tiistai 19. toukokuuta 2015

Onko ehdotonta rakkautta olemassa?

Isä rakastaa poikaansa ja toivoo tälle parasta. Hän haluaa, että lapsi pärjää elämässä: saa työn ja toimeentulon, turvallisuutta, pysyvyyttä.

Poika tulkitsee isän opastuksen vaatimuksina, joihin ei ikinä yllä. Isän toiveet ovat mittatikku, jota vasten hänen arvoaan punnitaan.

Isä on pettynyt. Miksei poika halua olla kuten hän?
Poika etääntyy isästään. Miksi en kelpaa tällaisena? Miksi isää on niin vaikea miellyttää?

**

Luin kirjan. Se kolahti.

David Nichollsin Yhtä matkaa on helppolukuista hömppää kuten tekijänsä muutkin romaanit, mutta aihevalinta osui arkaan kohtaan.

Vanhemmuudessa on nimittäin yksi asia, joka jännittää minua, vaikkei vielä ole tullut ajankohtaiseksi. En minä öitä valvo tämän takia, mutta toisinaan on tullut pohdittua.

Missä menee ehdottoman rakkauden rajat?

Antakaas, kun selitän. Minulla on hivenen romantisoitu käsitys siitä, mihin vanhemman rakkaus lapseensa yltää. Tai mihin sen pitäisi yltää. Ajattelen jotenkin niin, että lastaan rakastaa aina, teki lapsi mitä typeryyksiä tahansa. Vaikka muu maailma kääntäisi selkänsä, vanhemmat eivät koskaan hylkää.

Onko yllä mainittu toteutunut kertaakaan ihmiskunnan historiassa, en tiedä. Pikemminkin tuntuu selvältä, että kun lapsi kasvaa omaksi itsenäiseksi ihmisekseen, hän alkaa tehdä valintoja, jotka eivät vanhempia miellytä. Jotkut vanhemmat pääsevät helpolla, eivätkä lapsen valinnat pääse ihon alle. Lapsi ei kapinoi, vaan kasvaa odotusten kaltaiseksi. Toiset joutuvat punnitsemaan rakkautensa ja hyväksyntänsä rajoja rankemman kautta.

Uskon, että jokaisella meistä on jotain odotuksia lapsiaan kohtaan. Tiedostamattomia tai tiedostettuja. Joustavuutta varmasti löytyy nykyvanhemmilta enemmän kuin vuosikymmenten takaa, mutta se johtuu enemmän yhteiskunnan muuttumisesta suvaitsevaisemmaksi kuin meistä itsestämme.

Siinä missä muutama sukupolvi sitten riidan aiheeksi riitti lapsen valinnat liittyen armeijaan, ammattiin tai puolisoon, tänään täytynee mennä hieman pidemmälle aiheuttaakseen eripuraa. Eikö vain: ihan sama jos kumppani on samaa sukupuolta tai eri värinen, kunhan ovat onnellisia. Jos poika kieltäytyy aseista tai tytär haluaa armeijaan, ei se ole ällistyksen aihe sukujuhlissa. Harva odottaa lapsen jatkavan vanhempansa manttelinperijänä.

Mutta sitten on niitä muita odotuksia. Hyvää tarkoittavia, jotka kumpuavat toiveesta, että lapsi saa hyvän elämän. Mutta jotka kompastuvat siihen, että "hyvä elämä" on määritelty vanhemman näkökulmasta, ei lapsen.

Entä jos lapsi ei kouluttaudu mihinkään ammattiin? Entä jos hän valitsee huonosti puolisonsa, sellaisen, joka kohtelee kaltoin? Entä jos hän ei löydä puolisoa? Entä jos hän ei saa tai halua saada omia lapsia?

Entä jos lapsi tekee rikoksen?

Entä jos hänen arvonsa ovat sellaisia, jotka minun on vaikea ymmärtää?

Milloin vanhempi saa pettyä lapsen valinnoista? Miten se tehdään niin, ettei lapsi koe olleensa itse pettymys? Mitä toiselta ihmiseltä saa odottaa?

Onko oikeastaan olemassakaan ehdotonta rakkautta?

