perjantai 29. toukokuuta 2015

Juoksujalkaa

Kevät on ihmisen parasta aikaa. Ainakin, mitä tulee juoksemiseen.

Kävin läpi talven (sikäli kun sairastamisiltani pääsin) lenkillä hampaat irvessä. Räntäsateessa, pakkasessa, loskassa. Uskottelin itselleni, että sää ei ole este.

Ja eihän se olekaan. Mutta kyllä se vaan on mukavampaa juosta lämpimässä, vihreässä ja linnunlaulussa.




Niin, olen päässyt takaisin juoksurytmiin. Lenkkejä kertyy viikossa kolme, pisin on ollut 17 kilometriä. Lisäksi teen viikossa vähintään yhden noin kymmenen kilometrin pyörälenkin, yllä olevissa maisemissa.

Viime sunnuntaina juoksin 16 000 muun kanssa Naisten Kympin (ja tapasin Elsa-Aalian - vitsi miten mukavaa saada blogille kasvot!). Juoksu kulki hyvin, tungosta oli läpi matkan, minä hyödynsin mäkisen reitin ohittelemalla ylämäissä, kun kevään ensimmäisellä lenkillä olijoilta vauhti hyytyi.

Maalissa olin kaikkeni antaneena, aika oli 1:05:30 eli nopein kympin lenkkini tänä vuonna. Vähän jäi kutkuttelemaan, josko osallistuisin toiseenkin kympin juoksuun tänä vuonna, ja yrittäisin alittaa maagisen tunnin rajan.

Ensi viikon lauantaina juoksen elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Yritän hillitä orastavaa kunnianhimoani ja juosta lenkin rauhalliseen tahtiin. Ennätyksiä ehtii tehdä sitten myöhemmin, nyt on tärkeintä nauttia matkasta (ja päästä maaliin).


Puolimaratonin jälkeen juoksu saa jäädä tauolle hetkeksi. Ajattelin maata vähän aikaa sohvalla ja juoda vaikka kaljaa. Sen verran säntillistä on treenaamiseni ollut, että kaikesta juoksuhurmiosta huolimatta tarvitsen pienen tauon.

Sitten reilun viikon päästä.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Päivän paras palaveri

Sori mä oon vähän myöhässä.

No niin, onko kaikki paikalla? No jos me vähän aikaa odotellaan kun jengi hakee kahvia.

Okei, aloitellaas sitten. Mistäs te halusittekaan puhua?

Mihin mun kursori hävisi?

Jos mä nämä slaidit käyn ihan nopeasti, tämä on kuitenkin teille aika tuttua asiaa.

Mitäs tässä lukee? Tähän on näköjään jäänyt vanhaa matskua, kollegat ei ole muistanut poistaa.

Tää onkin aika pientä pränttiä, saatteko te selvää?

Noin, olikos kysyttävää? Eikun mulla näköjään olikin pari slaidia vielä, käydään ne vielä.

Noin. Olikos tästä teille hyötyä?

(Ei ollut.)

(Otsikossa on virhe. Ei ollut paras, oli paskin.)

tiistai 19. toukokuuta 2015

Onko ehdotonta rakkautta olemassa?

Isä rakastaa poikaansa ja toivoo tälle parasta. Hän haluaa, että lapsi pärjää elämässä: saa työn ja toimeentulon, turvallisuutta, pysyvyyttä.

Poika tulkitsee isän opastuksen vaatimuksina, joihin ei ikinä yllä. Isän toiveet ovat mittatikku, jota vasten hänen arvoaan punnitaan.

Isä on pettynyt. Miksei poika halua olla kuten hän?
Poika etääntyy isästään. Miksi en kelpaa tällaisena? Miksi isää on niin vaikea miellyttää?

**

Luin kirjan. Se kolahti.

David Nichollsin Yhtä matkaa on helppolukuista hömppää kuten tekijänsä muutkin romaanit, mutta aihevalinta osui arkaan kohtaan.

