torstai 7. toukokuuta 2015

Kun laihdutus lähtee käsistä

Se tapahtui kauan sitten. Olin juuri aloittanut opiskelut, muuttanut lapsuudenkodistani vieraaseen kaupunkiin, soluasuntoon tuntemattomien ihmisten kanssa. Kauppakorkeakoulu oli outo paikka, kotiutuminen Helsinkiin kesken.

Uudet kaverini olivat tutorryhmän tyttöjä. Aika erilaisia kuin minä, monella tapaa. Yksi tapa liittyi syömiseen. Uudet kaverini eivät tehneet sitä. Pyörittelivät herneitä lautasellaan lounasaikaan. Etkoilla eivät vahingossakaan koskeneet sipseihin. Bileissä lipittivät lightsiideriään, ja kun minä koukkasin kebabin kautta kotiin aamuyöstä, he toivottivat hyvää yötä seuraan liittymättä.

Aluksi pidin tyttöjen käytöstä omituisena.

Hiljalleen se alkoi tuntua normaalilta, ja oma normaali syömiseni holtittomalta. Olin hoikka ja nätti, mutta kavereihini verrattuna.. No, olin vähemmän laiha.

Se taisi olla hillitöntä tarvetta kuulua joukkoon, olla samanlainen, olla erottumatta. Jotain vinksahti minunkin päässäni. Ajattelin, että jos sitä pari kiloa pudottaisi.

Puoli vuotta ja seitsemän kiloa myöhemmin painoin 45 kiloa ja olin niin pieni, että hyvä ettei tuuli kaatanut kadulla. Kuukautiseni loppuivat eivätkä palanneet vuoteen.

Niin, minä menin vähän sekaisin. Onneksi en lopullisesti, enkä edes kovin pitkäksi aikaa. Jossain vaiheessa tajusin touhuni hulluuden ja aloin taas syödä normaalisti. Terveellisesti, mutta kaloreita laskematta. Paino kipusi ylöspäin ja on pysynyt siellä hyvissä, sopivissa lukemissa tasaisesti ja pitkään.

Sittemmin olen oppinut katselemaan itseäni peilistä rakastavasti ja hellästi. Imetyksissä nuupahtaneet tissini, voi miten pienet ja sievät. Synnytyksissä leventynyt lantio, olen ylpeä siitä mihin pystyit. Raskauksien jäljiltä roikkuva vatsanahka, minä pidän sinusta.

Reidet, jotka jaksavat juosta entistä pidempiä lenkkejä. Pohkeet, jotka eivät mahdu vanhoihin saappaisiini, juoksutreenit näkyvät teissäkin. Käsivarret, jotka nostavat syliin kaipaavan lapsen.

Minä olen kaunis. Vartaloni on hyvä.

En enää koskaan laihduta. Nautin syömisestä, en laske kaloreita. Liikun, jotta pysyn terveenä ja koska siitä tulee hyvä olo. En säilytä kaapissa tavoitevaatteita, ainoastaan vaatteita, joihin mahdun.




Eilen vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä.

Jokainen päivä saisi olla Älä laihduta -päivä. Kunpa saisin naistenlehdistä ja blogeista pois kaikki painonhallintavinkit ja laihdutusohjeet, kunpa saisin pois puheista itseinhon ja oman kropan halveksunnan. Kunpa saisin tilalle hyväksynnän ja lempeyden omaa kehoa kohtaan.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa kehonmuotoa ylitse muiden. Terveellinen ruokavalio on eri asia kuin dieetti, terveelliset elämäntavat jotain muuta kuin itsensä rääkkäämistä.

Hyvinvointi, terveys ja hyvä olo ovat tärkeämpia asioita kuin puntarin lukema. Eikö vain?