Ja miten sitä voisi lapsena antaa omille vanhemmilleen anteeksi sen, että he odottivat minulta jotain, jota en pystynyt tai halunnut toteuttaa?

**

Niin, se kirja. Yhtä matkaa kertoo insinöörimiehen tarinan pitkän avioliiton kariutumisesta ja vaikeudesta löytää yhteyttä teini-ikäiseen poikaan. Helppolukuinen ja viihdyttävä kirja, tuttua Nichollsia, mutta joka näköjään saa lukijan syvällisten ajatusten äärelle.

21 kommenttia:

  1. Kiitos kirjasuosituksesta!

    Olen miettinyt paljon ehdottoman rakkauden käsitettä. Yksi kiintymysvanhemmuus-raamattuhan on nimeltäänkin Unconditional Love. En koe itse saaneeni sellaista vanhemmiltani varhaislapsuuden jälkeen, tai no, ehkei meistä kukaan ole sellaista kokenut. Olen ehkä kuitenkin äitisuhteessani joutunut jopa tavallista vähän enemmän kärsimään äidin omista odotuksista ja vaatimuksista joiden satuttavuus on siinä, että ne tähtäävät toiveeseen, että olisin ihmisenä erilainen kuin olen. Kouluttautumis- tai perheellistymistoiveet ovat konkreettisia (ja ahdistavia varmasti nekin), mutta kun tuntee kerta toisensa jälkeen, että aiheuttaa äidilleen kipua koska on yksinkertaisesti _vääränlainen_ on tehnyt mulle (vähän ikävämpien vaikutusten ohella) sen, että olen itse aika herkillä ja tarkkana tämän suhteen.

    Koska nyt, kun mun lapset on isompia, olen samaan aikaan harmikseni ja helpotuksekseni (helpotukseksi siksi, että tajuan yhä paremmin, että minä en ole lähtökohtaisesti mätä ja väärä vaan ongelma on äidissäni ja hänen taustoissaan) huomannut, että äiti asettaa samanlaisia odotuksia lapsilleni, ja suuttuu ja pettyy toistuvasti, kun he eivät näitä odotuksia täytä.

    Mutkikasta! Olen usein miettinyt, että jos perheessä on useampi aikuinen lapsi, jotka eivät tee omia lapsia, miten näiden aikuisten lasten vanhemmat pystyvät käsittelemään pettymyksensä kanavoimatta sitä lapsiinsa? Ja onko heillä itsesyytöksiä? Lasten hankkiminen on kuitenkin ollut niin defaultti meidän vanhempien sukupolvelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä. Ihan hyvä kirja se oli, kepeästi kipeistä aiheista, kuten Nicholls yleensä kirjoittaa. (Paitsi että huomasin tekstissäni virheen. Päähenkilö oli biokemisti, siis luonnontieteilijä, eikä insinööri. Pahus.)

      Minäkin olen miettinyt, että onkohan kukaan meistä kokenut sellaista ehdotonta hyväksyntää juuri sellaisena kuin on. Koska onhan se tavallaan ihan perusinhimillistä ulottaa niitä omia toiveitaan toiseen ihmiseen. Ja samalla myös aika persiistä joutua niiden odotusten kohteeksi.

      Olen myös miettinyt niitä perheitä, joissa ei ikinä ole tullut mitään isoja kärhämiä odotusten ja todellisuuden törmätessä, että johtuuko se siitä, ettei ole törmätty. Että lapsi on ollut niin vanhempiensa kaltainen, että on päätynyt tekemään juuri ne valinnat, joita vanhempi on odottanut. Eli että se olisikin vain ihmeellistä tuuria, ettei ole tarvinnut käydä läpi niitä pettymyksiä. Vai onko jossain sellaisia ihmevanhempia, jotka osaavat ottaa lapsensa sellaisena kuin hän on.

      Tietysti toivon jälkimmäistä, mutta kyynikko minussa kyselee. Sitä on jotenkin vaikea kuvitella, kun omakohtainen kokemus puuttuu.

      Ja se, että itseltä hyväksymisen malli puuttuu, saa mut välillä huolestumaan siitä, että osaanko itse toimia toisin. Nyt on tietysti turhan aikaista huolehtia, eikä ylenpalttinen stressaaminen varmaan mitään auta.

