hankaluus on aika usein omassa päässä. Mutta sitten toisaalta jokaisen kanssa ei tarvitse tulla toimeen, eikä pidä olla kaveri kaikkien kanssa.

      Poista
  10. Ihana Saara. Nyt mä kirjoitan sen ystävyysbloggauksen, joka on saanut odottaa aivan liian kauan.

    Mullakaan ei ole koskaan ollut yhtä bestistä. Tunnistan haikeuden. Ja tiedän myös, miten surullinen asia voi olla ystävyyden hiipuminen.

    Mutta silti mulla on jotakin upeaa. Mulla on kolme ihanaa, rakasta porukkaa, jotka ovat pysyneet ja säilyneet läpi vuosien. Kuinka rikkaan se minusta tekeekään!

    Palataan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Anni. Odotan innolla tekstiäsi, tästä aiheesta on niin mukava lukea muidenkin mietteitä.

      Palataan :)

      Poista
  11. Aloin kirjoittaa vastausta ja kirjoittaessa jouduin muuttamaan ajatustani useaan kertaan. Minun on helpoin olla niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa teen asioita yhdessä. Eli pinnalliset helpot ihmissuhteet ovat minulle tarpeellisia. Osan kanssa on mukava käydä jumpassa tai lenkillä ja voittaa yhdessä lähtemisen ongelma. Osan kanssa on mukava tehdä töitä ja osan kanssa miettiä elämää. Miehen kanssa on mukava jakaa arki ja kasvattaa lapset. Olen mieheni kanssa hyvin erilainen ja kiinnostuksemme ovat erilaisia, joten emme jaa koko elämää keskenämme. Miehen kanssa tie on ollut pitkä.

    Ystävyydessä osan kanssa polku on ollut lyhyt ja osan kanssa pitkä. Intensiteetti vaihtelee ihmisten kanssa ja en kestäisi hyvin tiivistä suhdetta, joka kahlitsisi pari- tai ystävyyssuhteissa. Ehkä kuitenkin kestäisin tarkemman pohdinnan jälkeen, mutta en kestäisi miestäni 24 h/vrk. En osaa kadehtia kikattavia bestiksiä, sillä meillä oli suurempi hieman löyhempi, mutta silti lämminhenkinen tyttöporukka, joka kokoontuu yhä, mutta minun paras kaveri ei ollut kukaan tytöistä vaan luokan poika.

    Minun sydänystäväni ja rakkkaani kolmevuotiaasta on ollut poika, jonka kanssa vietin lähes kaiken valveillaoloajan. Olimme samalla luokalla, naapureita, teimme läksyt yhdessä, harrastimme yhdessä ja pohdimme elämää yhdessä. Pidimme kädestä kiinni, rakastimme, löhöilimme ja pussailimme. Murrosikäisinä mietimme voisimmeko elää yhdessä, millainen parisuhteen tulee olla ja miten rakastaa. Tuo intensiivinen ja pehmeä poika yritti puhua saada minun rationaalisen ajattelun pehmeämmäksi. Muutin toiselle paikkakunnalle ja asiat muuttuivat ja viimeiset 20 vuotta olen ollut mieheni kanssa. Jätin siis parhaan ystäväni muuton ja uuden parisuhteen yhteydessä. En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta, minä olen ollut se joka on pyristellyt irti ja jättänyt. Käydessäni kotipaikkakunnalla soitan pojan äidille ja käyn kylässä. Joskus näemme sattumalta, mutta emme ole enää parhaita ystäviä, vaikka rakastin ja tietyllä tapaa yhä rakastan tuota poikaa. Osan kanssa on aito tunne välittämisestä säilyy ja aina tunnen saman lämmön. Pinnallisissa suhteissa ei tule pettymyksiä, ei ole odotuksia eikä loukatuksi tulemista. Osan kanssa taas ei ole hyvä olla ja silloin on parempi luovuttaa tai ainakin muuttaa ystävyys pinnalliseksi. Minulle tuli haikea olo, vaikka minulla on ihania ystäviä, lapset ja mies ja sukulaiset joita ei voi valita, mutta jotka ovat ihan jees. Nyt ollaan kysymyksessa voiko olla ystävä miehen kanssa aikuisena ja parisuhteessa. Meillä ei onnistunut ja emme edes yrittäneet. Tajusin kirjoittaessa, että minä olen aina ollut parisuhteessa, enkä koskaan yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kestäisi ketään ihmistä 24/7. En miestäni, en lapsiani, en siskojani. Tarvitsen välillä omaa aikaa ja etäisyyttä, ja esim. lomailut ahtaassa purjeveneessä ei ole mun juttu, koska matkakumppanit tulevat liian lähelle liian pitkäksi aikaa :)

      Minulla on myös ollut läheisiä ystävyyksiä poikien / miesten kanssa, mutta ajan myötä ne ovat aina etääntyneet, viimeistään kun on tullut seurustelukuvioita mukaan. Sinänsä haluan kyllä uskoa, että ystävyyssuhde ei katso sukupuolta tai parisuhdestatusta, mutta on siinäkin varmaan haasteensa.