Vanhemmuudessa on nimittäin yksi asia, joka jännittää minua, vaikkei vielä ole tullut ajankohtaiseksi. En minä öitä valvo tämän takia, mutta toisinaan on tullut pohdittua.

Missä menee ehdottoman rakkauden rajat?

Antakaas, kun selitän. Minulla on hivenen romantisoitu käsitys siitä, mihin vanhemman rakkaus lapseensa yltää. Tai mihin sen pitäisi yltää. Ajattelen jotenkin niin, että lastaan rakastaa aina, teki lapsi mitä typeryyksiä tahansa. Vaikka muu maailma kääntäisi selkänsä, vanhemmat eivät koskaan hylkää.

Onko yllä mainittu toteutunut kertaakaan ihmiskunnan historiassa, en tiedä. Pikemminkin tuntuu selvältä, että kun lapsi kasvaa omaksi itsenäiseksi ihmisekseen, hän alkaa tehdä valintoja, jotka eivät vanhempia miellytä. Jotkut vanhemmat pääsevät helpolla, eivätkä lapsen valinnat pääse ihon alle. Lapsi ei kapinoi, vaan kasvaa odotusten kaltaiseksi. Toiset joutuvat punnitsemaan rakkautensa ja hyväksyntänsä rajoja rankemman kautta.

Uskon, että jokaisella meistä on jotain odotuksia lapsiaan kohtaan. Tiedostamattomia tai tiedostettuja. Joustavuutta varmasti löytyy nykyvanhemmilta enemmän kuin vuosikymmenten takaa, mutta se johtuu enemmän yhteiskunnan muuttumisesta suvaitsevaisemmaksi kuin meistä itsestämme.

Siinä missä muutama sukupolvi sitten riidan aiheeksi riitti lapsen valinnat liittyen armeijaan, ammattiin tai puolisoon, tänään täytynee mennä hieman pidemmälle aiheuttaakseen eripuraa. Eikö vain: ihan sama jos kumppani on samaa sukupuolta tai eri värinen, kunhan ovat onnellisia. Jos poika kieltäytyy aseista tai tytär haluaa armeijaan, ei se ole ällistyksen aihe sukujuhlissa. Harva odottaa lapsen jatkavan vanhempansa manttelinperijänä.

Mutta sitten on niitä muita odotuksia. Hyvää tarkoittavia, jotka kumpuavat toiveesta, että lapsi saa hyvän elämän. Mutta jotka kompastuvat siihen, että "hyvä elämä" on määritelty vanhemman näkökulmasta, ei lapsen.

Entä jos lapsi ei kouluttaudu mihinkään ammattiin? Entä jos hän valitsee huonosti puolisonsa, sellaisen, joka kohtelee kaltoin? Entä jos hän ei löydä puolisoa? Entä jos hän ei saa tai halua saada omia lapsia?

Entä jos lapsi tekee rikoksen?

Entä jos hänen arvonsa ovat sellaisia, jotka minun on vaikea ymmärtää?

Milloin vanhempi saa pettyä lapsen valinnoista? Miten se tehdään niin, ettei lapsi koe olleensa itse pettymys? Mitä toiselta ihmiseltä saa odottaa?

Onko oikeastaan olemassakaan ehdotonta rakkautta?

Ja miten sitä voisi lapsena antaa omille vanhemmilleen anteeksi sen, että he odottivat minulta jotain, jota en pystynyt tai halunnut toteuttaa?

**

Niin, se kirja. Yhtä matkaa kertoo insinöörimiehen tarinan pitkän avioliiton kariutumisesta ja vaikeudesta löytää yhteyttä teini-ikäiseen poikaan. Helppolukuinen ja viihdyttävä kirja, tuttua Nichollsia, mutta joka näköjään saa lukijan syvällisten ajatusten äärelle.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Zen ja asiat, jotka jäävät tekemättä

"Kiire on valinta", kirjoitin syksyllä, ja yritin sillä sanoa että vaikka kaikilla meistä on vain rajallinen määrä tunteja käytössään, voi jokainen tehdä itse valinnan siitä, mihin aikansa käyttää. Kiireen tunteen saa katoamaan kun uskaltaa ronskisti jättää jotain tekemättä.