      Koska kyllä niitä sellaisia juttuja varmasti on, jotka olisi itsella vaikea pala. Esimerkiksi lastenlapset: mä tosi kovasti haluaisin sellaisia. Mutta samaan aikaan tunnistan, että viimeinen syy lasten hankkimiselle on tehdä äidistään mummo. Mutta kyllä se varmaan jonkinlainen pettymys olisi, jos niin kävisi, että jäisin lapsenlapsettomaksi - ja se pitäisi sitten osata käsitellä niin, ettei se kanavoidu omiin lapsiin.

      Poista
    2. Hmm.. voisinkohan mä sanoa saaneeni kokea juuri tuollaista ehdotonta hyväksyntää. Mun isä on aina sanonut, että "mitä tahansa teet, tee se kunnolla, niin että voit itse olla työstäsi ylpeä, olit sitten roskakuski tai aivokirurgi". Samaten mun äiti on välillä ihan ahdistavuuteen asti (joo-o, tästäkin voi teiniangstissa ahdistua) toitottanut, että uskoo muhun ja siihen, ettei ole mitään mihin mä en pystyisi jos vain itse haluan, enkä ole koskaan minkään (oikeasti tärkeän) valintani kohdalla kokenut muuta kuin hyväksyntää. En tiedä johtuuko tämä siitä, että molemmat mun vanhemmat on ihan tavallisia duunareita, ja niillä on ehkä ollut sellaiset "tarpeeksi alhaiset" odotukset, tyyliin kunhan on rehellinen ja onnellinen elämässään niin se riittää. Tai sitten ne on osanneet peittää todelliset tunteensa tosi hyvin!
      -Anna

      Poista
    3. Anna, onpa kiva kuulla että tällaisiakin kokemuksia on!

      Luulen, että asian ydin on kuten Nupsu alla sanoo: vanhempasi ovat ymmärtäneet, että sinä et ole kumpikaan vanhemmistasi, vaan ihan oma yksilö. Eli en usko kyseessä olevan niinkään "tarpeeksi alhaiset" odotukset, vaan juuri oikeat (että olet rehellinen ja onnellinen - minunkin mielestäni se riittää).

      Poista
    4. Nupsu on kyllä asian ytimessä!
      -Anna

      Poista
  2. Ollaan miehen kanssa tätä mietitty joskus. Lähinnä arvojen kannalta. Mitä jos meidän lapsista tulee kilokaupalla lihaa syöviä, katumaasturilla kaasuttelevia persuja? En tiedä. Haluan uskoa ettei tule. Enkä halua kaataa heidän niskaansa mitään vaatimuksia. Yrittää ainakin, vaikeaa on varmasti.

    Mulla on niin, että koen äitini tukeneen mua aina, ratkaisuistani riippumatta. Koen tulleeni hyväksytyksi, vaikka olen tehnyt epätyypillisiä ratkaisuja. Toisaalta tiedän, että se on ollut helppoa äidilleni siinä suhteessa, että meillä on hyvin samanlaiset arvot ja omasta äitisuhteestaan ja odotuksista johtuen äiti on ollut vain tyytyväinen, kun olen tehnyt omat ratkaisuni sen perusteella kuin itse koen hyväksi. Näin olen tulkinnut.

    Isäni taas... No, on tehnyt selväksi mitä olisi halunnut musta tai veljestäni tulevan, sillä oli hienot urasuunnitelmat molemmille valmiina. Mutta se on muutenkin niin erilainen ihminen arvoineen kaikkineen, ettei mua ole koskaan kiinnostanut mitä se mun valinnoistani ajattelee. Voisin siis sanoa, että jos lapsi halveksuu vanhempaansa, niin silloin vanhempi voi rauhassa pettyä ilman että lapsi kokee olleensa pettymys noin isommassa mittakaavassa. Eh. Ei paras tie.