      Poista
  12. Miehet todellakin suhtautuvat ystävyyteen rennommin. Kadehdin avomiestäni, joka voi kavereilleen (ja toisinpäin) sanoa melko suorastikin oman mielipiteensä pelkäämättä, miten nämä suhtautuvat. Olen oman tämänhetkisen tyttökaveriporukkani tuntenut kohta 4 vuotta ja yritän pikku hiljaa mennä siihen suuntaan, että voin sanoa tiukastikin välillä, aina ei tarvitse myötäillä muita. Aiemmin vähän pelkäsin, että he alkavat inhota minua jne.
    Parhaan kaverin kaipuu minulla on myös ollut aina. Haaveilin lapsena, että minulla olisi naapurissa paras kaveri. Ikinä ei ole tullut. Ehkä se johtuu siitä, että kaipaan sinun tavoin paljon omaa tilaa, eikä minun siten tule avattua itseni ystävilleni yhtä paljon kuin jotkut muut saattavat keskenään tehdä ja siten ryhtyä parhaiksi ystävyksiksi. Nyt 24-vuotiaana parhaan kaverin kaipuuseeni liittyy se, että jos ja kun joskus menen naimisiin, kenet pyydän kaasokseni?! Olen kavereideni kanssa selkeästi läheisempiä kuin siskojeni kanssa. Kälyt tulevat hyvänä kolmosena. Jos ns. tasa-arvoisesta kaveriporukasta valitsee kaaso(i)ksi vaikka pari kolme tyyppiä, niin muut saattavat harmistua jäädessään ulkopuolelle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä painiskelen myös sen kanssa, että osaisin sanoa vastaan ja puolustaa omia rajojani. Toisaalta joskus tulee sanottua turhankin napakasti - keskitiellä pysyminen on vaikeaa. Mutta mun haaste ei riipu vastapuolen sukupuolesta, vaan ihan minusta itsestäni. Koetko sinä pystyväsi sanomaan miehille vapaammin, jos olet eri mieltä?

      Poista
  13. Tämä kolahti ja kovaa. Liippaa niin läheltä omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Kirjoitinkin vastaavasta aiheesta yli vuosi sitten ainekirjoitushaasteen tiimoilta: http://mukkimakki.blogspot.fi/2013/12/paras-ystava.html

    Nyt aion lukea postauksen vielä uudestaan (luin siis ensi kertaa eilen) ja kommentit myös. Palannen varmaan kommentoimaan itsekin uudestaan tuon jälkeen. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkoa tässä:

      Minäkin kadehdin heitä, joilla on yhä aikuisenakin vahvat siteet jopa sinne hiekkalaatikkoikäisiin ystäviin asti. Joko useampaan tai ainakin siihen yhteen tärkeimpään. Minulla ei taida itse asiassa olla edes opiskeluaikaisia ystäviä (fb-tuttuja kun en tähän kategoriaan laske), vaan kaikki ystäväni ovat opiskelujen jälkeen löydettyjä.

      Ja kyllä, minä kadehdin myös miesten löyhempiä ystäväsuhteita ja laajoja kaveripiirejä. Omakin mieheni on sosiaalinen ja hänellä on useita kavereita. Eikä haittaa vaikka menisi vuosi tai useampikin välissä, jutut jatkuvat seuraavalla kerralla aivan samoin kuin ennenkin.

      Mullakin mies, sisko ja äiti ovat lähinnä parasta ystävää nyt aikuisiällä. Toisaalta olen myös hoksannut, etten edes kaipaa vain yhtä "parasta" ystävää. Minulle sopii, että minulla on muutamia yksittäisiä ja erilaisia ystävyyssuhteita eri ihmisten kanssa, sekä löyhemmät kaveri- ja tuttavuussuhteet päälle. Minulta löytyy myös varsinkin vauvavuosina tärkeäksi muodostunut "äitikaveriporukka", joka on nyt lasten kasvettua hieman hiipunut taka-alalle, vaikka yhä muutamia kertoja vuodessa nähdään - lasten kanssa ja ilman. Sellaista vertaistukea siis löytyy enkä odotakaan tuosta sen syvempää suhdetta tai ystäväpiiriä (joskaan en toki sulje itseäni siltä mahdollisuudeltakaan, vaan oveni on aina avoinna uusille ystäville).