Helpommin sanottu kuin tehty.

(Tietysti.)

Arvasin jo syksyllä, että seesteinen arki on helppoa pitää yllä silloin, kun aamuisin ei ole kiire töihin ja päiväkotiin, ja kun päivän aikana valmiiksi saatettavat tehtävät ovat luokkaa ruoki lapset ja pese pyykki. Kotiäiden arjessakin karsin paljosta, jotta aikaa riitti niille asioille, joita pidän tärkeänä. Luin mieluummin kirjaa kuin katsoin televisiota, kävin mieluummin lenkillä kuin kaljalla.

En varsinaista ruuhkaa elä vieläkään, koska puolison ollessa kotona en joudu huolehtimaan tarhaan vienneistä tai päivällisen valmistamisesta. Koti-isä hoitaa ansiokkaasti myös kauppareissut ja valtaosan pyykeistä, joten helppoahan tämä vielä toistaiseksi on.

Töiden aloittamisen myötä muuttui ehkä pikemminkin näkökulma. Nyt näen selkeämmin sen, mistä olen luopunut. En osaa ottaa osaa keskusteluihin televisio-ohjelmista, joita en ole nähnyt, tai uutisista, joita en ole lukenut, baareista, joissa en ole käynyt, tapahtumista, joista en ole kuullutkaan.

Esikoinen käyttää nykyään kameraani ahkerammin kuin minä, blogi päivittyy laiskanlaisesti. Somessa olen aktiivinen purskahduksittain, en säännöllisesti.

Ei siinä mitään. Elämä on valintoja. Olen oppimassa isoa läksyä.



Kiire on valinta, ja se on nimenomaan valinta siitä, mitä jättää tekemättä.

Yritän ottaa mallia lasten päiväkodista. Siellä kiirrettömyyden tuntu on nostettu tärkeysjärjestyksen kärkeen. Arjen valintoja peilataan siihen, miten se vaikuttaa aikuisten läsnäoloon lasten kanssa.

Meidän päiväkodissamme keskitytään perusasioihin, ja aika paljon jätetään tekemättä. Kotiin ei tule lasten askartelemia tonttu-ukkoja tai pääsiäismunia, vaikka kyllä vuodenkierto leikeissä ja touhuissa näkyykin. Kasvattajat pitävät työpalaverinsa päiväkodin sulkeuduttua, ja ottavat ne sitten vapaana joulun aikaan, jolloin päiväkoti on pidempään kiinni (ja me vanhemmat saamme järjestellä työaikataulujamme uudelleen).

Vanhempia neuvotaan olemaan päivän aikana soittelematta, koska kasvattajat haluavat keskittyä lasten kanssa olemiseen. Ilmoitusluontoisiin tekstiviesteihin ei vastata. Aamulla lapsi pitää tuoda hyvissä ajoin ennen aamupiiriä, jotta kasvattaja ehtii rauhassa ottaa jokaisen lapsen vastaan.

Aivan mahtavaa, mutta myös hämmentävää. Esikoisen aloittaessa päiväkodin tuntui oudolta, että päiväkodin aikuiset eivät juurikaan jutelleet keskenään tai minun kanssani. He juttelivat lasten kanssa. Silloin, kun kasvattajat puhuvat, heidän äänensä on rauhallinen ja katsekontakti taattu. He kuuntelevat asian loppuun ja vastaavat rauhassa.



Kuinka hyvin sinä ole työpäivän aikana läsnä? Kun olet paikalla, oletko todella paikalla vai yritätkö tehdä tuhatta asiaa siinä samalla? Kun kollega kysyy sinulta kysymyksen, keskitytkö kuuntelemaan vai näpytätkö kiireellistä sähköpostiviestiä? Kun lähetät asiakkaalle tarjouksen, pohditko samaan aikaan jotain toista haastavaa projektia? Keskeyttääkö älypuhelimen kilkatus ajatuksen silloin, kun oikeastaan tarvitsisit keskittymisrauhaa?

