maanantai 11. toukokuuta 2015

Zen ja asiat, jotka jäävät tekemättä

"Kiire on valinta", kirjoitin syksyllä, ja yritin sillä sanoa että vaikka kaikilla meistä on vain rajallinen määrä tunteja käytössään, voi jokainen tehdä itse valinnan siitä, mihin aikansa käyttää. Kiireen tunteen saa katoamaan kun uskaltaa ronskisti jättää jotain tekemättä.

Helpommin sanottu kuin tehty.

(Tietysti.)

Arvasin jo syksyllä, että seesteinen arki on helppoa pitää yllä silloin, kun aamuisin ei ole kiire töihin ja päiväkotiin, ja kun päivän aikana valmiiksi saatettavat tehtävät ovat luokkaa ruoki lapset ja pese pyykki. Kotiäiden arjessakin karsin paljosta, jotta aikaa riitti niille asioille, joita pidän tärkeänä. Luin mieluummin kirjaa kuin katsoin televisiota, kävin mieluummin lenkillä kuin kaljalla.

En varsinaista ruuhkaa elä vieläkään, koska puolison ollessa kotona en joudu huolehtimaan tarhaan vienneistä tai päivällisen valmistamisesta. Koti-isä hoitaa ansiokkaasti myös kauppareissut ja valtaosan pyykeistä, joten helppoahan tämä vielä toistaiseksi on.

Töiden aloittamisen myötä muuttui ehkä pikemminkin näkökulma. Nyt näen selkeämmin sen, mistä olen luopunut. En osaa ottaa osaa keskusteluihin televisio-ohjelmista, joita en ole nähnyt, tai uutisista, joita en ole lukenut, baareista, joissa en ole käynyt, tapahtumista, joista en ole kuullutkaan.

Esikoinen käyttää nykyään kameraani ahkerammin kuin minä, blogi päivittyy laiskanlaisesti. Somessa olen aktiivinen purskahduksittain, en säännöllisesti.

Ei siinä mitään. Elämä on valintoja. Olen oppimassa isoa läksyä.



Kiire on valinta, ja se on nimenomaan valinta siitä, mitä jättää tekemättä.

Yritän ottaa mallia lasten päiväkodista. Siellä kiirrettömyyden tuntu on nostettu tärkeysjärjestyksen kärkeen. Arjen valintoja peilataan siihen, miten se vaikuttaa aikuisten läsnäoloon lasten kanssa.

Meidän päiväkodissamme keskitytään perusasioihin, ja aika paljon jätetään tekemättä. Kotiin ei tule lasten askartelemia tonttu-ukkoja tai pääsiäismunia, vaikka kyllä vuodenkierto leikeissä ja touhuissa näkyykin. Kasvattajat pitävät työpalaverinsa päiväkodin sulkeuduttua, ja ottavat ne sitten vapaana joulun aikaan, jolloin päiväkoti on pidempään kiinni (ja me vanhemmat saamme järjestellä työaikataulujamme uudelleen).

Vanhempia neuvotaan olemaan päivän aikana soittelematta, koska kasvattajat haluavat keskittyä lasten kanssa olemiseen. Ilmoitusluontoisiin tekstiviesteihin ei vastata. Aamulla lapsi pitää tuoda hyvissä ajoin ennen aamupiiriä, jotta kasvattaja ehtii rauhassa ottaa jokaisen lapsen vastaan.

Aivan mahtavaa, mutta myös hämmentävää. Esikoisen aloittaessa päiväkodin tuntui oudolta, että päiväkodin aikuiset eivät juurikaan jutelleet keskenään tai minun kanssani. He juttelivat lasten kanssa. Silloin, kun kasvattajat puhuvat, heidän äänensä on rauhallinen ja katsekontakti taattu. He kuuntelevat asian loppuun ja vastaavat rauhassa.



Kuinka hyvin sinä ole työpäivän aikana läsnä? Kun olet paikalla, oletko todella paikalla vai yritätkö tehdä tuhatta asiaa siinä samalla? Kun kollega kysyy sinulta kysymyksen, keskitytkö kuuntelemaan vai näpytätkö kiireellistä sähköpostiviestiä? Kun lähetät asiakkaalle tarjouksen, pohditko samaan aikaan jotain toista haastavaa projektia? Keskeyttääkö älypuhelimen kilkatus ajatuksen silloin, kun oikeastaan tarvitsisit keskittymisrauhaa?