12 kommenttia:

  1. Hienoa että selvisit syömisongelmista noin vähällä!
    Itsekin koen että ulkonäköä painotetaan liikaa, mutta toisaalta en ole ihan samaa mieltä laihdutus- ja elämäntapaohjeiden hyllyttämisestä. Tosiasiahan kuitenkin on, että ylipaino on yksi nykyajan suurimmista terveysongelmista, ja koskettaa huomattavasti useampia kuin alipaino. Miten sitten nämä terveiden elämäntapojen ja laihduttamisenkin ohjeet saisi kohdistettua vain niitä oikeasti tarvitseville? En tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä laihdutuksen vastakohta ei ole ylipaino, vaan terveelliset elämäntavat. Näen laihduttamisen yhtä lailla epäterveenä kuin liiallisen ylipainon, vaikka alipaino ei länsimaissa suuri ongelma olekaan.

      Nyt vallalla oleva terveysbuumikin on tavallaan ikävä ilmiö, sillä sekin on kovin suoritus- ja ulkonäkökeskeistä. Omaa ruokavaliota vahdataan, jotta saavutetaan timmi ulkokuori, ja salilla rehkitään, jotta lihakset kasvaisivat. Jengi ahmii proteiinirahkoja, vaikka valtaosa meistä paljon liikkuvistakin pärjäisi ihan normaalilla monipuolisella ruokavaliolla.

      Mikä siinä onkin, että ääripäät nousee niin paljon helpommin esiin kuin tasapaino? Terveellistä ruokavaliota ja liikunnallista elämäntapaa olen valmis suosittelemaan ihan jokaiselle, painosta riippumatta. Terveellinen ruokavalio on ihan sitä tylsää ruokaympyrää ja ravintopyramidia mitä olemme jo koulussa oppineet, ja liikunnallinen elämäntapa portaiden nousemista hissin sijaan ja kauppareissujen hoitamista kävellen, ei "salil eka, salil vika" -mentaliteettia.

      Laihdutuskuureihin suhtaudun epäluuloisesti, mutta hyvään oloon tähtäävä elämäntapamuutos onkin sitten ihan eri juttu.

      Poista
    2. Olen ihan samaa mieltä kannassi siitä että terveelliset elämäntavat ovat tavoite, mutta kommentoin tuohon kirjoittamaasi: "Jokainen päivä saisi olla Älä laihduta -päivä. Kunpa saisin naistenlehdistä ja blogeista pois kaikki painonhallintavinkit ja laihdutusohjeet". Laihduttaminen on/olisi monille ylipainoisille hyödyllistä terveydelliseltä kantilta, ja jotkut ehkä tosissaan tarvitsevat siihen vinkkejäkin (vaikka jotenkin tuntuu että onko muka olemassa ihmisiä jotka eivät tiedä miten lihominen ja laihtuminen tapahtuu..).
      Ääri-ilmiöitä on molempiin suuntiin ja se on surullista. Kunpa ulkonäkö ei kaiken kaikkiaan olisi niin suuressa osassa mediassa ja muussakin elämässä.

      Poista
    3. Joo, olisi hyödyllistä ja moni varmasti tarvitsee vinkkejä, mutta ne vinkit joita itse olen naistenlehdissä nähnyt, eivät vaikuta kovin.. tuota.. järkeviltä. Pikemmin ne ovat luokkaa "Kuudessa viikossa rantakuntoon", "Viisi kiloa viikossa" ja sitten näitä muotidieettejä, joissa jätetään jokin ravintoaine kokonaan pois tai paastotaan. Sen sijaan, että keskityttäisiin maltilliseen painon pudottamiseen elämäntapoja pysyvästi muuttamalla.

      Jos sinne naistenlehtiin saisi vaikka tällaisia ohjeita: "Jo kohtuullinen painon pudotus lisää terveyttä, vaikka normaalipainoa ei saavutettaisikaan. Hyvä tavoite on pudottaa 5 – 10 prosenttia painosta pois. Viisi prosenttia on 120-kiloisella 6 kg, satakiloisella 5 kiloa ja 80-kiloisella 4 kg. Sopiva laihtumisvauhti on 250–500 grammaa viikossa. Kilo viikossa on ehdoton yläraja."