    Yritän kovasti olla suvaitsevainen myös lasteni valintoja kohtaan, mutta tiedän että jotkut asiat tulee olemaan mulle hankalampia kuin toiset. Toivon kuitenkin pystyväni pitämään mölyt mahassa tai lähestymään mahdollisia ongelmakohtia rakentavasti (esim. selkeästi pahaa oloa tuottava parisuhde).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että se oman vanhemman halveksunta on vastareaktio sille, että kokee jääneensä hyväksyntää vaille. Ja se on myös tapa suojata omaa itseänsä, eräänlainen defenssi. Kiistetään isän hyväksynnän arvo, jotta ei tarvitsisi myöntää, kuinka kipeältä tuntuu jäädä siitä paitsi. (Puhun omasta kokemuksesta myös)

      Upeaa, että olet kuitenkin saanut äidiltäsi tukea. Se on tosi arvokasta.

      Mitä tulee suhteeseen omien lasten kanssa, niin mä toivon, että näille asioille herkkänä oleminen auttaa. Että vaikkei aina tulisikaan selkäytimestä oikea tapa toimia, osaisi pysähtyä miettimään tunteitaan ja reaktioitaan.

      Poista
    2. Tiedätkö, jäin miettimään näitä juttuja tosi paljon ja juteltiin miehenkin kanssa reippaasti yli puolen yön. Terapoin itseäni kunnolla ja anteeksi niin jatkanpa vähän tännekin. Tulin siihen tulokseen, että mun äidin usko ja luotto muhun on tehnyt ihmeitä. Vaikka mä en aina usko itseeni, uskon ja tiedän että äiti uskoo muhun _aina_. Se on mun ulkoistettu hyvä itsetunto. :) Ja että toivottavasti pystyn välittämään lapsilleni saman ehdottoman uskon siihen, että ne pärjää ja on hyviä ihan omina itsenään. Äitini tuen takia pystyn olemaan niin vahva ja piittaamaton muiden turhista odotuksista kuin olen.

      Mietin pitkään, että meneekö mun ja mun isän suhde noin. Mutta ei. Mä olen pahoillani, että sulla(kin) on tuollainen kokemus. Pohjimmiltaan tiedän, että mun isä välittää musta paljon, sillä tavalla kun voi. Tiedän että se on musta ylpeä tavallaan, mutta että sen maailmassa tietynlainen status on arvostettavaa, ja sellainen on mun mielestä inhottavaa. Mulle aivan todella on aivan sama se, (katkeroitumatta) mitä mun isä ajattelee, koska tiedän ettei se jaa niitä arvoja jotka on mulle tärkeitä, joten sillä ei ole väliä. En kaipaa siltä todistusta siitä, että kelpaan. Äitini ansiosta pystyn järkähtämättä sanomaan että elän juuri niin kuin koen oikeaksi, enkä kaipaa siihen hyväksyntää keltään (muulta). Halveksunta taas ei tule suhteessa sen hyväksyntään (tai sen puutteeseen), vaan sen omaan käytökseen. Valehteluun ja elämäntapaan ja kapeakatseisuuteen. Suhteessa siis kaikkiin muihin ihmisiin ja maailmaan, ei vain muhun. Saako tästä mitään järkeä vai vaikuttaako vaan selittelyltä? En siis saa kaivettua itsestäni ulos katkeruutta tai halveksuntaa suhteessa siihen, että se ei hyväksy mun valintoja, koska se elää niin eri maailmassa, ettei se todella mua hetkauta.

      Mutta mitä tästä haluan oppia on se, että miten paljon vaikuttaa (edes toisen) vanhemman usko lapseensa. Se voi tehdä ihmeitä. Kun joku uskoo, luottaa ja rakastaa. Ja jos jää ilman sitä, miten haavoittavaa se on. Äitini ei ole koskaan kelvannut omalle äidilleen, ja vaikka se kuinka tietää ettei sen tarvitse ja mun mummini on se, jonka pitäisi katsoa peiliin, on äiti kamppaillut vaikka kuinka itsensä hyväksymisessä. Kamalaa, miten monella on näitä kokemuksia. Kamalaa, että Lupiinin(kin) äiti on ollut sitä mieltä että sen tytär on vääränlainen. Mä toivon taas tässäkin, että nykyään vanhemmat osaisi toimia toisin. (Sait Saara mun pääni ihan kiehumaan kaikista ajatuskuluista ja pohdinnoista, kiitos!)