Olen kymmenen vuoden työurani aikana niin tottunut olemaan aivot jatkuvasti moniajolla, että keskittyminen vain yhteen asiaan tuntuu aika radikaalilta ajatukselta. Etenkin kun se tarkoittaa sitä, että jätän osan tekemättä. Eikä se ihan helppoa olekaan.

Tärkeintä on sen tunnustaminen, etten ehdi tehdä kaikkea. En töissä, enkä kotona.

Maailma on täynnä kirjoja, asiantuntija-artikkeleita, tutkimuksia, blogeja, joita voisin lukea kehittääkseni asiantuntemustani. Twitter on täynnä ihmisiä, joita voisin seurata ja joiden kanssa verkostoitua. Jokainen presentaatio tai tarjous jonka teen, voisi olla syvällisempi, kattavampi, parempi. Voisin lähettää enemmän sähköposteja, soittaa useampia puheluita, tavata enemmän ihmisiä. Voisin sparrata kollegoita ja olla sparrattavana. Voisin kehittää prosesseja, tuotekuvauksia, strategiaamme.

Mutta minä olen valinnut, että töihin on riitettävä 8 tuntia päivässä. Unta on saatava toiset kahdeksan tuntia, ja loppuajan vietän perheeni kanssa ja urheilen. Siinä se päivä sitten meneekin. Meillä lapset (1,5-v ja 3-v) eivät harrasta, ja kynnys lasten harrastusten aloittamiseen on korkea. Onneksi en usko noin pienten harrastuksia tarvitsevan.

Illalla lasten mentyä nukkumaan avaan kirjan, en televisiota tai tietokonetta. Puhelimeen ladatuista sovelluksista on hälytykset pois päältä, eikä sähköposti synkronoi automaattisesti.

Avokonttorissa laitan kuulokkeet päähän ja yritän peittää hälyn kuuntelemalla klassista musiikkia. En pidä Facebookia, Twitteriä tai Instagramia auki taustalla. Jos työpäivän päätyttyä jokin työ on kesken, se jää kesken (tai tekemättä).

Kotona raivausprojektini etenee tuskallisen hitaasti, ja huonekasvit kärsivät vanhoissa mullissaan. Pölyä kertyy pinnoille ja pieneksi jääneet lastenvaatteet ovat laittamatta eteenpäin. Taulut ovat vieläkin pois paikoiltaan tai kokonaan hankkimatta, ja vuosikaudet rikki ollut matkalaukku korjaamatta.

Sellaista se on. Kaikkeen ei ehdi.

Onneksi ei tarvitse.

13 kommenttia:

  1. Samanlaisia valintoja täälläkin. Harmillinen juttu on se, että sitten kun molemmat vanhemmat ovat töissä, pitää yrittää iltaisin ja viikonloppuisin hoitaa myös ne ihan pakolliset jutut, jotka ennen kotona oleva vanhempi hoiteli siinä päivän aikana. Sit pitää miettiä, mistä SE on pois. Läsnäolosta lapsille? Vai omista harrastuksista? Musta olis kiva ehtiä olla lasten kanssa enemmän niin, etten koko ajan toimita jotakin kotityötä siinä samalla. Harvoin onnistuu.

    Toki jos lapset ovat päiväkodissa, koti ei sotkeudu ihan samalla tavalla, koska kukaan ei ole siellä päivisin tekemässä sitä sotkua. Me ehdittiin nauttia siitä riemusta aika vähän aikaa. Nimittäin kun koululaiset kavereineen pyyhkäisevät paikalle iltapäivisin, kokkaavat itsenäisesti, vaihtavat vermeitä ja putoavat lenkkarit jalassa mutaiseen puroon, lisääntyy sotkun määräkin taas jännästi. :-)

    Mutta tuo zen ja kaikenlaisen epätäydellisyyden sietäminen. Kirjoittelin just Uraäidin ruuhkavuodet -blogiin vieraspostausta aiheesta työn ja perheen yhdistäminen. Siinä asioita pohdiskellessani tajusin taas, miten paljon vaikeampaa tämä elämä olisi, jos ei olisi näin hyvä kestämään kaikkea keskeneräistä. Koska kesken ja vaiheessa tässä ovat melkein kaikki asiat, melkein koko ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä meillä jo nyt toinen vanhemmista hoitaa iltaisin kotihommia ja toinen on lasten kanssa. Aina sitä tiskikoneen ja pyykkikoneen tyhjentämistä, roskien vientiä, imurointia ja mitä lie on sen verran.