      Mutta haikeudella huomasin tuossa viime viikolla (ennen kuin luin tätä postausta), että minulla ei ole yhtäkään ystävää, kenelle soittelisin muuten vain lörpötelläkseni. Osittain johtuu siitä, että olen ollut viimeisen melkein neljä vuotta varsin tiiviissä lingossa vauvojen, lasten, työn ja opintojen kanssa. Iltaisin kun olen saanut jälkikasvun nukkumaan, olen vain halunnut nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta, siitä ettei kukaan tarvitse minua, eikä ole todellakaan jaksanut alkaa soitella kenellekään. Osittain johtuu myös siitä, että olen todella huono puhelimessa (ujo, töksähtelevä), enkä ole tainnut lörpötellä puhelimessa ennen lapsiakaan. Silloin tosin olen hoitanut nuo lörpöttelyt esim käymällä kahvilla, mutta nyt asumme sen verran syrjässä ja arki on niin hektistä, että en enää iltaisin jaksa ajella tunnin verran päästäkseni kahvittelemaan. Nyt lasten hieman kasvettua ja miehen viettäessä aikaansa aika ajoin paljon työreissuilla, huomaan välillä kaipaavani noihin hiljaisiin iltoihin toisen aikuisen ääntä. Mies ei aina jaksa kuunnella minua (kuten ylläkin todettu, puolison taakasta) enkä aina haluakaan juuri hänelle kaikkea höpötellä. Pitäisi varmaan rohkaista mielensä, ja joku ilta vain ottaa se puhelin rohkeasti käteen ja soittaa jollekulle ystävälle tai kaverille. Muulle kuin miehelle, siskolle tai äidille. Se vain tuntuu kovin vaikealta, vaikka järjellä ajatellen, mitäpä haittaakaan siitä olisi?

      Poista
    2. Voi Äni, todella hyvä tuo sinunkin tekstisi. Minäkin olen saanut monesti kuulla olevani ylpeä ja ylimielinen, tai että kuvittelen olevani parempi kuin muut. On todella pysäyttävää, miten väärin muut ihmiset voivat tulkita toisen ujouden ja hitaasti lämpiävän, varovaisen luonteen.

      Minäkin olen sillä tavalla aika mukavassa tilanteessa, että minulla on monta erilaista ystävyyssuhdetta. Se on oikeastaan aika mukavaa, kun on erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä eri asioita ja puhua eri jutuista. Joidenkin kanssa kepeän pinnallisesti ja joidenkin kanssa syvällisemmin. Mutta kyllä minäkin sellaista rupatteluseuraa kaipaan. Toisaalta huomaan itsestäni, etten ihan kaikkien kanssa osaa rupatella, etenkään puhelimessa.

      Poista
  14. Jännä huomata että parisuhteellinen voi kaivata ystäviä elämäänsä. Minä kun olen ollut pitkään sinkku ja ystäviä kyllä riittää, mutta ei sitä kaikkein tärkeintä rakasta ole tullut vastaan. Minulla on kyllä ollut niitä bestiksiä, mutta usein ystävyyssuhde on etääntynyt hieman sen jälkeen kun bestikseni on alkanut seurustella ja julistanut uuden kumppaninsa myös parhaaksi ystäväkseen. Silloin olen tuntenut oloni surkeaksi ja vähän kateelliseksi. Bestikseni on löytänyt miehen minun tilalleni ja itse olen jäänyt yksin, kunnes olen lähentynyt jonkun toisen ystäväni kanssa niin että tästä on tullut bestikseni. Mutta aina kun ystäväni ovat pariutuneet, he ovat unohtaneet siinä huumassa minut. Odotan sitä päivää, että itse rakastun ja saan samalla miehestä parhaan ystävän itselleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo on tylsiä tilanteita. Itselläni on perheellistyminen saanut aikaan sen, että enää ei vain pysty näkemään kavereita kuten ennen. Jokainen oma meno on sovittv niin, että lapsille on vahti - tai he ovat mukana.

      Hyvät ystävät ymmärtävät tämän, vaikka se saattaa harmittaa. Sellaiset, joiden kanssa yhteys ei alunperinkään ollut kovin vahva, jäävät hiljalleen pois. Heitäkin saattaa silti surra.

      Kiitos kommentistasi, ja kaikkea hyvää! Toivottavasti löydät sen, mitä etsit.

      Poista