      Poista
    3. Aivan mahtavaa, että mun blogini herättää ajatuksia! Sen takia se on olemassa :) (ja omien ajatusten kaatopaikkana tietysti myös, mutta ihan parasta on se, että saa vaihtaa ajatuksia muiden kanssa)

      Ja kyllä, edes yhden tutun ja turvallisen aikuisen (ei sen kai tarvitse olla edes vanhempi, olkoon vaikka mummo tai täti tai kummisetä, kunhan on) rakkaus, usko ja hyväksyntä tekee ihmeitä. Se myös korjaa niitä kolhuja, mitä jonkun toisen hyväksynnän puute aiheuttaa.

      Poista
  3. Olen jotenkin pohtinut tuota että rikollisuus olisi minulle kova pala - etenekin sellainen jossa vahingoitetaan toista: väkivalta, henkirikokset, raiskaukset, jne.. Niin.. onko ehdotonta rakkautta? Pystyykö sitä rakastaa lastaan tuollaisen jälkeen? Pitäisikö pystyä? Tai jos rakastaakin, voi kai sitä silti olla pettynyt, vihainen - raivoissaan'? Vai pitääkö vain katsoa peiliin ja syyttää itseä? Onko vika vanhempien?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse juuri kirjoitin alle tuota sivuten. Mutta oman vanhempani kohdalla ainakin tiedän kokeilemattakin, että tämä olisi ehdottomasti pettynyt ja tuomitsisi jyrkästi rikollisen teon - muttei tuomitsisi minua ihmisenä, eikä hylkäisi kokonaan. Siinä kai se juju on? En tiedä. Omia lapsia minulla ei vielä ole, en ole joutunut pohtimaan siltä kannalta.

      Poista
    2. Mä haluan uskoa, että silloinkin, jos oma lapseni tekisi jotain, minkä itsekin tuomitsisin, rakkauteni ei järkkyisi. Että se rakkaus lapseen pysyisi, ei huojuisi, vaikka tuomitsisin teon. Samalla toivon, etten ikinä joudu tilanteeseen, jossa tämä testataan.

      Nyt kun hain inspiraatiota kaunokirjallisuudesta, niin tätä teemaa käsittelee mahdottoman hienosti Colm Toibin novellikokoelmassaan Äitejä ja poikia (ks. Hesarin arvio kirjasta). Eräässä novellissa kuvataan 80-vuotiaan äidin näkökulmasta tilanne, jossa pappina työskentelevä poika jää kiinni pedofiliasta.

      Vähän samaa teemaa on itse asiassa myös Lionel Shiverin kamalassa, mutta tenhoavassa Poikani Kevin -kirjassa. Siinä poika tekee kamalimman mahdollisen teon, mutta silti äiti ei hylkää. Ainakaan kokonaan - läpi kirjanhan on vähän sellainen vire, että ehkä äidin vaikeus löytää yhteyttä poikaansa onkin sysännyt pojan hirmutekoonsa.

      No mutta. Nyt ollaan ehkä vähän turhan syvissä vesissä. Hyvät kirjat saavat sen aikaan joskus :)

      Poista
    3. Kiitos kirjavinkeistä.. voisi olla mielenkiintoisia (entä olisiko samasta aiheesta juttua, jossa lapsi olisikin tytär?). Huoh. Toivottavasti tosiaan koskaan ei vastaavaan tilanteeseen joudu.

      Muuten en oikein osaa kuvitella tilannetta, joka minun olisi vanhempana vaikea hyväksyä.. no oikei, ehkä joku oikein oikeistolainen ajatusmaailma joka nojaa pelkästään ihmiseen omaan pärjäämiseen ja toisten sortamiseen - tai ajatusmaailma, jossa itse ei tarvitse tehdä mitään jne. Mutta kyllä minä silloinkin lasta rakastaisin, vaikka erimieltä olisinkin.

      Poista
    4. Jäin oikein miettimään, muttei tullut mieleen yhtäkään kirjaa, joka olisi käsitellyt äiti-tytär -suhdetta samasta aiheesta. Tai isä-tytär-suhdetta. Googlasinkin, mutta sekin veti vesiperän.