      Mutta sentään toinen voi sitten sen aikaa rakentaa junarataa tai majaa.

      Isoin huoleni kahden työssäkäyvän vanhemman arkeen on tällä hetkellä ruoka: mitä ihmettä me silloin syömme? Tähän asti kotona oleva vanhempi on hoitanut päivällisen valmiiksi, mutta miten se tehdään silloin, kun töistä pyyhälletään tarhan kautta kotiin? Pakastepitsaakaan ei ihan joka päivä viitsi syödä.

      Keskeneräisyyden kestäminen. Kyllä, se lienee zenin salaisuus. (Itse siis vasta opettelen. Työsarkaa on, vaikka olen jo päässyt aika pitkälle)

      Poista
    2. Junaradan ja majan rakentaminen kuulostaa ihanalta. Meillä menee arki-illat melkeinpä niin, että toinen aikuinen kuskaa isompia lapsia / käy kaupassa / tekee pihahommia ja toinen laittaa ruokaa / tekee kotitöitä. Lyhyitä hetkiä ehtii välillä ihan vaan olla. Mutta joo, kyllä niissä touhuissa usein vähintään joku lapsista pyörii mukana. Että tulee sitä yhdessäoloa siinä muodossa toki.

      Meillä pyritään tekemään viikonloppuna ruokaa niin, että vähintään maanantaillekin riittää. Ja arkenakin ainakin kahden päivän satsi kerralla. Piti oikein miettiä, että mitäs meillä syödään. Jos on ehditty oikein laittaa ruokaa, niin tyypillisesti tarjolla on esim. keittoja, pastaa / riisiä / perunaa erilaisilla lisukkeilla, muusia ja kanaa / kalaa / lihapullia, kiusauksia tms. Eli lapsiperheiden helppoa ja nopeaa peruskamaa kaiketi. Mutta jos mitään viidessä minuutissa lämmitettävää ei ole valmiina ja tiedossa on vain pikainen pit stop kotona ennen treenejä tms., niin kyllä meillä huoletta lämmitellään niitä kaupan porkkana- ja pinaattilättyjäkin. Myös kalapuikot uppoaa nuorisoon. Ja hei, Oolannin luomu-pakastemuusi on jokaisen uravanhemman pelastus, voin suositella! :-) Viikonloppuisin sitten saatetaan kokkailla enemmän ajan kanssa ja yhdessä. Usein meillä myös arkisin vain lapset syövät iltaruoan siinä viiden kuuden maissa, miten nyt sattuvat kotona olemaan. Me aikuiset laitetaan sitten oma kevyt ilta-ateria vasta yhdeksän maissa. Tai käytännössä siis niin, että toinen vie lapset nukkumaan ja toinen tekaisee salaatin tms. Ihanaa syödä rauhassa päivän päätteeksi.

      Poista
    3. Pinaattiletut ja pakastemuusi on meillä ollut ahkerassa käytössä siitä asti, kun muksut on syöneet muuta kuin soseita :) Eli jatkamme samalla linjalla, ei meidän nykyinen ruoka todellakaan mitään gourmeeta ole, vaan sellaista helppoa vartissa valmista.

      Me siirryimme jokin aika sitten tekemään ruokaostokset kauppakassi-palvelun kautta, se on säästänyt valtavasti aikaa (mieheltä, joka on meidän ruokakauppavastaava). Me käytämme noutopalvelua, mutta erillistä maksua vastaan saa myös kotiinkuljetuksen. Suosittelen lämpimästi, sen säästyvän 1 - 1,5 tuntia käyttää mielellään johonkin (mihin tahansa) muuhun!