Olen kymmenen vuoden työurani aikana niin tottunut olemaan aivot jatkuvasti moniajolla, että keskittyminen vain yhteen asiaan tuntuu aika radikaalilta ajatukselta. Etenkin kun se tarkoittaa sitä, että jätän osan tekemättä. Eikä se ihan helppoa olekaan.

Tärkeintä on sen tunnustaminen, etten ehdi tehdä kaikkea. En töissä, enkä kotona.

Maailma on täynnä kirjoja, asiantuntija-artikkeleita, tutkimuksia, blogeja, joita voisin lukea kehittääkseni asiantuntemustani. Twitter on täynnä ihmisiä, joita voisin seurata ja joiden kanssa verkostoitua. Jokainen presentaatio tai tarjous jonka teen, voisi olla syvällisempi, kattavampi, parempi. Voisin lähettää enemmän sähköposteja, soittaa useampia puheluita, tavata enemmän ihmisiä. Voisin sparrata kollegoita ja olla sparrattavana. Voisin kehittää prosesseja, tuotekuvauksia, strategiaamme.

Mutta minä olen valinnut, että töihin on riitettävä 8 tuntia päivässä. Unta on saatava toiset kahdeksan tuntia, ja loppuajan vietän perheeni kanssa ja urheilen. Siinä se päivä sitten meneekin. Meillä lapset (1,5-v ja 3-v) eivät harrasta, ja kynnys lasten harrastusten aloittamiseen on korkea. Onneksi en usko noin pienten harrastuksia tarvitsevan.

Illalla lasten mentyä nukkumaan avaan kirjan, en televisiota tai tietokonetta. Puhelimeen ladatuista sovelluksista on hälytykset pois päältä, eikä sähköposti synkronoi automaattisesti.

Avokonttorissa laitan kuulokkeet päähän ja yritän peittää hälyn kuuntelemalla klassista musiikkia. En pidä Facebookia, Twitteriä tai Instagramia auki taustalla. Jos työpäivän päätyttyä jokin työ on kesken, se jää kesken (tai tekemättä).

Kotona raivausprojektini etenee tuskallisen hitaasti, ja huonekasvit kärsivät vanhoissa mullissaan. Pölyä kertyy pinnoille ja pieneksi jääneet lastenvaatteet ovat laittamatta eteenpäin. Taulut ovat vieläkin pois paikoiltaan tai kokonaan hankkimatta, ja vuosikaudet rikki ollut matkalaukku korjaamatta.

Sellaista se on. Kaikkeen ei ehdi.

Onneksi ei tarvitse.

torstai 7. toukokuuta 2015

Kun laihdutus lähtee käsistä

Se tapahtui kauan sitten. Olin juuri aloittanut opiskelut, muuttanut lapsuudenkodistani vieraaseen kaupunkiin, soluasuntoon tuntemattomien ihmisten kanssa. Kauppakorkeakoulu oli outo paikka, kotiutuminen Helsinkiin kesken.

Uudet kaverini olivat tutorryhmän tyttöjä. Aika erilaisia kuin minä, monella tapaa. Yksi tapa liittyi syömiseen. Uudet kaverini eivät tehneet sitä. Pyörittelivät herneitä lautasellaan lounasaikaan. Etkoilla eivät vahingossakaan koskeneet sipseihin. Bileissä lipittivät lightsiideriään, ja kun minä koukkasin kebabin kautta kotiin aamuyöstä, he toivottivat hyvää yötä seuraan liittymättä.

Aluksi pidin tyttöjen käytöstä omituisena.

Hiljalleen se alkoi tuntua normaalilta, ja oma normaali syömiseni holtittomalta. Olin hoikka ja nätti, mutta kavereihini verrattuna.. No, olin vähemmän laiha.

Se taisi olla hillitöntä tarvetta kuulua joukkoon, olla samanlainen, olla erottumatta. Jotain vinksahti minunkin päässäni. Ajattelin, että jos sitä pari kiloa pudottaisi.