      Mä olen joskus pohtinut nykymaailman menoa hämmästellessäni (joo-o, olen juuri niin keski-ikäinen!), että mulle voisi olla vaikeaa, jos oma lapsi haluaisi esim. "someen töihin" (ks. Hesarin juttu aiheesta, on ilmeisesti kovasti haluttavaa ansaita elantonsa keräämällä peukutuksia sosiaalisessa mediassa http://www.hs.fi/raha/a1429239513740). Kun mä olen just niin konservatiivinen ja turvallisuushakuinen, että toivoisin lasteni kouluttautuvan johonkin ammattiin (ihan sama mihin, kunhan johonkin nyt sentään) ja saavan vakituisen kuukausipalkan.

      Mutta ehkä näitä ei kannata vielä kovasti märehtiä. Ottaa sen, mitä tulee vastaan ja koittaa tehdä parhaansa, että se rakkaus välittyy, vaikka olisimmekin eri mieltä asioista.

      Poista
  4. Mielenkiintoista pohdintaa! Luulen, että on vaikeaa olla asettamatta mitään odotuksia omia lapsiaan (tai vanhempiaan!) kohtaan, mutta saattaa silti osata rakastaa ehdoitta. Omista vanhemmistani toinen esimerkiksi on mielipiteissään melkoinen jäärä ja minulle on jo nuorena ollut hyvin selvää, että tietynlaiset arvot ovat hänen mielestään yksinkertaisesti parempia kuin toiset. No, suurimmaksi osaksi arvomme ovat samankaltaiset, mutta eivät täysin, ja niistä eroavista asioista tulemme varmasti väittelemään maailman tappiin. Mutta toisaalta, sama vanhempi on myös vannottanut minulle (ja sisaruksilleni), että hänelle voi aina soittaa. Keskellä yötä, oli hätä mikä tahansa. "Jos olet tappanut jonkun, ensimmäisenä soitat minulle. Minä autan," hän sanoi kerran. Eikä se ollut vitsi.

    Kai siinä, että lapsi tuntee olevansa ehdoitta rakastettu, on kyse siitä, että rakkautta, tukea ja hyväksyntää saa omille valinnoilleen, erilaisissa elämänsä karikoissa ja häpeällisimpinäkin hetkinä. Vaikkei vanhempi hyväksyisikään sydämessään täysin kaikkia tekoja tai ymmärtäisi elämänvalintoja. Vaikka välillä vähän tuomitsisikin, päivittelisi, kauhistelisi ja tuhahtelisi. Että syvimpänä kuitenkin on tunne, että tuo rakastaa minua, vaikka mokaisin kuinka. Itsellä tunteen syntymiseen on vaikuttanut myös se, että kotiin on aina saanut palata - ja olen palannutkin, vielä aikuisena. Että saa epäonnistua ilman, että siitä tuomitaan.

    En tiedä. Tätä on meilläkin ruodittu kotona, koska puolisolla on valitettavasti hyvin ikävät kokemukset tällä saralla. Hänellä on todella tuomitseva, putkiaivoinen toinen vanhempi, joka tuntuu olevan hädissään poikansa kohtalosta, jos tämä vähänkin poikkeaa vanhemman "hyvän elämän" ideaalista. Hädissään on saanut ollakin, koska mieheni on tehnyt epätavallisia valintoja nuoresta saakka. Vanhemman hätä taas lähinnä purkautuu käskyttämisenä, valituksena ja sättimisenä. Olen oikeasti kuullut tämän vanhemman uhkailevan aikuista poikaansa: "we will disown you" - eikä kiistan aihe ollut edes kovin kummoinen! Surullista. Puoliso yrittää olla välittämättä, mutta aina välillä osuu ihon alle ja pettymys hyväksynnän puutteesta purkautuu - kuten edellä itsekin sanoit - kiukkuna ja halveksuntana ko. vanhempaa kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, minä luulen, että lapsen kokemuksessa herkästi sekoittuu rakastaminen ja tekojen hyväksyminen. Siis että vanhempi voi olla pettynyt lapseensa ja silti rakastaa tätä, mutta lapsi kokee vain pettymyksen, ja se lyö alleen rakkauden. Ja se on ihan hurjan surullista.