      Ja tosiaan, jos naistenlehtien painonpudotusjutut keskittyisivät terveyteen eikä ulkonäköön. Mutta näin nykyisellään näen, että ne vain lisäävät ihmisten huonoa oloa omasta kropastaan, ja toisaalta epätietoisuutta siitä, miten painoa kannattaa lähteä pudottamaan niin, että se on terveellistä ja tulos pysyvä.

      Poista
  2. Kolahti niin, että piti kirjoittaa itse oma kirjoitus aiheesta! Lyhyesti: juuri näin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä teksti sinulta!

      Tämä on jotenkin vaikea aihe, kun rajanveto sen suhteen, mikä on terveellistä ja mikä ei, on aika vaikeaa. Liikuntaharrastus on hyvä, mutta sitäkin moni tekee jo pakkomielteenomaisesti. Ks. esim. tämä Hesarin juttu parin vuoden takaa adoniskompleksin vaivaamista nuorista pojista, jotka rehkivät salilla ja syövät hormoneja kasvattaakseen isommat lihakset: http://www.hs.fi/kotimaa/a1305635082390

      Tässäkin Hesarin jutussa ensimmäinen kommentti oli, että isompi ongelma on kuitenkin se ylipaino. Että hyvä vaan, että pojat liikkuvat. Toinen kommentti oli, että eihän se mitään, että puolet pojista on tyytymätön ulkonäköönsä, kun _jokainen_ nainen on tyytymätön ulkonäköönsä. Ikään kuin se olisi jotenkin ennalta annettu ja muuttumaton seikka, ettei pidä itsestään. Että se pitäisi vain hyväksyä luonnonlakina.

      (Adoniskompleksista enemmän kiinnostuneet voi kuunnella myös Ylen radiojutun: http://areena.yle.fi/1-2208964)

      Poista
  3. minulle kävi noin lukiossa, yhden kesän aikana laihdutin 42 kiloon (olen juuri ja juuri alle 160 cm pitkä). lähinnä syy oli läskiksi haukkuva ja muutenkin ulkonäköä arvosteleva ensimmäinen poikaystävä. sittemmin en ole laihduttanut - paitsi tänä keväänä, kun totesin että melkein 70 kiloa painavana en voi enää vedota raskauskiloihin, kun kuopus on 2,5 vuotta. tai raskauskilojahan ne olivat, kahdesta nuorimmaisesta jäi kummastakin vuosi synnytyksestä 5 kiloa. olin pitkään sitä mieltä, että minähän en laihduta - mutta en olisi sydän- ja versisuonisairaan suvun jäsenenä ja yli 40-vuotiaana jatkaa pitkään näinkään.

    nyt kun "omat", ennen raskauksia 1 ja 2 olleet kilot (57, olen siis moneen samanpituiseen nähden painava mutta vaatekoko on kuitenkin pieni, lienenkö sisältä uraania :D) alkavat olla mittarissa, oloni on parempi. jaksan paremmin arjessa ja treeneissä - onhan tätä 10 kiloa kevyempää ruhoa helpompi liikutella. kohta olen siinä jännittävässä taitteessa, että energiansaanti pitää nostaa tasolle, ettei paino enää putoa eikä nouse. entisenä anorektikkona en todellakaan halua sen putoavan enää normitason alle, enkä halua näyttää lapsilleni, että laihuus olisi jokin tavoite. minulla se oli ja on parempi olo ja se, että eläisin pidempään. minusta siis normaalipainoisten ei tarvitse laihduttaa, mutta ei-lievästi ylipainoisten kannattaisi, itsensä takia.

    wandis

    wandis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Tämä rajanveto tuntuu olevan hankalaa sen suhteen, että milloin on kyse terveellisistä elämäntavoista ja milloin jostain muusta.

      Terveys ja hyvä olo ovat aina hyviä tavoitteita, ja kaikki pysyvät elämäntapamuutokset, jotka edesauttavat näitä, ovat kannustettavia. Sinun 10 kilon kevennyksesi kuulostaa kertomuksesi mukaan juuri tällaiselta terveyden ajamalta muutokselta.