Puoli vuotta ja seitsemän kiloa myöhemmin painoin 45 kiloa ja olin niin pieni, että hyvä ettei tuuli kaatanut kadulla. Kuukautiseni loppuivat eivätkä palanneet vuoteen.

Niin, minä menin vähän sekaisin. Onneksi en lopullisesti, enkä edes kovin pitkäksi aikaa. Jossain vaiheessa tajusin touhuni hulluuden ja aloin taas syödä normaalisti. Terveellisesti, mutta kaloreita laskematta. Paino kipusi ylöspäin ja on pysynyt siellä hyvissä, sopivissa lukemissa tasaisesti ja pitkään.

Sittemmin olen oppinut katselemaan itseäni peilistä rakastavasti ja hellästi. Imetyksissä nuupahtaneet tissini, voi miten pienet ja sievät. Synnytyksissä leventynyt lantio, olen ylpeä siitä mihin pystyit. Raskauksien jäljiltä roikkuva vatsanahka, minä pidän sinusta.

Reidet, jotka jaksavat juosta entistä pidempiä lenkkejä. Pohkeet, jotka eivät mahdu vanhoihin saappaisiini, juoksutreenit näkyvät teissäkin. Käsivarret, jotka nostavat syliin kaipaavan lapsen.

Minä olen kaunis. Vartaloni on hyvä.

En enää koskaan laihduta. Nautin syömisestä, en laske kaloreita. Liikun, jotta pysyn terveenä ja koska siitä tulee hyvä olo. En säilytä kaapissa tavoitevaatteita, ainoastaan vaatteita, joihin mahdun.




Eilen vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä.

Jokainen päivä saisi olla Älä laihduta -päivä. Kunpa saisin naistenlehdistä ja blogeista pois kaikki painonhallintavinkit ja laihdutusohjeet, kunpa saisin pois puheista itseinhon ja oman kropan halveksunnan. Kunpa saisin tilalle hyväksynnän ja lempeyden omaa kehoa kohtaan.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden. Terveellinen ruokavalio on eri asia kuin dieetti, terveelliset elämäntavat jotain muuta kuin itsensä rääkkäämistä.

Hyvinvointi, terveys ja hyvä olo ovat tärkeämpia asioita kuin puntarin lukema. Eikö vain?

maanantai 4. toukokuuta 2015

Hidasta muotia

Olen aiemmin ollut vähän laiska huoltamaan vaatteitani. Olen käyttänyt kenkiä suutarilla korkolappujen vaihdossa, pesettänyt juhlamekon pesulassa ja satunnaisesti lyhentänyt housujen lahkeita (toisinaan myös omatoimisesti hakaneuloin), mutta siinä se on sitten ollutkin.

Olen tainnut ajatella, että vaatteiden muokkaaminen ompelijalla on vaikeaa, hidasta ja kallista. Ja niinhän se onkin, kun vertaa siihen, että kävisin vain ostamassa uuden vaatteen tilalle, kun vanha ei enää syystä tai toisesta miellytä.

Olen myös naiivisti hellinyt ajatusta vaatteen jälleenmyyntiarvosta: että se olisi parempi, jos en teetä vaatteeseen muokkauksia. Jokainen vaatteitaan kirpputorilla kaupannut kuitenkin tietää, että jälleenmyyntiarvo on olematon, vaikka kyseessä olisi lähes alkuperäisessä kunnossa oleva merkkivaate. Hyvällä tuurilla joku suostuu ottamaan vanhan vaatteeni vastaan (useimmiten ei).

Kun kroppa alkoi hiljalleen palautua omaan, mutta uuteen muotoonsa lopetettuani kuopuksen imettämisen, ryhdyin uteliaana penkomaan vaatekaappiani. Osasta vaatteista oli aika ajanut ohi, osasta en ollut alunperinkään pitänyt, mutta löytyi sieltä joukko vanhoja lempivaatteita, jotka olivat edelleen priimakunnossa. Harmi vaan, että minä en enää ollut samanmuotoinen - vaatteet eivät istuneet (onko teillä muilla muuten raskaudet pistäneet kropan uuteen uskoon? Olisi kiva kuulla kokemuksia).