      Mutta sitten toisaalta, jos vanhempi hyväksyy lapsen itsestään erillisenä ihmisenä, niin silloin sellaisillekin teoille pitäisi löytyä hyväksyntää ja tukea, joita ei itse ehkä ymmärrä. Vanhempi voi helposti kuvitella, että lapsi tarvitsee hyvään elämään niitä asioita, jotka ovat vanhemmalle tärkeitä - mutta lapsen hyvä elämä saattaakin koostua aivan eri valinnoista.

      Aivan mahtavaa, että sulle löytyy tuki silloinkin, kun olet mokannut! Me kaikki tarvitsemme sellaista.

      Tosi tylsää sun puolison kokemukset. Valitettavasti taitaa edelleen olla melko yleistä se, että vanhemmat ottavat jotenkin arvovaltatappiona sen, että lapsi valitsee eri tavoin kuin he olisivat toivoneet.

      Poista
  5. "Isä rakastaa poikaansa ja toivoo tälle parasta. Hän haluaa, että lapsi pärjää elämässä: saa työn ja toimeentulon, turvallisuutta, pysyvyyttä.

    Poika tulkitsee isän opastuksen vaatimuksina, joihin ei ikinä yllä. Isän toiveet ovat mittatikku, jota vasten hänen arvoaan punnitaan.

    Isä on pettynyt. Miksei poika halua olla kuten hän?
    Poika etääntyy isästään. Miksi en kelpaa tällaisena? Miksi isää on niin vaikea miellyttää?"

    Rakkaus on minun ymmärrykseni mukaan tunne. Rakastetuksi tuleminen taas on rakastajan puolelta taitolaji.

    Selitän niin, että tuossa siteeratussa kohdassa isä rakastaa ehdoitta. Tunne on aito.
    Sitten taas taitoa tarvitaan siinä, että osaa rakastaa niin, että se tunne välittyy. Jos ihmiset osaisivat rakastaa lapsiaan niin että tunne välittyy, ei Sinkkosta tarvittaisi luennoimaan. Monet hänen luennoistaan opettavat miten rakastaa niin että tunne välittyy lapselle oikein. Tarkoitan, että tunne on olemassa useimmilla, mutta se ei välity oikein kovinkaan usein.

    Homman juju on käsittääkseni se, että osa vanhemmista tekee yhden asian oikein. He tajuavat, he todella ymmärtävät, että lapsi ei ole vanhempi, vaan ihan oma yksilö.

    Siitä se lähtee. Lasta rakastetaan yksilönä, ei omana jatkeena. Kun sen tajuaa, hyväksyy > ja onnistuu rakastamaan.

    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Homman juju on käsittääkseni se, että osa vanhemmista tekee yhden asian oikein. He tajuavat, he todella ymmärtävät, että lapsi ei ole vanhempi, vaan ihan oma yksilö."

      Kyllä! Se on juuri näin. Hyvin sanottu, kiitos Nupsu!

      Poista
  6. Huh. Minulle on ollut todella vaikeaa hyväksyä lapsen suhde samaa sukupuolta olevaan ihmiseen. Haluaisin hyväksyä. Mutta en vaan pysty. Haluan ehdottomasti pitää välit lapseen kunnossa. Rakastan häntä ja uskon, että jonain päivänä pystyn hyväksymään asian. Aikaa vie. Minulle on tullut sellainen olo että kaikkien täytyy olla vähän erilaisia, se on joku muotivillitys. Ja siksi toiseksi minun äiti intuitio sanoo että halutaan vaan erottua joukosta jollain tavalla... Onko intuitio totta vai onko se hyväksymisen vaikeus???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, vaikea tilanne sinulla. Hyvä, että tunnistat sen, että oma tunnereaktiosi on eri asia kuin tunnesiteesi lapseesi. Uskon, että on tärkeää myös se, että tunnistat tilanteen olevan sinulle vaikea. Sillä tavalla pystyt käsittelemään sitä, pohtimaan, miksi hyväksyminen on sinulle vaikeaa.

      Tosi upeaa myös se, että jo tässä vaiheessa uskot, että tulet pääsemään tämän yli, että jonain päivänä pystyt hyväksymään asian. Uskon sen olevan lapsellesi tärkeää.

      Viimeiseen kysymykseesi sanoisin, ettei oikeastaan ole väliä, onko intuitiosi totta vai ei. Lapsesi kaipaa sinulta hyväksyntää oli asia niin tai näin.

      Poista