      Poista
  2. Meillä jää niin paljon asioita tekemättä, ja minä sentään olen nyt kotona. Arki on jatkuvaa priorisointia. Haluaisin ehtiä paljon paljon enemmän, mutta en halua tinkiä unesta noin esimerkiksi. Kuormitun omasta mielestäni aika helposti, ja teen valintoja niin, etten ole jatkuvasti stressaantunut. Pystymme elämään näiden valintojen kanssa, mutta välillä tulee sellainen olo, etten tee tarpeeksi. (kenen mielestä? kuka sen määrittelee? mikä olisi tarpeeksi?) Komppaan Päähenkilöä, keskeneräisyyden sietäminen helpottaa huomattavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kuormitun helposti, siksi pyrinkin tässä elämäntilanteessa (ja siinä aiemmassa, jossa olin kotona lasten kanssa) karsimaan pois kaiken ylimääräisen. Kyllä mullekin välillä tulee tuollainen olo, etenkin kun katselen vierestä jotain todella aikaansaavaa ihmistä. Mutta tosiaan: kenen mielestä, kuka määrittelee? Minä olen tyytyväisempi näin kuin pää kolmantena jalkana juoksemassa menosta toiseen.

      Poista
    2. Ja tuo onkin minusta se tärkein mittari.

      Sit vaan täytyy sovitella yhteen koko perheen tarpeita, kun lapset alkavat haluta harrastaa ym. Ei se niinkään saisi olla, että vanhemmat uupuvat lasten menojen vuoksi. Mutta sopiva balanssi kyllä löytyy.

      Kauppakassipalvelusta piti muuten todeta, että me ei olla kaikesta vauhdikkaasta säädöstämme huolimatta yhtään sen kohderyhmää. Meillä on miehen kanssa molemmilla yksi kauppavuoro viikossa, ja se on molemmista tosi kiva juttu. Suorastaan meditatiivista omaa aikaa. Musta on ihanaa vaeltaa isossa marketissa ja valikoida ostoksia. :-)

      Poista
  3. Keskeneräisyyden sietäminen on hyvin sanottu ja keskeneräisyys myös itsessä: enpä kaikkea tiedä, otetaanpa selvää, nyt on pakko miettiä tätä huomenna uudestaan- vapauttavaa. aien mukaan se oma kuormittumisen arviointi on myös tärkeää, sitä on onneksi tässä vanhemmuuden kautta oppinut!
    Tuota Saaran kokemaa pväkotimallia mietin, että kyllä minä vanhempana toivoisin, että minuakin kuunnellaan ja minulle kerrotaan arjessa eikä pelkästään palaverissa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuun vetosi päiväkodissamme ennen kaikkea se, että siellä tehdään asiat lapsia varten ja lasten näkökulmasta. Siitä huolimatta minunkin oli hieman vaikea totuttautua ajatukseen, etteivät päiväkodin aikuiset olekaan paikalla _minua_ varten, minun kanssani rupatellakseen. Kerhosta olin jo oppinut siihen, että viedessä ja hakiessa ohjaajan kanssa vaihdettiin kuulumisia pitkän kaavan mukaan.

      Nyt olen ajatellut tuota tarkemmin. Jos jokaisen vanhemman kanssa jää rupattelemaan, on päivästä aika iso osa käytetty johonkin muuhun kuin lasten kanssa olemiseen.

      Lisäksi päiväkodin henkilökunnalla oli oikein hyvä huomio siitä, että lapseen liittyvät asiat pitää keskustella jotenkin muuten kuin lapsen pään yli. "Tuo teidän pirkko-petteri on ollut tänään vähän huonolla tuulella" saattaa tuntua vanhemmasta ihan viattomalta lausahdukselta, mutta lapsesta ei varmaan ole kiva, että keskustelua hänestä käydään ikään kuin hän ei olisi paikalla, vaikka on.

      Mutta kultainen keskitie on tässäkin paras. Nyt kun olen tottunut tähän malliin, koen kyllä tulevani kuulluksi ja huomatuksi, mutta osaan myös antaa henkilökunnalle tilaa tehdä sitä, minkä toivon olevan heidän pääasiallinen hommansa: olla lasten kanssa.