      Se, mistä toivoisin päästävän eroon on yhtäsuuruusmerkin piirtäminen terveyden ja laihtumisen tai terveyden ja lihaksikkaan kropan välille. Että ulkonäkötavoitteet ovat niitä ainoita (tai tärkeimpiä) tavoitteita.

      Itsekin treenaan ja syön terveellisesti, ei siinä mitään vikaa ole. Teen sen siksi, että haluan jaksaa arjessa paremmin. Personal Trainerin sijaan olen viime aikoina hyödyntänyt fysioterapeuttia, jonka avulla olen saanut kivut pois kropasta, mutta ulkonäkö ei ole juurikaan muuttunut. Mielestäni parempi näin päin.

      Poista
  4. Lukiossa itselläni oli kausi, jolloin laihtumisesta tuli jonkinlainen kilpailu kaverini kanssa. Kitkuttelin viisi kiloa pois ja syöminen oli jokseenkin epätervettä. Onneksi minulla on huono itsekuri ja sen lisäksi ymmärsin kyllä, ettei tekemisissäni ollut mitään järkeä.

    Kohdallani kehonkuvaongelmia aiheuttaa useampikin asia (tästä voisi tehdä ihan oman postauksensakin jos ehtisi, koska tajusin yhden hyvin olennaisen asian tässä taannoin), mutta yritän opetella näkemään itseni hyvänä. Ja ihan hyvin onnistunkin. Olen yrittänyt nyt keskittyä siihen, mihin kehoni pystyy. Tämän raskauden jälkeen olen myös osannut suhtautua kroppaani armollisesti. Lisäksi olen huomannut, etten ole ikuisesti parikymppinen. Kroppaa pitää huoltaa. Juoksusta ja liikunnasta innostuminen antoi toisenlaisen, terveemmän perspektiivin omaan kehooni ja odotankin niin että pääsen taas juoksentelemaan. Liikkuessa painoa ja ulkonäköä tärkeämmäksi nousee tunne siitä, että kehoni pystyy mielettömiin juttuihin ja haluan olla sille hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen miettinyt tuota kehonkuvajuttua myös. Mä en nimittäin ole peilistä ikinä nähnyt isojakaan painomuutoksia. Tai ryhtimuutoksia. Omasta mielestäni näytän aina samalta :) Oma suhtautuminen tulee jostain ihan muusta kuin peilikuvasta: jos on hyvä fiilis elämässä yleensä, peilikuvakin näyttää hyvältä. Ja jos ei ole, sekin heijastuu siihen, miten itseään katselee.

      Mulle juoksu on tuonut juuri tuon, että vau mihin mun kroppa pystyykään. Se on aivan älyttömän hieno tunne, paljon parempi kuin mikään puntarin lukema.

      Poista
  5. Oi että, tämä oli koskettava. Ja kuinka surullisen yleisiä nämä ovat :( Kahta tyttöä kasvattaessani ja omien ulkonäköpaineiden kanssa kamppaillessani, ajattelen näitä asioita tosi usein. Olen hirvittävän kyllästynyt tähän ulkonäkökeskeisyyteen joka ehkä tarkoittaa hyvää mutta menee vaan niin yli joka saralla. Terveen pitää olla timmi, kauniin keinotekoinen jne. En minäkään kaikesta itsessäni tykkää ja aina on parantamisen varaa mutta tuntuu että elän parhaita vuosiani (kiireestä huolimatta!) joten en jaksaisi sitä aikaa käyttää vatsamakkaroideni murehtimiseen. Silti sitäkin teen toisinaan!


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen yleensä tosi hyvä ohittamaan kaikki naistenlehtien kannet, mutta huijaisin jos väittäisin, ettei ulkoa päin tuleva kuvasto ollenkaan vaikuta. Se vaikuttaa kenties sillä pahimmalla mahdollisella tavalla, eli alitajuisesti. Silmä tottuu johonkin tiettyyn kauneuden malliin, eikä edes huomaa sitä. Luulen, että pitää olla erityisen skarppina välttyäkseen siltä.

      Poista