Nyt päätin ottaa ilon irti vanhoista vaatteistani ja vein ne ompelijalle muokattavaksi. Villakangastakista lyhenivät hihat sopivan mittaiseksi, samoin jakusta, jota myös väljennettiin. Keltainen hameeni kavennettiin, ja kaksi harmaata kotelomekkoa tehtiin käytännössä kokonaan uusiksi. Kolmas harmaa kotelomekkoni päätyi hameeksi minun ollessani nyt jonkin verran leveämpi kuin viimeksi mekkoa käyttäessäni.

Tämä hame oli aiemmin mekko.
Tämä mekko ei oikeastaan koskaan istunut minulle eikä siten päätynyt käyttöön. Nyt se on ompelijan muokkausten jälkeen yksi lempivaatteistani.

Vaatteiden muokkaaminen ompelijalla on hidasta: korjauksiin meni sovituksineen kahdesta kolmeen viikkoa. Ei se ihan halpaakaan ole: maksoin korjauksista yhteensä 248 €. Sillä summalla lyhennettiin hihat villakangastakista ja jakusta, levennettiin jakkua, kavennettiin yhtä hametta ja muokattiin kolme kotelomekkoa, joista yhdestä tehtiin hame.

Tai halpuus on suhteellinen käsite: sain kuusi minulle täydellisesti istuvaa vaatetta kahdella ja puolella sadalla eurolla. Vaatteiden muokkaus ei vaatinut luonnonvarojen käyttöä, eikä mitään päätynyt kaatopaikalle.

Myönnän silti, että homman ollessa kesken pohdin, josko sittenkin olisi helpompaa vain ostaa uutta. Ja kas, tässäpä on halvan pikamuodin pahin ongelma: kun vaatteet ovat halpoja, muodostuu korjaamiseen kynnys jossa ihminen pohtii kannattaako se.

Oma näkemykseni siitä, että kannattaa ostaa vain laadukasta ja jättää halpa pikamuoti kaupan hyllylle, vain vahvistui ompelijan palveluita käytettyäni. Olenkin ollut uutta ostaessani erityisen tarkka laadusta sillä seurauksella, että vaatteisiin varaamani budjetti uhkaa ylittyä (näistä asioista keskusteltaessa aina joku sanoo, että hyvää saa halvallakin - nyt on oikea hetki kertoa, mistä).

Minun ompelijalle viemäni vaatteet olivat alkujaankin hyvälaatuisia merkkivaatteita. Tiesin korjauksen tulevan halvemmaksi kuin vastaavan laadukkaan vaatteen ostaminen uutena. Laadukkaan vaatteen korjaaminen tuntuu myös mielekkäältä: kangas on edelleen priimakunnossa, vaikka vaatteen malli ei minulle sovikaan. Nuhjaantuneen nyppyyntyneen halpavaatteen vieminen ompelijalle tuntuu hölmöltä, ja oikea paikka todennäköisesti onkin roskis.

Ompelijan avulla vaatteisiin saa myös vaihtelua ja niitä saa muodistettua vastaamaan paremmin nykyistä tyyliä. Jo hyvin palvelleet vaatteeni saivat vuosia lisää käyttöikää, ja hinta per käyttökerta jää lopulta pienemmäksi kuin halpavaatteen.

Puhdas takki


Vaatteiden huoltamisesta innostuneena vein vuosia käytössä olleen nahkatakkini pesulaan, ja siitä tuli kuin uusi (tosin jouduin tuulettamaan takkia parvekkeella viikon saadakseni hyvin voimakkaan kemikaalin hajun pois). Pesu maksoi 69 € - samaan hintaan saisi polyesteri/polyuretaani nahkajäljitelmätakin halpakaupasta, mutta aitoa nahkatakkia ei. Leikkipuistossa rapaantunut talvitakki on pesun jälkeen taas musta, ja sain samalla myös korjautettua rikkoutuneen vetoketjun (24 € + 8 €).

Oletko sinä huoltanut vaatteitasi?