      Poista
  4. Hyvää pohdintaa!

    Kyllähän se ajankäyttö pitää jo suunnitella. Vaikka pyrin mahdollisimman aikatauluttomaan vapaa-aikaan, on sitä kelloa ja kalenteria vaan yksinkertaisesti toisinaan kytättävä myös työn ulkopuolella (ja miehen vuorotyön takia). Olen silti pyrkinyt kääntämään sen positiiviseksi asiaksi, en stressaavaksi ja ehkä onnistunutkin. Pääasia että aikataulut hieman elävät ja itselleen (sekä muille!) osaa olla armollinen.

    Luinkin muuten joku aika sitten kuinka työssäkäyvien vanhempien stressaavin päivä ei suinkaan ole joku arkipäivä, vaan lauantai. Saatoin samaistua tuohon, tosin viime aikoina olen pyrkinyt rauhoittamaan tuota(kin) päivää. Totuus piili silti siinä kuinka siihen päivään ladataan ehkä liikaakin odotuksia. Retuperälle jääneet kotityöt yritetään hoitaa, kavereita pitäs nähdä, harrastaa, ulkoilla/olla lasten kanssa, ehkä käydä kaupoilla jne. Arkena sitä tekee oikeastaan vaan sen pakollisen ja herkemmin ehkä sietääkin juurikin sitä keskeneräisyyttä.

    Tietyistä asioista on vaan joutunut luopumaan ja vaikka se vähän viiksettääkin välillä, niin sellaista se vaan on. Ja ihana kuinka muitakin on samassa tilanteessa. Vertaistukea, vertaistukea! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä yritän kovasti olla lataamatta odotuksia yhtään mihinkään. Se on mulla se, mikä auttaa rentoutumaan. Että ei se haittaa, vaikka uusi kirjahylly on vieläkin kasaamatta, pölyt pyyhkimättä ja lasten kevätkengät hankkimatta. Viikon päästä on taas uusi viikonloppu, ja senkin jälkeen tulee uusi. Mitäs siitä, jos asioiden valmiiksi saattaminen kestää vähän kauemmin.

      (Me saimme juuri lastenhuoneen taulut seinälle. Olemmehan asuneet nykyisessä asunnossamme vasta neljä vuotta. En sano, että "oli jo aikakin" vaan "onpa kiva, että se on tehty".)

      Vertaistuki <3

      Poista
  5. Hienoa pohdintaa taas! Ja pakko sanoa, että teillä vaikuttaa olevan aivan ihana päiväkoti <3
    Itse kyllä harrastan "multitaskingia" töissä. Kun odotukset ovat epärealistiset ja resursointi riittämätön, on vastailtava sähköposteihin myös esim. palaverissa sellaisten presentaatioiden aikana, jotka ei koske omaa vastuualuetta. (Toinen kysymys on sitten se, miksi minun pitää seurata sellaisia presentaatioita, jotka eivät vaikuta omaan työhöni...)
    Kotona minäkin yritän priorisoida eli olla läsnä niille, jotka ovat tärkeimpiä: perheelleni. Laitan aina työsähköpostien synkronoinnin pois päältä, kun tulen kotiin.
    Kun teidän lapset alkavat harrastaa, hyvää urheiluaikaa on juuri se aika, kun lapset ovat harrastuksissa, vink vink. Ja sitten, kun pyykkihuolto siirtyy myös sinun vastuullesi, voi pyykkien ripustamisen lomassa lukaista monta kiinnostavaa blogikirjoitusta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turhat palaverit, voisin kirjoittaa aiheesta juttusarjan! Tai huonosti valmistellut palaverit, palaverit joissa ei tehdä päätöksiä, palaverit jotka kestävät ikuisuuden vaikka ne olisi voinut hoitaa vartissa... Eli kyllä, minäkin toisinaan luen sähköposteja tai blogeja tylsän palaverin aikana.

      Miten pyykkejä ripustaessa luetaan blogeja? Eikös siihen ripustamiseen tarvitse kaksi kättä? :D (Mä ripustan toisinaan pyykkejä jo nyt, en vain ole osannut käyttää aikaa hyödyksi)

      Poista